Vuoden 2013 Finlandia-palkintovoittaja on Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme. Kirja on ollut
kirjoittajalle vaativa historiallinen tutkimusmatka venäläisen runoilijan
Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Aljan elämään. Molemmat naiset antavat
oman äänensä kirjan tapahtumille, joita kuvataan vuosina 1923, 1939 ja 1941.
Kirjan kansilehden tiedon mukaan runoilija eli 1892-1941. Vuonna 1941 hän sai kirjan
mukaan kutsun tulla kuultavaksi. Hänen miehensä ja tyttärensä haettiin
kuulusteltavaksi vuonna 1939, jolloin molemmat joutuivat pitkän kiduttamisen
jälkeen vankileireille maanpetoksesta syytettyinä. Mies teloitettiin, mutta
tytär Aridna Efroni kuoli vasta vuonna 1975.
Kuuntelemisen taidon
hän oli oppinut vasta täällä, tässä tšekkiläisessä metsässä. Moskovassa hän
kuuli vain itsensä ensin, ja sitten pelkän bolševikkien metelin, Berliinissä
rahan pauhun. Ei hän arvannut, että tänne asti piti tulla, melkein nimettömään
kylään, oppiakseen kaikkein tärkeimmän taidon. Ja se rauhoitti hänet. Ennemmin
tai myöhemmin se kuuluisi hänen säkeistään, jotakin siitä kuului jo. Mutta
paljon piti vielä oppia, miten kääntyä pelkäksi rytmiksi, olemisen pulssiksi.
Oppia seuraamaan runon tahtoa omansa sijasta.
Marinan perheen elämä oli pakomatkaa maasta toiseen. Mies
vietti omaa elämää muualla poissa perheen seurasta, kävi välillä kääntymässä ja
jätti kenkänsä merkiksi olemisestaan. Pari nukkui eri huoneissa ja molemmat
harrastivat ulkopuolisia suhteita. Marinan kohtaloksi tuli synnyttää romanssinsa
seurauksena Aljalle sisko, joka oli vammainen. Köyhän runoilijan oli annettava
välillä lapset lastenkotiin, sillä rahaa ja ruokaa ei ollut. Marina sai vielä
kolmannen lapsen, pojan. Neuvostoliitto ei arvostanut runoilijaa, vaan hänen
piti elää maanpaossa, koska mies palveli aiemmin valkoista armeijaa. Palattuaan
kotimaahan takaisin, runoilijan oli elettävä väärällä nimellä. Jokainen oli
ilmiantaja. Aljan ilmiantaja vuonna 1939 oli hänen oma rakkaansa, jolle hän
odotti lasta.
Näin me keinuimme läpi
yön, unesta välillä nousten ja taas uneen painuen, varoen leimahtamasta, siinä
kehojen rytmissä joka tuntui olevan kaikkein luontevinta, ei väsymystä, ei
raskautta, kuin huomaamaton liike, yhtä ja samaa vettä, aaltoa ja ruokoa,
silloinkin kun aamun ja yön raja hulahti ohitse ja lapsenääniset pöllöt
alkoivat ujeltaa, siellä ne huusivat, lammella jonka helmoissa monnit uivat.
Kirjan tunnelma on ajankuvaukseen sopivan odottava,
jännittynyt, sodanuhka päällä, salaisuuksia täynnä, mutta silti elämään
kuuluvia onnenmurusia pilkahteli siellä täällä. Vuoden 1923 kuvaukset olivat
välillä pitkäveteisiä, mutta vuoden 1939 kuvaukset kertoivat jo edessä olevista
ikävyyksistä. Aljan kohtalo kidutettavana ja vankileirillä oli surkea. Rakkaus
ilmiantajaan ei loppunut huolimatta kovasta kohtelusta ja vankioloista.
Molemmat sekä äiti että tytär oikein piehtaroivat rakkaudesta, jota ei loppujen
lopuksi ollut kuin yksipuolisesti heidän mielessään. Kirja on kuvaus myös äidin
ja tyttären suhteen kehittymisestä. Kaksi voimakasta henkilöä toivat yhdessä ollessaan
pahimmat puolensa esille, jota oli välillä raastavaa lukea. Kirjailijan
taidonnäyte on Jokapäiväisen elämämmeajankuvauksessa ja runollisessa tekstissä, joka tukee runoilijan perheestä
kertovaa elämänkertaa.
Korpit tulivat kesken
meidän tanssimme, ne saapuivat niin kuin Boris oli minua varoittanut, ja
naapurikin, koko päivä, viikko oli ollut varoituksia täynnä, linnut, Puškinin
valkoinen hevonen. En ollut silti pitänyt varaani. Luulin että onneni voittaisi
kaikki uhkat. Mutta minä en ole tulevannäkijä enkä enteiden lukija, sitä taitoa
Marina ei ollut minulle opettanut. Ja minne me olisimme menneet, ei meillä
ollut paikkaa minne paeta, ei tilaa majatalossa.
Riikka Pelo, Jokapäiväinen
elämämme
Teos 2013
s. 522
Tämä kirja on minulle ollut parasta, mitä Suomen kirjallisuudessa on tapahtunut jälkeen Waltarin Sinuhen. Näin kiinnostava pitää kirjan olla ja tähän pystyi Pelo!
VastaaPoistaMinusta niille, joita runous ei kovasti kiinnosta (minua kiinnostaa!) äidn ja tyttären erikoinen suhde ja historian kulissit sekä Pelon upea kieli voivat tässä toimia innoittajina. Kaikkein eritysintä minusta oli,miten Pelo saavutti sekä Marinan sielun sekä slaavilaisuuden. Tämä on taikaa!
Aika paljon tähän kirjaan oli saatu mahtumaan. Minua ehkä häiritsi tuo slaavilaisuus, mutta tekstin runollisuus oli hienoa. Kirjan maailmaan oli vaikea päästä sisälle ja luin kirjaa pitkään.
PoistaSuosittelen kirjaa lukupiireille, joissa käsitellään kirjaa useamman viikon ajan useammasta näkökulmasta. Kirjassahan on teemoja vaikka muille jakaa. Uskon, että kirja herättää runsaasti keskustelua, kunhan kaikki joululahjakirjat on luettu.
Tämä on kansainvälinen kirja ja uskon, että kirja lähtee kiertämään maapalloa Sinuhen tapaan :)
Kiitos hienosta postauksesta, Mai, en ole lukenut...
VastaaPoistaMinulla on sinulle jotakin blogissani, ole hyvä ♥♥
Kiitos jälleen sinulle Aili Mummo...
PoistaLuin hienot postauksesi Laila Hirvisaaren kirjoista, nehän kuvaavat myös venäläistä elämänmenoa. Naapurimaa kiinnostaa selvästi suomalaisia kirjailijoita. Rasputinistakin tuli viime vuonna kirja.
Minä luin Ville Haapasalosta, joka on valtavan suosittu näyttelijä venäjällä ja opiskellut siellä näyttelijäksi.
Linkitin nyt arviosi, ja huomasin, että olenhan käynyt tämän lukemassa aiemminkin. Yksi sitaateistammekin oli sama!
VastaaPoistaPelon kieli on ihmeellistä. Perheen elämä ja kokemukset tulivat hyvin lähelle.
Pitää lukea kirja joskus kesällä paremmin ajan kanssa. Rakastan runoutta ja kirjahan oli sitä täynnä.
PoistaPelo on huima tarinankertoja.
Minunkin lukulistalla on tuo Pelon kirja. Vaikeuksien pääsin lukijaksi.
VastaaPoistaMoikka Ulla. Pelon kirja on hieno lukukokemus, jota suosittelen lämpimästi.
PoistaJostakin syystä en pääse rekisteröitymään sivullesi jäseneksi ?
Poista