Lucy Fricke: Tyttäret

 

Tämä kaupunki oli lohduton diiva, läpeensä törkyinen, piti puhtaana vain kirkkonsa ja antoi niiden ulkopuolella pulujen paskoa jokaisen maailmanperintökohteen päälle.

 

Saksalaisen Lucy Fricken teos Tyttäret kertoi Bettystä ja Marthasta. He olivat ystävykset jo nuoruudesta, nyt nelikymppisiä. Martha pyysi Bettyä kuskiksi, sillä hänen isänsä halusi Sveitsiin viettämään viimeistiä elinpäiviään, mutta se oli tuolta huijari-isältä aikamoinen keksintö. Isä halusi matkata ihan muualle. Se oli vain varmaa, että hänellä ei ollut enää kovin pitkää elinaikaa edessään.

 

Martha ja minä tutustuimme toisiimme kaksikymmentävuotiaina, olimme tuolloin jo irrottaneet alkuperämme itsestämme, emme siististi mutta määrätietoisesti, ja tajusin vasta nyt, tässä asunnossa, näissä kolmessa ahtaassa huoneessa, joiden seinät olivat tupakansavusta ruskeat, että se, mikä meitä sanattomasti yhdisti, oli juuri tuo menneisyys.

 

Kirjan kuskina ja kertojana toimi Betty, baarivarpunen, matkalintu, ikuinen etsijä. Hänkin siis etsi jotakin tältä tulevalta matkaltaan, menneisyyden haamua. Ihmistä, joka oli lapsuudessa merkittävä. Ihmistä, joka antoi lapsuudessa turvaa ja aikaa. Ihmistä, jota rakasti, vaikka ei ollut nähnyt häntä kymmeniin vuosiin.

 

Kun Kurt pystyi jälleen puhumaan, hän sanoi: ”Hyvänen aika Betty, teidän ajotavallanne olisin voinut jättää tuhlaamatta Sveitsiin.”

 

Kirjasta nousee esille omanlainen musta huumori. Marthan isä huijasi vielä satoja kilometrejä molempia naisia puhumalla Sveitsistä. Betty oli räväkkä kuski, kun taas Martha oli lopettanut ajamisen kokonaan. Kurt puolestaan passautti itseään tyttärellään pahemman kerran.

 

Matka suuntasi siis ihan muualle kuin Sveitsiin ja naiset pääsivät Kurtista joksikin aikaa eroon. Juonikas ja kekseliäs tarina, jossa pääosa oli  ystävyydellä ja isän kaipuulla.

 

Lucy Fricke, Tyttäret

suom. Anne Kilpi

Huippu 2020

s. 271