Sieraimiini tulvahti kuuman ja öljyisen höyryn haju, ja lisäksi jotain muutakin: terävä, kuparinen lemu, jota ei kerran koettuaan unohda koskaan. Tunnistin sen heti. Se oli veren haju.
Alan Bradleyn uusin Flavia de Luce-sarjan jännityskirja on nimeltään Kuolleet linnut eivät laula. Kirjan kansikuvassa oleva arkku kuvaa Flavian perheelle läheisen henkilön arkkua, joka tuotiin heidän kartanoonsa. Harriet-äiti oli perinyt kartanon Tar-enolta. Äiti oli kadonnut, eikä ollut jättänyt jälkeensä testamenttia. Kartano oli jouduttu laittamaan myyntiin, mutta sitten tuli yllättävä viesti, että äiti oli löydetty ja oli tulossa kotiin.
Miten suhtauduin asiaan?
Olin turta, ikävä kyllä.
Tunsin vain tylsää, mykkää turtumusta.
En ollut iloinen, en helpottunut, en edes kiitollinen niille, jotka olivat löytäneet hänet yli kymmenen vuotta sen jälkeen, kun hän oli kadonnut Himalajalla.
Ei, tunsin pelkkää kylmää lamaannusta, ja tuon kylmän ja häpeällisen tunteen vuoksi minun oli saatava olla omissa oloissani.
Flavian tuntema synkkyys jatkuu koko kirjan ajan. Pieniä pirskahtelevia ärtymyksenpuuskia ilmestyy kuvioihin, kun kartanoon ilmestyy ennennäkemättömiä serkkuja, joista toinen on ärsyttävästi Flaviaa nuorempi ja muistuttaa kummasti Flaviaa pienoiskoossa. Jotenkin se serkkulikka onnistuu tunkeutumaan joka paikkaan ja Flavian salaisuudet eivät pysy salassa uteliaalta serkulta. Toinen serkuista on aikuinen ja hyvin kiinnostunut perheen asioista. Muitakin sukulaisia ilmestyy kartanoon, sillä tulossa oli hautajaiset. Koko kylä halusi kunnioittaa vainajaa, joka Flaviasta oli kiusallista, sillä hän halusi tehdä vainajalle omia tärkeääkin tärkeämpiä kokeita. Flaviahan ei tunnetusti pelkää kuolleita. Ja nyt oli mahdollista kokeilla saako kuolleen herätettyä henkiin.
Niin kuin aina ruumiiden kanssa, minut valtasi hetkeksi irrationaalinen pelko siitä, että vainaja pomppaa yhtäkkiä pystyyn, huutaa "Pöö!" ja tarttuu käteeni kuolettavan kylmällä otteella. Mitään sellaista ei tietenkään tapahtunut.
Alan Bradley on hurmannut 11-vuotiaalla Flavia de Lucella, joka on pikkutarkka havaitsija ja kiinnostunut kemiasta ja salapoliisitehtävistä. Joka kirjaan murhia on riittänytkin ja tälläkin kertaa murhaaja liikkuu hyvin lähellä. Flavia on autuaan tietämätön murhaajasta, sillä hänen aikansa kuluu kylmän vainajan seurassa ja hiukan lentokoneajeluilla ja filmin kehittelyssä.
Kuolleet linnut eivät laula on sarjan kuudes kirja, mutta tällä kertaa juoni jäi irralliseksi kuin filminpätkät kirjan tarinassa. Parhaimmillaan Flavia on omassa laboratoriossaan, jossa asustelee myös kana. Laboratoriovälineitä voi käyttää myös kananmunan keittämiseen, kun nälkä yllättää. Tällä kertaa pikkuvanha myrkynkeittäjä sekä onnistui myrkynkeittelyssä että epäonnistui, koska ei ehtinyt tekemään sitä mitä piti. Ehkä niin oli parempi. Seuraavaan kirjaan oli lopussa mukavan kuuloinen koukku, joten seitsemäs kirja on varmasti intresantti. Flavia de Lucen seurassa ei aika tule pitkäksi, kokeile vaikka, mutta aloita ensimmäisestä kirjasta.
Alan Bradley, Kuolleet linnut eivät laula ****
suom. Maija Heikinheimo
Bazar 2017
s. 333
The Dead in their Vaulted Arches 2014
Bradley Alan: Piiraan maku makea
Bradley Alan: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Bradley Alan: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Bradley Alan: Filminauha kohtalon käsissä
Bradley Alan: Loppusoinnun kaiku kalmistossa
Niin juuri, dekkarijuoni ja murhaajan selvittäminen jäivät irrallisiksi, oli niin paljon mm. menneisyyden selvittelyjä. Tämä oli minusta köykäinen Flavia, jotenkin väliteoksen tuntuinen. En millään pystynyt uskomaan, että noin fiksu tyttö kuin Flavia uskoo pystyvänsä herättämään kauan kuolleena olevan vainajan henkiin. Aika paljon muukin ärsytti, mutta seuraavassa osassa varmaan taas tapahtuu kun Flavia on uusissa maisemissa.
VastaaPoistaJos Flavialla olisi ollut hoksottimet kunnossa, murhaajan selvittäminen olisi käynyt kädenkäänteessä. Nyt aikaa kului filminauhan kehittämisessä ja henkiinherättämisaineiden hankkimisessa. Olihan se aika hassua, mutta oikiasti tämä on sellainen sarja, jota ei kannata lukea ihan ryppy otsalla. Flavia ei ollut ihan teräkunnossa ja sen ymmärtää.
PoistaMinä taas olisin halunnut, että Flavia kokeilee sitä vainajan herättelyä ;) Kaikenlaista porukkaa siinä pyörikin ympärillä, ihan sekoitti koko lukutouhun.
Pakko kommentoida, että näillä kirjoilla on mielenkiintoisia nimiä :)
VastaaPoistaMinä tulen tosi hyvälle tuulelle kun luen noita kirjan nimiä. Eniten tykkään tuosta Hopeisen hummerihaarukan tapaus-nimestä. Nimet ovat leikkisiä ja sopivat Flavia-sarjalle :) Ripaus kuitenkin sitä salapoliisitouhua noissa nimissä :)
PoistaAi että viehätyin tuosta kannesta, ja myös kirjan nimestä 🙂
VastaaPoistaHauskasti kevensit synkkyyden tunnelmaa käyttämällä sanaa "serkkulikka" 😀
Muuten olisikin voinut tukka nousta pystyyn juoneen eläytyessä.
Tosiaan mielenkiintoisia nimiä kirjoilla, kuten Katriina edellä toteaa. Samaa mieltä.
Onneksi kaikki sarjan kansikuvat ovat samantyylisiä, kaikissa on mustia lehdettömiä oksia, mustia lintuja on joissakin, vaikka väri on eri joka kirjassa, tyyli säilyy.
PoistaHuippu kirjasarja, vaikka tässä kirjassa tietyistä syistä tarina oli hieman synkempi.
Minulle Loppusoinnun kaiku kalmistossa oli pienoinen floppi, mutta tästä olen tähän mennessä tykännyt taas kovasti. Seuraavankin kirjan juoni kuulostaa mielenkiintoiselta, kun ympäristö vaihtuu kokonaan.
VastaaPoistaMinulle taas tämä kirja onnahti juuri tuon ihmismäärän vuoksi. Seuraavaa kirja jännittää jo nyt. Olen Flavia-fani. mutta jännittää mitä ne ovat suunnitelleet Flavian osalle... pikkutyttöhän hän kuitenkin on.
Poista