tiistai 1. tammikuuta 2013

Valkokankaan varjot






Yhdysvaltalainen Nora Roberts kirjoittaa rakkausromaaneja, joissa on mukana sopivassa suhteessa jännitystä, mutta jännitys ei vie yöunia, mukaansatempaava juoni sen sijaan voi vetää lukijan monen tunnin lukumatkalle. Luin Robertsin Valkokankaan varjot (Tribute 2008, 2. painos 2012) pitkän ajomatkan aikana ja se matka oli tosi mielenkiintoinen kirjan pääosan esittäjän Cilla McGovanin ja hänen naapurissa asuvan sarjakuvakirjailijan Ford Sawyerin seurassa.

Cilla on ostanut äidiltään isoäidiltä perityn maatilan Virginiassa ja aikoo kunnostaa talosta kodin ja toimistotilat itselleen. Remonttimiehiä on helposti saatavilla, joten työt edistyvät hyvää vauhtia. Cillan isoäiti on saanut aikoinaan vihollisia itselleen, jotka alkavat vainoamaan Cillaa, joka on syytön vainoamiseen, sillä hän on syntynyt isoäidin kuoleman jälkeen. Viholliset aikovat kuitenkin kostaa jollekin suvun jäsenistä pahan olonsa. Isoäidin kuolemassa oli jotain hämärää ja Cilla tulee sohaisseeksi muurahaispesää tutkimuksillaan.

Onneksi naapurin upeaakin upeampi Ford ryhtyy Cillan tukihenkilöksi ja kukaan ei voi olla huomaamatta rätisevää sähköä heidän välillään. Robertsin kirjoissa on ihanaa rakkautta ja romantiikkaa rakkausromaanien ystäville. Tämmöisen sekalukijan aivotoiminta saa mukavaa vaihtelua dekkareista, murhamysteereistä, väkivallasta, sairauksista ym. ihmisiä koskevista ongelmista, kun syventyy silloin tällöin Robertsin kirjoihin. Tietysti Valkokankaan varjo sisältää ikäviä ongelmia, jotka häiritsevät pääosan esittäjien mielenrauhaa. Loppukohtauksessa Cilla joutuu kohtaamaan pahimman vihollisensa, joka teki kiusaa useamman kuukauden ajan. Vihollinen on loppujen lopuksi lukijalle yllätys ja jätänkin sen sellaiseksi. ****

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti