Richard Powers: Ikipuut

 

On kastanjoiden aika.

Ihmiset kivittävät jyhkeitä runkoja. Pähkinät putoavat heidän ympärilleen ihanana raekuurona. Tänä sunnuntaina satoa korjataan lukemattomissa paikoissa Georgiasta Maineen. Concordissa Thoreau on mukana. Hänestä tuntuu, että hän heittelee kivillä tuntevaa olentoa, jolla ei ole samanlaista ymmärrystä kuin hänellä, mutta joka on silti hänen verisukulaisensa. Iäkkäät puut ovat meidän vanhempiamme ja kenties isovanhempiamme. Jos tahtoo oppia luonnon salat, on oltava entistä inhimillisempi…

 

Laitoin juuri takakannen kiinni Richard Powersin teoksesta Ikipuut ja pyyhin solkenaan valuvat kyyneleeni. Kyyneleeni alkoivat valua noin sata sivua ennen loppua, sillä en olisi halunnut lopettaa tämän suurenmoisen tarinan lukemista. Kirja kertoo juuri nimensä mukaisesti ikipuista, mutta myös niihin liittyvistä ihmisistä, luonnosta, eläimistä ja linnuista, ilmasta, jota hengitämme, vedestä, jota juomme, luonnonvaroista, joita käytämme surutta, metsänhoidosta, ekoaktivisteista, jopa rikollisuudesta, mikä liittyy metsätuotantoon ja sen vastustajien toimintaan.

 

Kirjan tarina alkoi 1800-luvulta, kun Nickin isoisän isoisä muutti Amerikkaan ja laittoi amerikankastanjoita kasvamaan talonsa pihapiiriin. Kastanja oli niitä harvoja, jotka selvisivät sienitaudista, joka tappoi melkein kaikki kastanjat Pohjois-Amerikasta. Nickistä itsestä tuli lopulta ekoaktivisti, joka vastusti metsien avohakkuita ja ikivanhojen punapuiden järjetöntä kaatamista.

 

On vuosi 1950, ja pieni Patty Westerford rakastuu lemmikkikauriiseensa kuten Kyparissos-nuorukainen, jonka tarina tulee pian hänelle tutuksi. Hänen kauriinsa koostuu risuista, mutta se elää joka solullaan. Samoin hänen saksanpähkinöiden kuorenpuolikkaista liimaamansa oravat ja lännenambrapuun hedelmistä tekemänsä karhut, lohikäärmeistä käyvät kentukipapupuun palot, tammenterholakkiset keijukaiset ja enkeli, jonka männynkäpyruumis vaatii enää kaksi kesäorjanlaakerin lehteä siiviksi.

 

Nickin lisäksi kirjasta löytyy runsaasti päähenkilöitä mm. Olivia, Adam, Mimi, Douglas ja Neeley, mutta luin mieluiten Patrician tarinaa. Patricia alkoi puhua vasta nelivuotiaana, mutta hänestä tuli lopulta maailmankuulu tutkija, joka väitti ensimmäisenä, että puut kommunikoivat keskenään.

 

Richard Powers sai Ikipuut teoksestaan Pulizer-palkinnon vuonna 2019. Hän on kirjoittanut kaksitoista romaania, joista on suomennettu neljä teosta. Ikipuut on hyvin voimaannuttava teos, mutta se on samalla hyvin pelottava teos. Ihmiset ovat pilanneet maapallon ja se nousee kirjan vahvana viestinä esille.

 

Olemme käyttäneet surutta luonnonvaroja hyväksemme, valjastaneet vesistöt ja lianneet jätteillä sekä maat että vedet, käyttäneet hyönteismyrkkyjä, kaataneet metsät, pilanneet ilmaston, tappaneet sukupuuttoon eläimiä, hyönteisiä, kaloja ja kasveja ja paljon muuta luonnolle tärkeää, ja tämä kaikki vain noin parin sadan vuoden aikana. Tahti on koko ajan kiihtyvä. Teos kertoo tarkkaan, mitä seurauksia puiden kaatamisella on.

 

Kävelyretket mustapoppeleiden alla, missä oli niin rikkumattoman rauhallista, että hengittäminenkin tuntui rikokselta. Sypressin kuorta raaputtaessa syntynyt ajatus: Tältä kuolemanjälkeisen elämän pitäisi tuoksua.

 

Tämä kirja on lukuhaaste minulta sinulle. Olen varma, että kirja koskettaa sinua jollakin tavalla ja saa sinut tuntemaan tunteita. Minut kirja sai ahdistuneeksi, pelokkaaksi ja surulliseksi, mutta samalla kirjan tarina sai minut tuntemaan kiitollisuutta siitä, että sain lukea näin uskomattoman upean teoksen puista. Ikipuut on ansainnut tähtien kimallusta matkalleen.

 

Tämä. Mikä meille on annettu. Mikä meidän täytyy ansaita. Se säilyy aina.

 

Richard Powers, Ikipuut *****

suom. Sari Karhulahti

Gummerus 2021

s. 649

The Overstory 2018