Joel Haahtela: Katoamispiste

 

Jokin naisessa kiinnitti huomioni jo kaukaa. Ehkä se oli hänen tapansa kävellä, vähän arvaamaton, horjuva, niin kuin hän olisi joka askeleella joutunut päättämään uudestaan matkansa suunnan.

 

Joel Haahtelan kirjasta Katkeamispiste voin kiittää blogikaveriani Elinaa, jonka arvonnasta sain tämän syksyisen kirjan. Vuotta en muista, mutta kirjan välissä olevassa kortissa Elina toivottaa hyvää syksyä ja hyviä kirjoja. Haahtelan tuotannosta olen lukenut ennestään Perhoskerääjän, joten Katkeamispiste on hyvä lisä tutustua hänen tuotantoonsa. Katkeamispisteessä Haahtela on sekoittanut sekä faktaa ja fiktiota. Kirjan kuvioissa kirjan kertoja yrittää selvittää kirjailija Raija Siekkisen elämää.

 

Pysähdyin ja katselin kuinka sateenvarjo kieppui ilmassa, ihmettelin miten korkealle se voisi vielä kohota, nyt se keikkui jo kattojen tasalla. Nainen oli pysähtynyt, hänkin tuijotti ihastellen varjoa, puhkesi nauruun. Ja niin hullunkuriselta sateenvarjon uusi ja vapaa elämä näytti, että minäkin aloin nauraa.

 

Tästä sateenvarjon yhdistämästä tapaamisesta ventovieraan naisen kanssa, alkoi kirjan tapahtumien kaari kehittyä kirjan sivuilla. Kirjassa oli syksyinen Helsinki, joten sateenvarjot olivat tarpeen. Kirjassa vierailtiin myös Raija Siekkisen kotikaupungissa Kotkassa ja Pariisissa.

 

Sateenvarjonainen etsi Helsingistä entistä miestään. Mies oli aina pitänyt yhteyttä ja oli jopa antanut asuntonsa avaimen hänelle. Miehestä ei ollut kuullut mitään pitkään aikaan, joten nainen oli lähtenyt etsimään miestä paikasta, josta mies oli lähettänyt viimeisimmän postikortin. Miten kirjailija Raija Siekkinen liittyi tarinaan, siitä voit ottaa selvää kirjan sivuilla.

 

Milloin olet viimeksi lähettänyt postikortin? Milloin olet viimeksi saanut postikortin? Kirjoitatko vielä kirjeitä? Katkeamispisteen juoni kehittyi osaksi postikortin ympärille. Kirja ilmestyi vuonna 2010, jolloin lähetettiin vielä postikortteja ja kirjeitä, mutta nykypäivänä niitä lähetetään hyvin harvoin. Muutos on ollut mielestäni dramaattinen. Tekstiviestit ovat valloittaneet postikorttien ja kirjeiden paikan. Minusta se on sääli. Tykkään itse sekä lähettää että vastaanottaa kirjeitä ja postikortteja. Eniten lähetän niitä jouluna. Syntymäpäivät, nimipäivät, ystävänpäivät sekä joulu ja pääsiäinen ovat päiviä, jolloin muistan kavereita, sukulaisia ja perheenjäseniä. Rakastan korttien katselemista ja nykyisin on todella kivoja postimerkkejä olemassa. Olen säästänyt saamiani kortteja ja pidän niitä kirjanmerkkinä.

 

Joel Haahtelan Katkeamispiste on kirja muistoista ja menneisyydestä, kun jokin tai jotakin on muuttunut.

 

Joel Haahtela, Katkeamispiste

Otava 2010  3. painos

s. 159

 

Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Ruusuja esikoiskirjoille!

 

Ruusuja esikoiskirjoille! Tämä vuosi on ollut minulle esikoiskirjojen vuosi, sillä kun katsoin lukemiani kirjoja, niin aika monesta kävi ilmi, että ne olivat kirjailijan ensimmäisiä julkaistuja teoksia. Niinpä päätin esitellä muutaman esikoiskirjan listamuodossa. Kun klikkaat kirjan nimeä, pääset lukemaan tekemäni kirja-arvion.

 

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni

 

Tietokirjat/Esikoiset

 

Pauliina Aminoff: Äiti meidän – Tosielämän selviytymistarina

Erkki Kokko: Me, sotalapset – Neljän veljeksen tarina

Noora Koponen: Jos mä oon oikee – Nuutin tarina

Heli Rintala: Liian ihmeellinen maailma - Asperger-ihmiset kertovat

 

Käännöskirjat/Esikoiset

 

Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta

Mpoyi Kayo: Virtaavan veden sukua

Trevor Noah: Laiton lapsi – Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa

Delia Owens: Suon villi laulu

 

 

Rohkeasti vain lukemaan myös esikoiskirjoja. Delia Owensin Suon villi laulu lumosi minut luontokuvauksillaan. Trevor Noahin omaelämäkerrallinen tarina viilsi terävästi rotusortokuvauksilla. Pietarilaissyntyisen Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät on uskomattoman kauniisti kirjoitettu. Ruusuja esikoisille!

 

💛 Lukuiloa syksyyn 💛

Mari Jungstedt: Pimeys keskellämme

 

Hän pidätti hengitystään, seisoi hiljaa paikoillaan. Ajatukset sinkoilivat mielessä kuin villit linnut. Ensin näkyviin tuli hanskan peittämä käsi, sitten tumma käsivarsi, siluetti jota hän ei tunnistanut. Hän katsoi näkyä hämmentyneenä, kunnes ymmärsi.

 

Ruotsalaisen Mari Jungstedtin dekkari Pimeys keskellämme jatkaa komisario Anders Knutaksesta kertovaa Gotlanti-sarjaa. Knutas on töissä Gotlannissa, joten kirjan rikokset tapahtuivat siellä. Oli kesä ja käynnissä oli Gotlannin ympäripurjehdus. Eräs osallistujavene joutui lopettamaan kisan ja rantautumaan, jolloin he löysivät ruumiin rantavedestä. Selvää oli heti, että oli tapahtunut rikos.

 

”Sinä saatanan juoppo, senkin haaska, sinä kirottu noita. Minä vihaan sinua, tiedäthän! Painu helvettiin! Minä tapan sinut!”

 

Yllä oleva lainaus oli tarinan menneisyydestä, jota oli mielenkiintoista lukea ja miettiä itsekseen, mitä oikein oli tapahtunut menneisyydessä, ja kuka kirjan henkilöistä oli rikollinen. Mikä liittyi mihinkin? Kirjassa ei ole montaa henkilöä, joten kuvio kehittyi heidän ympärilleen. Onneksi yksi tärkeimmistä juonikuvioista avattiin vasta aika myöhään, joten tarina ei ollut liian helppo ratkaista. Tykkään siis itsekin pohtia lukiessa, että kuka oli murhaaja ja miksi hän teki rikoksen?

 

Anders Knutas on yksi sympaattisimmista dekkarihahmoista mitä tiedän. Hän voisi jo jäädä eläkkeelle poliisintyöstään, mutta sitten hän ei tietäisi mitä tekisi. Työ on aina ollut hänelle tärkeintä elämässä. Knutas seurusteli kollegansa kanssa, mutta ex-vaimo kävi sekoittamassa aiemmissa kirjoissa pakkaa. Niinpä Knutas sai tässä kirjassa mietiskellä seurustelukuvioitansa ja sitä mitä oikein halusi elämältään.

 

Ruotsalaiset kirjailijat ovat huomanneet, että Gotlanti sopii hyvin rikospaikaksi. Anna Janssonin Maria Wernistä kertova dekkarisarja sijoittuu myös Gotlantiin. Gotlannissa on vietetty vuodesta 2015 asti dekkarifestivaalia, jonne olisi kiva joskus mennä. Haluaisin siis vierailla Gotlannissa. Toivon tietysti, että siellä ollessani olisi suht rauhallista, eikä rikoksen uhreja löytyisi eriskummallisista paikoista.

 

Mari Jungstedtin Pimeys keskellämme on viihtyisä kesädekkari Gotlannista.

 

Mari Jungstedt, Pimeys keskellämme

suom. Emmi Jäkkö

Otava 2018

s. 319

Ett mörker mitt ibland oss 2018

 

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa

Mari Jungstedt: Hiljaisuuden hinta

Mari Jungstedt: Vaarallinen leikki

Mari Jungstedt: Joka yksin kulkee

Noora Koponen: Jos mä oon oikee - Nuutin tarina

”Ihmisten pitäisi puhua vähemmän ja kuunnella enemmän.”

Ylläoleva lause on Noora Koposen kirjasta Jos mä oon oikee. Lause on hänen poikansa Nuutin lause. Nuutille diagnosoitiin parivuotiaana lapsuusajan autismi. Hän ei puhu niin kuin me muut. Hän puhuu omalla tavallaan, mutta hän ymmärtää hyvin muiden puheet ja jopa analysoi puheita omalla tavallaan. Nuutti on ihana poika, mutta äiti on saanut tehdä kovasti töitä, että hänen poikaansa kohdeltaisiin tasa-arvoisesti ja että Nuutti saa tarvitsemansa avustajat, terapiat ja hoidon. Noora Koponen on nykyisin ensimmäisen kauden kansanedustaja, ja hän on edistänyt työssään erityislasten asioita ja ennaltaehkäisevää kuntoutusta.

”Oletteko te jotain helvetin aivoinvalideja?!”

Nuutin perhe on saanut kokea kaikenlaista, myös ylläolevan huutelun, kun he parkkeerasivat invalidipaikalle kauppakeskuksessa. Heillä on lupalaput invalidipaikoille, sillä tilanteet Nuutin kanssa ovat yllätyksiä täynnä. Myös muuta huutelua ja naureskelua mm. Nuutin käytöksestä on ollut. Koska hän ei puhu, hänen viestinsä ja kommunikointinsa on ollut hidasta ymmärtää. Turhautumista on tietysti tullut, koska hän ei ole saanut viestiään perille. Monesti kyse on ollut ymmärtämisestä. Pienempänä kuvilla oli suuri merkitys viestinnälle. Kirjoitustaidon omaksuminen 4-vuotiaana auttoi lisää, apuna oli kirjoitusalusta.

”Eija sanoi että minä olen ihan tyhmä eikä minua kannata opettaa.”

Tämmöistä Nuutti on saanut kokea pienenä poikana ammattiauttajan suusta. Tuo on kyllä todella surullista ja epäammattimaista käytöstä. Myös vuosittaiset laboratorionäytteenotot kuulostavat aivan mielettömän kurjilta kokemuksilta, kun ajattelee pientä lasta. Yhtä huonoja kokemuksia Nuutti perheineen on saanut kokea myös Suomen parhaaksi autismiyksiköksi mainitussa laitoksessa. Sitä Suomen parasta en usko kuullun autistien itsensä sanomana. Sen verran huono kohtelu oli äidillä ja pojalla.

Luullaan ja uskotaan, että tehdään kaikki hyvin, mutta kokemukset kertovat toista. Toivoisin, että kyseiset toimijat parantaisivat toimintaa sen mukaan mitä käyttäjät kertovat. Ammattiauttajien oma katsantotapa voi olla aika rajoittunutta. Aina ei voi toimia jokaisen perheen toiveiden mukaan, mutta kyllä noita toimintatapoja pitää kyetä kehittämään yleisellä taholla. Esimerkiksi odotusajat eivät saisi olla pitkiä ja odotustiloja pystytään kehittämään lapsiystävällisiksi, jos siellä odotetaan lasten kanssa hoitoon pääsyä.

Noora Koposen esikoiskirja Jos mä oon oikee koskettaa syvältä sydämestä. Luin kirjaa kyynelten vuorotahtiin. Erityislapsen kohtelu koskettaa, samoin erityislapsen äidin kokemukset. Itsekin olen erityislapsen äiti ja käynyt läpi näitä samoja aiheita, miten voin itse auttaa, mitä hoitoja, mitä terapiaa (terapiasta piti tapella joka vuosi), mihin päivähoitoon, mihin kouluun, minkälainen tulevaisuus lastani odottaa? Sitten myös se miten kiusaaminen kohdistuu juuri minun lapseeni eri tilanteissa vuosien saatossa. Oma lapsi koki kiusaamista jopa opettajansa taholta, kunnes kävin puhumassa hänen kanssaan. Tietämättömyys ja ennakkoluulot poikivat kaikenlaista ikävää. Nuutilla ja kaikilla erityislapsilla on oikeus elämään ilman ikävää kohtelua rasittamassa muutenkin sitä mitä jokainen erityislapsi toivoo syvällä sisimmässään, olla tavallinen.

”Olen kuitenkin ihana poika.”

Noora Koponen, Jos mä oon oikee – Nuutin tarina

Myllylahti 2020

s. 237

Elämäkerta

Tietokirja

Nuutti, Noora ja Sanni Suomi-Lovessa

#TOBEREAD

Tässä haasteessa kerrotaan mitä halutaan lukea. Vastauksista näkee, että tykkään rönsyillä ja kertoa laveasti kaikesta. Tämä haaste kertoo siis jotakin myös minusta ja kirjallisuusmaustani. Se on luova ja rönsyilevä ja riippuu omista fiiliksistä.

Klassikko, jonka aiot lukea.

Luen nobelistien kirjoittamia kirjoja. Viimeksi luin Paul Heysen Kaksi vankia. Kirjailija sai Nobelin vuonna 1910. Muutama nobelistien kirja odottaa lukemista kirjahyllyssäni. Aika harva nainen on saanut Nobelin, vain 14. Toivottavasti heillä on jatkossa parempi mahdollisuus saada tämä arvostettu kirjallisuuspalkinto. Toni Morrison on yksi suosikkikirjailijoistani. Hän oli nainen ja ensimmäinen musta henkilö, joka sai Nobelin vuonna 1993. Nobeleja on jaettu 116 vuodesta 1901 lähtien, joista ainakin kaksi on kieltäytynyt vastaanottamasta sitä.

Kirja, jonka arvot koet itsellesi läheisinä

Minulle ovat tärkeitä kirjat, joissa nostetaan esille yhteiskunnallisia epäkohtia tai ihmisten kokemaa huonoa kohtelua. Tänä vuonna olen lukenut toiseen maailmansotaan liittyviä kirjoja. Noissa kirjoissa nostetaan esille sodan kauheuksia ja ihmisten kokemuksia noista julmuuksista. Nuo kirjat kertovat sen, miten kammottavia sodat ovat. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 75 vuotta toisen maailmansodan loppumisesta. Nostan tähän esille Tommi Kinnusen upeasti kirjoitetun ja tärkeän kirja Ei kertonut katuvansa. Kirja kuvaa naisia, jotka syyllistettiin siitä, että rakastivat saksalaisia sodan aikana. Kirja kuvaa sodan loppukuvioita ja rauhan alkamista.

Sopivan pituinen kirja

Olen selvästi rehevämpien kirjojen ystävä. Rakastan Harry Pottereita ja varsinkin Victor Hugon teosta Kurjat (970 sivua). Näissä kirjoissa on runsaasti sivuja ja rönsyjä ja draamaa. Jos on hyvä tarina meneillään, niin minua harmittaa, jos kirja loppuu johonkin 300 sivuun. Olen huomannut, että luen aika usein 500-600-sivuisia kirjoja. Fantasiakirjoissa ja tapahtumarikkaissa draamakirjoissa ei haittaa pitemmätkään sivumäärät. Osaan myös luovuttaa, jos tarina ei miellytä eikä tunnu minulle sopivalta juuri sillä hetkellä. Usein tiedän sen jo ensimmäisillä sivuilla.

Kirja sellaisesta genrestä, jota tykkäät lukea

Luen usein kirjoja lapsiin kohdistuvasta huonosta kohtelusta. Näitä kirjoja riittää elämänkerroissa, historiassa, psykologiassa, jännityskirjoissa, fantasiassa, scifissä, lasten ja nuortenkirjoissa. Koen empatiaa näitä lapsia kohtaan ja tietysti aina toivon, että kaikki käy hyvin. Tykkään paljon Thorey Haydenin omaelämäkerrallisista kirjoista, joissa hän kertoo työstään lasten parissa. Tänä vuonna olen lukenut teoksen Satutettu lapsi.

Suosittu kirja, josta olet kiinnostunut

Edelliseen kohtaan viitaten, luin Delia Owenin esikoisteoksen Suon villi laulu, joka on ollut hyvin suosittu myös blogistaniassa. Päätin lopulta ostaa kirjan itselleni, vaikka olen yrittänyt olla kirjojenostolakossa, sillä luen oman kirjahyllyn lukemattomia kirjoja. Kirja oli ihana. Jo ensi sivujen jälkeen minulle tuli hätä, että kirjan ihanuus loppuu pian. Vuoden paras käännöskirja, jossa oli sivuja 414.

Kirja, jonka aiot lukea loppuun asti (vaikka se olisi kertaallen jäänyt kesken)

Apua, mikähän kirja se olisi? Aika monta kirjaa on jäänyt kesken, ja toivottavasti ymmärtäisin, että uusintaluku ei yleensä auta siihen, että tykkäisin kirjasta.

Kirja, jonka toivoisit jo lukeneesi

Tykkään todella paljon Sarah J. Maasin Valtakunta-fantasiakirjasarjasta. Olen lukenut Okaruusujen valtakunnan ja Usvatuulen valtakunnan. Kolmatta kirjaa ei vielä ole suomennettu. Pitkä aika edessä kirjaa odottaessa. Jospa ensi vuonna, PLEASE!!!

Kirja, joka on ollut lukulistallasi/hyllyssäsi vuosia, ja jonka aiot pian lukea

Tähän vastaan, että se kirja olisi Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Kirja on siirtynyt lukupinosta toiseen sujuvasti joka vuosi. Aina sen aion lukea, ainakin aloittaa ja katsoa tykkäänkö siitä. Kirjassa on 586 sivua.

Toivottavasti nappaat kiinni tästä hauskasta haasteesta!

Delia Owens: Suon villi laulu

Lokakuun 30. päivän aamuna vuonna 1969 Chase Andrewsin ruumis lojui suolla, joka olisi kaikessa hiljaisuudessa, suomaiseen tyyliinsä sulatellut sen sisuksiinsa. Kätkenyt iäksi. Suo tietää kuolemasta kaiken, eikä välttämättä pidä sitä traagisena, syntisenä nyt ei ainakaan. Tänä aamuna kaksi kylän poikaa sattui kuitenkin pyöräilemään vanhalle palotornille, jonka kolmannelta porrastasanteelta he huomasivat Chasen farkkutakin.

Huikean hienosti Delia Owens johdattelee lukijan eteläcoloradolaiselle marskimaalle kirjansa Suon villi laulu prologissa, jossa kirjan päähenkilö Kya eli Catherine Clark oli elänyt koko elämänsä ja tulisi myös elämään vaiherikkaan jännittävien tapahtumien myötä. Kyaa kutsuttiin Rämelikaksi ja hän kuului muiden kyläläisten silmissä roskasakkiin. Vanhemmat tulivat hyvistä perheistä, mutta sota-aika oli muuttanut isän perhettään hakkaavaksi ilkeäksi despootiksi, josta lähemmin voit lukea tämän vangitsevan kauniin kirjan sivuilta. Marskimaan asujat kuuluivat siis roskasakkiin, ja jopa sheriffit karsastivat marskimaalle menemistä. Siellä toimittiin omien lakien mukaan.

Äidin punainen suu ja tummat silmät palasivat hänen mieleensä elävämmin kuin vuosiin, ikään kuin ne olisivat heijastuneet tuosta halvasta esineestä. Kya vilkuili ympärilleen, äiti varmaan kävelisi näillä hetkillä pihapolkua ja tulisi auttamaan palstan kuokkimisessa. Palaisi viimein kotiin. Harvoin mökin ympärillä oli niin hiljaista, jopa varikset olivat vaienneet, ja hän saattoi kuulla oman hengityksensä.

Yksi toisensa jälkeen perheen jäsenet jättivät pienen Kyan selviytymään yksin. Kukaan heistä ei huolehtinut häntä kouluun, tai huolehtinut hänen perustarpeistaan, ruoasta, vaatteista, koulutuksesta, siisteydestä. Tämmöisestä oli surullista lukea, kun on tottunut suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, joka pyrkii huolehtimaan jokaisesta lapsesta. Kya oli lapsi, kun hän jäi ihan yksin asumaan taloröttelöön marskimaalle, mutta hänen ympärillään oli silmiähivelevän kaunis merimaisema laguuneineen, eläimet ja linnut, ja kyllä hän oli mielestäni aika näppärä selviytymään yksin.

Kya ei huomannut kuun nousua tai sitä, kun amerikanhuuhkaja syöksyi keskellä päivää sinitöyhtönärhen kimppuun. Hän kuuli suon äänet mustarastaan noustessa siivilleen, mutta ei mennyt katsomaan. Häntä rannan yltä valittaen kutsuvien lokkien huudot tekivät kipeää. Mutta ensimmäistä kertaa elmässään hän jätti vastaamatta niiden kutsuun. Toivoi, että sen torjumisesta aiheutuva tuska syrjäyttäisi hänen sydäntään repivän kivun.

Ei syrjäyttänyt.

Kya oli jo lapsena jätetty selviytymään yksin. Nuorena hänet jälleen jätettiin. Kyan oli vaikea luottaa ihmisiin, ja henkilö, joka jätti hänet, repi ja raastoi hänen mieltään. Onneksi huumaavan kaunis luonto ja eläimet lääkitsivät hänen särkynyttä sydäntään. Kya tutustui kuitenkin ihmisiin, vaikka hän eli eristettyä elämää. Kya kiinnosti kovasti myös vastakkaista sukupuolta. Hänestä kulki juoruja ja puheita, jotka saivat kaikenlaisia juttuja, oikeita ja vääriä liikkeelle. Samoin tapahtui, kun paikkakunnalta löytyi kuolleen miehen ruumis. Kya oli kirjassa ainoa, jota epäiltiin.

Delia Owensin Suon villi laulu lumosi minut uskomattoman surullisella kasvutarinalla, jota yksinäisyys, kaipuu, eloonjäämisvietti ja viheliäinen murhamysteeri ja villi luonto värittivät kukin eri värein ja sävyin. Olen lukenut jotakin sydämeen sattuvaa ja unohtumatonta, ehdottomasti parhaimman tarinan tänä vuonna, jolle toivon miljoonien tähtien kimmellystä ja loistavia tähdenlentoja.

Ei tarvittu kuin rakkauskirje

häntä houkuttamaan.

Vaan kuin tulikärpäsnaaraalla

siihen kätketty oli kutsu kuolemaan.

Delia Owens, Suon villi laulu *****

suom. Maria Lyytinen, kiitos kauniista suomennoksesta.

Wsoy 2020

s. 414

Where the Crawdads Sing 2018

Carmen Mola: Verimorsian

Ensi alkuun se tuntuu leikiltä. Joku on sulkenut lapsen pimeään paikkaan ja hänen täytyy yrittää päästä sieltä ulos omin neuvoin. Ensin pitäisi löytää valokatkaisija, mutta lapsi ei etsi sitä, koska arvelee oven avautuvan hetkenä minä hyvänsä.

Ovi ei avaudu.

Madridilaiskirjailija Carmen Molan psykologinen trilleri Verimorsian aloitti komisario Elena Blanco-dekkarisarjan. Elena Blanco tuli kirjan sivuilla tutuksi sinnikkäänä rikostutkijana, mutta yksityiselämä oli aika särmikästä, grappaa ja yhden illan juttuja riitti. Elämä keskittyi selviämiseen päivästä toiseen, ja sydänsuruun, sillä hänen oma poikansa oli kadonnut kahdeksan vuotta aiemmin.

Tekninen tutkija koskettaa naista ensimmäisenä, raottaa silmää nähdäkseen pupillin, ja he kaikki yllättyvät pahanpäiväisesti. Fuentes älähtää, mutta ei siksi, että silmäkuopasta ryömii esiin toukka.

Hän on elossa! Laukku, äkkiä.

Elena Blancon lähimmät työkaverit olivat Chesca ja Orduno. Yllättäen Blanco otti tiimiinsä mukaan nuoren innokkaan poliisin Zaraten, joka oli ensimmäisiä tunnistamattoman nuoren naisen ruumiin löytäjiä. Naisen, joka katosi polttariyönä. Mutta pelottavinta asiassa oli se, että myös hänen isosiskonsa oli kadonnut vuosia sitten juuri ennen häitä. Isonsiskon murhaaja istui vankilassa. Oliko murhan takana kopioija vai istuiko vankilassa syytön mies?

Ensimmäisinä päivinä hän nousi vaivalloisesti ikkunaan ja huusi apua. Ei enää. Hän ei myöskään enää yritä avata ovea lapiolla hakkaamalla. Hän vain odottaa. Hän on tutkinut hallin läpikotaisin, eikä sieltä löydy enää säilykepurkkeja. Vain toukilla riittää syötävää. Koiran raato on niiden peitossa. Ensi alkuun näky kuvotti häntä, mutta nyt raadon hajoamisen seuraamisesta on tullut vangitsevaa leikkiä. Hän näkee, kuinka koiran selkä, korvat ja kieli katoavat hiljalleen.

Verimorsiamen sivuilla puhutaan toukista. Niitä löytyy kirjassa yllättävistä paikoista. Ja niillä tehdään yllättäviä tekoja. Nuo toukat liittyvät erään lapsen lapsuuteen. Ikävillä lapsuudenkokemuksilla on vaikutuksensa. Kirjan murhaaja oli kokenut lapsuudessaan ikävän trauman. Jostakin syystä murhaaja halusi, että muutkin joutuisivat kokemaan pahoja asioita, kidutusta, joka johtaisi kuolemaan.

Madridilaiskirjailija Carmen Mola kirjoittaa anonyymisti. Tapahtumat sijoittuvat Madridiin ja suurkaupungin syke tuli selkeästi esille kirjan sivuilla. Kirjan sivuilla tutustuin espanjalaiseen kiihkeän värikkääseen elämänmenoon, johon murhaaja loi omia synkeitä kuvioitaan. Koukuttava sarjanaloitus, joka ei nimestään huolimatta ole liian verinen eikä väkivaltainen. Kaksi seuraavaakin kirjaa on julkaistu Espanjassa. Toivottavasti pian myös Suomessa.

Carmen Mola, Verimorsian

suom. Einari Aaltonen

Like 2020

s. 372

La novia gitana 2020

Elena Blanco-dekkari
Espanja

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Jos Karo ei olisi ollut niihin aikoihin niin syvästi vihainen itselleen, olisi hän saattanut nähdä Ristossa muutakin kuin päälle liimatun tasapainoisuuden ja tyhjästä rakennetun empatian. Mutta hän oli.

Terhi Kokkosen esikoiskirja Rajamaa sijoittui talviseen Lappiin. Keski-ikäinen pariskunta, Karoliina ja Risto, olivat kiertäneet Lappia ja lopulta ajaneet autokolarin. Kumpikin oli sekaisin kolarista, mutta heille itselle ei käynyt pahemmin. Paikallisen hotellin lääkäri pystyi antamaan ensiavun ja laittamaan murtuneet osat paikoilleen. Kyse oli ennemminkin psyykkisistä vaurioista kuin fyysisistä. Ja ne psyykkiset vauriot olivat syntyneet vuosia aiemmin.

Ja Riston jokainen imarteleva sana voiteli ruostunutta ja yksin jäänyttä sielua niin että lopulta Karo kuvitteli, ettei ollut edes mahdollista elää ilman sitä saatanallista öljyä.

Pariskunta jäi hotellille viikoksi. Viimeisiään vetelevä parisuhde oli tullut tiensä päähän. Lopullinen niitti tilanteeseen tuli vaimolle, kun hän kuuli onnettomuudesta silminnäkijän kuvauksen, se poikkesi liian paljon miehen versiosta. Karo itse ei muistanut kuin pätkiä. Kirjan tarina on hyvin tiivistunnelmainen psykologinen kertomus pitkästä parisuhteesta, josta kumpaistakaan osapuolta ei voi kuvata miellyttäväksi persoonaksi.

”Etkö sinä näe miten huonosti minä voin? Etkö sinä välitä?”

Terhi Kokkosen Rajamaa kuvasi parisuhteen lopullista kriisiytymistä. Jotkut parit eroavat sovussa, toiset vähemmän sovussa ja osa pareista ajautuu peruuttamattomiin tekoihin. Sitä ennen on menossa eroon johtava aika, rajamaa. Lopulta raja tulee vastaan, ja aviopari päätyy eroon. Kirjassa kuvataan viimeisiä päiviä ennen rajaa, joka johtaa eroon. Voin sanoa, että tämän parin olisi pitänyt erota ajat sitten, sillä sen verran tukalat paikat kirjassa on.

Terhi Kokkosen esikoiskirjasta tuli mieleeni David Vannin teos Kylmä saari. Kirjassa aviopari lähti syksyiselle saarelle rakentamaan kesämökkiä, mutta rakennusurakka muuttui myrkylliseksi avioliittodraamaksi. Tämä Alaskaan sijoittuva avioliiton viimeisiä päiviä kuvaava kirja piti minusta kiinni kynsin hampain. Sitä rakkautta oli kuitenkin ollut alkuvaiheessa ja nainen halusi pitää avioliiton kulissit pystyssä. Rajamaa kuvasi avioliittodraamaa. Karo muisteli jossakin vaiheessa niitä onnellisia päiviä, jotka usein unohtuvat ongelmien alle. Rajamaasta löytyy myös muita kertojia kuin Karo, mutta heihin voit tutustua kirjan sivuilla.

Rajamaan tihentyvä jännitystunnelma koukutti.

Terhi Kokkonen, Rajamaa

Otava 2020

s. 191
Esikoiskirja

Avioliittodraama

Lappi

Talvi

David Vann: Kylmä saari

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Helmikuu 1944

Saavuin eilen tänne Inariin. Hyljelahden rangaistusleiristä seuraavaan vankileiriin. Tätä ei ole merkitty suomalaisten karttoihin. Matkaa Inarin kirkolta tänne on parisenkymmentä kilometriä itäkoilliseen päin. Järvi on lähellä. Kunnon tietä ei oikeastaan ole, ja tänne käännyttäessä kaksi isoa puuta peittää näkyvyyden. Niiden kohdalla on kyltit, joissa kulkeminen kielletään kuoleman uhalla.

Petra Rautiaisen esikoiskirja, Tuhkaan piirretty maa, kertoi vuodesta 1944, jota kirjoitti Väinö Remes, ja sen lisäksi toimittaja Inkeri Lindqvistin sotavuosien jälkeisestä ajasta Lapissa, kun hän etsi sotavuosina kadonnutta miestään. Kirjan tarinassa uppouduttiin vaiettuihin ja salattuihin vankileirioloihin, jonne tuotiin eri maiden vankeja rakentamaan teitä ja linnoituksia saksalaisten sotatarpeita varten. Lisäksi vankileireillä tehtiin salassa pidettyjä tutkimuksia vangeille.

Maaliskuu 1944

Kirkas ilma on kaunis, mutta niin viiltävä. Vangeilla ei ole tarpeeksi vaatetta. Joka aamu jäätyneiksi kuolleita vankeja. Toinen rajantakaisista karjalaisista kuoli ja pistettiin avoimeen kuoppaan.

Vankileirikuvaukset olivat karuja. Vankeja karkasi ja kiinniotetut teloitettiin. Teloituksia oli muutenkin jatkuvasti esim., jos vanginvartijat antoivat nälkiintyneille vangeille ruokaa, vangit ja vartijat teloitettiin heti. Vankileirillä oli kuitenkin yksi suomalainen vanki, jolla oli erityisolot. Hän joutui kuitenkin vastaamaan kurjista tehtävistä leirillä.

Inkeri otti taskumatista huikan ja yskähti. Nyökkäsi. Matkan varrella tienvierustoille oli pystytetty ristejä kuolleille, niin ihmisille kuin eläimille. Rovaniemeltä Muonioon ajaessaan Inkeri oli nähnyt ainakin kolme ihmisruumista tienvarressa, sekä useita poroja, joista yksi oli ollut puoliksi syöty, loput lähes kokonaan. Niitä oli joka puolella. Miinoja ja ruumiita.

Inkeri osti talon saamelaisisännältä, Pieralta. Talossa asui vuokralainen, joka oli töissä kirkon rakennushommissa. Saksalaiset polttivat kaiken kirkkoja myöten, kun lähtivät Lapista. Inkerin läheiseksi apulaiseksi tuli Pieran lapsenlapsi, joka halusi oppia valokuvaajaksi. Kirjassa syvennyttiin saamelaisten oloihin sota-aikana ja sen jälkeen. Yleinen ajattelutapa suomalaisten mielessä oli, että saamelaiset olivat kouluttamattomia ja alempirotuisia kuin suomalaiset. Tuollainen ajattelutapa oli vallalla vielä pitkään sotien jälkeen. Saamelaislapsille pakkokoulutettiin suomen kieltä. Kirjan sivuilla paneuduttiin lähemmin rotuoppiin, jota Suomessa on valitettavasti tehty, jaoteltu ihmisiä rodun mukaan.

”Kyllä näitä on nähty. Siinä yheksäntoistakaksikymmentä. Tuli niitä kallonmittaajia Kajavan kutsusta. Riisuivat meidät kaikki, ottivat valokuvia edestä ja takaa. Silmäkuopistakin. Kaivoivat Inarinsaarelta haudat ja veivät kallot mukanaan.” Piera sylkäisi maahan. ”Kalloharpit on kaivettu esille.”

Kirja nosti esille saamelaisten kokeman kurjuuden. Tosi ikävä juttu oli, että esi-isien haudoista vietiin luut Helsinkiin tutkittavaksi. Toivottavasti luut on palautettu.

Petra Rautiainen nostaa esille esikoiskirjassaan Tuhkaan piirretty maa vaiettuja salaisuuksia. Lapin sodan jälkeen koko Lappi peittyi tuhkaan. Viholliset oli ajettu pois, mutta jäljelle oli jätetty tuhoisasti poltettu maa. Pysäyttävä tarina avaa Lapin jälleenrakennuksen ja sodan jälkimaininkien ajatuksia, ja pureutuu vankileirien järkyttäviin salaisuuksiin.

Petra Rautiainen, Tuhkaan piirretty maa

Otava 2020

s. 298
Esikoiskirja
Toinen maailmansota

Liina Putkonen: Palava poika

Vesi tunkeutui nieluun, syöksyi keuhkoihin ja valtasi tilan ilmalta. Naisen tiukka ote hellitti lapsen ympäriltä. Kuolema ojensi luiset kätensä. Tervetuloa.

Linda Putkosen toinen osa Linda Fors-dekkarisarjasta on nimeltään Palava poika. Sarjan aloitti Jäätynyt tyttö, jossa tutustuttiin helposti tulistuvaan helsinkiläiseen rikostutkijaan Linda Forsiin. Fors oli tällä kertaa lomailemassa Turun saaristossa perheensä kanssa, kun hän innostui tutkimaan lähistöllä tapahtunutta mereen ajoa. Nainen, joka ajoi mereen, pelkäsi ex-miestään ja oli piiloutunut saaristossa sijaitsevaan hyvinvointikeskukseen Yemanjaan.

Kuinka ollakaan, Lindan loma muuttui nopeasti työtehtäviksi. Mies läträsi päivät alkoholin parissa ja teini-ikäinen tyttö loma-aktiviteettien ja kavereidensa parissa, joten Linda sai tehdä työtä, jota rakasti tai sai tehdä työtä rakkaansa parissa. Lindalle oli siis käynyt vanhanaikaisesti. Uusi rakas oli myös poliisi.

Kun vieras työnsi naisen altaan reunalta veteen, tämä ei tehnyt vastarintaa. Kaikki sanomattomat sanat, tekemättömät teot ja synnit, joita hän ei ehtinyt pyytää pojaltaan anteeksi tuntuivat niin suurena kipuna, että sen halusi loppuvan. Tule kuolema pian, muuta en ansaitse.

Aurinkoinen lomaviikko muuttui kuolemantapausten jälkeen kilpajuoksuksi, jotta murhaaja jäisi kiinni. Samalla Linda yritti salailla perheeltään uutta rakkauttaan ja rakastaan. Salailu oli vaikeaa ja se kostautui kirjan lopussa, vaikka murhaaja jäi kiinni. Liina Putkonen on kirjoittanut Linda Forsista ihmisen, joka kokee suuria tunteita. Ilo ja onni voivat kuitenkin muuttaa suuntaa päinvastaiseen ja päivät voivat olla lopulta mustempia kuin yöt.

Kirjan tapahtumapaikkana oli Turun saaristo, meri ja kesä, mutta siinä liikuttiin myös Brasialiassa. Hyvinvointikeskuksen työntekijät olivat kaikki kotoisin Brasiliasta. Linda haistoi melkein heti jotain vikaa työntekijöiden palkkauksesta ja työtehtävistä, viimeistään itse kokemastaan hoidosta, joka miellytti häntä kovasti, mutta…

Viihdyn itsekin erilaisten hoitojen ja hierontojen parissa. Tykkäisin olla viikon ajan lomalla hyvinvointikeskuksessa, mutta kyseiset hoidot eivät kiinnosta. Tykkään kirjailijan tavasta tuoda kertomukseen jotakin uutta, mitä en ole kohdannut missään muussa dekkarissa. En ole myöskään ennen lukenut Turun saaristoon sijoittuvaa dekkaria, mikä sekin oli plussaa, sillä vietän kesäajat kyseisessä saaristossa. Menneisyyden tapahtumat olivat tämänkin dekkarin taustalla. Joku oli pitkävihainen ja kantoi kaunaa, Palava poika.

Liina Putkonen, Palava poika

Johnny Kniga 2020

s. 296

Liina Putkonen: Jäätynyt tyttö

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Kuun sininen valo kiihottaa korallin kutemaan. On kuin rakkauden väristys olisi kulkenut riutan läpi ja nostanut sen ihon kananlihalle, nyt paisuneet rakkulat tykyttävät sen pinnassa ja odottavat puhkeamistaan. Seison rantavedessä tätä raskausaikaa seuraamassa, ja saari allani herää eloon. En ole kasvi vaan eläin, se muistuttaa.

Selja Ahavan uusimman kirjan nimi on Nainen joka rakasti hyönteisiä. Odotin kovasti tätä uusinta teosta, sillä jo kirjan kansikuva kertoo aika paljon kirjan sisällöstä. Seurailen itsekin hyönteisiä ja varsinkin perhosia ja sudenkorentoja. Kirjan nainen oli nimeltään Maria. Hän eli kirjassa eri vuosisadoilla, mutta aiemmat tapahtumat ja tavarat kulkivat sujuvasti mukana siirtyessä seuraaviin vuosisatoihin. Mielenkiintoinen ja upeasti kirjoitettu tarina.

Maria syntyi aikana, jolloin naisten tehtävä oli tehdä vain kotitöitä, käsitöitä ja synnyttää lapsia. Marian isä oli ollut taitava piirtäjä ja nämä taidot ja kiinnostus tutkia eri asioita siirtyivät tytölle. Lisäoppia hän sai isäpuolelta, joka oli taidemaalari. Tuohon aikaan naisilla ei ollut lupa maalata öljyväreillä, vain vesiväreillä. Taidoista oli myöhemmin hyötyä, kun Maria elätti omaa perhettään maalaustöillään, ja kun hän matkusti maailmalle, piirtämisellä pystyi maksamaan mm. vuokria.

Silloin näimme Fuji-vuoren. Se ilmestyi äkkiä näkyviin pilvien seasta ja oli niin korkealla, että se vaikutti leijuvan irrallaan muusta maisemasta, kuuluvan enemmän taivaaseen kuin maahan.

Maria pyrki elämässään näkemään, tekemään, tutkimaan, havaitsemaan ja matkustamaan, hän eli siis omannäköistä elämää, tutkijanaisen elämää, vaikka ei ollut saanut siihen koulutusta. Hyönteisten rakastaminen oli hänelle henki ja elämä. Hän matkasi jopa Japaniin tutkimaan hyönteisiä. Kirjailija on käyttänyt tarinansa esikuvina naisia, jotka ovat olleet aikaansa edellä esim. ajatuksineen ja tekoineen. Heidän luettelonsa löytyy sivulta 330-331. Ajattelin kirjaa lukiessa, että tähän tarinaan sopisi ihana rakkaussuhde, ja enpä kerrokaan enempää, sillä kirjan tarina odottaa lukijoitansa. Ihmettele ja ihastu, niin minä tein.

Selja Ahava, Nainen joka rakasti hyönteisiä *****

Gummerus 2020

s. 329

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa 
Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Hän nousi, veti kylpytakin päälle ja meni keittiöön syömään Amyn kanssa.

Se oli vaikeaa.

Enimmän ajan he välttelivät toistensa katsetta, eikä Amy näköjään pitänyt tarpeellisena vastata keskustelusta. Tuo muukalainen, minun tyttäreni. Se voisi olla Valittujen Palojen otsikko, ellei sellaista juttua ollut jo ollut siinä, ja varmaan olikin, koska se kuulosti Isabellesta tutulta.

Elizabeth Stroutin esikoiskirjasta Pikkukaupungin tyttö tuli heti yksi lempikirjoistani. Kirja alkaa lauseella ”Sinä kesänä kun opettaja Robertson lähti kaupungista…”. Kiinnitin heti lauseeseen huomiota, ja se piti paikkansa, mitä ajattelin siitä. Turhaan ei Strout heti alussa kirjoita nimeä, jos se ei ole tärkeä. Sen sai huomata monesta muustakin nimestä, joka mainittiin ohimennen. Opettaja Robertson oli tärkeä henkilö kirjan toiselle päähenkilölle, Amylle, 15v. Hänen äitinsä Isabelle oli kirjan toinen kertoja.

Kirjan alussa oli jo tapahtunut traagisia tapahtumia, joita käytiin läpi myöhemmin kirjan sivuilla mm. kiinnitettiin huomiota Amyn lyhyisiin hiuksiin. Isabelle ajatteli kasvattaneensa tyttärestään yhtä tunnollisen ja rehellisen ihmisen kuin hän itsekin oli. Tapahtumien edettyä loppua kohti, hän joutui tunnustamaan itselleen, että omaankin nuoruuteen kuului salaisuuksia ja tekoja, joista voisi puhua enemmänkin muiden kanssa. Oliko hän liian tiukka äiti? Pelkäsikö tytär häntä? Tyttären kuohuva nuoruus tuli kuin varkain. Mihin katosi pieni herkkä tyttönen? Tilalle tuli olento, jota Isabelle ei tunnistanut enää. Kirja kertoi äiti-tytär-suhteesta, mutta siihen kuului kaikenlaisia muitakin ihmissuhteita, kuten Amyn ystävät.

Kello soi toisen kerran. Hän myöhästyisi kotitaloustunnilta, eikä hän ollut vielä kertaakaan myöhästynyt miltään tunnilta. Mutta hän kirjoitti vessan seinään vielä yhden jutun, sillä tarkemmin ajateltuna kotitalousopettajakin oli kusipää.

Me too – kampanja on tuonut esille tyttöjen ja naisten elämään liittynyttä seksuaalista ahdistelua. Usein ahdistelija on ollut vanhempi ja sellaisessa asemassa, että on voinut ahdistella ja painostaa nuorta tyttöä/naista seksuaaliseen kanssakäymiseen, eikä ole joutunut vastuuseen teoistaan. Häpeä on lyöty tytön/naisen päälle. Siitä ei voi puhua. Elizabeth Strout kirjoittaa Pikkukaupungin tytössä juuri tästä aiheesta, seksuaalisesta ahdistelusta, johon suostutaan, vaikkei sitä haluta. Äärimmäisen tärkeä aihe. Edelleen tabu. Strout kirjoitti aiheesta mm. moni teiniraskaus voi olla seurausta seksuaalisesta ahdistelusta.

"Kerro nyt jotain." Isabelle seurasi katseellaan Amya kasvot kalpeina ja kärttävinä.

"Ei siinä ole mitään kertomista", Amy vastasi ja kohautti paljaita olkapäitään, jotka kiilsivät hänen kurkottaessaan kättään hihattomassa paidassa. "Staycy on saanut vauvan ja piste."

Ihastuin valtavasti Stroutin Nimeni on Lucy Brown teokseen, joka käsitteli Lucyn ja hänen äitinsä suhdetta. Äiti – tytär – suhde voi olla todella hankala, kuten tiedän omasta kokemuksesta. Oma äitini oli dominoiva ja ankara, toisinaan jopa pisteliään ilkeä, mutta oli hän myös äärimmäisen huumorintajuinen ja hauska. Yhteistä meille on rakkaus kirjoihin ja kirjallisuuteen, samoin puutarhatöihin ja kukkiin. 

Stroutin Olive Kitteridge rakasti tulppaaneja ja puutarhatöitä. Samoin Isabelle rakasti kukkia ja pientä pihaansa. Isabelle halusi sivistää itseään ja aloitti kirjallisuusopinnot Hamletista, josta siirtyi Rouva Bovaryyn. Pian arkielämän tapahtumat vyöryivät traagisina eteenpäin kuin romaanissa, ja arjesta tuli melkein liian kaoottista. Isabelle huomasi kuitenkin, että heidän pieni perheensä ei ollut ainoa perhe, jossa tapahtui ei-toivottuja asioita. Niitä tapahtui joka puolella. Mutta heille tapahtui myös hyviä asioita.

Olen todella iloinen siitä, että Stroutin kirjoja käännetään suomeksi. Nimeni on Lucy Barton meni suoraan sydämeeni. Koin heti kirjan hyvin syvällisesti ja tunteellisesti. Äiti-tytär-suhde on tärkeä suhde ja olen iloinen, että sama aihe on myös tässä esikoiskirjassa. Tarina ja henkilöhahmot ovat täysin erilaiset. Isabelle käy läpi omaa äitiyttään, joka on ollut hänestä aina vaikea. Hän oli nuori yksinhuoltajaäiti, joka joutui luopumaan paljosta. Nuori Amy muistutti liikaa hänen omasta nuoruudestaan. Lue lisää kirjan sivuilta. Kirja on runsaan rönsyilevä. Pikkukaupunki ja sen asukkaat tulivat tutuiksi. Elizabeth Stroutin Pikkukaupungin tyttö on kuin värikäs tilkkupeitto, joka on neulottu sekaisin uusista ja vanhoista langoista. Pehmeä ja houkutteleva, johon uppoutuu aina yhtä mielellään.

Niin, tässä haaksirikkoutuneiden naisten huoneessa oli ollut ja oli vieläkin ystävällisyyttä. Mutta oli myös salaisuuksia, jotka oli syytä pitää omana tietonaan.

Elizabeth Strout, Pikkukaupungin tyttö *****

suom. Marja Haapio

Tammen Keltainen Kirjasto 2020

s. 461

Amy and Isabelle 1998

Ensimmäinen suomenkielinen teos ilmestyi Otavalta 2001

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Irene oli kaatanut kanttiinissa korviketta kuppeihin ja kuunnellut tarinoita, joissa miinoihin astuneet sotamiehet satoivat verenä toveriensa ylle. Sellaisiin ei ollut saanut reagoida, sillä naisten tehtävä oli tuoda helpotusta miesten julmaan arkeen. Siksi hän oli painanut järkytyksen sisäänsä ja koettanut vain hymyillä.

Tommi Kinnunen antaa uusimmassa kirjassaan Ei kertonut katuvansa äänen naisille, jotka sotien jälkeen olivat suomalaisten mielestä syyllisiä siihen, että saksalaiset polttivat Pohjois-Suomen talot lähtiessään pois. Kun eivät voineet syyttää saksalaisia, niin naiset, jotka tekivät töitä saksalaisille, olivat saksalaishuoria, joita sai kohdella huonosti. Kirjan alussa kyseiset suomalaisnaiset katselivat Narvikin satamassa, kun saksalaislaivat veivät sodanaikaiset sulhaset pois.

Mitä ne siellä tekee? Kauempana olevat eivät nähneet mitä tapahtui. Ne leikkaa hiukset! Parakin seinät kimpoilivat kysymyksiä ja niiden herättämiä vastauksia. Miksi ne sen tahtoo häpäistä? Kovimpana kaikui miesten sana, jonka he jo tunsivat. Tyskertøser!

Norjalaiset vangitsivat naiset ja kohtelivat vankeina, joita häpäisivät rumasti. Saksalaiset olivat nyt vihollisia, joten heidän naisiaan kohdeltiin rumasti. Suomeen siirrettäessä edessä olisi oikeudenkäynnit ja vankilatuomiot. Jostakin syystä kuorma-autokuski armahti suomalaiset naiset ja jätti heidät Kilpisjärvelle. He pääsivät selviytymään itse koteihinsa, kunhan selviäisivät pitkästä kotimatkasta. Eikä varmaa ollut, oliko kotona ketään odottamassa tai oliko koti edes pystyssä. Viisi naista uskalsi lähteä pitkälle kotimatkalle. Edessä oli kylmyyttä, sateita, nälkää, janoa ja sairautta. Satoja kilometrejä. Jalka toisen eteen. Vasen, oikea.

Tuuli painoi nuotion savua silmiin. Puiden juuret kasvoivat hänen sisäänsä, levittäytyivät hänen kylkiluikseen ja selkärangakseen. Hänen päänsä oli sammalta ja variksenmarjan varpua, sormensa kuivia oksia. Hänen silmänsä näkivät puiden latvuksissa menneet ja tulevat, hänen ihonsa oli maantien hiekka, jota etääntyvien askelet kutittivat.

Suomi taisteli Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan jatkosodassa 1941-44. Suomeen oli tullut satojatuhansia saksalaissotilaita. Saksa palkkasi suomalaisnaiset hoitamaan pesula-, kanttiini-, ruokala- ja toimistotöitä. Kirjan Irene oli kanttiinissa töissä, Siiri tulkkina ja toimistotöissä, Aili sairaanhoitajana, Katri pesijänä ja Veera teki omia töitään. Lapin sota syttyi, kun suomalaisten piti ajaa saksalaiset pois Suomesta. Aseveljistä tuli vihollisia. Saksalaiset veivät suomalaisnaisia mukanaan paetessaan Norjaan, sillä pitihän heidän saada ruokaa ja muita palveluja.

Painan suudelmia vapiseville olkapäillesi, vaikka tahtoisin jo päästä pesulle ja kerätä lakanat pyykkiin, ennen kuin nesteesi imeytyy niistä patjan olkiin. Tässä huoneessa ei ole tilaa kuin sinun myrskyäville tunteillesi.

Tommi Kinnusen vaellusromaani Ei kertonut katuvansa on upeasti kerrottu kertomus sodan jälkimainingeista. Kertomus naisista, jotka saksalaissotilaat jättivät jälkeensä, kuka sydän karrella, kuka lapsi alullaan tai rinnallaan, mutta yhteistä heille kaikille oli mieli karrella. He eivät syyllistyneet hirmutekoihin, mutta heidät syyllistettiin siitä, että he rakastivat. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa on hyvin kuvauksellinen ja karunkauniisti kerrottu tarina naisista, jotka eivät katuneet.

Tommi Kinnunen, Ei kertonut katuvansa *****

Wsoy 2020

s. 349

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Lopotti

Tommi Kinnunen: Pintti