Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

 

Sinä olet elänyt hyvän elämän.

Tommi Kinnusen teos Pitkä aukea jatkoi itsenäisesti jo Neljäntienristeyksestä ja Lopotista tutuksi tulleen Johannes Löytövaaran tarinaa. Johanneksesta oli tullut vanhus, ja hän vietti viimeisiä vuosiaan hoitolaitoksessa, nykyisin jo pelkästään sängyssä, liikuntakyvyn ja puhekyvyn menettäneenä. Hänen luonaan kävi joka päivä puhumassa joku nainen, mutta Johannes ei tiennyt, kuka hän oli, ehkä toinen hänen tyttäristään.

Sinä olit valokuvaaja, muistatko Johannes? Äitikin oli, ja sinusta tuli samanlainen.

Nainen oli Johanneksen isosisko, Anna. Heillä oli iso ikäero. Johannes oli ollut läheinen toisen siskonsa Helenan kanssa. Johannes oli jo saatellut hautaan Helenan ja vanhempansa ja mummunsa ja...

Muistatko sinä vielä meidän vanhan kodin? Sen sodantakaisen? Sen missä asuttiin kaikki yhdessä. Sinä ja minä ja Helena. Isä ja äiti. Ja mummu. Sen polttivat silloin, kun me oltiin evakossa.

Ja muistihan Johannes evakkomatkan ja muutakin. Kirjan tarina oli tarina Johanneksen elämästä ja rakkauksista. Johanneksella oli onni rakastaa syvästi vaimoaan Kaarinaa ja lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Ainoa ikävä suhde oli äitiin, jonka elämä oli vihan sokaisemaa, sillä äiti Lahja oli ollut naimisissa Johanneksen isän Onnin kanssa, joka rakasti miehiä, ei Lahjaa. Onni oli kipuillut mielenterveysongelmiensa kanssa, ja teki lopulta itsemurhan.

Tommi Kinnusen Pitkä aukea avasi jälleen kuusamolaisen Löytövaaran perheen elämää, ja tällä kertaa Johanneksen kertomana. Kirjailija on antanut äänen muistisairaalle hoitolaitoksen asukkaalle, mikä on valtavan tärkeä huomio, kun vanhusten palveluista ja hoitamisesta on hyvinvointialueilla karsittu ja ajateltu heistä vain kulueränä, mistä säästetään. Vanhukset ovat eläviä ihmisiä ja heillä on takanaan elämää ja omia läheisiään ja tapahtumia ja tunteita, jotka koskettavat, niin kuin Pitkä aukea koskettaa jokaista sen lukijaansa.

Me ollaan surullista sukua, Johannes. Sinä olit aina isän poika. Aina. Vaikka ei meistä kukaan tainnut olla äidin lapsi. 

Tommi Kinnusen Pitkä aukea oli kertomus kuusamolaisen valokuvaajan elämästä, elämän tähtihetkistä ja rakkaista, sekä niistä kipukohdista, jotka piirsivät pitkään elämään harmaita raitoja ja suruja. Kirjan tunteita herkästi koskettavaa tekstiä oli uskomattoman vaikuttavaa lukea ja olla mukana.

 

Tommi Kinnunen, Pitkä aukea 🧡🧡🧡🧡🧡

Wsoy 2026

s. 264

Valokuvaamo

Kuusamo 

 

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys 

Tommi Kinnunen: Lopotti 

 

Sylvia Plath: Lasikello

 

Kesä oli kummallinen, painostava, se kesä kun Rosenbergit joutuivat sähkötuoliin ja minä ihmettelin, mitä tekemistä minulla oli New Yorkissa.

Yhdysvaltalaisen runoilijan ja kirjailijan Sylvia Plathin (1932-1963) klassikko, Lasikello vuodelta 1963, on hänen omaan elämäänsä pohjautuva teoksensa, jossa hän kertoi miten sairastui masennukseen, yritti itsemurhaa ja joutui mielisairaalaan hoitoon. Lisäksi kirjasta nousi esille, miten kallista hoito olikaan ja miten eriarvoisia hoidettavat olivat. Hoito ei olisi onnistunut ilman, että hän sai siihen rahoitusapua.

Kai minun olisi pitänyt olla yhtä innoissani kuin suurin osa muista tytöistä, mutta minua ei vain liikuttanut mikään.

Esther Greenwood, 19-vuotias opiskelija, oli valittu 11 muun nuoren naisen kanssa erään New Yorkissa sijaitsevan lehden avustajiksi kuukauden ajaksi. He saivat matkat, hotellihuoneet, ruokailun, plus kaikenlaista muuta mitä toimittajat saivat tehdessään juttujaan mm. käydessään muotinäytöksissä tai haastatellessaan kuuluisuuksia. Illat  kuluivat juhliessa ja juodessa.

Esther ei ollut innostunut toimittajan töistä. Hän ei nähnyt itseään valmistuessaan muuta kuin runoilijana.

En tajunnut, miksi ihmisten piti tuijottaa. Monikin oli kummallisemman näköinen kuin minä.

Veriset kasvot kyllä herättäisivät huomiota kenessä vain. Esther oli sairastunut, joten hän ei enää ymmärtänyt, vaan eli kuin olisi lasikellon alla, erillään muista. Mikään ei koskettanut häntä. Ajatukset oli vallannut itsemurhat. 

Lasikellon ilma pakkautui ympärilleni enkä voinut liikahtaakaan.

Luin teoksen Lasikellon alla vuosia sitten ja se oli Mirja Rutasen suomentama. Alunperin kirja julkaistiin salanimellä Victoria Lucas. Siltalan uuden painoksen suomentaja on Kaijamari Sivill ja kirjan nimi on lyhentynyt aiemmasta Lasikelloksi.

Pidin valtavasti molemmista käännösteoksista. Huolimatta siitä, että Sylvia Plath oli vakavasti sairastunut mielenterveysongelmiin, hänen tekstistään nousi myös esille se, että hän oli kriittinen arkielämän ja yhteiskunnan tarkkailija ja pohtija sekä humoristi. Kirjan päähenkilö Esther ei halunnut lapsia, ja hänellä oli ongelmia, koska hän halusi neitsyydestään eroon. Kirjailijalla itsellään oli kaksi lasta runoilija Ted Hughesin kanssa. Sylvia Plath asui lapsineen itsemurhan tehdessään  Lontoossa.

Sylvia Plathin Lasikello oli tarina nuoren naisen taistelusta vakavaa masennusta vastaan.

 

Sylvia Plath, Lasikello *****

Suom. Kaijamari Sivill *****

Siltala 2026

s. 305

The Bell Jar 1963

Ensim. suomennos Lasikellon alla Mirja Rutasen kääntämä

Mielenterveys

Itsemurha  

Caroline Graham: Kämmekkä kukkii kuolemaa

 

Kaikki oli muuttunut. He tiesivät, että hän tiesi. Sitä ei voinut perua. Kunpa voisikin. Hän oli valmis antamaan mitä tahansa jotta voisi kääntää kellon takaisin eiliseen.

Brittiläisen Caroline Grahamin Kämmekkä kukkii kuolemaa dekkarissa oli kaikkien dekkareiden ystävien hyvin tuntema ylikomisario Barnaby. Grahamin dekkarisarja on ollut supersuositun Midsomerin murhat-tv-sarjan pohjalla. Graham itse on ollut käsikirjoittamassa tv-sarjaa. Barnabyn juttusille pyrki neiti Bellringer Badger´s Driftin kylästä. Hän oli varma, että hänen 80-vuotias ystävänsä oli surmattu. Lääkäri oli todennut hänen kuolleen luonnollisen kuoleman.

"Harva lääkäri etsisi koniinimyrkytyksen oireita ruumiista joka vaikuttaa perin säännönmukaisesti, joskin odottamattomasti kuolleelta. Vaikka ei silti", hän virnisti, "olisipa mukava olla kärpäsenä katossa, kun kerrot hänelle." 

Kuka halusi 80-vuotiaan neiti Emily Simpsonin kuolevan, ja miksi, sitä olikin jännä seurata. Heti alkuun kävi ilmi, että neiti Simpson oli metsässä etsimässä harvinaista kämmekkää, eli orkidea-sukuista kukkaa, ja löysikin sellaisen maastosta, johon hän laittoi oman merkkinsä. Heillä oli nimittäin ystävänsä kanssa yhteinen harrastus kilpailla kumpi löysi ensin kämmekän.

Valitettavasti neiti Simpson näki metsässä pari ihmistä hyvin intiimissä kanssakäymisessä, eivätkä nuo ihmiset halunneet, että neiti Simpson lavertelisi näystä kenellekään.

Ei. Barnabya ei kiinnostanut se, että Iris Rainbird tarkkaili mieluummin ihmisiä kuin tilhiä, vaan se mitä nainen teki hankkimillaan tiedoilla.

Piakkoin löytyi samasta kylästä toinenkin ruumis, Iris Rainbird, intohimoinen naapureiden kyttääjä ja kiristäjä. Hän ja hänen poikansa olivat molemmat hyötyneet vuosien mittaan isot rahat ihmisten salaisuuksista. 

Päivä oli juuri omiaan häitä varten. Kivisiin holvikaariin oli sidottu kesäjasmiineihin kiedotut humalahunnut, vanhanaikaiset kukkavihkot tähdittivät kirkon jokaisen penkkirivin päädyn. Tertturuusut peittivät alttarikaiteet.

No ei vaiteskaan, Barnaby näki jälleen unta. Tällä kertaa häistä, jotka olivat  tulossa, mutta kenen häistä olikaan kysymys ja miten niille oikein kävikään kirjan huipennoksessa?

Caroline Grahamin Kämmekkä kukkii kuolemaa  dekkarissa möyhittiin pikkukylän salaisuuksia.

 

Caroline Graham, Kämmekkä kukkii kuolemaa

Suom. Jaana Lahtinen

Tammi 1991

s. 287

The Killings at Badger´s Drift 1987 

Cosy crime

Midsomerin murhat-elokuva 1997 

Englanti 

 

Aino Leppänen: Kunnes Parkinson meidät erotti

 

Olen oman äitini hautajaisissa, mutta elämäni suurin painajainen onkin vasta tapahtunut.

Aino Leppäsen teos Kunnes Parkinson meidät erotti kertoi tosipohjaisen tarinan pariskunnasta, jossa mies sairastui vakavasti ja vaimo toimi hänen omaishoitajanaan. Seijan ollessa äitinsä hautajaisissa toisella paikkakunnalla, mies oli väliaikaisesti hoidossa vuorohoitopalveluita tarjoavassa yksikössä, jossa hän oli ollut ennenkin. Kesken hautajaisten Seija sai puhelun, että hänen miehensä oli kuollut. Kirja kuvaa Parkinsonin tautia, omaishoitajan arkea sekä kymmenien vuosien rakkaustarinaa.

Käännyn kysymään, haluaako Timo leikkelettä. Katselen taakseni, mutta Timo ei ole siinä. Katseeni harhailee hetken. Parahdan. Käteni nousee suuni eteen. Timo on kuollut.

Seijan mies tukehtui osastohoidossa. Mikään syyttely huonosta hoidosta ei toisi Timoa takaisin Seijan luokse. Oli elettävä hetki ja päivä kerrallaan ja muisteltava miehen kanssa viettämiä aikoja, joihin kuului tietysti monenlaisia vaikeitakin hetkiä miehen pahenevan sairauden kanssa. 

Ikävintä oli tietysti, kun Timon sairautta ei ymmärretty Parkinsoniksi, kuin vasta monen vuoden jälkeen. Miehen kädet eivät vapisseet, mikä on tyypillistä Parkinson-potilaille, vaan oireet olivat monenlaisia. Timon kävelykyvyn huononeminen, lihasten heikkeneminen ja puutuminen, nielemisvaikeudet ja yleinen väsymistila olisivat voineet kuulua moneen muuhunkin tautiin. 

"Kyllä minä tiedän, että sinä olet täällä. Mutta ei se riitä. Minulla on niin puolikas olo. Minä kaipaan sinua ihan koko ajan."

Ihan koko ajan.

Seija ja Timo tapasivat ensimmäisen kerran koulussa 1960-luvulla, kun heidät oli laitettu rinnakkain istumaan.  Siitä alkoi heidän ystävyys ja rakkaus. 16-vuotiaana, kun muu perhe muutti toisaalle, Seija jäi jatkamaan koulunsa loppuun paikkakunnalle, vuokrasi asunnon ja pääsi kauppaan töihin. Hän ei jättäisi rakastaan. Pitkän avioliiton aikana oli tietysti aikoja, että oltiin Seijan vuorotöiden ja Timon rekkakuskin töiden vuoksi erossa toisista, myös Timon sairaus toi hänelle paljon sairaalassa olemista ja myös hoitopaikassa oloja, mutta kuolema toi pysyvän eron, joka oli vaikeampi hyväksyä.

Sairaudesta puhuminen oli Timolle todella vaikeaa. Se oli hämmentävää. He pystyivät yleensä puhumaan ihan mistä vain. Mutta ei hän voinut miestä moittia. Seija olisi elänyt paljon mieluummin ilman sairautta ja puhunut jostain ihan muusta itsekin.

Aino Leppäsen teos Kunnes Parkinson meidät erotti on  herkkä ja tunteisiin vetoava tarina vanhenevasta avioparista, jonka kymmenien vuosien rakkaustarina sai ikävän lopun hoitolaitoksessa tapahtuneen hoitovirheen johdosta.

 

Aino Leppänen, Kunnes Parkinson meidät erotti

Docendo 2026

s. 245

Muistelmat

Omaishoitaja

Liikehäiriösairaus Parkinson 

Ninni Schulman: Yöt vailla sarastusta

 

Eikö kukaan ihmetellyt, missä hän oli? Edes isä? 

Ruotsalaisen Ninni Schulmanin dekkari Yöt vailla sarastusta on jo kolmas osa naapuririkoksista kertovassa Ingrid Wolt-sarjassa. Sarjan aloitti Viimeiset leikit, jossa Ingrid pääsi vankilasta, kärsittyään tuomionsa, ammuttuaan ex-miestään jalkaan. He olivat molemmat ammatiltaan poliiseja, joten aseita oli käytössä.

Ingridin olo oli turvallinen niin kauan kuin Kjell oli telkien takana. 

Ex-mies halusi kostaa Ingridille, ja sitä kissa ja hiiri-leikkiä jatkui myös toisessa sarjan osassa, nimeltään Rakas Lena. Ingrid oli joutunut piiloutumaan ex-mieheltään ja hän työskenteli siivoojana hotellissa. Miehellä oli kuitenkin omat keinonsa löytää Ingrid. Mies ampui hotellissa ja joutui tutkintavankeuteen. Näistä tunnelmista jatkui myös Yöt vailla sarastusta.

Hän ei enää tiennyt, oliko nyt ilta, yö vai aamu, eikä sitäkään, kuinka kauan hän oli ollut vankina.

Herman oli postinkantaja, josta kaikki pitivät. Hänellä oli aikaa jutella ja auttaa apua tarvitsevia naapureita, joille hän vei postia ja paketteja. Hän joutui kuitenkin vaikeuksiin erään henkilön kanssa, ja siitä seurasi ikäviä juttuja.

Kuolisiko hän tähän, tälle patjalle? 

Hermanin isä teki katoamisilmoituksen Hermanista. Isä tarvitsi poikansa apua, eikä hän ymmärtänyt, mihin tämä oli joutunut. Poliisit eivät kiinnostuneet tapauksesta, joten Hermanin isä otti yhteyttä Ingridiin, joka oli aukaissut jälleen yksityisetsivätoimistonsa, kun ex-mies oli vangittuna.

Ingrid teki jälleen hyvää työtä yksityisetsivänä ja antoi tietojaan poliiseille. Hänen entinen  miesystävänsä Benny oli mennyt naimisiin, eikä halunnut olla läheisissä tekemisissä Ingridin kanssa, mutta se oli vaikeaa. Oliko Benny Ingridin tyttären isä, sitäkin pohdittiin sivuilla.

Tuomioistuin on tehnyt päätöksensä.

Ninni Schulmanin dekkari Yöt vailla sarastusta jatkoi Ingrid Woltin tutkimuksia kiinnostavalla tavalla rakkauden ja koston maailmassa. 

 

Ninni Schulman, Yöt vailla sarastusta *****

Suom. Jonja Rajala *****

Tammi 2026

s. 391

Dekkari

Ingrid Wolt-sarjan 3. osa

1983

Syksy 

 

Ninni Schulman: Viimeiset leikit

Ninni Schulman: Rakas Lena 

Rosenfeldt Hans: Elonkorjuu

 

Heidän oli pakko jatkaa. Vielä ei oltu kyllin kaukana, ei läheskään. Heidät löydettäisiin ja vietäisiin takaisin.

Ruotsalaisen Hans Rosenfeldtin Elonkorjuu dekkari  jatkoi Haaparantaan sijoittuvaa sarjaa, jonka ensimmäisestä osasta, Surman susi, olen nähnyt erittäin jännittävän tv-sarjan. Elonkorjuussa jatkoi sama päähenkilö, rikostutkija Hannah Wester, joka palasi töihin vuoden sairasloman jälkeen, kun hänen miehensä kuoli traagisissa tapahtumissa edellisessä kirjassa.

Hannah Westerin suurin suru kohdistuu hänen pienenä kadonneeseen tyttäreensä Eliniin. Elonkorjuussa poliisit joutuivat tutkimaan metsästä kuolleena löytyneen vastasyntyneen mysteeriä.

Vauva potki ja hän laski kätensä vatsalleen. Hän lupasi itselleen ja kantamalleen  lapelle, ettei koskaan palaisi sinne mistä he olivat paenneet, tapahtuipa mitä tahansa.

Dardana oli ihmiskaupan uhri. Kansainväliset rikollisryhmät olivat valmiita rikoksiin ihmisyyttä vastaan. He olivat valinneet haaparantalaisen kartanon, joka sijaitsi syrjäisellä paikalla, jonne siepattiin nuoria naisia. Halukkaita ostajia ja hyväksikäyttäjiä löytyi jopa politiikan huipulta.

Dardana oli kuitenkin valmis taistelemaan vastaan. Siispä hän karkasi rikollisryhmältä, pakoili ja vastusti henkensä edestä. Hän tiesi, että hän menettäisi henkensä saman tien, kun vauva syntyisi.

Katja lisäsi vauhtia.

Hänen kättään  alkoi taas särkeä. Päivä oli ollut pitkä kuin nälkävuosi eikä hän halunnut, että päivän päätteeksi joku synnyttäisi lapsen hänen vuokra-autoonsa Haaparannan keskustassa.

Katja tuli tutuksi jo edellisestä kirjasta. Hänet oli siepattu jo pienenä ja kasvatettu adoptioperheessä. Hänen sedäksi kutsumansa henkilö oli kuitenkin vienyt hänet Akatemiaan, jossa koulutettiin venäläisen rikollisjärjestön tappajia pienestä asti.

Hannah Wester epäili jo edellisessä kirjassa, että Katja oli hänen pienenä kadonnut Elin-tyttärensä. Vielä ei tullut selväksi, oliko Katjalla sukusiteet Hannahiin, joten toivottavasti sarja jatkuu vielä. Ja toivottavasti Elonkorjuustakin tulee yhtä jännittävä tv-sarja kuin Surman sudesta. 

Hans Rosenfeldt on ollut töissä sekä radiossa että tv:ssä ja käsikirjoittanut tv-sarjoja mm. Silta ja Wallander. Ystävänsä Michael Hjorthin kanssa Rosenfeldt on kirjoittanut rikossarjaa oikeuspsykologista.

Hans Rosenfeldtin Elonkorjuu syventyi ihmiskaupan hyytäviin rikoksiin.

 

Hans Rosenfeldt, Elonkorjuu ***** 

Suom. Jaana Nikula *****

Otava 2026

s. 397

Skördebarn 2025

Dekkari 

Haaparanta-sarjan 2. osa

Ihmiskauppa 

Kristina Ohlsson: Yöankkuri

 

Kevät oli saapunut varhain, siitä kaikki Hovenäsetin asukkaat olivat yhtä mieltä. Maaliskuun loppupuolella pitkään jatkunut lämmin jakso ja auringonpaiste lupailivat varmaa talven päättymistä.

Ruotsalaisen Kristina Ohlssonin Yöankkuri oli jo viides dekkari Hovenäsetiin sijoittuvassa August Strindbergistä kertovassa sarjassa. August asui Hovenäsetissä, ja oli perustanut sinne vanhojen tavaroiden myymälän, jota hoiti yhdessä Gunnarin kanssa. Edellisen talven aikana hän oli remontoinut myymälän yläpuolella olevan kerroksen huoneet, ja avannut sinne majatalon. Majataloon oli tulossa ensimmäinen majoittuja. Tuo henkilö majoittui tarkoituksella Augustin majataloon.

Bella vilkaisi kelloa. Oli pian keskiyö. Kungshamnissa vallitsi täydellinen hiljaisuus. 

Augustilla ja Marialla, paikallisella poliisilla, oli yhteinen lapsi Sofia, ja heidän häänsä olivat tulossa. Häitä oli siirretty jo kerran. Nyt sai jännittää, siirtyvätkö häät toistamiseen, sillä heidän päivänsä muuttuivat kirjan sivuilla tosi kiireisiksi. Maria aloitti työkaverinsa Ray-Rayn kanssa tutkimaan erään kadonneen tytön tapausta, johon liittyi salaperäinen ufo-yhdistys. Lisäksi Marian omaan kännykkään lähetettiin  mysteeriviestejä, jotka vaativat toisilta poliiseilta paneutumista. Ray-Rayn oma tyttö käyttäytyi myös ongelmallisesti ja oli välillä kateissa. Onneksi suhde Vendelan kanssa kukoisti, vai oliko tulossa hankaluuksia silläkin taholla?

Isä, minä pelkään että olet menettämässä lopullisesti järkesi. Olen todella huolissani. Ja äiti myös. Vaikka hän onkin ensisijaisesti vihainen...

Augustin majatalon ensimmäinen majoittuja, Sander Jensen, tuli Norjasta, Tromssasta, tyttärensä Amalian jalanjäljissä Hovenäsetiin. Tytär oli kuollut kolme vuotta aiemmin ja löytynyt paikalliselta rannalta. Mitä Amalialle tapahtui? Miten uimista harrastava nuori tyttö voi hukkua? Sander ei päässyt ikävistä ajatuksista eroon, hän halusi vastauksia, ja niitä oli pakko löytyä.

Sander ajatteli Bella Silveriä ja sulki silmänsä. Ei Sander ollut tehnyt mitään typerää. Bella oli.

Sander liittyi siihen, mitä August Strindberg halusi saada selville omasta suvustaan. Kuka lähetti Sanderin Augustin lähelle, sekin selvisi tarinasta. Myös Augustin suvun salaisuudet selvisivät. Hääjuhlat vietettiin, mutta Ray-Ray oli todella valppaana juhlien aikana, sillä jotain ikävää saattaisi  tapahtua juhlien aikana. Häät ja mahdollinen ikävä kuokkavieras jäivät sen verran kinkkiseen tilanteeseen, että vaikka Yöankkurin pitäisi olla sarjan viimeinen kirja, toivoisin sarjan silti jatkuvan. 

Kristina Ohlssonin Yöankkuri dekkarissa syvennyttiin rannikkoseutua varjostaviin outoihin katoamistapauksiin ja sukusalaisuuksiin. Yöankkuri oli oikea hyvänmielen dekkari sisältäen romantiikkaa, ihmissuhdedraamaa ja jännitystä sopivassa suhteessa.

Kristina Ohlsson, Yöankkuri *****

Suom. Katja Salmi *****

Wsoy 2026

s. 621

Nattankare 2025

Dekkari 

Cosy crime

August Strindberg-sarjan 5. osa

 

Kristina Ohlsson: Myrskynvartija

Kristina Ohlsson: Jäänmurtaja

Kristina Ohlsson: Varjopaikka 

Kristina Ohlsson: Pelastusrengas