Sara Saarela: Nimeä minut uudelleen

Hän silittää tukkaani ja hymyilee, vie minut käymään linnassani kädestä pitäen. Tämä paikka on salaisuutemme.

Miksi linnantornini kamarissa on pimeää ja minusta tuntuu kuin sänkyni alla vaanisi susi?

Sara Saarelalta on julkaistu aiemmin nuortenromaani Mun on pakko ( Aikamedia 2011), joka kertoo syömishäiriöstä, mutta tämän uudemman kirjan, Nimeä minut uudelleen, aihe on niin rankka, että en laskisi sitä pelkästään nuortenkirjaksi. Aihe on seksuaalisen väkivallan maailma, johon kuuluu insestin lisäksi muutakin seksuaalista väkivaltaa. Suosittelen heitä, jotka eivät pysty lukemaan lapsiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa, välttämään kirjan ensimmäistä lukua, joka loppuu sivulle 94. Jos olisin itse tiennyt kirjan alun olevan niin rankka, en olisi lukenut sitä. Kirjan päähenkilö on ensimmäisessä luvussa pieni tyttö, joka asuu isänsä ja äitinsä kanssa. Vanhemmat ovat koulutukseltaan kasvatusalan ihmisiä.

Avasin peltipurkin kannen, salaisuus alkoi hengittää, silmiäni kirveli. Halusivat, että päästän sen vapaaksi. Se ojenteli käsiään ja jalkojaan, astui ulos asuinpaikastaan, valloitti, vakuutti.

Tummansiniset miehet ja naiset, pullanmuruja rinnuksillaan, nousivat tuoleiltaan. Salaisuus pyydystettiin, muutettiin dokumentiksi muiden joukkoon, kaikuvaan halliin, kansioiden väliin.

Toisessa luvussa kirjan päähenkilö Elle kävi yläastetta. He olivat muuttaneet äidin kanssa kahdestaan vieraalle paikkakunnalle ja molemmat olivat rikki. Elle kävi terapiassa ja söi  lääkkeitä. Koulunkäyntimotivaatio oli kadonnut ja käytös oli itsetuhoista mm. viiltelyä, ahmimista ja ruoan oksentamista. Tupakat ja jatkuva juominen nuorisoporukoissa kuuluivat asiaan. Koulupinnaamista, yliaktiivista seksuaalista käyttäytymistä, valehtelua ym. Itsetuhoisuus kasvoi koko ajan, sillä oikeudenkäynti isää kohtaan oli viivästynyt ja Elle joutui käymään koko ajan kuulusteluissa. Hiukan ihmettelin, että kuulusteluissa ei ollut sosiaalityöntekijä tai äiti mukana, sillä Elle oli alaikäinen. Kuulustelut olivat ahdistavia samoin lääkärissäkäynnit. Terapeutin luona käynnit menettelivät, alkuun Elle ei ollut puhunut siellä mitään, katsonut vain otsahiusten läpi.

Olisin voinut hypätä parvekkeelta pakoon tai morsettaa, sanoa ei. Muistojen metrossa kysyn miksi. Syyllisyyden lääkeruisku työntyy hitaasti kehoon, kirvelee ja puuduttaa, se on jäänyt soittamaan samaa kappaletta. Lopulta en enää erota sitä liikenteen äänistä. Itku loppui viime elokuussa, nyt tuijotan eteeni, yritän huitoa muistoja pois, kärpäsiä, ne haistavat tunkion. Jalkani ovat liian väsyneet potkimaan ja uimaan tätä matkaa loppuun.

Kirja on todellinen kauhukertomus lapsesta, joka on joutunut kärsimään ja jonka mielenterveyden on aikuinen mies, oma isä, pilannut. Tämän saman joutuu kokemaan liian moni lapsi. Yksikin tällainen teko on väärin. Sara Saarela on pureutunut hävettävään asiaan, tabuun, johon sosiaaliviranomaiset, lastenhuolto, poliisit, terveydenhuoltoalan ammattilaiset, lääkärit, psykologit, kasvatusalan ihmiset joutuvat törmäämään työssään. Miten kohdata lapsi ja nuori, joka yrittää elää salaisuutensa keskellä niin kuin muutkin nuoret. Nimeä minut uudelleen kertoo Ellen tarinan hänen omasta näkökulmastaan. Tarina ei ole kaunis, eikä viihdyttävä, se on rujo ja ruma. Tällaista ei pitäisi tapahtua yhdellekään lapselle. Kuitenkin kirjan kappaleiden välissä olevat runot ovat upeita ja koskettavia ja kirjan loppu oli positiivisempi. Sara Saarela, olet uskomaton kirjoittaja, ja olet pystynyt kirjoittamaan kirjan todella vaikeasta aiheesta.

Tyhjensin sänkyni alustan, vihan säkit, lihavat, niiden sisällä sullottu aika. Se olisi voitu käyttää

hyppiä hyppynarulla, lentää, letittää punainen tukka poskipäitä peittämästä.

Sara Saarela, Nimeä minut uudelleen

Kharis 2015

s. 351