Anna-Mari Kaskinen: On toinen maa

 
Vuosien jälkeen tiedän:
kaikki se tarpeen on, 
valon ja varjojen leikki,
kaipaus sanaton.

Vuosien jälkeen huomaan:
ei ole kauniimpaa
kuin kipu yhdessä kantaa,
elää ja rakastaa.

Anna-Mari Kaskinen on kirjoittanut runoja suruun ja ikävään. On toinen maa sisältää 35 runoa, joita lukemalla voi käsitellä omia syvimpiä kipukohtia silloin, kun kokee menetyksen ja kipua. Runot on koottu yhdeksästä aiemmin julkaistusta runokirjasta. Jos läheinen on menettänyt itselleen merkityksellisen ihmisen, suru voi kestää kauan ja se voi tulla aina joissakin tilanteissa uudelleen esille, mutta jo pienemmällä voimalla.  Surun alku voi olla heikompi, ehkä tuuliseen päivään verrattava, sadekuuroja aina silloin tällöin. Sitten se iskee päälle ja ihminen on heikko surun voimien edessä. Suru on kuin myrsky, joka tulee voimalla ja suurilla aalloilla päälle. Jos ihminen ei taistele vastaan, suru voi viedä mennessään vuosikausiksi. 

Onneksi kaikki käytännön järjestelyt tuovat pakollisia pysähtymisiä surun aikana. On ehkä järjestettävä hautajaiset ja muistotilaisuudet, hankittava arkku ja hautapaikka. Toisinaan sureva ihminen ei pysty näihin arkisiin puuhiin. Siinä on ehkä perhe ympärillä, joka voi auttaa käytännön asioissa. Mutta niihin syvimpiin tunteisiin, niihin tarvitaan jotain muuta. Talo voi olla pian täynnä kukkia, joilla ystävät ja sukulaiset muistavat. Joissakin surutapauksissa olen saanut tällaisia surukirjoja. Voi olla, että juuri sillä hetkellä ei pysty lukemaan, aivot ovat suuren tunnelatauksen kourissa, jolloin lukeminen ei ole mahdollista. Musiikki on helpompaa. Itselleni kävi isän kuolleman jälkeen niin, että kuuntelin niitä samoja lauluja, jotka toivat isän mieleen ja muistot ja sitten siitä itkusta ei tullut loppua. Lopulta päätin lopettaa niiden laulujen kuuntelemisen, ja suru alkoi hellittää. Lapsillekin oli helpompaa, kun äiti ei ollut aina itkemässä.

Äidin kuolema oli  yhtä yllättävä kuin isän kuolema. Olin viisaampi, enkä kuunnellut musiikkia, joista tiesin surun nousevan pintaan. Läheiset ja sukulaiset soittelivat ja kävivät, ja minulle jäi tunne, että suru jäi käsittelemättä, ei ollut aikaa. Kului muutama kuukausi ja surun tummat merkit hiippailivat ympärillä, yrittivät saada minut kiinni. Olin kiireinen, pidin itseni kiireisenä, opiskelin siinä sivussa, mutta kaikki ei ollut hyvin. Luin kirjoja aina kun ehdin tenttikiireiltä. Eräällä kurssilla valitsin Amy Tanin Äitiensä tyttäriä kirjaksi, josta piti tehdä essee. Valinta oli varmasti intuitio, sillä itkin koko kirjan ajan. Siinä oli kirja, joka aukaisi lukitut tunteet. Toinen vastaava tunnelukkojen avaaja, lohduttava ja muistoja tuova kirja on ollut blogiaikana Shin Kyung-sook: Pidä huolta äidistä.

Surevalle on annettava aikaa, mutta surevaa ei kannata jättää olemaan yksin koko aikaa. Keinoja surusta selviämiseen löytyy kaikenlaisia, toisille se on musiikki, toisille kirjallisuus, toisille liikunta, toisille vertaistuki. Kriisikeskus on sellainen paikka, jonne voi soittaa anonyymina ja puhua pahasta olosta. Moni läheinen on hyvä kuuntelija, mutta lapset ja nuoret eivät välttämättä jaksa kantaa sellaista taakkaa, jos on omakin surutyö käsittelyssä.

Runojen lukeminen on monesti helppo keino lähestyä surua. Joskus pahimmalla hetkellä vain se yksi runo voi olla merkityksellinen.

Hämärimpään taloon
loistaa aurinko.
Astu ulos, valoon.
Yö on mennyt jo.

Pimeys on poissa.
Suru hälvenee.
Kivun onkaloissa
valo säteilee.

Anna-Mari Kaskinen, On toinen maa - Sanoja suruun ja ikävään
Kirjapaja 2011 toinen painos
ensim. painos 2010
s. 48