Koko alkutalven odotin englantilaisen Rosamund Luptonin
uusinta teosta Mitä jäljelle jää. Lupton
kirjoitti aiemmin jännittävän Sisaren,
jonka luin viime vuonna. Haluan valottaa lukijoille hieman Sisaren tarinaa, joka kertoi siskoksista, joista toinen joutui henkirikoksen
uhriksi ja hengissä oleva sisko yritti löytää siskonsa hengissä, mutta ei
ehtinyt, ennen kuin sisko kuoli. Sisar oli todella tiivistunnelmainen hyvä jännäri. Mitä jäljelle jää ei
yllä samalle tasolle, valitettavasti. Kirjan päähenkilöt olivat haamuja tai
henkiä, jotka kommunikoivat normaalisti keskenään, tunsivat kipua ja kulkivat
ulkona muiden ihmisten mukana, ja heitä seurattiin kirjassa lähes viisisataa
sivua, jota olisin tiivistänyt reilulla kädellä. Heti kirjan alussa oli tiedossa
mitä kirjan lopussa tapahtuu, vaikka sitä kierreltiin ja kaarreltiin
loputtomasti.
Kirjan alussa tahallaan sytytetty tulipalo tuhosi
Lontoolaisen hienostokoulun ja tulipalossa vammautuivat pahoin äiti Grace ja
tytär Jenny. Sairaalassa nämä päähenkilöt irtautuivat ruumiistaan ja toimivat
sitten kirjan päähenkilöinä, haamuina. Vastaavanlainen haamukirja oli Lisa
Seekin Pionin rakkaus, josta en pitänyt
juuri sen vuoksi, että haamu oli pääosassa. Olisin toivonut Luptonin ottavan
erilaisen näkökannan jännityskirjaansa, jossa pääsyyllinen oli helposti
pääteltävissä, sillä kirjan tapahtumat pyörivät muutaman henkilön sisällä.
Kirja meni pitkälti poliisin työtehtävien seuraamiseksi ja päähenkilöiden,
varsinkin kirjan kertojan Gracen, vanhojen aikojen muistelemiseen. Äiti ja
tytär yrittivät toimia myös tapahtumien ja syyllisen etsijänä ts.
haamuetsivinä.
Kirjassa häiritsi se, että jos äiti ja tytär olivat haamuja,
niin miksi muut sairaalan tajuttomat potilaat eivät olleet. Pionin rakkaus - kirjassa tarina oli täynnä
kuolleita sieluja matkalla tuonelaan, mutta Mitä
jäljelle jää kirjan haamuja olivat vain Grace ja Jenny, jotka olivat
samanlaisia ihmisiä myös haamuina kuin ennen tulipaloa: ajattelivat, rakastivat,
riitelivät, kiukuttelivat ja ulkonäkö oli sama kuin ennen paloa. Tietysti äidin
ja tyttären välisen suhteen salaisuudet paljastuivat, sillä ilmeisesti
haamumaailmassa ei tarvitse enää salailla. Kirjan sanoma oli äidin rakkaus
lapsiinsa ja mitä äidit ovat valmiita tekemään lastensa puolesta, kirjan äidit
olivat valmiita ihan mihin tahansa lastensa vuoksi, jopa valehtelemaan ja
salailemaan. Side äidin ja lasten välillä voi myös vääristyä hyvin varhaisessa
vaiheessa, kuten Felicia Feldt on kirjoittanut Näkymätön tytär – kirjassaan.
Se pani minut
oikomishoitoon, koska ne oli niin vinot, mutta ne oli myös keltaiset. Se
liittyi jotenkin antibiootteihin, joita olin saanut lapsena. Äiti yritti ihan
kaikkea, pani minut valkaisemaan niitä kotona joka ilta, vaikka lääkäri sanoi
ettei sellaisiin tahroihin auttaisi. Sitten kävi se klassinen, tiedättehän,
vaaleat hiukset muuttui hiirenruskeiksi, kulmakarvat kasvoi ja kasvot suureni
mutta silmät ei. Minusta tuli ruma. Tuhkimotarina väärin päin, voi varmaan
sanoa. En ollut enää sellainen tytär, jonka se halusi. ***
Mitä jäljelle jää, Gummerus, 2013
Afterwards 2011
s. 473
Niin, ei tämä yltänyt lähellekään Sisarta, valitettavasti. Minäkin odotin kirjalta paljon ja osittain odotukset täyttyivätkin. Jotain merkittävää jäi kuitenkin tällaisessa haamuhuuhailussa puuttumaan...
VastaaPoistaNo olemme samoilla jäljillä. Erittäin hyvin menestyneen esikoisen jälkeen, oli varmasti vaikea lähteä kehittämään uutta jännäriä...
PoistaMinulla on varmaan sellainen dekkarin lukijan maku, sillä pidin tästäkin Luptonin kirjasta. Pieni tiivistys tosin olisi tehnyt terää, mutta kyllä tuli taas valvomista, sillä en malttanut millään pitää järkeä kädessä kun tätä luin.
VastaaPoistaLupton on muuten oikeasti hyvä kirjoittaja, siis erinomaista kieltä ja upeat virkkeet. Nyt vain nämä molemmat sekä Sisar että tämä ovat kolahtaneet minuun aika hyvin.
Tervetuloa Leena Kirjasähkökäyrän jäseneksi :D
PoistaLupton on hyvä kirjoittaja ja tarinankertoja, mutta en yksinkertaisesti pitänyt näistä haamuista ja jotenkin epäpätevää poliisityötä. Näissä dekkareissa poliisit potkivat alaisiaan herkästi lomille. Ei onnistuisi Suomessa lapsen kuulustelu ilman vanhempia ja lastensuojelua tai terapeutteja.