Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max on ollut pitkään lukulistalla. Kirja sai julkaisemisvuonna Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon parhaana suomalaisena esikoiskirjana sekä myydyimpänä esikoiskirjana Akateemisen kirjakaupan palkinnon. Parkkinen on kirjoittanut myös lastenkirjan Miss Milky Ray (2011) ja vuonna 2013 ilmestyi hänen toinen romaaninsa Galtbystä länteen. Kirja oli jälleen laadukas alennusmyyntilöytö, ja jää erikoisen tarinansa vuoksi kirjahyllylleni. En luovu kirjan siamilaisista kaksosveljistä Isaacista ja Maxista ikinä. En ehkä raski edes lainata sitä kenellekään. Sinun jälkeesi, Max oli minulle kirja, joka jätti leiman jonnekin sydämen kohdalle.

Kiinnostuin kirjasta, koska itselläni on kaksospojat, jotka eivät ole onneksi siamilaisia kaksosia, vaikka heissä on siamilaisuus henkisenä siteenä heidän välillään. Sinun jälkeesi, Max on saanut nimensä siitä, että kirjan Saksassa syntyneet siamilaiset kaksosveljekset kulkivat ovesta sisään ja ulos aina siten, että Max kulki edellä ja Isaac tuli perässä. Veljekset olivat kiinnittyneet toisiinsa sivusta ja heillä oli yhteinen maksa.

Siamilaista veljeä voisi verrata puutuneeseen käteen. Sen muodon aavistaa, mutta sen liikkeessä on kummaa vierautta. Vähän kuin heräisi yöllä nukuttuaan kätensä päällä. Käden liikkeet näkee. Sormia voi taivuttaa. Mutta se ei tunnu osalta ruumiista. Vähitellen se rupeaa kihelmöimään, veri kulkee tiheänä laskimoissa. Kipu halvaannuttaa jäsenen hetkeksi. Sellainen on minun ja Maxin yhteys.

Kirjan päähenkilö oli Isaac, joka kertoi veljesten elämänkertaa: lapsuutta, äidinkaipuuta, työelämää kiertävinä sirkuslaisina, juhlintaa, Maxin juomista ja naisia sekä omaa hullaantumista Irikseen, tuohon huikentelevaiseen venäläiskaunottareen, joka oli selvinnyt sodan jaloista Suomeen. Iris oli kietonut Isaacin pikkusormensa ympärille, suorastaan köyttänyt Isaacin ja piti yhteyttä maailmalla kiertävään Isaaciin kirjeiden välityksellä.

Kirjan tarinat kerrottiin vuodesta 1899 alkaen, kun veljesten äiti kohtasi näiden isän, vuoteen 1932 saakka, jolloin veljekset palasivat Suomeen tapaamaan Iristä. Kirjan alussa oli selkeästi esitelty kirjan kerrontavuodet, jotka eivät kulkeneet kronologisessa järjestyksessä. Kirjan tarina oli kuin eriskummallinen satu, joka loihti silmieni eteen selkeästi kerrottuja ja jopa pikkutarkasti kuvattuja tilannekuvia, postikortteja ja filminpätkiä veljesten elämäntaipaleelta. Kirjan tärkein teema oli siamilaisuus, veli, josta ei pääse irti, vaan jokainen hetki oli koettava yhtä aikaa. Uskomaton tarina. Plussaa kauniista kansikuvasta.

Lopulta käänsin heille selkäni. Suljin silmäni tytön huohottaessa Maxin päällä. He nousivat ja laskivat. Tytön polvet tyrkkivät minun kylkeäni. Hänen varpaankyntensä kaipasivat leikkausta, säärien ajelukaan ei olisi ollut pahitteeksi.

Leena Parkkinen, Sinun jälkeesi, Max *****

Teos 2009, 3. painos

s. 312

Blogistanian Globalia

Eowyn Ivey: Lumilapsi 3p.
Mikael Niemi: Veden viemää 2p.
John Boyne: Kuudes mies 1p.

Blogistanian Kuopus

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous 3p.
Timo Parvela: Maukan ja Väykän satukirja 2p.
Salla Simukka: Punainen kuin veri 1p.

Blogistanian Tieto

Ville Haapasalo & Kauko Röyhkä: Et kuitenkaan usko 3p.
Johanna Vireaho & Sari Tammikari: Onnellisen puutarhurin vuosi 2p.
Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina 1p.

Blogistanian Finlandia

Laura Save: Paljain jaloin 3p.
Anja Snellman: Pääoma 2p.
Tanja Kaarlela: Saara 1p.

Tove Jansson: Taikatalvi

Muumipeikkoa alkoi äkkiä pelottaa ja hän pysähtyi lämpöiseen pimeyteen, jonne kuunjuova ei yltänyt. Hän tunsi itsensä hirveän hylätyksi. – Äiti! Herää! Muumipeikko huusi vetäen äitinsä peittoa. – Koko maailma on kadonnut! Mutta äiti ei herännyt.

Muumit nukkuvat yleensä marraskuulta huhtikuulle asti, mutta Tove Janssonin Taikatalvessa Muumipeikko heräsi pimeässä muiden nukkuessa, vatsa täynnä kuusenneulasia, eikä saanut enää unta. Äitikään ei herännyt, vaikka Muumipeikko yritti herätellä häntä. Kaikki kellot olivat pysähtyneet, ulko-ovi ei auennut ja talossa liikkui omituinen otus, jota Muumipeikko ei ehtinyt nähdä. Muumipeikko tunsi itsensä monta päivää yksinäiseksi, mutta sitten hän tapasi talviajat heidän uimakopissa asustavan Tuu-tikin ja lopulta Pikku-Myyn, joka nautti iloisena talven riemuista.

Tove Jansson kertoo äidilleen omistamassa Taikatalvessa satua yksinäisyydestä ja läheisyydenkaipuusta sekä pimeydestä ja talviajasta, jonka moni kokee uuvuttavana ja pelottavana. Muumipeikko kaipasi aurinkoa ja perhettä pitkän aikaa ennen kuin alkoi nauttia talven riemuista. Taikatalven seikkailut pysyttelivät Muumitalon läheisyydessä, mutta yksinäinen Muumipeikko ei voinut arvata, että pian talo oli täynnä vieraita ja ohjelmaa järjestyi joka päivälle. Eikä aikaakaan, niin talvi oli mennyt ja kevät saapui ja perhe heräsi.

Äiti otti hiukan lunta ja teki lumipallon. Hän heitti sen nurinkurisesti kuten äidit aina, ja se putosi lätsähtäen pienen matkan päähän. – Ei sen pitemmälle, äiti sanoi nauraen. – Surkukin olisi osannut heittää paremmin. – Äiti minä pidän kamalasti sinusta, sanoi Muumipeikko.

Taikatalven pelottaviin kokemuksiin kuului tietysti Mörkö, joka etsi lämpöä itselleen, mutta jäädytti samalla kaiken. Mörkö oli kasvanut talviaikana suureksi. Lisäksi kaikista pahin oli Jäärouva, sillä jos häntä katsoi suoraan kasvoihin, paleltui jääksi. Orava katsoi ja kuoli, joten Muumipeikko joutui kohtaamaan kirjassa kuoleman ja piti hautajaiset oravalle. Muumipeikko piti myös oravaa suuressa arvossa, joten hän oli ansainnut hautajaiset. Oravan lähtö oli aika erikoinen jäähevosen selässä. Fantasiaa.

Taikatalvessa syvennytään myös Muumipeikon esi-isään ja erilaisuuden hyväksymiseen. Kirjassa tapahtui eräänlainen kiusaamistapahtuma, kun Muumipeikko, Tuu-tikki ja muut otukset eivät pystyneet sietämään ylienergistä Hemulia. Ainoastaan Salome piti Hemulista. Otusjoukon tarkoituksena oli houkutella Hemuli pois Muumilaaksosta, mutta Muumipeikko ei pystynyt siihen. Hän päätti, että kyllä me pystymme sietämään Hemulia, jopa pitämään hänestä. Tove Jansson oli mestari käsittelemään kipeitä asioita ja ongelmia sadun keinoin. Pitää vain muuttaa omaa ajattelutapaa.

Tove Jansson, Taikatalvi *****

WSOY-pokkari 2010

suom. Laila Järvinen

kuvitus Tove Jansson

alkuteos Trollvinter

ensimmäinen painos ilmestyi 1957

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen

Kukapa ei olisi kuullut Heinähatusta ja Vilttitossusta, noista Kattilakosken reippaista ja kekseliäistä tytöistä. Heinähattu on siksi Heinähattu, koska pitää heinistä tehtyä hattua päässään. Vilttitossu on siksi Vilttitossu, koska pitää vilttitossuja jalassaan. Tyttöjen riemukkaita tapahtumia on seurattu 15 kirjasta, elokuvista ja teatteriesityksistä. Heinähatun, Vilttitossun ja ärhäkän koululaisen  ja sitä edellisen kirjan Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koposen (2012) on kuvittanut iloisenvärisillä ja lapsenmielisillä kuvilla Salla Savolainen. Aiemmat Heinähattu ja Vilttitossu kirjat on kuvittanut Markus Majaluoma. Ensimmäinen sarjan kirja ilmestyi vuonna 1989, mutta vasta vuonna 2013 Heinähattu aloitti koulun. Vilttitossu on pysynyt alle kouluikäisenä.

Kirjan tapahtumat liittyvät Heinähatun koulun aloittamiseen, josta Vilttitossu on hyvin, hyvin kateellinen, eihän Heinähatulla ole edes aikaa leikkiä hänen kanssaan. Aina pitää tehdä läksyjä. Vilttitossu ei saa edes yksin leikkiä heidän yhteisessä huoneessa, koska silloin hän häiritsee Heinähattua. Tuttu tilanne monessa perheessä, kun on eri-ikäisiä lapsia. Koululaiset eivät saa lukurauhaa. Vilttitossu ehti jopa piirtää Heinähatun vihkoon tikku-ukon ja haukkui opettajaa. Onneksi äiti tuli apuun.

Heinähatun luokka oli menossa seuraavana päivänä kalaretkelle, mutta äiti ja isä olivat kieltäneet Heinähattua kertomasta asiasta pikkusiskolleen, jottei tälle tulisi paha mieli. Vilttitossu kuitenkin kuuli äidin ja isän supattavan asiasta ja päätti toimia ennen kuin oli liian myöhäistä. Kalaretkelle menikin Heinähatuksi pukeutunut Vilttitossu ja kuinkas sitten kävikään, kirja kertoo sen. Luvassa on kaikenmoista villiä tapahtumaa ja taatusti luokalla oli ihmettelemistä, miten voi kiltistä tytöstä tulla semmoinen riiviö?

Heinähattu ja Vilttitossu kirjojen henkilöhahmoihin kuuluvat Kattilakosken perhe, joiden naapurissa asuvat Alibullenin neidit Helga ja Halise. Alibullenin neidit leipovat hurmaavia leivonnaisia, joita he syöttävät myös lähiseudun konstaapeleille Rillirouskulle ja Isonavalle. Myös tässä kirjassa herkutellaan ja pidetään hauskaa. Kirjan opetus voisi olla se, että pienistä lapsista ei ole vielä koululaisiksi, vaan tärkeintä heille on leikkiminen ja kehittyminen leikin ja turvallisten aikuisten parissa kouluikäisiksi.

Mitä tämä tarkoittaa, Halise järkyttyi. Onko Vilttitossu laittanut nallen sänkyynsä ja karannut? Hän sai minut kirjoittamaan sen kirjelappusen, ja hän on tietenkin onkiretkellä Heinähatuksi naamioituneena, kun kerran hattukin on kateissa! Halise juoksi alakertaan ja ovesta ulos. Äkkiä hän pysähtyi. Tämä sekaannus on osittain minun syytäni. Olenko minä kanssarikollinen?

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola, Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen *****

Tammi 2013, 3. painos

s. 69

 Tämä kuva on kirjan kansien sisäsivuilta. Kattilakosken perheen koti sijaitsee keskellä kuvaa.

Tunnustus Opuscololta

Voi ihanuus, kun Opuscolon Valkoinen Kirahvi halusi antaa tämän tunnustuksen minulle tuplana :)

Olen illan harjoitellut Blogistanian Finlandian, Tieto, Kuopus ja Globalia kilpailujen ajastamista ja linkittämistä...olipas siinä hommaa. Viime vuonna meni pieleen, kun en osannut ajastaa, mutta olen sitä harjoitellut vuoden aikana. Oppia ikä kaikki.

Minusta on kiva kun blogikavereilta voi kysellä kaikenlaista mm. miten uusitaan blogin ulkonäköä. Luin Pikkurillin blogista Elegian antamia ohjeita miten blogin ulkonäköä uusitaan, ja suosittelen, käykää ihmeessä lukemassa, jos haluatte uusia blogia. Oli todella hyvät ja perusteelliset ohjeet.

Siispä haluan antaa tämän tunnustuksen Kirjavalaan Elegialle. Kiva kun olet täällä :)

Kiitos Opuscololle siitä, että sinulla on upea bloginimi ja siitä, että olet täällä :)

Talviterveisin Mai :)

Kiva kun olet täällä -tunnustus

Leena Lumi lähetti minulle kivan tunnustuksen: Kiva kun olet täällä. Tällaisen tunnustuksen jälkeen ei voi sanoa, että: "Apua, mä romahdan". No, tulihan se tuossa kuitenkin sanottua. Että mä tykkään siitä Putouksen Antskusta. Yleensä miehet ylinäyttelee naista, mutta nyt roolihahmo on nappisuoritus. 

Tällaiset tunnustukset ovat kivoja täällä blogimaailmassa. Toiseksi tykkään osallistua erilaisiin haasteisiin, joko heti vastattaviin tai lukuhaasteisiin. Blogistania-Finlandiat ym. ovat todella kivoja ja yritän välillä osallistua, tosin se on vielä opettelua, koska en muista laittaa päiviä ylös, joten osallistumiset tulee ja menee, ehkä sitten joskus. Top-10-listat ovat mielenkiintoisia. Yritän toivottaa onnea syntymäpäivien johdosta ja olen tosi yllättynyt, että joku on jaksanut kirjoitella useamman vuoden omaa blogiaan. Kilpailut ja arvonnat ovat tosi kivoja ja olen itsekin onnistunut pitämään yhdet arpajaiset tässä vajaan kahden vuoden blogiaikana. Tykkään siitä, että kirjailijat ottavat yhteyttä ja pyytävät arvioimaan kirjansa ja sitten tietysti mikä vaan yhteydenotto on kivaa.

Täällä ollaan edelleen ja luetaan kirjoja ja plokkaillaan niistä.

Talvinen kiitos Leenalle :)

Lähetän tunnustuksen edelleen Irenelle , Cillalle , Kirjahyllyn villasukalle ja Saralle /p.s rakastan kirjoja

Talviterveisin Mai :)

Helena Meripaasi: Koppakuoriaiskevät

Helena Meripaasin Koppakuoriaiskevään mukana pääsemme kulkemaan intomielisen nuoren Kissen mukana koirien koulutuksessa ja nuorten maailmassa. Kisse kirjoitti vuosi sitten ylioppilaaksi, haki eläinlääkikseen, mutta ei päässyt sinne. Nyt pitäisi päättää mitä tekisi isona tai mitä opiskelisi sitä ennen. Päivät kuluvat Kennelliitossa töitä tehden, joten aikaa ei ole oikein pääsykokeiden lukemiseen, sillä koiraharrastus on vienyt tytön melkein kokonaan ja tietysti kolme omaa koiraa. Kirjan nimi Koppakuoriaiskevät viehätti minua kovasti. Kissen ystävät pitivät häntä sulkeutuneena, koppakuoriaisena, joka haluaa pysytellä omissa oloissa.

Kirjan alussa Kisse kohtasi Jannen, joka opiskeli yliopistossa ja oli mukana opiskelijariennoissa. Kisse tunsi olonsa ulkopuoliseksi ja sitä paitsi Janne oli seurustellut aiemmin neljä vuotta ja ollut kihloissa, mustasukkaisuutta oli heti ilmassa. Kissellä ei ollut seurustelukokemuksia, sillä muutamat tapaamiset eivät jatkuneet koskaan seurusteluasteelle. Kisse asui isänsä kanssa, joka kulki työmatkoilla, joten yhteistä aikaa ei juuri ollut. Äiti asui Rovaniemellä uuden perheensä kanssa. Kisse purki yksinäisyyttään koiria ulkoiluttamalla ja kouluttamalla niitä. Kouluttamisen ohella Kisse oli saanut kavereita muista kouluttajista, mutta ystäväpiiri oli pieni.

Mutta voiko harrastuksen liittää jotenkin opiskeluun? Vanhemmat painostivat Kisseä pyrkimään uudestaan eläinlääkikseen. Janne patisteli päättämään tiedekunnan ja lukemaan pääsykokeisiin. Kisse ei osannut päättää ja päivät kuluivat nopeasti. Lopulta Kisse päätti opiskelupaikasta ja aloitti pääsykokeisiin lukemisen, mutta miten niille kävi? Kirja kertoo sen. Koppakuoriaiskevät on raikas nuorten kirja, joka kertoo yksinäisyydestä, seurustelusta, opiskelusta, koiraharrastuksesta ja yleensä nuoren ihmisen elämästä, joka etsii vielä paikkaansa yhteiskunnassa. Kirjan sanoma on se, että opiskeleminen on melkein ainoa keino kuulua johonkin nuorten maailmassa. Aikuisuus kolkuttelee ovella hieman pelottavana. Jos jää ulkopuoliseksi syrjäytyy, sillä aina on muita, jotka vievät mm. opiskelupaikat, poika- tai tyttökaverit, työpaikat jne.

Koppakuoriaiskevät kuuluu kirjailijan Kisse-sarjaan. Sarjassa on ilmestynyt myös Elämäni frettinä ja Pöllöhilloa kirjat. Meripaasi on kirjoittanut yhteensä 13 nuorten kirjaa ja Koiranvirkoja – Suomalaisia työ- ja harrastuskoiria (2004) tietoteoksen. Suosittelen kirjaa varsinkin koirista ja eläimistä pitäville nuorille. Kirja saa plussaa koiraharrastuksesta ja kouluttamisen esilletuomisesta.

Helena Meripaasi, Koppakuoriaiskevät

Otava 2008

s. 240