Aila Meriluoto: Peter-Peter (Klassikkohaaste 5)

Mut tiedäks, myöhemmin mä keksin, että kun ihminen on rakastunut, hän on sekä olemassa että hänellä on kasvot. Ihan kuin uskois itseensä vasta kun huomaa että toi toinen näkee mut. Ihan kuin rakastuis itsekin itseensä sen toisen kautta. Mulle tuli kamalan tärkeeksi olla rakastunut. En mä tiedä, mulla on kai aina ollut niin heikko itsetunto että mun täytyy pönkittää sitä muilla ihmisillä. Miehillä. Ei kai kukaan voi olla rakastunut tyhjään.

Aila Meriluodon (s.1924) Peter-Peter (1971) on syväluotaava tarina ihastumisesta, rakastumisen kehittymisestä ja kaikennielevästä intohimosta. Kirja on omaelämäkerrallinen ja siitä on tehty elokuva vuonna 1972 nimellä Haluan rakastaa, Peter. Tekstiluolan Tuomaksen vetämän viidennen Klassikkohaasteen haluan omistaa Aila Meriluodolle, joka halusi rakastaa ja tuo sen voimakkaasti esille tässä ensimmäisessä proosateoksessaan. Aiemmin hän tuli tunnetuksi runoilijana.

Tarinan kertojana toimii Ruotsissa asuva suomalainen Sanna, joka kirjoittaa lastenkirjoja, mutta on osapäiväisesti töissä kirjastossa. Sanna haluaa järjestää yleisötilaisuuksia kirjastossa, joissa käsitellään ulkomaalaisten tilannetta ja häivytetään rajaa ja aggressioita ruotsalaisten ja maahanmuuttajien väliltä. Meriluoto lähestyy tässä omiakin kokemuksiaan maahanmuuttajana, ja haluaisi tuoda myös esille toisen maailmansodan aikana maahan muuttaneiden pakolaisten mielipiteitä sopeutumisesta Ruotsiin. Sanna lähestyy siis kirjeellä Ruotsissa asuvaa baltialaislähtöistä tohtori Peter Mackusta, joka on myös kirjailija, ja kirjeidenvaihdosta sulkeutuu kiihkeä mielipiteidenvaihto eri asioista. Molemmat henkilöt ovat jo keski-ikäisiä, Sanna on leskeksi jäänyt yksinhuoltaja ja Peter on naimisissa.

Voi että ilmaisu on niin rajoittunutta, ja kuitenkin sitä yrittää aina nimenomaan ilmaista. Minkähän takia? Onko se kirjailijan asennoitumista, vai onko se puhdasta kontaktin tarvetta? Oletko muuten huomannut miten terveellisen inflaation kieli itseisarvona kärsii, kun muuttaa vieraaseen maahan ja joutuu kuulemaan ja käyttämään vierasta kieltä? Huomaa että n.s. äidinkieli on itse asiassa kauhean nurkkakuntainen, hedelmättömän itseriittoinen, jopa eräänlainen l´art pour l´art.  Ja loppujen lopuksi me olemme vain eläimiä jotka äännellen lähestyvät toisiaan, minusta ei ole kysymys kuin alkeellisesta, perustavasta kosketuksen tarpeesta. Sitä on kieli, sanominen.  Tässä minäkin tulen äännellen Sinua kohti, ehkä vähän tavallista monimutkaisemmin äännähdyksin, mutta pohjalla on ihan yksinkertainen pyrkimys: päästä lähelle.

Peter-Peter on uskomattoman hienoa ja ajattelevaa sekä pohdiskelevaa tekstiä. Kirja sisältää Sannan kirjeitä Peterille, päiväkirjamerkintöjä, romaaniluonnoksen otteita, siis aika monipuolisesti eri tekstilajeja. Ensimmäinen lainaus on ote haastattelusta, jossa äänessä on Sanna. Peter-Peter on maahanmuuttajan silmin kerrottu intohimoinen rakkaustarina paljastumisenpelkoineen, epätoivoinen halu rakastaa ja olla rakastettu, samalla vimmainen toisen naisen asemasta kiinnipitäminen tuntuu jo melkein alusta lähtien tuhoontuomitulta. Aila Meriluoto tuo tarinallaan kaiken elävästi lukijan eteen. Hän piirtää pikkutarkasti miljööt, ihmiset ja tapahtumat, mutta kuvailee niitä värikylläisellä pensselillä. Peter-Peter on jo ikänsä 46v. puolesta klassikkokirja, mutta se on klassikkokirja myös aiheensa puolesta, jossa syvennytään toisen naisen asemaan rakkaussuhteessa. Klassikkoaseman kirja saa tietysti myös maahanmuuttoilmiöiden esilletuojana. Suosittelen kirjaa jokaiselle joka on kiinnostunut 70-luvun kirjallisuudesta.

Aila Meriluoto, Peter-Peter (Erään rakkauden asiapaperit) ****

Wsoy 2010

s. 236

Ensimmäinen painos ilmestyi  1971

Klassikohaasteeseen lukemani kirjat:
1  Émile Zola: Nana
2  Veijo Meri: Manillaköysi
3  Maria Jotuni: Huojuva talo
4  Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa 

5  Aila Meriluoto: Peter-Peter