Oululainen Pauliina Rauhala on kirjoittanut koskettavan esikoiskirjan Taivaslaulu. Kirjan aiheena olevan
lestadiolaisparin avioliittodraama ei ollut mielestäni kovin kiinnostava, joten
huolimatta muiden blokkaajien ylistävistä arvioinneista, olin päättänyt etten lue kirjaa. Katsoin kuitenkin tv:stä ohjelman, jossa haastateltiin
Rauhalaa ja aloin jo hieman perua päätöstäni. Kuinka ollakaan, Taivaslaulu oli kirjaston uutuuskirjojen
hyllyllä aivan kuin minua varten. Nyt voin sanoa, että kirjan lukeminen
kannatti, huolimatta hieman toistomaisesta lauseiden luetteloimisesta, joissa
oli jotain tuttua. Kirjan takaosasta huomasin osuneeni oikeaan, sillä olin
tunnistanut ainakin Aulikki Oksasen, Eino Leinon, Kantelettaren, Raamatun ja
virsien yksittäisiä säkeitä. Kirjassa oli lauseita myös eri lauluista. Kaikkia
lainauksia ei kerrottu, esim. tipi tiitä ei mainittu. Kirja olisi ollut
parempi, jos lainauksia ei olisi ollut näin paljon.
Nuoret lestadiolaisperheiden lapset ihastuivat toisiinsa
opiskeluaikana. Aleksin taustasta kerrottiin enemmän, Viljan perheestä vain äiti
mainittiin, joka oli joko Anna tai Saara ja 3v. siskontyttö. Aleksi valmistui historianopettajaksi,
mutta Viljan taideopinnot jäivät kesken. Nuoret toivoivat viittä lasta, mutta
lapsia alkoi syntyä kuin liukuhihnalta ja jokainen raskaus ja synnytys oli
entistä vaikeampi Viljalle. Neljännen lapsen ja yhden pitkälle edenneen
keskenmenon jälkeen Vilja oli jo masentunut ja hän masentui entistä enemmän
kuullessaan odottavansa kaksosia. Vilja joutui mielisairaalaan.
Ei tämä ole minun
elämääni. Tämä on liian vaativa osa. Keho halkeaa. Pää halkeaa. Luolassa ei ole
happea, ei valoa. Jospa aloittaisinkin kaiken aivan alusta. Plim. Suukottelisin
lapset sänkyihinsä, avaisin hiljaa oven ja jättäisin kaiken taakseni. Plim.
Valitsisin pakoreitin, joka on ainoa mahdollinen. Hauraan ja hajoavan hiljainen
haipuminen pois. Jumalattoman perheenrikkojajulmurin ja mukavuudenhaluisen
itsensätoteuttajanarsistin törkeä lastenhylkäämistemppu.
Kirja järkytti minua. Viljan osa järkytti minua.
Lestadiolaisnaisen asema järkytti minua. Tämä kirja avasi silmiäni uskonnolle,
joka on ollut lähelläni koko ajan, mm. kummini ovat lestadiolaisia (heillä ei
ole lapsia). Olen tietoinen, että lestadiolaisperheissä pitää tehdä paljon
lapsia, mutta en ole ajatellut mitä se oikeasti tarkoittaa olla koko ajan
raskaana ja hoitaa siinä samassa yhä kasvavaa joukkoa lapsia ja tehdä kotityöt
siinä sivussa. Supermammat, mutta kaikki eivät ole supermammoja, Vilja ei
ollut, enkä usko, että minusta olisi vastaavanlaiseksi lapsentekokoneeksi.
Kirjan loppu toi onneksi jotakin lohtua tarinan järkyttävään
tragediaan. Pidin myös tarinassa kerrottavasta blogikirjoittelusta, joka
esitteli vielä tarkemmin lestadiolaiselämää. Viljan ja Aleksin toisilleen kirjoittamat kirjeet olivat erittäin herkkiä ja koskettavia. Annan vielä plussaa lapsenkielellä
kerrotuista leikeistä, jotka olivat erittäin todentuntuisia.
Pauliina Rauhala, Taivaslaulu ****+
Gummerus 2013
s. 281
Luin postauksesi vain pintapuolisesti sillä luen Taivaslaulua parhaillaan (pääsin heti kirjan imuun ja odotan aina kovasti kirjan pariin pääsyä). Heti kirjan alussa ajattelin että lainaukset ovat ihastuttava tehokeino mutta että toivottavasti ne eivät jatku yhtä tiuhaan koko kirjan ajan.
VastaaPoistaMinua taas lainaukset vaivasivat kovasti alussa, mutta lopulta pääsin tarinan sisälle ja huomasin muut kirjan hienoudet.
PoistaTarina itsessään oli koskettava...
Lukuiloa sinulle :)
Itse vl-naisena luin kirjaa kovin eri tavalla kuin sinä.
VastaaPoistaMinulle usko ei ole kahle enkä koe olevani lapsentekokone. Jokainen lapsi on syntynyt odotettuna. Viljalle usko toi lohtua, mutta oli myös selvästi kahle. Hän ei ollut sinut uskonsa kanssa. Minulle usko on 99 prosenttisesti ilon ja toivon lähde. Toki suuri perhe välillä väsyttää, mutta väsytti se jo silloin, kun lapsia oli kaksi. :)
Itse kirjaa lukiessani ajattelin, että tämä kirja vaikuttaa varmaan negatiivisimmin niihin lukijoihin, jotka eivät elä vl-todellisuutta, mutta tietävät siitä kohtuu paljon. Kuvittelin, että he lukevat kirjan uskonnollista antia siten, että huomaavat siitä paljon todellista ja sitä, mitä eivät ennestään tiedä, lukevat ajatuksella "ai, pitääkö niiden noinkin tehdä/elää". En tidä, olenko oikeassa?
Itselle uskonnollinen puoli avautui näin: osa jutuista oli tosi aitoa kuvausta, osa humoristista, jopa iroonista ja se loppuosa oli sitten sitä soopaa, johon en ole ikinä törmännyt, vaikka olen koko elämäni elänyt vl-yhteisössä, uskovaisena tyttönä, nuorena, naisena ja äitinä.
Toivon, että nämä sanat lohduttavat sinua! Ei vl-naisten elämä ole automaattisesti surkeaa ja ilotonta.
Yleensä monissa kirjoissa liioitellaan, jotta siitä saataisiin riittävän kiinnostava. Luulenpa, että Rauhala on kerännyt epäkohtia eri ihmisiltä, eri vuosikymmeniltä ja vähän höystänyt niitä vielä huumorillaan.
Kaikkea hyvää sinulle! Jospa kummisi osaisivat valottaa sinulle maailmaamme.
Kiitos vastauksestasi. Luin kirjan fiktiona, tarinana, kertomuksena lestadiolaisparista, joiden parisuhde oli koetuksella, kuten monen muun. Itse tarina järkytti minua, Viljan romahtaminen. En pystyisi itsekään samaan, jonka kirjoitin ehkä liian rumalla sanalla, lapsentekokone. Se kuva vain minulle nousi kirjasta.
PoistaKummini ovat aina olleet ihania. Olen ollut heille se lapsi, jota heivät saaneet ja viettänyt paljon aikaa heidän kanssaan :)