Anni Kytömäki: Kivitasku

Tunnistaan järven. Louhurannassa sukelsin lapsena sen syliin, puhalsin keuhkot tyhjiksi ja makasin pohjalla hetken ennen kuin täytyi syöksyä pintaan hengittämään. Olen ikävöinyt tänne aina, järveen joka on syvempi kuin aika ja jonka saaressa helmeilee tulevaisuus.

Anni Kytömäen toisen kirjan nimi on Kivitasku. Esikoiskirja oli nimeltään Kultarinta, joka sekin on linnun nimi, vaikka se kyseisessä kirjassa tarkoitti muuta. Kivitasku kertoo sukutarinan, joka polveilee kirjassa kerrostumina, jotka avaavat ja sulkevat tarinaa. Hieman mytologiaa mukana, mutta se on tarinalle rikkaus. Pidän valtavasti 1850-luvusta eteenpäin sijoittuvasta historiallisesta kirjan osuudesta, jossa pääosassa on Albert ja pidän valtavasti myös 2011-vuodelle sijoittuvasta Vekan tarinasta. Kirjan aloittaa Vekan äidin nuoruudentarina, joka myös kertoo paljon suvun perimästä, erilaisuudesta, outoudesta.

Kivitasku sisältää useita eri teemoja, joista voisi keskustella syvemmin kirjapiireissä. Yksi itseäni kiinnostava aihealue on mielenterveys, joka yhdistää Kivitaskua ja Kultarintaa. Kirjassa on myös vahvoja luontoon liittyviä ilmiöitä mm. kiviin liittyviä. Kiviä louhitaan kirjan tarinassa samasta kalliosta sekä 1800-luvulla että nykyaikana, sillä kyseinen kivi on erittäin harvinaista, joten se on myös erittäin haluttua. 

 

Olen nähnyt kirjassa kuvattua kiveä Oravaisten kivipuistossa ja se on todella mielenkiintoista kiveä. Luonto on ihmeellinen, kun se on luonut uskomattoman upeita ja mielikuvitusta kiehtovia luontokohteita. Kirjan luontokuvaukset ovat todella kauniita ja kuvauksellisia sekä runollisia, joka myös yhdistää kirjailijan molempia kirjoja.

Seison keskellä metsää kivillä, joiden päältä joku on ehkä astunut veneeseen, veteen tai jäälle. Hänen elämästään ja maisemastaan ei ole jäljellä enää mitään, mutta kevätahavassa minun on yhtä helppo olla hän kuin minä, tähytä ulapalle ja arvuutella, milloin pyyntiretkeläiset palaavat.

Kirjan ihmissuhdekiemurat ovat myös tärkeä osa kirjan tarinankaarta molemmissa historiallisissa kertomuksissa.  Henkilömäärät on pidetty pieninä, joka myös kertoo suvun henkilöistä jotakin. Olen todella vaikuttunut kirjailijan molemmista teoksista, mutta pidän enemmän Kivitaskusta, jonka alku ja loppu kokoavat kirjan punaisen langan hienolla tavalla. Kivitasku viihtyy meidän saarellakin, joten olen kiitollinen siitä, että pikkuinen lintu sai olla näin upean kirjan nimenä.

Kivikin väsyy ajan mittaan, pakkanen halkaisee vuoreen säröjä, vesi valuu niihin ja jäätyy, halkeamat kasvavat vuosi vuodelta, ja lopulta tulee silmänräpäys joka on liikaa. Niin toimii luonto. On vain sattumaa, että marraskuisen yön jälkeen kallion pinnasta erottaa tietyssä valossa nuoren naisen sivuprofiilin, ummistetut silmät, nenän ja aavistuksen verran hymyilevän suun.

Anni Kytömäki, Kivitasku *****

Gummerus 2017

s. 645

Kytömäki Anni: Kultarinta