Jyrki Heino: Kello

”Tunnen olevani ajopuu, jota virta vie Turusta Hämeenlinnaan, Hämeenlinnasta Mikkeliin ja Mikkelistä Pietariin. Nyt pitäisi vielä koluta Hyrsylän kartanokin”, huokaili Wennehielm. ”Jollakin keinolla olisi saatava kartanon omistava vapaaherra von Clinck kutsumaan minut vieraakseen.”

Jyrki Heino on jatkanut mielenkiintoista historiallista dekkarisarjaansa uudella kirjalla. Vuonna 2012 ilmestyneen Kellarin seuraksi ilmestyi tänä vuonna Kello. Myös uudemmassa dekkarissa salapoliisitöitä tekee luutnantti Carl Wennehielm ja apunaan hänellä toimii kaupunginviskaali John Appengren. Kirjassa kuljemme ajassa vuoteen 1796 ja tarinan keskeisimmät tapahtumat sijoittuivat jälleen Turkuun. Tuleva Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf saapui Suomen vierailulle ja jatkoi Turusta kosiomatkalle Pietariin. Eikä aikaakaan kun Wennehielm huomasi olevansa selvittämässä erään majurin katoamista ja matkalla Pietariin tulevan kuninkaan kutsumana vieraana.

Päivät Pietarissa kuluivat joutuisasti, sillä kuninkaallisten kihlajaisten lähestyessä juhlat ja huvitilaisuudet seurasivat toinen toistaan yhä tiuhemmin. Hovin tapoihin kuului luottamuksellisten tietojen supiseminen vieraiden korviin, eikä Wennehielm ollut aikaisemmin kohdannut vastaavaa juorutulvaa. Koskaan elämänsä aikana hän ei ollut liioin juonut sellaista määrää samppanjaa, vaikka Tukholmassa asuessaan olikin päässyt helmeilevän viinin makuun.

1700-luvun lopussa ei ollut autoja eikä puhelimia, joten salapoliisityö oli pitkälti matkustamista hevoskyydeillä pitkiäkin matkoja ja keskustelut suoritettiin kasvotusten vierailuilla talosta taloon. Tuohon aikaan kirjoitustaitoiset kirjoittivat kirjeitä ja päiväkirjoja, joita Wennehielm etsi kiihkeästi, mutta hän ei ollut ainoa, joka etsi tulenpolttavaa tietoa. Jokin syy majurin katoamiselle oli ja kaikki materiaali ja henkilöt, jotka tiesivät mysteeristä, olivat vaarassa.

Kello on saanut nimensä kadonneen majurin kellosta, joka putkahteli esille aina välillä. Kellon avulla majurin katoaminen selvisi Wennehielmille aika kivuttomasti, vaikka aikaa ja vierailuja se vaati jopa Turun lasareetissa. Dekkareissa syntyy yleensä ruumiita, ja Wennehielmikin joutui uhkaaviin vaaratilanteisiin. Tällä kertaa Wennehielm vaihtoi myös kiihkeitä katseita erään naisen kanssa, joten toivottavasti seuraavassa dekkarissa Wennehielm pääsee niille päivälliskutsuille kyseisen leskirouvan kanssa ja pääsemme seuraamaan 1700-luvun lopun seurustelukuvioita. Kello ei ihan yltänyt Kellarin tasolle, vaikka sainkin ihastella pikkutarkkoja historiallisia pukeutumisen, tapojen sekä ajan- ja paikankuvauksia.

Jyrki Heino, Kello ****

Schildts & Söderströms 2014

s. 296