J.M. Coetzee: Kesä

Nobelistihaaste tuo eteeni todella mielenkiintoisia uusia kirjailijatuttavuuksia ja hienoja lukukokemuksia. Tuskin olin toipunut Herta Müllerin lukuhermoja ravisuttavasta Hengityskeinusta, kun näin kirjaston hyllyllä John Maxwell Coetzeen Kesän. Kirjan kansikuva on niin makea, että kirja lähti mukaani ilman sen kummempaa tarkistusta, mistä se kertoo, senhän nyt näki nimestä ja kansikuvasta.

Kesä on Coetzeen sepitetty omaelämäkerrallinen kirja 70-luvulta. Ymmärsin kirjan juoneksi sen, että kirjailija oli kuollut ja joku ulkopuolinen haastatteli viittä eri naista, jotka olivat tunteneet J.M. Coetzeen 70-luvulla. Coetzee oli aikoinaan ollut kiinnostunut näistä naisista. Kirjailija astui siten naisten ajatuksiin ja kirjoitti sen, mitä kuvitteli kyseisten naisten kertovan hänestä tai heistä itsestään. Kirjailija ei antanut itsestään kovinkaan loisteliasta kuvaa näiden naisten silmissä, päinvastoin. Kirjailija elää edelleenkin, nykyisin Australiassa, joten oli erikoista lukea kirja kirjailijasta ulkopuolisena, mutta kirjailijan itsensä kertomana.

Coetzee syntyi Kapkaupungissa Etelä-Afrikassa. Kirjan tapahtumien aikaan hän asui Kapkaupungissa pienessä talorähjässä kaksin isänsä kanssa. Isä oli eläkeikään asti ollut asianajaja, mutta eläke oli niin pieni, että hänen oli pakko tehdä töitä. Kirjassa John oli englannin ja kirjallisuuden maisteri, mutta teki työkseen apuopettajan töitä, eli opetti maahanmuuttajille englantia, että he selvisivät koulussa ja työelämässä. Tosielämässä Coetzee oli yliopiston professori tuohon aikaan. Heidän suku oli ollut mukana valloittamassa Etelä-Afrikan pois alkuperäisiltä asukkailta ja nyt he olivat mukana apartheidissä. Kirjailija toi apartheidin ja siirtomaaherruuden esille useammassa eri kirjan kohdassa kuin ohimennen kuin asia ei koskettaisi häntä. Kirjan hienovarainen juju oli epäkohtien esiintuominen, ja miten se näkyi eteläafrikkalaisten arjessa. Kaikki oli jaettu valkoisille ja ei-valkoisille. 

Brasialaissyntyinen Adriana: Minulla oli siellä lempipenkki, puun alla yhdessä rauhallisessa nurkassa. Kerran kun menin istumaan penkilleni, siellä oli nuori nainen vauvansa kanssa. Useimmissa paikoissa – kaupungin puistoissa ja asemalaitureilla ja niin poispäin – penkit oli merkitty joko valkoisille tai ei-valkoisille; mutta siinä penkissä ei lukenut mitään. Onpa söpö vauva, minä sanoin vauvan äidille tai jotain sellaista, yritin olla ystävällinen. Nainen säikähti. Dankie, mies, hän kuiskasi, mikä tarkoitti kiitos, neiti, ja sitten hän otti lapsen syliinsä ja luikki karkuun. Minä en ole yksi niistä, minun teki mieli huutaa sen naisen perään. Mutta en tietenkään huutanut.

Brasilialaissyntyinen Adriana ei kokenut kuuluvansa mustiin, mutta valkoinen herrakansa oli sisäistänyt itsensä lujasti paremman luokan kansalaisiksi, joille kuului erityisoikeudet. Kirjailija koki olevansa erilainen ja sukulaiset ja ystävät kummeksuivat hänen ulkomuotoaan ja käytöstään, joka ei ollut sopiva valkoiselle herrakansalle. Sehän teki jopa ruumiillista työtä, eikä syönyt lihaa. Vain mustat tekivät melkein ilmaiseksi ruumiillista työtä, jonka vuoksi valkoisten ei kannattanut sitä tehdä.

Breytenbach muutti maasta vuosia sitten Pariisiin ja hankaloitti asemaansa entistäkin enemmän naimalla vietnamilaisen naisen, toisin sanoen värillisen, aasialaisen. Hän ei ole ainoastaan naimisissa vietnamilaisen kanssa vaan, jos vaimosta kertoviin runoihin on uskominen, myös intohimoisesti rakastunut. Myötätuntoinen ministeri sallii silti pariskunnalle 30-päiväisen vierailun, jonka ajan niin sanottua rouva Breytenbachia kohdellaan Sunday Timesin mukaan kuin valkoista, tilapäisenä valkoisena, kunniavalkoisena.

Coetzee nostaa kirjassaan hiuksianostattavan hienosti esille 70-luvun apartheidin, laillistetun rotusorron, joka kesti 90-luvulle asti Etelä-Afrikassa. Coetzee sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2003. Ruotsin akatemia perusteli valintaansa mm. näin: Hän on omantunnonarka epäilijä ja armoton länsimaisen sivilisaation julman järjen ja kosmeettisen moraalin arvostelija. Kesän vuoksi luin netistä apartheidin vaiheista ja nostan hattua kirjailijalle, joka nostaa esille Etelä-Afrikan laillistetun rotusorron.

J.M. Coetzee, Kesä ****

suom. Markku Päkkilä

Otava 2011

alkuperäisteos Summertime 2009

s. 299