Kati Hiekkapelto: Kolibri

Vihdoin ja viimein sain luettua monen kirjablokkaajan arvioiman Kati Hiekkapellon esikoisromaanin Kolibri. Kolibri on dekkari ja oikein jännittävä sellainen. Kirjan takakannessa hehkutellaan rikoskirjallisuuden uuden kotimaisen tähden syttymistä ja ihmettelen kovasti näin vahvan esikoiskirjan syntyprosessia, kun luin saaressa asuvan naispuolisen erityisopettajan olevan kirjan takana. Mistä hän on ottanut poliisitoiminnan taustat haltuunsa ja uskallanko luottaa, että ne ovat hallussa? Onneksi kirjailija kiittää useampaa henkilöä poliisityöstä ja oikeuslääkärin työstä sekä lääketieteen työstä koskevista neuvoista paria henkilöä. Kirjailija kertoo kuitenkin, että mielikuvitus vei voiton neuvoista, joten luin kirjan kokonaan fiktiona, kirjailijan omana mielikuvituksen tuotteena. Myös kirjan ulkomaiset lauseet jäivät minua vaivaamaan, koska niitä ei oltu käännetty, eikä kerrottu mitä kieltä ne olivat.

Kolibrin päähenkilö oli pohjoissuomalaisessa kaupungissa rikostutkijan työt aloittanut kolmikymppinen Anna, joka oli unkarilainen, mutta koti, jossa hän vietti lomansa äidin luona, sijaitsi Serbian puolella. 6v. Anna oli tullut perheineen Suomeen Jugoslavian sodan aikana, kun pelko siitä, että isoveli joutuu armeijaan sotimaan pakotti jättämään kotimaan, sillä yksi veli oli jo kuollut kyseisessä sodassa. Äiti oli palannut sodan loputtua takaisin kotimaahan, mutta Anna oli jäänyt Suomeen.

Sade kiilteli asfaltilla kuin öljy, kymmenen- ja kaksitoistakerroksiset tornitalot pitivät puiden latvoja pilkkanaan. Lökäpöksyiset nuoret polttelivat jotakin Dijarin rappukäytävän katoksen alla. Uhmasivat olemassaolollaan taloista lankeavaa elinkautista varjoa. Öljyyn takertuneet sorsat, joita kukaan ei tule pelastamaan oranssit haalarit päällään.

Kukaan ei välitä. Olemme ne toiset.

Ne vieraat.

Ne muut.

Annan työkuviot alkavat reippaasti samana päivänä, kun hän aloittaa työt rikostutkijana, sillä kuntopolulta löytyi nuoren tytön ruumis ja pian ruumiita alkoi löytyä pururadoilta enemmänkin. Annan työtiimi oli sarjamurhaajan jäljillä, joka pelotti kaupunkilaiset pysymään pois pururadoilta. Hiukan hukassa olevan oloisia vaikuttivat Annan työtiimin henkilöt olevan ja aika paljon he käyttivät aikaansa ajelemalla jututtamassa epäilyksenalaisia ja todistajia. Viina ja tupakka maistui jopa niin paljon, että yks jos toinenkin poliiseista haisi vanhalle viinalle työajalla ja työaikaa käytettiin aika paljon tupakoimiseen. Anna paneutui ensimmäisiin rikostutkimuksiin jopa nukkumatta viikkokausiin, joka tuli tutuksi Mons Kallentoftin  ensimmäisistä dekkareista, kun päähenkilö Malin Fors joi ja poltti tupakkaa ja valvoi. Näitä juovia ja unettomia poliiseja löytyy muistakin dekkareista mm. Harry Hole.

Anna lähti kiertämään pururataa vastapäivään sanomatta Linnealle mitään. Hänen oli pakko päästä pois näkemättä sitä kaikkea. Metsä tuntui keinuvan hänen ympärillään. Miten hän oli onnistunut juomaan itselleen tällaisen krapulan? Anna yritti muistella eilisiltaa ja laskea juomiensa annosten määrää.

Kolibrin tarinan rinnalla kerrotaan myös nuoren kurditytön Dijarin tarinaa. Dijar kertoo omalla äänellään tarinaansa maahanmuuttajana ja miten oma perhe on sopeutunut Suomeen. Dijarin kohtelu toi mieleeni toukokuussa lukemani kirjan Itämaa, joka myös valotti maahanmuuttajien elämää Suomessa ja sitä miten ristiriitaista vanhempien ylläpitämä kulttuuri ja suomalainen kulttuuri voivat olla yhdessä ja minkälaisia hankauksia lasten ja vanhempien välille voi kehittyä, kun lapset oppivat suomalaisen elämäntavan. Kolibrissa ristiriidat syntyivät Dijarin ja hänen vanhempiensa välille. Anna otti myös Dijarin ongelmat sydämenasiakseen ja väsytti itsensä valvomalla Dijarin etuja. Kirjan loppu oli mielestäni hiukan yliampuva, osa joka käsitteli Dijaria. Sarjamurhaaja oli yllätys, josta annan plussapisteitä kirjailijalle. ***++

Kati Hiekkapelto, Kolibri

Otava 2013

s. 378