David Foenkinos: Yhden elämän muistot

Joskus kirjasta odottaa paljon, kuten odotin ranskalaisen David Foenkinosin Yhden elämän muistot teoksesta. Luin vuonna 2012 Foenkinosin hassunhauskan Vaimoni eroottinen potentiaali – kirjan, ja odotin samanlaista kepeyttä ja huvittavia yksityiskohtia ja juonia, mutta tämä kirja oli täysin erilainen. Ehkäpä kirjan nimi ja kansikuva kertovat jo sen, että siitä puuttuu kepeys, sillä kuvassa näkyy vanhojen talojen kattoja ja kuva on hieman suttuinen. Kuvan valkoinen osa puuttui lukukappaleestani kokonaan.

Kirjan päähenkilö oli Patrick, nuori aloitteleva kirjailija, joka hankki elantonsa hotellin yövartijana. Patrick toimi kirjassa kuin sivustakatsojan roolissa kertoen isoisästään ja isoäidistään sekä vanhemmistaan, joille kirjassa tapahtui enemmän kuin Patrickille. Patrick huomasi itsekin joutuneensa eroon sosiaalisesta elämästään, koska aloitti aina työnsä iltakahdeksalta, jolloin muu nuoriso aloitti sosiaalisen elämänsä, seurusteli, kävi ulkona ja elokuvissa. Patrick seurusteli lähinnä isovanhempiensa ja vanhempiensa kanssa sekä hotellin johtajan ja vieraiden kanssa, kieltämättä aika ankeaa nuoren miehen elämää.

Kirjan kuvioissa tuotiin esille omien lasten kohtelu iäkkäitä vanhuksia kohtaan sekä vanhusten kohtelu vanhainkodissa, joka oli aika leväperäistä, sillä Patrickin isoäiti karkasi sieltä. Tämä karkureissu oli mielestäni sitä Foenkinoksen ilkikurisuutta ja huumoria, jota olisin kaivannut enemmänkin kirjan sivuille. Patrick löysi isoäitinsä muutaman päivän päästä ja samalla hän löysi elämänsä rakkauden. Rakkauselämän kuvaamiseen Foenkinos ei tällä kertaa saanut kummoistakaan kipinää, vaan se oli yhtä haaleaa ja vaaleaa kuin koko Patrickin aiempikin elämä yövartijana, saamatonta, jota Louise, Patrickin rakas inhosi. Se kirjakin jäi kirjoittamatta, eikä edes yritystä siihen ollut.

Yhden elämän muistot oli Patrickin elämän muistokirja, muistoja omista rakkaista perheenjäsenistä ja muistoja häntä itseään kiinnostavista henkilöistä mm. kokonainen kappale F.Scott Fitzgeraldista. Patrickin muistot tuntuivat hassuilta, sillä kyllähän hänen elämäänsä kuului lukioaikaisia ystäviäkin, jotka mainittiin jossakin sivulauseessa, joten jotakin sosiaalista elämää hänellä on jossakin vaiheessa ollut perheen ulkopuolella. Patrickin elämän yksinäisyyttä ja elämäntilannetta kuvasi hetki, kun hänen lapsensa oli syntynyt ja hän mietti kenelle soittaisi. Tällä kertaa Foenkinos ei hullaannuttanut minua.

Lähdin äitiysklinikalta hieman ymmälläni asioiden viime minuutteina saamasta käänteestä. Emme olleet osoittaneet iloamme millään tavalla. Minun piti kunnioittaa vaimoni toivetta. Olin kuitenkin lukenut hänen kasvoiltaan jotain muutakin kuin vain väsymystä. Eikä mikään estänyt lopen uupunutta ihmistä hymyilemästä. Oli annettava yön kulua. En halunnut mennä kotiin. Niinpä menin juomaan oluen kuppilassa, joka oli sairaalaa vastapäätä. Selailin puhelinmuistiotani, sillä halusin soittaa jollekin kaverille vain reagoidakseni tapahtuneeseen. Eikö jokainen juuri isäksi tullut mies tee niin? Halusin kumma kyllä olla yksin sinä iltana. Louisen asenne oli viilentänyt innostustani.

David Foenkinos, Yhden elämän muistot **

Gummerus 2013

Les souvenirs, 2011

s. 327