Ei mitään. Etsiä ja etsiä eikä ensimmäistäkään jälkeä mutta niin monta kysymystä. Ei yhtäkään vastausta mutta niin monta arvausta.
Markku Pääskysen kahdeksas romaani Sielut alkaa ensimmäiseltä sivulta vähitellen esiintulevalla tekstillä ja päättyy viimeisellä sivulla katoavaan tekstiin. Muutakin kokeilevaa tekstinkäsittelyä kirjasta löytyy, mutta sen voi lukija etsiä kirjasta ja arvata vähän tuosta ensimmäisestä lainauksesta. Kirjan tarina on psykologinen ja siihen liittyy myös ulkopuolinen tarina, joka lähestyy loppuhuipennusta samaan aikaan kuin päätarinan loppuhuipennus tapahtuu. Ulkopuolinen tarina on faktaa ja tapahtunut oikeasti. Faktatarina kulkee kirjan päivän aikana tapahtuvan tarinan mukana jännitysnäytelmänä, jota koko Suomi seurasi. Maijan tarinaa seurasi vain äiti, isä, opettaja, luokkakaverit, poliisi ja kaksi koulupoikaa sekä lähialueen asukkaat, hyvin pieni piiri. Maija katosi koulumatkalla.
Aino ja Kristian. Nyt oli mennyt monta tuntia eikä tytöstä ollut kuulunut mitään. Ei yhtäkään havaintoa, ei yhtäkään elonmerkkiä.
Jokaisen äidin ja isän pahin painajainen oli tapahtunut, heidän lapsensa oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt mitään. Äiti odotti kotona puhelimen vieressä, sillä kirjan tapahtumat sijoittuivat lankapuhelinten aikakauteen. Isä juoksi ja etsi lähistöltä, soitti ovikelloja ja kyseli tytöstä. Molemmat isovanhemmat ajoivat tuntien matkat päästäkseen mukaan etsintäpartioon. Molemmat vanhemmat kävivät ajatuksissaan läpi sekä yhteiselämää, että onnellisia hetkiä mitä heillä oli ollut. Heitä ei lohduttanut se, että he molemmat olivat karkailleet lapsena. He hakivat lohtua toinen toisestaan, rakkaus oli vahva, heidän oli oltava vahvoja, vaikka välillä teepannu lensi päin seinää. Kriisihetkellä voivat monenlaiset tuntemukset rakkaudesta vihaan nousta pintaan.
Uhkaava metsä ei ollut. Se ei vain ollut ihmisen paikka vaan tulkitsemattomien unien synnyinseutu, painajaisten lähde ja vainoharhaisten ajatusten koti joten kuka kumma siellä tahtoisi käydä?
Kirjan parhaimmat henkilöt ovat koulupojat Taito ja Ilari, jotka ovat parhaimpia kaveruksia. Maijan he tiesivät ulkonäöltä. Taito jopa tiesi missä Maija asuu. Koulupäivän jälkeen he leikkivät kaikenlaisia leikkejä, mutta päättivät lopulta etsiä Maijaa. Maijan etsintä oli heille jonkinlainen leikki, johon liittyi pikkupoikien näkökulmasta monta pelottavaa asiaa. Ehkä kirjan sanoma on sanattomat pelot, pelot siitä mitä voisi tapahtua. Sielut oli vuoden 2015 Finlandiaehdokas. Pääskysen kirja Vihan päivä oli Finlandiaehdokas vuonna 2006.
He molemmat ajattelivat Maijaa, kertasivat mielessään aamun tapahtumia. Sitten he alkoivat puhua, alkoivat etsiä vihjeitä ja merkkejä jotka johdattaisivat Maijan jäljille, he yrittivät varoa syyttelyjen ja hätäisten päätelmien kehää johon olisi niin helppo suistua. ***
Markku Pääskynen, Sielut
Tammi 2015
s. 254
Mai, luin tämän, mutta en postannut. Tässä oli monta pettymystä myös tunnepuolella, sillä aihehan on kiinnostava, mutta tähän kypsyyin:
VastaaPoistaMitäs me sitten teemme, Rirva kysyi.
Emme me voida kuin istua ja odotella, Kaija sanoi.
Ottako joku kahvia, Aino kysyi.
Otan minä mutten vielä, Ritva sanoi.
Minäkin ottaisin taas kohta, Kaija sanoi.
etc.etc. Laskin muutamalla sivulla 80-100 kertaa sanat 'sanoa' ja 'kysyä'. Olen muutenkin allerignen ontuvalle dialogille, mutta tämä vei minut jo reunalle.
Kirjan kansi on kaunis.
<3
Aihe oli kyllä hyvä ja tarinan kehittyminen. Lisäksi ulkopuolisen tarinan mukanaolo oli tärkeä elementti. Kyllä minäkin huomasin, että teetä ja kahvia kului litrakaupalla, mutta kriisitilanteessa se voi olla ainoa keino selvitä joutumatta shokkiin. Uskon, että aidossa tilanteessa puheet voivat olla paljon raadollisempia. Hieno kohtaus se, kun teepannu lensi päin seiniä, se oli uskottavaa.
PoistaPostaa ihmeessä kirjasta :) Uskon, että kritiikki on hyvästä, mutta tietenkin hyvätkin puolet on hyvä tuoda esille.
Uskottava dialogi on minustakin tärkeä asia, mutta suomalaisten vuorovaikutus on aika lyhyttä. Joskus on ihana löytää ihminen, joka on samalla aaltopituudella ja nauraa ja höpsötellä ja itkeä ja puhua pälpättää ummet ja lammet. Viimeksi kun eräs kaukainen hyvä ystävä soitti, niin ensimmäisen puolen tunnin ajan vain nauraa rätkätimme, ennen kuin päästiin kuulumisiin :)
Minusta taas tuo Leenan esiinnostama vuoropuhelu on lakonisuudessaan puhutteleva, hieman jopa kaurismäkiläinen. Tätä en ole lukenut, mutta Vihan päivät oli hieno teos.
VastaaPoistaTuo Leenan nostama pätkä on minustakin hyvä ja hyvin oivallettu tuo kaurismäkiläisyys. Olen alkanut (nykyään saa käyttää alkaa verbiä, joten käytän sitä aika paljon) tykätä Kaurismäen elokuvista juuri tuon dialogin puutteen/lyhyyden perusteella. Aiemmin se ahdisti ja elokuvat olivat mielestäni tummia ja masentavia, mutta nykyisin niitä ei voi nauramatta katsella.
PoistaMinä pidin Sieluista. Mielestäni sen vahvuus ei löydy tarinasta tai vuoropuheluista, vaan jostakin niiden takaa...
VastaaPoistaItse löysin teoksesta tuon pelko-teeman, joka puhutteli minua. Tässä teoksessa nostettiin esille uhkia ja pelkoja, jotka voivat kohdata jokaisen.
Poista