Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

 

 

Kun Jon Jacobsen kuolee elämänsä toisen kerran, on toukokuu. Ilmassa ei ole kevään purevuutta enää, maanrajassa viipyy jo lämpö ja meri on tyyni, horisontissa hitaasti liikkuva viiva.

Olen lukenut vuoden hienoimman ja koskettavimman ja parhaimman teoksen, joka on Inkeri Markkulan teos Maa joka ei koskaan sula. Kirjan tarina upposi suoraan sydämeeni. Päähenkilö oli suomalainen fyysikko Unni, jonka suvun tarina löytyi kaukaa Saamenmaalta. Sinne jäi koti ja isä ja muu suku, kun hänet vietiin Helsinkiin, jonne hän ei ikinä sopeutunut. 

Jäätikkö nousee edessä kuin valkoisen karhun selkä. Polku mutkittelee moraanirinnettä ylös, päättyy jään reunaan. Kiinnitän piikit vyölle ja tunnustelen jäätikköä. Yöllä satanut lumi on tarttunut jään pintaan, siinä olisi hyvä kulkea. Seison hetken paikoillani ja annan kylmyyden vyöryä ylitse, se kohoaa jalkojen alta ja kulkee puistatuksina selkärankaa pitkin.

Oli vuosi 2003 ja Unni oli tutkimassa Kanadan eteläisintä jäätikköä. Unni oli päättänyt selvittää sulamisvesien reitit, sillä ilmaston lämmettyä jäätiköt olivat alkaneet sulaa yhä nopeammin. Tällä matkalla hän tutustui Joniin, jolla oli omat henkilökohtaiset syyt matkalleen. Hän halusi tavata biologiset vanhempansa ja löytää syyn olemassaololleen.

Minä pujotin käteni hänen vatsansa alle, ja hän kääntyi ja käänsi minut, ja maa katosi altani ja aurinko putosi taivaalta, ja minä kiepuin valkoisessa tähtiytimessä, kirkkaassa valossa jonka halusin olevan ikuinen ja josta samaan aikaan tahdoin pois...

Unni ja Jon olivat molemmat alkuperäiskansoista kotoisin, mutta heidät molemmat oli erotettu niistä. Jon oli inuiitti ja Unni saamelainen. Yhteinen aika jäi lyhyeksi, sillä Unnin lento lähti Suomeen ja Jon palasi Tanskaan.

Inkeri Markkulan teos Maa joka ei koskaan sula sisältää valtavan suuria ja valtavan tärkeitä teemoja. Yksi teemoista oli yhteiskunnallinen järkyttävä inuiittilasten erottaminen vanhemmistaan ja vanhempien leimaaminen juopoiksi ja huoriksi 1960-80-luvuilla. Suomessa saamelaisten lapset vietiin kouluajaksi asuntoloihin. Saamen kieltä ei saanut puhua eikä saanut pukeutua saamelaisten pukuihin. Unnin isä ei pystynyt aikuisena pukemaan saamelaisten juhla-asuaan päälleen, eikä enää puhunut saamen kieltä. Hänet oli aivopesty kurilla ja kielloilla.

Kirjassa pääsi ääneen myös Helen, joka oli Jonin adoptioäiti. Heti kun hän ymmärsi, että Jon oli viety vanhemmiltaan ilman heidän suostumustaan, Helen pyrki etsimään Jonin biologiset vanhemmat. Mutta hän ei pystynyt kertomaan tiedoistaan Jonille. Hän pelkäsi joutuvansa luopumaan Jonista. Hän pelkäsi,  että Jon luopuisi hänestä. Mutta oliko jo liian myöhäistä?

Inkeri Markkulan teos Maa joka ei koskaan sula on uskomattoman hienosti kirjoitettu tarina kahdesta satutetusta ihmisestä, joiden yhteinen aika oli tähtiin kirjoitettu.

Inkeri Markkula, Maa joka ei koskaan sula *****

Otava 2021

s. 307

Alkuperäiskansat