Marja Wich: Isadora

Tanssijat tunsivat vereslihan kirvelyn ja purivat hammasta, kun heidän varpaansa vuotivat verta ilta illan jälkeen. Se kuului asiaan, tiedettiin eikä haluttu tai uskallettu valittaa.

Isadora (2013) on psykoterapeutti, toimittaja ja suomentaja Marja Wichin esikoisromaani. Wich on suomentanut mm. Alfred Döblinin ja Thomas Mannin kirjoja. Kirjan päähenkilö oli Isadora, entinen balettitanssija, joka oli halvaantunut paraplegtikko. Kirjan kuvioissa Isadora kävi läpi omaa kehityskaartaan ja tanssijaksi kehittymistään sekä seurasi nuoren Irenen kehittymistä balettitanssijaksi.

Jossakin vaiheessa Isadora oli aloittanut kenkien keräilyn ja nyt asuessaan yksin, hän teetti kengistä oman kenkämuseon, joka oli piilossa muiden katseilta. Irene innosti Isadoran hankkimaan tietokoneen ja aloittamaan chattailun. Isadora uppoutui nettimaailmaan yhä enemmän ja enemmän. Hän valitsi seurustelupalstoilta miehiä ja kirjoitteli aikansa heidän kanssaan, kunnes heitti kirjoittelun kyseisen miehen kanssa pois ja aloitti uuden seikkailun eri miehen kanssa. Kirjoittaessaan hän avasi omaa sensuellia ja pikkutuhmaa sielunmaailmaansa miehille. Isadora kiusasi miehiä ja houkutteli tapaamisiin, mutta ei koskaan mennyt itse niihin. Miehet eivät tienneet hänen halvaantumisestaan mitään, vaan kuvittelivat Isadoran kävelevän ja tanssivan mielellään. Isadora pyysi miehiä valitsemaan kengät tapaamiseen.

Kirja oli hyvä kertomus halvaantuneen ihmisen elämästä, yksinäisyydestä ja ongelmista. Kirja oli outo ja samalla kiehtova, vammautuneen ihmisen sielunelämän tarkastelua lähietäisyydeltä. Kirjan sivuilla kerrottiin myös pitkiä pätkiä H.C. Andersenin saduista, joka hieman häiritsi, sillä olisin lukenut mieluummin kirjailijan itse keksimiä satuja. Kirjan kansikuva oli vuorostaan Edgar Degasin Tanssija. Kuva on äärettömän kaunis, mutta jälleen toivoisin, että kirjalla olisi oma kansikuva, ei kopio. Tanssija kansikuvana sopii erinomaisen hyvin, koska päähenkilö oli aiemmin tanssija, ja hän kävi omaa uraansa läpi kirjassa.

Mutta usein on jo keskiyö, kun hän uupuu puuduttamaan sieluaan medialla. Silloin hän sukeltaa yön hiilenmustaan maailmaansa. Silmät kulkevat taivaalle piirtyvissä harjakatoissa ja pysähtyvät hormeihin, jotka pyörivät kuin sotaelokuvien tutkat. Sitten katse laskeutuu talojen siluetteihin, hän tuntee niistä jokaisen räystään, kourun ja rännin, ja uskoo kuulevansa kuinka tuuli ulvoo niissä. Ja silloin hän ulvoo mukana. Yön susi.

Marja Wich, Isadora ***

ntamo 2013

s. 199