Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Vuoden 2013 Finlandia-palkintovoittaja on Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme. Kirja on ollut kirjoittajalle vaativa historiallinen tutkimusmatka venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Aljan elämään. Molemmat naiset antavat oman äänensä kirjan tapahtumille, joita kuvataan vuosina 1923, 1939 ja 1941. Kirjan kansilehden tiedon mukaan runoilija eli 1892-1941. Vuonna 1941 hän sai kirjan mukaan kutsun tulla kuultavaksi. Hänen miehensä ja tyttärensä haettiin kuulusteltavaksi vuonna 1939, jolloin molemmat joutuivat pitkän kiduttamisen jälkeen vankileireille maanpetoksesta syytettyinä. Mies teloitettiin, mutta tytär Aridna Efroni kuoli vasta vuonna 1975.

Kuuntelemisen taidon hän oli oppinut vasta täällä, tässä tšekkiläisessä metsässä. Moskovassa hän kuuli vain itsensä ensin, ja sitten pelkän bolševikkien metelin, Berliinissä rahan pauhun. Ei hän arvannut, että tänne asti piti tulla, melkein nimettömään kylään, oppiakseen kaikkein tärkeimmän taidon. Ja se rauhoitti hänet. Ennemmin tai myöhemmin se kuuluisi hänen säkeistään, jotakin siitä kuului jo. Mutta paljon piti vielä oppia, miten kääntyä pelkäksi rytmiksi, olemisen pulssiksi. Oppia seuraamaan runon tahtoa omansa sijasta.

Marinan perheen elämä oli pakomatkaa maasta toiseen. Mies vietti omaa elämää muualla poissa perheen seurasta, kävi välillä kääntymässä ja jätti kenkänsä merkiksi olemisestaan. Pari nukkui eri huoneissa ja molemmat harrastivat ulkopuolisia suhteita. Marinan kohtaloksi tuli synnyttää romanssinsa seurauksena Aljalle sisko, joka oli vammainen. Köyhän runoilijan oli annettava välillä lapset lastenkotiin, sillä rahaa ja ruokaa ei ollut. Marina sai vielä kolmannen lapsen, pojan. Neuvostoliitto ei arvostanut runoilijaa, vaan hänen piti elää maanpaossa, koska mies palveli aiemmin valkoista armeijaa. Palattuaan kotimaahan takaisin, runoilijan oli elettävä väärällä nimellä. Jokainen oli ilmiantaja. Aljan ilmiantaja vuonna 1939 oli hänen oma rakkaansa, jolle hän odotti lasta.

Näin me keinuimme läpi yön, unesta välillä nousten ja taas uneen painuen, varoen leimahtamasta, siinä kehojen rytmissä joka tuntui olevan kaikkein luontevinta, ei väsymystä, ei raskautta, kuin huomaamaton liike, yhtä ja samaa vettä, aaltoa ja ruokoa, silloinkin kun aamun ja yön raja hulahti ohitse ja lapsenääniset pöllöt alkoivat ujeltaa, siellä ne huusivat, lammella jonka helmoissa monnit uivat.

Kirjan tunnelma on ajankuvaukseen sopivan odottava, jännittynyt, sodanuhka päällä, salaisuuksia täynnä, mutta silti elämään kuuluvia onnenmurusia pilkahteli siellä täällä. Vuoden 1923 kuvaukset olivat välillä pitkäveteisiä, mutta vuoden 1939 kuvaukset kertoivat jo edessä olevista ikävyyksistä. Aljan kohtalo kidutettavana ja vankileirillä oli surkea. Rakkaus ilmiantajaan ei loppunut huolimatta kovasta kohtelusta ja vankioloista. Molemmat sekä äiti että tytär oikein piehtaroivat rakkaudesta, jota ei loppujen lopuksi ollut kuin yksipuolisesti heidän mielessään. Kirja on kuvaus myös äidin ja tyttären suhteen kehittymisestä. Kaksi voimakasta henkilöä toivat yhdessä ollessaan pahimmat puolensa esille, jota oli välillä raastavaa lukea. Kirjailijan taidonnäyte on Jokapäiväisen elämämmeajankuvauksessa ja runollisessa tekstissä, joka tukee runoilijan perheestä kertovaa elämänkertaa.

Korpit tulivat kesken meidän tanssimme, ne saapuivat niin kuin Boris oli minua varoittanut, ja naapurikin, koko päivä, viikko oli ollut varoituksia täynnä, linnut, Puškinin valkoinen hevonen. En ollut silti pitänyt varaani. Luulin että onneni voittaisi kaikki uhkat. Mutta minä en ole tulevannäkijä enkä enteiden lukija, sitä taitoa Marina ei ollut minulle opettanut. Ja minne me olisimme menneet, ei meillä ollut paikkaa minne paeta, ei tilaa majatalossa.

Riikka Pelo, Jokapäiväinen elämämme

Teos 2013

s. 522