Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harnon esikoisromaanin nimi on kaunis ja koskettava ja kannen kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa kirjan sisällöstä. Ne jotka jäävät kertoo yhden suvun henkilöiden lähtemisestä ja heidän taakseen jättämistä henkilöistä kolmessa sukupolvessa. Kertomukset polveilivat toistensa lomitse ja välillä piti pysähtyä miettimään, kenestä henkilöstä nyt kerrottiin, sillä teksti ei aina sitä kertonut. Keskityin kirjan jokaiseen sanaan, sillä muuten sanoma olisi mennyt hukkaan ja olisin voinut menettää jotakin, jokin henkilöistä olisi lähtenyt tietämättäni.

Ne jotka jäävät romaanin käsikirjoitus voitti vuonna 2012 Pentti Saarikoski-kilpailun, enkä ihmettele sitä yhtään, sillä kirja kosketti jotakin syvällä sydämessäni. Lyhyisiin, tiivistettyihin kappaleisiin oli saatu valtava tunnelataus ja ahdistavuus, joka pakotti suvun henkilöt jättämään kaiken taakseen ja tuntemaan siitä ikäviä tunteita ja toisaalta helpotusta, kun pääsi pois, mutta jälleen vähän ajan päästä sekään ei auttanut.

Kirjan päähenkilö oli Frida, jonka isä oli kadonnut mielensä syvyyksiin. Fridan isoisä kiersi koko aikuiselämänsä maailmaa ja oli useiden naisten kanssa naimisissa, mutta jätti aina naiset ja lapset taakseen. Frida koki sisällään myös vastaavan halun lähteä ja juristiksi valmistumisensa jälkeen hän lähti Ranskaan. Palatessaan takaisin Suomeen hän aloitti opinnot Teatterikorkeakoulussa. Kirjailija itse on oikeustieteen maisteri ja opiskelee nykyisin Teakissa, joten tämän kirjan osuuden hän on ottanut suoraan omasta elämästään.

Fridan elämän vaikuttavin henkilö oli hänen mielisairas isänsä. Muistelut omasta isästä nuorena ja kauniina sekä vertaaminen sairastuneeseen isään oli kurjaa, sillä isä sairastui, kun Frida oli vielä lapsi. Fridasta kasvoi suorittajatyttö, joka oli hyvä koulussa ja joka huolehti kaikista muista, mutta unohti itsensä. Omasta itsestä ja siitä mitä itse haluaa, kerrotaan parhaiten Fridan ja Emilin parisuhteessa, jossa Frida halusi tehdä kaiken minkä Emil halusi, mutta ei niin voi kukaan elää, ei vaikka Emil kutsui häntä Suzanneksi Leonard Cohenin laulun mukaan. Leonard Cohen oli isän suosikkilaulaja.

Kirja oli kertomus suuresta yksinäisyydestä ja lähtemisestä, ehkä läheisyyskammosta ja halusta olla itsenäinen ilman muita henkilöitä. Samalla kirjassa kipuillaan aikaisempien sukupolvien jättämiä aukkoja, ikävää, niiden jotka jäivät oli selvittävä ilman lähtijää, ilman lähtijän rakkautta ja huolenpitoa.

Ehkä suurempaa yksinäisyyttä ei ole kuin se, että ei ole edes itseään. Ei ole sitä, minkä peilistä tunnistaisi päivästä toiseen, ei sitä, jonka vanhenemista seuraisi. Ehkä isäni ei ollut mahtipontinen ja suuruudenhullu yksinäisyydessään, ehkä hän tiesi, mistä laulujensa kautta puhui. Sillä koskaan hän ei suoraan sanonut olevansa yksinäinen.

Tua Harno, Ne jotka jäävät ****

Otava 2013

s. 269