Valérie Perrin: Vettä kukille

 

Kuolleena syntynyt. Hengetön ja sukunimetön lapsi. Kun lomaketta täyttävän kätilön piti kiireessä keksiä minulle nimi, hän kirjoitti ruutuun Violette. Minä arvatenkin sinersin kiireestä kantapäähän. Vaikka minä sitten vaihdoin väriä, vaikka ihoni muuttui vaaleanpunaiseksi ja kätilön pitikin kuolintodistuksen sijaan täyttää syntymätodistus, hän piti etunimen ennallaan.

Ranskalaisen Valérie Perrinin teos Vettä kukille hurmasi minut tunteikkaalla tekstillään. Kirjan päähenkilö Violetta oli kerrassaan ihana ja suloinen naishenkilöhahmo. Hän vietti elämänsä alkuvuodet sijaiskodeissa, epäonnistui opinnoissaan ja yritti pysytellä hiljaisena ja vaatimattomana, ettei kukaan kiinnittäisi häneen huomiota. 17-vuotiaana hän tapasi tulevan miehensä, joka oli surkea tyhjäntoimittaja ja vetelys. Violetta rakasti häntä ja heille syntyi tyttö. 

Nautin elämästä, siemailen sitä pieninä kulauksina kuin hunajalla höystettyä jasmiiniteetä. Ja iltaisin, kun hautausmaani portit on lukittu ja avain roikkuu naulassaan kylpyhuoneen ovessa, olen kuin taivaassa. En toki samassa taivaassa kuin naapurini. Ehei.

Violettan naapureiden taivas oli siis kuolemaanjälkeinen taivas, sillä he olivat kuolleita. Kirjassa on sellaista lämpöistä huumoria, joka kietoo pehmeään vilttiinsä ja houkuttelee lukemaan, kunnes huomaa, että kello on jo vaikka kuinka paljon.

Sinä vartut eri tavalla, minun ikuisen rakkauteni ympäröimänä. Vartut muilla mailla, maailman kuiskauksissa, Välimeressä, Sashan puutarhassa, linnun lennossa, aamunkoitteessa, illan tullen, jonkun sattumalta tapaamani nuoren tytön kautta, puun lehvästössä, naisen rukouksessa, miehen kyynelissä, kynttilän liekissä.

Violetta hoiti aiemmin junan puomia, ja sen jälkeen hän oli toiminut hautausmaan hoitajana. Mies oli kadonnut kuvioista jo parikymmentä vuotta aiemmin. Sitä ennen oli tapahtunut ikävä tragedia, jota he kumpikin tahollaan yrittivät selvittää. Tragedian aiheuttaja selvisi lopulta. Hyvin surullinen juttu, joka avasi ainakin omat kyynelkanavani pitkäksi aikaa.

Olen toimintahäiriöinen, rikkinäinen. Rakkaus on mahdotonta minulle. En kelpaa elinkumppaniksi. Olen kuolleempi kuin hautausmaan aaveet. Etkö sinä vieläkään sitä ymmärrä? Se on mahdotonta.

Violetta oli vähään tyytyväinen. Hän harrasti puutarhanhoitoa työnsä ohella. Puutarhastaan hän sai ruokaa aterioikseen. Ystäviäkin oli kertynyt, joten välillä hän sai ruokaseuraa, eikä hän olisi muuta seuraa kaivannutkaan. Sitten hänen luokseen tuli mies, jonka äiti oli kuollut. Äiti halusi tulla haudatuksi juuri Violettan hautausmaalle.

Valérie Perrinin Vettä kukille kietoo lempeyteen, rakkauteen ja surun voittamiseen. Tarina on parhaimpia tänä vuonna lukemiani, jollei jopa paras. Toivon kirjalle onnea ja tähtisadetta. 💖 

Valérie Perrin, Vettä kukille *****

suom. Saara Pääkkönen *****

Wsoy 2023

s. 470

Changer l´eau des fleurs 2018

Ranska