Maja Lunde: Mehiläisten historia

Mehiläiset olivat alkaneet vähentyä jo 1980-luvulla, kauan ennen varsinaista mehiläiskatoa, torjunta-aineet tappoivat ne. Muutama vuosi myöhemmin, sitten kun torjunta-aineita ei enää käytetty, mehiläiset palasivat, mutta käsin pölyttäminen oli silloin jo käynnissä. Tulokset olivat parempia, vaikka työhön vaadittiin uskomattoman paljon ihmisiä, paljon käsiä. Ja kun mehiläiskato tuli, minun piirikunnallani oli kilpailuetu. Meidän oli kannattanut olla niitä, jotka saastuttivat eniten. Olimme saastuttamisen edelläkävijämaa ja sen vuoksi myös käsin pölyttämisen edelläkävijämaa. Paradoksi oli pelastanut meidät.

Norjalaisen Maja Lunden Mehiläisten historia kertoo nimensä mukaisesti mehiläisten historiasta, siitä miten niitä oli runsaasti vuonna 1852 englantilaisen Williamin puutarhassa, siitä miten ne katosivat Georgen mehiläistarhasta vuonna 2007 Yhdysvalloissa ja lopuksi vuodesta 2098, kun Tao eli Kiinassa, jossa ei ollut mehiläisiä ja hyönteisiä. Tosin silloin ei juuri kasvanut enää mitään ilman ihmisen tekemää kasvien pölyttämistä. Luin kiinnostuneena kiinalaisesta skenaariosta, joka minusta kuulosti aika pahalta dystopialta ilman hyönteisiä ja tietysti ilman lintuja, koska hyönteiset ja niiden toukat ovat lintujen ruokaa.

Meidän kaikkien täytyi tehdä töitä leipämme eteen, sanottiin, meidän täytyi tuottaa oma ruokamme. Kaikkien täytyi auttaa, jopa lasten. Kuka tarvitsee koulutusta, kun viljavarastot ehtyvät? Kun annokset pienenevät kuukausi kuukaudelta? Kun illalla pitää mennä nälkäisenä nukkumaan?

William oli suurperheen isä, joka makasi apaattisena sängyssä perheen nähdessä nälkää, koska perheen ainoa elättäjä makasi päivät pitkät sängyssä masentuneena. Naisten paikka oli kotona. Ainoa poika oli pian yliopistoiässä, joten ainoat rahat säästettiin siihen, että pojasta polvi paranee. Isä oli luovuttanut maineen ja kunnian perässä juoksemisen. Sitten tapahtui jotakin ja William heräsi jälleen henkiin, avasi kauppansa ja kiinnostui tyttärensä ajatuksista, miten uudistaa mehiläistarhausta, jotka William omi itselleen. Tiedän, että näinhän sitä on aikaisemmin eletty, ja jossakin päin maailmaa edelleen eletään, mutta aika ikävän oloinen isä oli tässä perheessä.

Olin kestänyt äitini katoamisen. Hän oli sairas, vanha. Vaikutti siltä, että hän oli päässyt hyvään paikkaan, videolla se näytti niin kauniilta ja turvalliselta. Mutta Wei-Wen… Itku kirveli rintaani, kuristi kurkkuani, teki niin kipeää, että minun oli vaikea hengittää. Enkä silti päästänyt sitä tulemaan.

Entäs sitten George, jolla oli menestyvä mehiläistarha, ja joka halusi poikansa jatkavan mehiläisten hoitamista. Jokaisessa tarinassa on siis poika, josta odotetaan paljon, enemmän kuin itse on saanut aikaiseksi. Jokaisen pojan halutaan opiskelevan, mutta sitä mitä vanhempi haluaa, ei sitä, mitä lapsi itse haluaa. Tämä luo tarinaan psykologista jännitettä, jota kirjailija kasvattaa tarinoiden edetessä. Vanhempi-lapsi-suhde on kirjan vahvin teema, joka kulkee mehiläisten historian rinnalla. Kirja on ahdistavaa luettavaa. Ensimmäiset sata sivua ei tapahtunut juuri mitään, mutta sitten alkoi tapahtua. Siitä huolimatta luin mieluiten Taosta ja vuodesta 2098.

Se on selvää jo tänä päivänä, että ilman hyönteisiä ihmiset eivät selviä kovin pitkään hengissä. Jo nyt halutaan ihmisten syövän lähinnä kasvisruokaa, viljaa ja marjoja, joita eläimetkin syövät, mutta niiden pölyttämiseen tarvitaan mehiläisiä ja hyönteisiä. Tämä aihe on mielenkiintoinen, vaikka en pitänyt Williamin ja Georgen mehiläismaailmoista. Olisin valinnut tarkastelun kohteeksi mieluummin Williamin tyttären Charlotten elämän. Maailma on muuttunut valtavasti ihmisten toiminnan tuloksena. Ilmasto, vedet ja luonto ovat saastuneet, eläimet kuolleet tai melkein kuolleet sukupuuttoon. Lajit vähenevät uhkaavasti ja tuholaiset lisääntyvät. Mehiläisten historian tulevaisuuden elämä maapallolla kuulostaa dystopialta, jossa ihminen on kuolemassa nälkään. Onko enää toivoa? Kirjan sanoma on erittäin tärkeä ja ajankohtainen. Tämä kirja kolahtaa tajuntaan.

Maja Lunde, Mehiläisten historia

suom. Katriina Huttunen

Tammi 2016

s. 429

Bienes historie 2015