Reeta Aarnio: Tuulien taikuri

Finlandia Junior-palkinnon sai tänä vuonna Kreetta Onkeli kirjallaan Poika joka menetti muistinsa. Lämpimät onnittelut voittajalle. Tuulien taikuri kirjan on kirjoittanut Reeta Aarnio, joka sai tänä vuonna Kaarina Helakisa-palkinnon kirjasarjastaan. Kirja on itsenäinen päätösosa fantasiakirjasarjalle, johon kuuluvat osat Maan kätkemät (2008), Veden vanki (2009) ja Virvatulen vartijat (2011). Kirjoilla on todella sympaattiset nimet ja itse kirjat ovat oikein mukavaa luettavaa noin 8 vuodesta ylöspäin. Tietysti vanhemmat voivat lukea kirjaa nuoremmillekin, mutta kirjassa esiintyy ihmeellisiä pelottavia otuksia ja eläimiä sekä noitia, joten vanhempien pitäisi selittää pienille lapsille, että kirjan tapahtumat ovat kuvitelmaa, eikä totta.

Tuulien taikuri ottaa vahvasti kantaa koulukiusaamiseen. Kirjan puutteena pidän sitä, että siinä ei ole kuvia. Kansikuva on oikein onnistunut ja lukemaan houkutteleva. Kirjan tapahtumat olivat jännittäviä ja siinä esiintyneet tontut ja tuulenhenget olisivat saaneet tulla esille kuvina. Tontuilla oli sitä paitsi todella hauskat nimet, kuten Nirukniru ja Nilla. Nilla asusteli kirjan päähenkilön Liinan perheen saunassa, jonne Liina kävi välillä viemässä tontuille sopivaa ruokaa, kuten rusinoita, manteleita, pähkinöitä, suklaata, keksejä, hilloa, riisipuuroa ja kaikenlaista muuta mitä kaapeista löytyi.

Hän oli yksi erityisistä, harvoista ja onnekkaista, joissa oli väkeä, voimaa saada luonto tottelemaan itseään ja kyky nähdä haltijoita ja muita olentoja.

Liina ja hänen ystävänsä Siri, Viola ja Eetu kävivät joka ilta taikaoppitunneilla. Päivällä he olivat tavallisia oppilaita tavallisessa koulussa, mutta iltaisin koulu ja opettajat muuttuivat taikakouluksi ja sen opettajiksi. Kirjan tapahtumiin tuli vauhtia, kun kaupunkiin muutti konsultti Marja Karma, joka oli entinen kuunankalainen. Hän oli tullut kostamaan kaiken sen vääryyden, minkä koki aikoinaan muiden lasten taholta. Marja oli entinen koulukiusattu ja hän oli hautonut kostoa pitkään. Vihdoin hän oli saanut käsiinsä taikavälineitä, joiden avulla hän aikoi tuhota koko Kuunangan kaupungin ja sen asukkaat. Marjan piti vain houkutella joku lapsista Tuonelaan, rajan taakse, hakemaan Marjalle lisää taikavoimia, sillä hän ei halunnut riskeerata itseään, kun kaikki valta oli pian hänen käsissään.

Tuulien taikuri oli oikein viihdyttävä, eikä se ollut turhan pelottava. Tuulien taikuri sopii hyvin lapsille, jotka ovat kiinnostuneita taikuudesta, noidista ja fantasiasta, sillä kirjasta löytyvät kaikki nämä elementit. Lisäksi kirjassa käytiin hyvän ja pahan kaksintaistelu, jossa lapset esittivät hyvää ja voittivat. Pahan palkka ei ollut paha, vaan väki-ihmiset eli ihmiset, joilla oli taikavoimia, muuttivat pahan ihmisen ajatusmaailman hyväksi. Taikavoimien haltioilla oli mahdollisuus muuttaa ajatusmaailmaa positiivisemmaksi, joka minusta sopi todella hyvin kirjan fantasiamaailmaan.

Ja sitten Pirtapaula kertoi pienestä, pulleasta silmälasipäisestä tytöstä, jota kaikki sanoivat skunkiksi ja jota ei huolittu mukaan leikkeihin ja jonka kanssa kukaan ei suostunut olemaan pari. Tytöstä, jota ei huolittu pesäpallojoukkueeseen ja joka tönäistiin nurin aina kun siihen oli tilaisuus, josta juoruttiin selän takana, jonka reppuun kaadettiin piimää ja jonka lautanen lyötiin kädestä lattialle ruokalassa. Tytöstä jota kukaan ei puolustanut vaan jonka pilkkaaminen yhdisti kaikkia muita.

Reeta Aarnio, Tuulien taikuri ****

Otava 2013

Kannen kuva Jussi Kaakinen

s. 219

Ihme ja kumma - Lasten tutut suosikit

Ihme ja kumma on F-kustannuksen julkaisema lastenlaulukirja, jonka suloisen ja lapsenmielisen kuvituksen on tehnyt Pirkko Huttunen. Kirja sisältää yli 50 laulua alkaen Marjatta Pokelan ja Pirkko Koskimiehen Ihme ja kumma-laulusta (Auringossa aina varjo seuraa kulkijaa…) ja päättyen Tapio Rautavaaran ja Martti Haavion Siniseen uneen (Joka ilta kun lamppu sammuu…). Melkein kaikista lauluista on myös nuotit, joten lauluja voi harjoitella myös soittamaan. Kirjan mukana on CD-levy, joka sisältää 31 kirjan laulua. Kirjan laulut ovat jo kaikki klassikoita, mutta lapset laulavat niitä yhtä mielellään kuin uudempiakin lauluja. Yksi suosikeistani on Lounatuulen laulu, jonka on säveltänyt Kaj Chydenius ja sanoittanut Kaarina Helakisa.

Lounatuuli tuo pienen laulun.

Kenelle tuuli kertoo sen?

Niille, joilla on nauravat korvat

ja joilla silmät on lapsien.

Selässä lounatuulen ajaa

viiriäiset ja varpuset,

kun tuuli ylittää tuhat rajaa

sylissään hilpeät sävelet.

Sillä on pitkä, sininen tukka

ja viikset auringon säteistä.

Sillä on hampaissaan kanelinkukka,

ja siivet on pilvenhöyhentä.

Mitä se lounatuuli itkee?

Se itkee mustia kaupunkeja.

Se suree viivasuuria suita

ja nälkäisiä lapsia.

Laulussa on vielä kaksi säkeistöä, jotka kertovat mitä lounatuuli nauraa, Kiinasta ja lohikäärmeistä, ja laulun loppu on aivan ihana:

Lohikäärme nimeltään Anselmus

on neidin uusi ihastus…

Jotkut laulut olisin jättänyt pois, kuten Teddy Powellin/Leonard Whitcupin suom. Saukin Kuningaskobran (On piilossa viidakon…), joka mielestäni on ennemmin iskelmä kuin lastenlaulu. Kirjankuvitukset ovat todella riemastuttavia ja niin lasten kuin aikuistenkin mieleen. Sarjan kymmenes laulukirja julkaistaan joulukuussa 2013. Runsaat lauluohjelmat telkkarissa ovat innostaneet koko perheen laulamaan, joten lisää lauluja löytyy näistä hurmaavista laulukirjoista. Laulukirja on myös mukava lahjaidea ja kirjojen taustoja katsellessani huomasin sarjaan kuuluvan Vauvaperheen laulukirjan, joka on varmasti mieleinen lahja vastasyntyneen lapsen perheelle.

  

Virpi Kari (toim.), Ihme ja Kumma – Lasten tutut suosikit

Kuvitus graafikko Pirkko Huttunen

Nuottipiirrokset F-Kustannus Oy

F-Kustannus Oy, toinen painos 2013

ensimmäinen painos 2010

s. 78 + CD

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Miten hän osaisi selittää hämmästyksensä? Noin herkät piirteet, Jackin kovettuneilla käsillään muovaamat, pilkahdus Jackin kaipuusta. Tottahan hänkin oli halunnut lapsia. He olivat puhuneet siitä kovin usein naimisiin mentyään, laskeneet leikkiä, että saisivat lapsia leipurin tusinan, mutta olivat tosissaan harkinneet vain kolmea tai neljää. Miten hauska joulu olisikaan, kun talo olisi täynnä pikkuisia, he sanoivat ensimmäisenä yhteisenä hiljaisena talvenaan.

Siinä se sitten on, Alaskassa asuvan Eowyn Iveyn Lumilapsi, ehdottomasti tämän vuoden lempikirjani. Kirjan kannen ja nimen perusteella kirja voisi olla lastenkirja, mutta se ei ole sitä, vaan kirja kertoi avioparista, joka muutti 1900-luvun alkupuolella Alaskaan asumaan. Pariskunta oli jo vanha ja he olivat lapsettomia. Arkipäivä oli Jackille ja Mabelille rankkaa aherrusta ja maaperä antoi huonosti satoa. Huonolta näytti ja muutto pois uskomattoman kauniin luonnon keskeltä häämötti edessä. Pariskunta oli erkaantunut toisistaan ja näytti siltä, että välit eivät tulisi kuntoon.

He menivät alastomina makuuhuoneeseen. Peittojen alla he hamusivat toistensa vartaloa, käsiä ja jalkoja, selkärankaa ja lanteita, kunnes löysivät tutut, herkät uurteet kuin rypyt vanhasta kartasta, jota on taiteltu vuosien mittaan auki ja kiinni.

Pariskunta teki ensilumen sataessa yhdessä lumilapsen, tytön, josta tuli kaunis. Mabel laittoi tytölle lapaset ja huivin. Seuraavana päivänä lapaset ja huivi olivat kadonneet. Ympärillä näkyi pieniä askeleita. Mabel oli varma, että lumilapsi oli muuttunut eläväksi. Pian talon ympärillä alkoi näkyä pieni tyttö kurkkimassa puiden takana. Jack osti tytölle posliininuken, jonka tyttö vei mennessään. Lopulta tyttö ystävystyi Jackin ja Mabelin kanssa. Hän tuli aina välillä käymään ja tyttö yhdisti vanhan pariskunnan, nyt heidän elämässään tapahtui jotakin erikoista, he olivat saaneet lapsen, josta huolehtia. Mutta kevään tullen tyttö aina katosi vuorille, ja ensilumen sataessa hän palasi takaisin. Näin vuodet kuluivat ja tyttö, joka sanoi nimekseen Faina, kasvoi isoksi.

Lumihiutaleita ja alastomia vauvoja kieppui Mabelin öissä. Hän näki unta, että oli keskellä lumimyrskyä. Lunta satoi ja pöllysi hänen ympärillään. Hän ojensi kätensä, ja lumihiutaleita putoili hänen avoimille kämmenilleen. Ihoon osuessaan hiutaleet sulivat pikkuisiksi, alastomiksi vastasyntyneiksi, eikä yksikään märkä vauva ollut sormenkynttä suurempi. Sitten tuuli pyyhki vauvat pois, ja ne olivat jälleen lumihiutaleita tuhansien muiden tuiskussa.

Jackin ja Mabelin apuna työskenteli naapurin Garrett, jolle pariskunta lupasi talon ja maat palkkioksi työstä. Garrett oli 19v. tavatessaan Fainan, vaikka oli yrittänyt etsiä tyttöä useamman vuoden ajan metsistä ja vuorilta. Garretista tuntui, että tyttö oli lähistöllä ja seurasi häntä. Lopulta he tutustuivat ja rakastuivat, mutta Faina oli tottunut olemaan vapaa. Jätän lukijalle jännitettävää, miten tämä ihana kirja, jossa luonnolla on merkittävä osa kirjan tarinassa, loppuu.

Lumilapsen tarina on huikea luontoseikkailu erämaassa luonnon armoilla ja villieläinten keskellä. Eowyn Iveylla on omakohtainen kokemus luonnossa asumisesta, koska hän on syntynyt Alaskassa ja asuu perheineen keskellä Alaskan villiä luontoa. Heille ovat tuttua metsätyöt, asunnon puulämmittäminen, juomaveden hankkiminen, kasvienviljely ja eläintenhoito.  Lumilapsi on  vuoden 2013 Pulizer-finalisti ja se on saanut vuoden 2012 (UK National Book Awards) parhaan ulkomaisen kirjailijan palkinnon, 2013 (Indies Choice Book Awards) parhaan esikoisromaanin palkinnon ja se on PNBA Book Awards 2013-voittaja. Kirja on julkaistu 30 maassa. Voi kun sataisi lunta, mutta sitä odotellessa tämän kirjan lukeminen auttaa talvenodotukseen.

Eowyn Ivey, Lumilapsi *****

suom. Marja Helanen

Bazar 2013

The Snow Child 2012

s. 415

p.s. rakastan kirjoja,  Lumiomenan , Kirjakirpun , la petite lectricen , Kulttuuri kukoistaa ja Hiirenkorvia ja muita merkintöjä plokkaukset

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Rosen isä oli ruhtinaallisten pieksäjäisten kuningas. Flon selkäsaunoissa ei ollut mitään mainittavaa: korvatillikoita ja läpsäytyksiä joita Flo jakeli samalla kun ajatteli jotain muuta. Pois jaloista siitä, hän saattoi sanoa. Pidä huoli omista asioistasi. Eipäs näytetä tuollaista naamaa.

Kanadalainen Alice Munro on vuoden 2013 Nobel-kirjailija. Kristiina Rikman on suomentanut Munron 17 teoksesta 9. Kerjäläistyttö - tarinoita Flosta ja Rosesta englanninkielinen alkuteos ilmestyi 1977 ja suomeksi se käännettiin 1985. Se on Munron teoksista ensimmäinen suomenkielelle käännetty proosateos, koska tarinan henkilöt pysyvät samoina ja kirjassa on mielestäni selkeä proosakirjan juoni. Munro on muuten tunnettu novellistina. Kirja ei kerro ns. köyhästä kerjäläistytöstä, vaan kirjan nimi tulee päähenkilön, Rosen, poikaystävän mielikuvasta, kun Rose kertoi perheensä olevan köyhän.

”Minä olen iloinen siitä, että sinä olet köyhä. Sinä olet suloinen. Kuin kerjäläistyttö.”

”Kuka?”

”Kuningas Kofetua ja kerjäläistyttö. Tiedäthän sinä sen. Maalauksen. Etkö tunne sitä?”

Kirja kertoo Rosen elämänkertaa, joka kuvaa opin- ja sivistyksenhaluisen tytön pyrkimystä pois köyhästä elinympäristöstä. Yliopistossa Rose oppi salailemaan ja liioittelemaan köyhät sukujuurensa. Vihdoin rikas poikaystävä takasi huolettoman elämän liikemiehen rouvana, kunnes elämän tyhjyys ja rakkaudettomuus johtivat avioeroon. Rose oli jälleen köyhä, mutta hän pystyi elättämään itsensä opettajana ja vihdoin myös näyttelijänä. Rose jaksoi etsiä rakkautta, mutta kohtalo oli määrännyt toisin.

Rose tiesi mitä Simon sanoisi, kun hän tulisi kotiin. Hän sanoisi: ”Toivottavasti rouva on tyytyväinen”, ja hän heilauttaisi otsakiharaansa.

Simon teki juuri niin ja Rose oli niin riemuissaan, että huudahti: ”Voi Simon, sinä idiootti, sinä olet minun elämäni mies!” Hetki oli niin autuas, maailmaa syleilevän aurinkoinen, ettei Rose ajatellut, että sen ääneen lausuminen voisi olla epäviisasta.

Munron Kerjäläistyttö on erittäin elämänmyönteinen kirja, huolimatta päähenkilön epämiellyttävistä kokemuksista, sillä väliin mahtuu myös paljon myönteistä tarinaa. Pidin valtavasti Rosen lapsuusajan kokemuksista, vaikka äidin kuolema Rosen ollessa vauva oli ikävää. Isä meni naimisiin Flon kanssa ja Rose sai pikkuveljen. Isän ja pikkuveljen kuvaukset lapsuudesta jäivät äitipuolen kuvausten varjoon, sillä Flo oli temperamenttinen nainen, ja Rose tahallaan ärsytti Flota. Rosen lapsuuskuvaukset ja aikuiskuvaukset ovat kuin kaksi eri kertomusta. Rose pääsi köyhyydestä sivistyksen pariin ja henkevien ja lahjakkaiden ihmisten joukkoon. Mutta ei hän pystynyt unohtamaan mistä oli kotoisin. Surullista kyllä hän teki köyhyydestä vitsin ja huvitti ihmisiä matkimalla lapsuusajan lähipiirin ihmisiä ja kertomalla heistä huvittavia tarinoita. Köyhyyden häpeä oli kuin piikki lihassa, joka ei kulunut pois.

Munro on taitava kertomaan tavallisten ihmisten elämänkuvioita, joita hän elävöittää mielikuvitusta kiihottavilla juonenpätkillä. Kerjäläistytön seurassa ei aika tule pitkäksi.

Alice Munro, Kerjäläistyttö - Tarinoita Flosta ja Rosesta ****

suom. Kristiina Rikman

Keltainen pokkari, Tammi 2013

englanninkielinen alkuteos The Beggar Maid 1977

Kanadassa ensiksi nimellä Who Do You Think You Are?

ensim. suomenkielinen painos ilmestyi 1985

s. 259

Anja Snellman: Pääoma

Ihmettelin sitä, miksi Anja Snellman oli antanut kirjalleen nimeksi Karl Marxin Pääoman. Kirjaa lukiessa selvisi nimen alkuperä, sillä Anjan vanhempien lähtiessä Viipurista evakkoon Helsinkiin, tuo kyseinen kirja matkasi perheen mukana. Kuitenkin olisin toivonut kirjalle nimen, joka olisi kuvannut paremmin kirjan sisältöä, sillä kirja kertoi kirjailijan siskosta, Marusta. Miksi Maru ei kelvannut kirjalle nimeksi tai Komerosisko? Sillä Maru vietti komerossa ison ajan elämästään, piilossa hakien turvaa. Kirja kertoi myös perheen sisäisistä ongelmista ja Marun syrjimisestä. Marulla oli kehityshäiriö, hänellä oli suulakihalkio, jota ei koskaan hoidettu, hoitamatta jätetty reuma ja hän oli lievästi kehitysvammainen.

Sinulla oli lievä vamma. Suuhaava. Jokunen sentti pehmeää kudosta ja koko elämä. Rikos. Sinun kohtelusi, sinun laiminlyömisesi oli rikos. Minun välinpitämättömyyteni, karkeuteni ja karkulaisuuteni oli rikos. Minä häpesin sinua. Minä vihasin tartuntaani. Minä pelkäsin paljastuvani.

Nyt tämäkin on sanottu.

Anja Snellman kirjoittaa sielunsa ja haavansa auki Pääomassa, sillä hänellä on pohjaton ikävä kuollutta siskoaan, jonka asioita joutui hoitamaan. Maru oli kymmenen vuotta Anjaa vanhempi. Hoitamattoman suulakihalkion vuoksi Marun puhe oli omanlaisensa. Anja oli helpompi lausua Anuksi. Maru kävi jotenkuten kansalaiskoulun ja olisi halunnut kartanpiirtäjäksi, sillä hän oli taitava piirtäjä. Isältä ei tullut lupaa pyrkiä kartanpiirtäjäkouluun. Isä, Ruslan, oli aikamoinen auktoriteetti perheessä. Kirjan tekstistä tihkuu viha isää kohti, isä jonka vihan ja väkivallan kohde oli joko äiti tai Maru. Siksi Maru vietti aikaansa eteisen komerossa marsunsa kanssa. Äiti, Ludmila, oli kotiäiti, joka poltti kolme askia tupakkaa päivässä, eikä kyennyt menemään töihin. Kirjailijan mielestä äiti oli hullu.

Maru nauraa. Hiillengmugga hiilli. Meidän spiraalimme menevät solmuun. Anumaru. Maruanu. Synapsit sirisevät kuin sähkölamput ennen sammumistaan. Kumpi ymmärtää enemmän väärin? Kumman molekyylipolku vie enemmän eksyksiin? Kumman peura löytää metsälammen?

Maru oli niin hyvä piirtämään, että äiti Ludmila lähetti hänen piirustuksensa lasten piirroskilpailuun televisioon Anun nimissä. Anu voitti. Palkintokonvehtirasiaa Anu ei voinut syödä, sillä hän ei voinut ottaa palkintoa vastaan. Ludmila ei koskaan lähettänyt Marun piirustuksia kilpailuihin Marun nimellä. Kiusaamista sekin.

Ludmilan kuoleman jälkeen, kirjailija sai selville äidin salaisuuden, äidillä oli kolme tyttöä. Vanhin tytöistä oli tehnyt itsemurhan. Kirjaa lukiessa ei voinut kuin huokaista, kun luki, että kirjailija oli lukenut yliopistossa psykologiaa ja erityispedagogiikkaa sekä ollut kehitysvammaisten ohjaajana opiskeluaikoina. Perheen omien jäsenten ongelmat johtavat usein haluun auttaa muita ihmisiä heidän ongelmissaan. Kirjailija kertoi myös kirjassaan siitä, miten nykyaikana Marun geenivirhe olisi voitu korjata. Miksi erilaisuutta ei hyväksytä? Miksi tutkijat tavoittelevat täydellistä ihmistä manipuloimalla sikiöitä Nobel-sperman ja Miss Universum-munasolujen avulla.

Kirjan aihe on erittäin koskettava, jossa käsitellään erilaisuutta, syrjäytymistä, läheisten kokemaa häpeää omasta erilaisesta perheenjäsenestä, valehtelua ja väärinkohtelua. Marun elämä ei ollut helppo. Kirjailija on tehnyt omasta häpeästä ja syyllisyydestä uskomattoman hienon kirjan, jonka teksti on taiturimaista. Taivaan tähdet eivät riitä meidän erilaisille ja syrjäytyneille läheisillemme.

Sitruunankeltaisessa puhelimessasi – johon hankin sinulle DNA-liittymän – oli hätänumeron lisäksi yksi ainoa nimi: Anu.

Anja Snellman, Pääoma *****

Otava 2013

s. 299