Lily yrittää kovasti minun tähteni. Mutta jos rehellisiä ollaan, parempaakin on nähty. Vaisto on kaiketi jo kertonut Lilylle sen, minkä ymmärrän hetki hetkeltä selvemmin: Lily on kotilo, Lily on taskurapu, Lily on merietana. Mustekalalla on nälkä. Ja se aikoo syödä Lilyn.
Yhdysvaltalainen Steven Rowley on omistanut omaelämäkirjansa Lilylle. Lily ja mustekala kirja kertoo mäyräkoirasta nimeltä Lily ja hänen omistajasta Ted Flaskinista. Lilyn koiraelämään on riittänyt murheita, sillä sillä on ollut selkäleikkaus, josta se toipui, mutta nyt sen toisen silmän yläpuolelle on alkanut kasvamaan patti, joka kasvaa ja muistuttaa mustekalaa. Tedin ajatuksissa kasvain on oikea mustekala, joka on vaarallinen vastustaja ja josta pitää päästä eroon keinolla millä hyvänsä, jollei hyvällä niin sitten pahalla.
Ja niin minulle valkenee, ettei Lily saa näköään takaisin. Mustekala riisti sen, koska oli kyllästynyt ja koska pystyi tekemään niin. Lily on nähnyt minun kasvoni, maailman, oman maailmansa viimeistä kertaa. Se on nyt sokea koira.
Kirjaa lukiessa tuli väistämättä oma kuollut koirani mieleen. Andy eli vanhaksi ja kuten vanhoille ihmisille toisinaan käy, Andykin sai kaihin ja näkö meni. Sen jälkeen Andy kopsautteli päätään ovenkamaniin ja muihin esteisiin, mutta oppi pian kulkemaan niin, että vaistosi esteet. Jos ulkona tuli vastaan henkilö tai tuttu koira, niin häntä heilui jo hyvissä ajoin tuntemisen merkiksi. Sitten meni kuulo, mutta seikkailunhalu ei kadonnut. Saaressa oli kiva seikkailla ja aina Andy tuli takaisin. Kirjoitan tätä hymyssä suin, sillä Andy toi mukanaan niin paljon hellyyttä, rakkautta ja oppimista elää koiran kanssa tässä ja nyt. Viimeisinä kuukausina ennen lähtöä koirien taivaaseen, Andy asettautui illalla keittiöön odottamaan, että kyllä se mamma tulee sieltä antamaan vielä iltapalan. Ai mitenkö selvisin suruajasta? Se oli oikeastaan suhteellisen kivutonta, sillä meille tuli Ozzy-pentu ja hän ehti elää Andyn seurana puoli vuotta. Mutta Andya ei voi unohtaa koskaan, rakasta koiraa.
Lily työntää pään syvemmälle kainalooni samalla tavalla kuin hangatessaan kuonoaan minuun. Niinpä mustekala tulee lähemmäksi minua - vain hitusen lähemmäksi, mutta kavahdan silti. On inhottavaa, että otus saa edelleen minut tekemään niin.
Kirjan kansikuvan mäyräkoira on juuri niin suloinen kuin uskon Lilyn olleen. Kirjailija on kuvaillut kasvainta mustekalaksi, jota vastaan pitää taistella. Kirja on siltä osalta fantasiaa, joka on kirjoitettu mielikuvituksellisesti. Ted on sankari, joka suojelee Lilyä pahoja voimia vastaan. Aina ei voi voittaa ja pitää katsoa tosiasioita silmiin. Päätettävä luopumisesta ja luovuttamisesta. Tämä kirja sopii lemmikinomistajille, jotka ovat jo joutuneet luopumaan rakkaista eläimistään. Lilyn lisäksi Ted kertoo myös omasta elämästään, sillä hän on homo ja haluaa vielä rakastua.
"Kyllä sinä rakastutkin", Lily sanoo. Sitten se lisää vähän jälkijunassa: "Lupaan sen."
Steven Rowley, Lily ja mustekala ****
suom. Sari Karhulahti
Bazar 2016
s. 347
Lily and the Octopus 2016
Olipa kiva lukea tästä kirjasta. Kansikuvan perusteella olen ajatellut että tämä on joku hömppäkirja. Tämä ei selvästikään olisi minun kirjani, vaikka meillä mäykky onkin. Kaikki koiran sairauteen tai menettämiseen liittyvät asiat ja pelot haluan pitää pois ajatuksistani niin hyvin kuin mahdollosta.
VastaaPoistaKirja on oikeastaan aika hulvaton välillä, sillä tässä on kaikenlaista koiramaista puuhastelua ja yhteisiä harrastuksia, ystäviä ja keskusteluja. Minä taidan olla siinä mielessä realisti, että haluan lukea tällaisia kirjoja.
PoistaVoin kertoa aikaisemmasta työpaikastani, että meillä oli kaikilla koiria ja tunsimme koirat, puhuttiin niistä ja naurettiin hassutuksille ja sitten kun aika tuli lähteä, meillä oli kaikilla nenäliinat ja itkastiin koiraystävän muistolle. Pitää vielä kertoa, että kun Andy lähti, niin serkkuni samanikäinen Niilo-kissa lähti kissojen taivaaseen samana päivänä. Saivat seuraa toisistaan.
Lily on loppusuoralla ja kansikuva vastaa omaa 1/4 maastonakkiani. Tuttuja tunteita. Vastuu on aina omistajan ja kuten niin kauniisti toteatkin, että ne hyvät ja hauskat muistot kaikkine kommelluksineen ja epätoivon hetkineen painavat vaakakupissa eniten:) Kuinkahan tämä Lily aukeaa lemmikittömälle lukijalle??
VastaaPoistaHeräsi heti uteliaisuus, että mitä ne 3/4 lajia ovat siinä maastonakissa ja onko lempeäluontoinen? Ozzy on sellainen sosiaalinen sahapukki, joka ei pelkää mitään. Erittäin päättäväinen. Isä maltankoira, emo länsiylämaan terrieri. Kaksi valkoista koiraa ja tuloksena mustaharmaa hurmuri. Luulee, että kaikki rakastavat sitä ja kuuluvat sen laumaan.
PoistaTämä kirja on suorastaan räjäyttänyt potin Yhdysvalloissa, mutta siellä taitaa olla lemmikin omistajiakin paljon enemmän. Kirja on uskoakseni hyvä myös sellaiselle, joka haluaa lemmikin, mutta ei jostakin syystä voi pitää lemmikkiä.
Mai, siis ensimmäiseni oli sileäkarvainen kuten Lily, kolme seuraava karkeakarvaisia riistanvärisiä ja -verisiä ja kaikki neljä sytipäisiä kuin mikä. Vaativat määrätietoista kättä. Kun samaan aikaan meillä oli peräkkäin myös pari taipuisaa labradoria ja yksi lauhkealammas eli irlis, niin taiteilemista piisasi. Jälkikasvulla on yksi cockerspanieli ja toisella labradori ja valk. länsiylämaalainen. Ozzy-hurmuri kuulostaa rakastettavalta tyypiltä ja totta maar te kuulutte sen laumaan. Kysymys kuuluu: kuka laumaa johtaa:)
VastaaPoistaLilyn suosio on helppo ymmärtää: luopumisprosesseineen anniltaan hyväntuulen teos!
Ozzyhan on päättänyt sen, että hän johtaa laumaa sekä kaikkia ihmisiä ja koiria (minähän se tietysti johdan). Pieni koira ja iso ego. Lisäksi sirkuskoira, eli oppii kaikki temput. Kaiken varalta tekee kaikki temput ennen kuin pyytäkään, että varmasti saa makupalan, eli on aina nälkäinen.
PoistaOnhan se molemminpuolista kouluttamista...joskus tuntuu, että meitä vedetään nenästä...mieshän on ihan orjan asemassa, ja jos orja yrittää joskus komentaa, niin Ozzy on aivan hätää kärsimässä ja tulee minun kainaloon.
Voi, pystyisinköhän lukemaan täätä kirjaa... Muistot omista vanhenevista, nyt jo edesmenneistä koiraystävisä valtasivat mielen jo tätä sinun hienoa tekstiä lukiessasi.
VastaaPoistaP.S. Sivupalkissasi oleva Tabermanin runo on ihana! <3
Tabermann on niin ihqu ihana ja runot, mieti "Värisevää sielua ei saa tallata" <3
PoistaLily on aika symppis koira tässä kirjassa, ja elää tässä ja nyt, kuten koirilla on tapana. Enemmän tässä on isännän kipuilua ja muistoja sekä taistelua mustekalaa vastaan. Kirjassa on myös huumoria. Hyvähän se on muistella edesmenneitä koiria, kokeile.