Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys kiinnosti minua kovasti etukäteen, sillä seudut, josta hän kirjoitti kirjassaan, ovat itselleni tuttuakin tutumpia. Voin suoraan sanoa, että kyllä kannatti lukea tämä neljän eri ihmisen tarinan kertova kirja, jonka tapahtumat liikkuvat sadan vuoden historiallisella aikajanalla. Kirjan ensimmäinen päähenkilö oli Maria, pitäjänkätilö. Maria oli voimakastahtoinen ja avarakatseinen terveysalan ihminen, Helsingissä koulutuksensa käynyt ja aina valmiina lähtemään synnytyksiin mukaan. Maria sai käydä oman taistelunsa Koillismaalla, sillä ihmiset eivät olleet tottuneet kouluja käyneisiin kätilöihin, sitä paitsi samalla kun Maria hoiti synnytykset, hoiti hän myös seksuaalivalistukset. Paras ehkäisyväline oli potku isännän persuuksille. Uskovaiset eivät hyväksyneet ehkäisyä, kun kerta Jumala oli käskenyt täyttämään maan lapsilla.

Satoja ja taas satoja synnytyksiä, hätäkasteita, isämeitiä kohtuun kuolleitten kunniaksi ja lapsivuoteilla kuiviin vuotaneitten muistoksi. Yhä uudelleen haurasluiset emännät kaatuvat vuoteille odottamaan yli kymmenennettä lastaan. Huutavat ja kirkuvat, työntävät ja puskevat, pyörtyvät ja huutavat apuun äitejään, siskojaan ja taivaan vaateliasta Jumalaa, kunnes saavat syliinsä verisenä parkuvan tulokkaan.

Maria sai kunnan apteekkarin kanssa tytön, Lahjan, mutta naimisiin Maria ei suostunut menemään. Lahja kärsi koko ikänsä siitä, että oli äpärä, isätön. Vahvasti uskovaisessa pitäjässä ei katsottu hyvällä silmällä äpärälapsia. Lahjan tie työelämään loppui aina siihen, että tilalle otettiin parempi uskovainen henkilö. Lahja sai itsekin aviottoman lapsen, jonka isä oli matkustanut Amerikkaan. Lahjan äiti poltti kaikki kirjeet, jotka tulivat Amerikasta. Lahja sisuuntui siihen, että ei saanut töitä, jätti lapsensa äidilleen ja matkusti Ouluun valokuvausliikkeen harjoittelijaksi. Opittuaan työt hän palasi takaisin Koillismaalle ja perusti sinne valokuvaamon. Lahja meni naimisiin Onnin kanssa, jonka kanssa sai kaksi lasta.

Millaista on, kun haluaa antautua kenelle tahansa tukkimiehelle, likaiselle metsäläiselle, jalattomalle sotainvalidille, kunhan vain saisi edes hitusen kiihkoa. Kun joku vielä kerran himoissaan koskettelisi, repisi vaatteita pois. Tunnustelisi, jos ei muuten niin omaksi nautinnokseen.

Lahjan ja Onnin avioliitto oli kulissiliitto, jonka syykin selvisi viimeisenä olevasta Onnin tarinasta. Sitä ennen kirjassa syvennytään Kaarinan tarinaan. Kaarina oli Lahjan miniä. Lahjan ja Onnin poika Johannes jatkoi valokuvaamon pitämistä ja hänen vaimonsa Kaarina oli siinä apuna. He asuivat samassa talossa Lahjan kanssa. Anopin ja miniän yhteiselo oli yhtä riitelyä ja vihanpitoa, erittäin voimakkaita tunteita, joita Johannes yritti tasoittaa.

Kirjan henkilöt asuivat lähellä neljäntienristeystä ja heitä oli neljä. Kolmen sukupolven ihmiset Maria, Onni ja Kaarina olivat tulleet muuttokuorman mukana, ja jokainen heistä sopeutui, tai sitten ei, seudulle omalla tavalla. Seudun uskovaisten ahtaat elämänkatsomukset tulivat esille Lahjan tarinan mukana. Ihmisiä puhuteltiin ikävästi heidän synneistään. Tämä tuli tutuksi myös Pauliina Rauhalan kirjasta Taivaslaulu. Usko syntineen on erittäin vahvasti esillä myös Neljäntienristeyksen yhtenä teemana. Ihmisten usko oli muiden uskovaisten määrittelemää, ja jos muut eivät hyväksyneet uskovaisen uskoa, niin hänet suljettiin ulkopuoliseksi. Lahja oli ulkopuolinen ja syrjitty, ja se näkyi hänen käytöksessään vahvasti.

Neljäntienristeys on kertomus talosta, jonka Maria rakensi omille salaisuuksilleen ja jota Maria sekä Lahja ja Onni lapsineen asuivat, kunnes saksalaiset polttivat talon toisen maailmansodan aikana. Onni rakensi tilalle suuremman talon, sillä salaisuuksia oli jo niin paljon, että ne vaativat aina vain enemmän tilaa, kunnes taloon muutti Kaarina, joka inhosi puhumattomuutta, hiljaisuutta, salaisuuksia ja ilkeyksiä. Pikkuhiljaa talo raotti salaisuuksiaan, mutta onneksi Kaarinan lohtuna olivat oli Johannes ja lapset. Kirja oli syvällinen kertomus myös anteeksiannosta ja hiljaisesta hyväksymisestä.

Johannes vaikuttaa vaimeammalta. Ikään kuin jatkuva sotiminen äitinsä kanssa olisi pitänyt sen iskukunnossa. Näkee, että sillä on äitiään ikävä. Minullakin on ikävä, tavallani. Joskus pysähdyn ja mietin, millainen minusta olisi tullut jossakin muualla. Jos anoppia ei olisi ollut. Olisinko minä joku ihan eri ja toisenlainen?

Tommi Kinnunen, Neljäntienristeys *****

WSOY 2014

s. 334