Riku Korhonen: Nuku lähelläni

Olen tainnut lukea Riku Korhosen kirjasta Nuku lähelläni (2012) upeita arvosteluja, mutta minut kirjan tarina jätti kylmäksi. Kirjan päähenkilö Teemu matkusti johonkin kaupunkiin hakemaan kuolleen velipuolensa Tuomaan ruumista, mutta jäikin sitten pitemmäksi aikaa kyseiseen maahan, koska tapasi veljensä entisen naisystävän ja alkoi seurustella tämän Ninan kanssa. Juuri se, että en tiennyt missä kaupungissa Teemu oleili, vaivasi minua koko kirjan ajan, mitä kieltä siellä puhuttiin jne. Lisäksi parisuhde oli todella omituinen.

Teemu oli opiskellut yliopistossa, mutta teki opiskeluajan hanttihommia. Velipuoli Tuomas oli kunnianhimoisempi ja oli valmistumisen jälkeen siirtynyt ulkomaiseen rahoituslaitokseen töihin. Oleiltuaan jonkin aikaa samassa kaupungissa, myös Teemu päätyi samaan firmaan töihin, tosin jälleen pienipalkkaiseen hanttihommaan. Korhonen vertailee veljeksiä koko kirjan ajan, mutta ei aseta toista paremmaksi. Vertailu tapahtuu Teemun ajatusmaailmassa, sillä kirja kerrotaan kokonaisuudessaan minämuodossa. Tosin Teemu saa kuulla Ninalta Tuomaan arvion Teemun luonteesta, joka hämmästytti Teemua, koska hän ei tunnistanut itseään Tuomaan kuvauksesta. Lukija kyllä huomaa, että Tuomas on osunut arviossaan oikeaan.

Arvillani ei ole muistia. Ne ovat idiootin kirjoituksia ihollani. En ole oppinut niistä yhtä ainoaa oppimisen arvoista asiaa, kuten sitä, että kehon vaarallisin osa on käsi, joka koskee vierasta poskea, olkaa tai rintakehää, paikkoja joita se ei tunne tai ymmärrä etsiessään ihonkohtaa jossa yksinäisyys päättyy.

Huolimatta Nuku lähelläni teoksen tarinan sisällön heppoisuudesta, teksti oli välillä runollisen kaunista, jota luin aina uudelleen ja uudelleen nautiskellen. Kirjailija jätti tarinan auki, joten lukijalle jää salaperäiseksi se miten tarina jatkuu. Mielestäni kyseinen loppu oli kirjassa parasta, loistavaa tekstiä.

Pidän silmiä kiinni. Oli aika, kun kuu oli puhdas ja ihmiset kulkivat metsissä ja etsivät vastausta taivaalta. Tiedän sen, tiedän. Kuulen huudon. En tiedä, onko se täpläpöllön vai viirupöllön huuto. Nojaan puuhun. Metsän poikki virtaa viileitä jokia, tuuli puhaltaa latvustoihin, valtamereltä vyöryy sumua, ja minä nojaan puuhun silmät kiinni ja tiedän, ettei se metsä ole muuta kuin minun haluni nukkua hänen lähellään.

Riku Korhonen, Nuku lähelläni

WSOY, Bon-pokkari 2013

alkuperäisteos 2012

s. 287

Minnan plokkaus

Sannan plokkaus

Sallan plokkaus