Ruotsinsuomalaisesta elämänmenosta hersyvästi, välillä
komiikan keinoin kertova esikoiskirjailija Eija Hetekivi Olsson on lähtenyt
kirjailijauralla samalle kirjallisuus-alueelle kuin Susanna Alakoski, joka on kirjoittanut
Sikalat ja Hyvää vangkilaa toivoo Jenna. Eija Hetekivi Olssonin vanhemmat ovat
suomalaisia, mutta hän on itse ruotsalainen. Hänen kirjansa nimi on: Tämä ei ole lasten maa, ja se kertoo
80-luvun suomalaisperheen tarinan sekä perheen tyttären kasvukertomuksen.
Vanhemmat muuttivat Suomesta leveämmän leivän toivossa Ruotsiin ja heidän
tyttärensä Miira syntyi Ruotsissa. Huolimatta siitä, että Miira oli
ruotsalainen, häntä kohdeltiin suomalaisena maahanmuuttajana, jonka vuoksi hän
kävi suomenkielisen päivähoidon ja suoritti suomenkielisen peruskoulun. Kirjan
päähenkilö on siis tulisieluinen ja aggressiivinen Miira, joka vihasi
suomalaisuutta ja sitä, että hänet erotettiin ruotsalaisesta yhteiskunnasta sen
vuoksi, että hänen vanhempansa olivat suomalaisia. Ruotsalainen yhteiskunta
siis erotti maahanmuuttajat omasta yhteiskunnastaan ja kohtelu oli sen mukaista
ja se jatkui sukupolvesta toiseen.
Hän oli ollut Lassella
hoidossa ennenkin. Hän ei halunnut muistella niitä aikoja, niitäkään, ja hän
oli vähällä räjähtää kuin märkivä rakkula koska äiti oli pakottanut hänet sinne
taas.
Hän hipsi ulos.
Kainalossaan hänellä oli Lassen Donkey Kong – peli. Siihen oli vaihdettu uudet
paristot, ja hän aikoi lyödä Lasseen ennätyksen. Sinne kuvottavaan hikiseen
loukkoon hän ei menisi enää ikinä.
”Mieluummin vaikka kuolen”,
hän huusi äidille ja sai kotiavaimen takaisin.
Kirjan alussa Miira oli alaluokilla ja todella vaikeasti
häiriintyneen oloinen, väkivaltainen tyttö, josta olisin sanonut, että hänellä
on vahva käyttäytymis- ja tarkkaavaisuushäiriö. Miiran vanhemmat olivat
kunnollisia ja perheasiat olivat hyvin, joten sieltä ei ainakaan tätä
ongelmakäytöstä vahvistettu, jos lukuun ei otettu sitä, että Miira sai risulla
selkäänsä niin kauan kunnes hän suuttui ja pieksi äitinsä sillä risulla.
Lisäksi opettajat vahvistivat häiriökäytöstä sillä, että tyttöä ei kannustettu
mitenkään, esim. hän oli hyvä liikunnassa jota ei kannustettu. Lopulta
lastensuojelu hankki yhdeksi kesäksi kaksi eri sijaisperhettä, jotta vanhempien
ja ympäristön vaikutus heikkenisi ja Miira saisi muuta tekemistä kuin ilkeily
ja tappelu.
”Inhottava kakara”,
ämmä sanoi kenelle lie puhelimessa samana iltana.
Hän kuuli sen
yläkertaan ja päätti olla mieluummin saatanan kakara. Kävi makaamaan lattialle
levitetyn viltin päälle, se oli hänen sosiaalitapausnukkumapaikkansa. Viltti
haisi hikisiltä sukilta. Vaatemytty sai ajaa tyynyn virkaa.
Kun talossa oli ollut
monta tuntia hiljaista ja kaikki muut nukkuivat, hän veti viltin yltään ja
nousi ylös, avasi ikkunan, istahti ikkunalaudalle ja pinnisti. Antoi kakan
valua pitkin seinää ja tahria ämmän ikkunan ruskearaidalliseksi. Hän pyyhki
takamuksensa verhoon, joka oli valmiiksi ruskea, ja meni takaisin nukkumaan.
Miiran käytös ei ainakaan parantunut sijaishoitojen aikana
ja varsinkin toinen sijaisperhe oli kuin suoraan jostakin hirviöperheestä.
Miiran kasvukertomusta lukiessa ei tiennyt että säälisikö tyttöä ja sitä, että
hän ei saanut positiivista kannustusta muulta kuin yhtä vaikeasti häiriintyneeltä
ruotsalaiselta tytöltä. Tyttöväkivalta voi kauhistuttaa lukijoita ja se, että
sille ei etsitty syitä, kauhistutti ainakin minua vielä enemmän.
Yläasteella Miira päätti lukea ja päntätä niin pitkälle,
että hänen kohtalonsa ei olisi sama kuin äidillään, kerrossiivooja. Huolimatta
siitä, että kaikki koenumerot olivat hyviä, opettajat eivät antaneet hyviä
numeroita todistukseen. Siinäkin näkyi opettajien vallanhimo ja
maahanmuuttajaoppilaiden ns. toisen luokan kansalaiseksi alistaminen. Yksi
asia, jossa Miira oli kuitenkin hyvä, oli urheilu, mutta vahingossakaan häntä
ei kehuttu siitä. Mutta Miira oli löytänyt sisältään tien, jota kohti
ponnistaa.
Häntä oli huijattu.
Oli ollut typerää kuvitellakaan, että hän voisi päästä eroon
separistatuksestaan. Hänen olisi pitänyt tietää paremmin.
Kun hän olisi
aivokirurgi, hän muuttaisi järjestelmää niin, ettei kukaan voisi enää huijata
häntä. 7B:läiset tulivat heti A:laisten jälkeen. Myös heillä oli tapana käydä
kahvilla. ”Mennäänkö keskustaan kahville?” ja ”Mennäänkö meille kahville” he
olivat sanoneet toisilleen. Kahville. Helvetti että se kuulosti ärsyttävältä.
Jos haluat nauraa, tämä kirja on tarkoitettu sinulle, jos
haluat itkeä, tämä kirja on tarkoitettu sinulle, jos haluat avata silmäsi
maahanmuuttajien kohtelulle, lue ihmeessä tämä kirja.
Eija Hetekivi Olsson, Tämä ei ole lasten maa ****
suom. Outi Menna
suom. Outi Menna
Schildts&Söderströms 2013
Ingenbarnsland 2012
s. 350
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti