Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö

 

Varmaa on, että äidin kuolinpäivänä vallitsi omituinen hiljaisuus; kalsea rivitalomme tuntui pidättävän henkeään. Myöhemmin, murrosiässä, kuvittelin että läheisen kuolema vaikuttaa samoin kuin lampeen heitetty kivi, joka lähettää tummia aaltojaan pitkien matkojen taa. Ehkä jokunen aalto tavoitti minut, kun istuin ikkunalla polvet leuassa. Tai sitten ei. Yhtä kaikki, roska-auto ei tullut.

Englantilaisen Susan Fletcherin esikoisteos Irlantilainen tyttö kertoi Eve Green nimisestä naisesta, joka oli menettänyt äitinsä 7-vuotiaana. Tuosta ajasta oli yli kaksikymmentä vuotta, mutta nyt, odottaessaan esikoistaan, Eve eli Evangeline halusi kirjoittaa ylös muistonsa äidistään ja tuosta ajasta, miten se muokkasi häntä ihmisenä.

Olen raahannut kuluneen ruskean nojatuolin peräkammarista porrastasanteen yli kuistin yläpuolella olevan ikkunan ääreen. Tämä on niitä harvoja paikkoja, missä voin vielä olla mukavasti - jalat ikkunalaudalla, tyynyjä ristiselän alla, kädessäni mukillinen mustaa teetä, muistilehtiö ja kynä. Joskus kissa tulee seurakseni. Sen paino hieroo reisiäni, kun kirjoitan tarinaani ylös.

Äidin kuoleman jälkeen isoäiti haki Even Walesiin äidin syntymäkotiin, jossa hän asui edelleen isovanhempiensa kuoleman jälkeen.

Äiti oli ollut ainoa Even läheinen lapsuudessa. Muutto kauas kotikaupungista Birminghamista järkytti lasta, paikkaan, jossa ihmiset eivät pitäneet muukalaisista, eivätkä varsinkaan Even isästä, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Eve oli isänsä kuva. Se ärsytti monia.

Rosie. Cae Tresaintissa hänen nimensä kaikuu yhä kuiskeena ovenraoissa, suhinana sananjaloissa. Miten hänestä voitaisiin milloinkaan päästä yli?

Rosie katosi, kun Eve oli muuttanut kylään. He olivat samassa koulussa, mutta eivät he olleet ystäviä, vaikka 13-vuotias Rosie rullaluisteli heidän maatilalleen tämän tästä. Rosie oli ihastunut heidän työntekijäänsä. Sitten Rosie katosi, ja häntä etsittiin lakkaamatta. Ja Eve lipsautti valheen poliiseille.

Rakkauden hinta on pelko. Se on pelin henki. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta vasta nyt, kun jäljellä on kuusi viikkoa, minä ymmärrän sen. 

Susan Fletcherin hieno Irlantilainen tyttö on ilman vanhempia kasvaneen lapsen kasvukertomus. Mitä jälkiä ilman vanhempia kasvaminen voi jättää? Miten selvitä vanhemman kuolemasta?

Ihmettelen vain miksi kirjan nimeksi on valittu Irlantilainen tyttö, kun Evangeline ei viettänyt päivääkään Irlannissa. Isä tosin oli irlantilainen, mutta hän oli sivuhenkilö. 

 

Susan Fletcher, Irlantilainen tyttö

suom. Jonna Joskitt

LIKE 2010

s. 266

Eve Green 2004

Esikoisteos

Wales 

 

Susan Fletcher: Noidan rippi

Sarjakuvat

 

SARJAKUVAT

Ahokoivu Mari: Löydä minut tästä kaupungista

Bagge Tapani ja Salla Savolainen: Hämeenlinnan Janne  

Ermilä Suvi: Vastaanottokeskus

Hyrri Juliana: Satakieli joka ei laulanut 

Isomäki Risto, Tolppanen Petri ja Kaakinen Jussi: Sarasvatin hiekkaa

Kirkkopelto Katri: Lintu Sininen 

Kunnas Mauri: Koirien Kalevala

Kunnas Mauri: Kaikkien aikojen avaruuskirja

Kunnas Mauri: Piitles 

Kunnas Mauri: Koiramäen Suomen historia 

Kunnas Mauri: Joulupukki 

Kunnas Mauri: Seitsemän koiraveljestä 

Lappalainen Elina ja Ilona Partanen: Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset

Lumberg Kiba: Hullun taiteilijan päiväkirja 

Muhonen Anne: Älä unohda minua

Rintanen Viivi: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta 

Romanova Moa: Paniikkiprinsessa 

Ruottinen Riika: Porno sijainen 

Tanskanen Riina: Tympeät tytöt - Aikuistumisriittejä 

Wickström Mika ja Arto Nyyssönen: Teemu Pukki Baby 

 

Irja Rane: Naurava neitsyt

 

 

Nimeen Pyhän neitsyen, meidän Taivaallisen Kuningattaremme, Pyhän Annan ja viisaan Pyhän Katariinan, minä, Lydia, nahkurimestari Markin hyvämaineinen leski Lakson kaupungista, vannon totta kertovani niistä asioista, jotka kolme ajastaikaa sitten sattuivat ja joista kuultavaksi tuotu olen.

Irja Ranen triptyykkiromaani Naurava neitsyt sai Finlandia-palkinnon vuonna 1996. Hauskasta nimestä huolimatta, kirjan kolme tarinaa ovat hyvin vakavia ja synkähköjä. Ensimmäinen tarina, Naurava neitsyt, kuvasi 1300-luvun Ranskassa elänyttä nahkurimestarin leskeä, Lydiaa, joka oli vangittu, ja jota kuulusteltiin päivästä päivään.

Lydia oli  saanut raadilta luvan toimia nahkurimestarina miehensä kuoleman jälkeen. Osa kaupunkilaisista oli hyvin kateellisia Lydialle, varsinkin hänen serkkunsa mies, joka levitti Lydiasta ikäviä juttuja. Kun Lydia hoivasi sokeaa ja sairasta miestä, sekin oli väärin. Ylipäätään kaikki mitä Lydia teki, oli väärin kateellisten mielestä. Mutta se, miksi Lydia joutui vangituksi ja kuulusteltavaksi ja sai tuomion, oli erittäin väärin tehty Lydiaa kohtaan. Tarina kuvasi hyvin patriarkkaalista ja uskonnollista yhteiskuntaa, jossa naisen asema oli tarkoin määritelty.

Tulimme Laksoon etelästä, matalasta Portista. Meitä oli solassa parikymmentä ratsumiestä, iso joukko palvelijoita ja kuormastona vielä puolenkymmentä vankkuria.

Kirjan toinen osa, Sihteeri Bartolomeuksen kertomus, kertoi siitä, miten samoihin aikoihin 1300-luvulla Lakson kaupunkiin saapui kyseinen Bartolomeus, juonittelija, vakooja ja anekauppias. Hän jäi asumaan Laksoon kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Tekstissä vuorotteli sekä nuoremman että vanhemman miehen ääni.

Rakas poikani,

sain kirjeesi eilen päivälliseksi. Sanonpa vain, että sen näkeminen ilahdutti!

Kollmas osa oli nimeltään Rehtori Kleinin kertomus. Rehtori Klein asui Saksassa ja kirjoitti 1930-luvulla kirjeitä pojalleen Berliiniin. Kirjeistä nousi esille Saksan varustautuminen ennen toista maailmansotaa. Rehtori Klein oli taistellut vapaaehtoisena ensimmäisessä maailmansodassa ja muisteli mielessään myös noita tapahtumia. Rehtori Klein oli tuolloin joutunut piirittämään muinaista Lakson kaupunkia. Kolme kertomusta sai siis lopulta yhteisen tekijän, Nauravan neitsyen, eli Neitsyt Marian ihmeitä tekevän maalauksen.

Irja Ranen Naurava neitsyt vei kauas menneisyyteen.

Irja Rane, Naurava neitsyt

Wsoy 1996

s. 406

Triptyykki

1300-luku

1930-luku

Finlandia-palkinto 1996

 

Carin Gerhardsen: Piparkakkumökki

 

 

Ruskea pitsihuvila näyttää ylväältä seistessään vihreällä kukkulalla kookkaiden mäntyjen ympäröimänä. Sen valkeat puitteet ja vuorilaudat pyöristettyine kulmineen luovat satumaista hohtoa ja saavat talon näyttämään kutsuvalta.

Ruotsalaisen Carin Gerhardsenin Piparkakkutalo alkaa suloisesti pitsihuvilan pihamaalta, kun esikoulupäivä loppui ja lapset kirmasivat kotiinsa. Tämä ruotsalainen suloisuus piti sisällään menneisyyden ikävyydet, jotka kantoivat kymmenien vuosien päähän. Lapset voivat olla todella julmia toisia lapsia kohtaan. Valitettavasti.

Pahoinpitelyn aikana itse päiväkodin opettajatar kävelee jalkakäytävää lasten ohi. Hän vilkaisee nopeasti sidottua poikaa leikkikavereineen ja nostaa kättä lähimpänä seisoville tytöille sanoakseen näkemiin.

Aikuisten tehtävä on puuttua lasten leikkeihin, sen tämän kirjan opettajatar unohti. Eikä kyseessä ollut pelkkä leikki, vaan se oli pahoinpitely. Ja sitä pahoinpitelyä tapahtui joka päivä. 

Carin Gerhardsenin Piparkakkutalon teemana oli mm. kiusaaminen ja väkivalta menneisyydessä sekä vuonna 2006 tapahtuneet murhat. Murhia tutki Hammarbyn poliisitalolla työskentelevä rikoskomisario Conny Sjöberg. Sjöberg oli suurperheen isä. Kirja selvensi miten Sjöbergiltä sujui vaativa murhatutkinta, joka nopeasti laajeni käsittämään useamman murhan.

Oliko hänet sittenkin raiskattu? Miten kännissä ja... tyrkyllä hän sitten oli ollutkaan eilisiltana, kellään ei ollut oikeutta käyttää häntä hyväksi siinä tilassa. Seksi tiedottoman naisen kanssa oli yhtä kuin raiskaus.

Conny Sjöbergin työkaveri Petra joutui omalta osaltaan ikävään tilanteeseen, kun huomasi, että häntä oli hyväksikäytetty ts. raiskattu ollessaan tiedoton. Ja miten hän olikaan menettänyt muistinsa? Ikäviä asioita tapahtuu liikaakin, samoin raiskauksia. Kirjan raiskaaja jäi onneksi kiinni teoistaan. Suurin osa seksuaalirikollisista kuitenkin jää ilman tuomioita.

Entäs sitten se murhaaja. Luulenpa, että kirjailija saa sinutkin uskomaan murhaajaksi aivan toista henkilöä kuin oikea murhaaja oli. Ainakin minä olin aivan nenästä vedettävä tämän tarinan parissa. Tosin ajatuksissani ajattelin, että please, toivottavasti murhaaja on joku muu.

Carin Gerhardsenin Piparkakkutalo aloitti Hammarby-sarjan erittäin juonivetoisella ja lukemaan houkuttelevalla tavalla.  

 

Carin Gerhadsen, Piparkakkutalo

suom. Maija Ylönen

Minerva 2021

s. 352

Pepparkakshuset 2008 

Dekkari

Hammarby-sarja 1. osa

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys

 

Oli syksyinen maanantaiaamu niinä aikoina, jolloin kaikki ei vielä ollut muuttunut toiseksi. Oli syksyinen maanantaiaamu. Ja tarkoitan täysin, mitä sanon. Sillä kaikista pirullisista päivistä poliisilaitoksella on maanantai pahin.

Mika Waltarin (1908-1979) klassikkodekkari Komisario Palmun erehdys sopi todella hyvin tähän syksyiseen aamuun, sillä nyt kun kirjoitan tätä bloggausta, on syyskuu ja maanantaipäivä. Hyvää huomenta vaan kaikille lukijoille. Tosin nyt näyttäisi olevan lauantaiaamu, kun bloggaus tuli esille.

Komisario Palmu on tullut minulle tutuksi mustavalkoelokuvista. Kaikkihan nyt komisario Palmun muistavat. Häntä esitti upea näyttelijä Joel Rinne. Palmun apulaisena ja kirjan kertojana toimi etsivä Toivo Virta eli Matti Ranin. Elokuva menestyi hyvin. Kriitikoistakin vain yksi oli sitä mieltä, että elokuva oli puiseva, niin kuin kirjakin. Ja kattia kanssa. Elokuva oli komedia ja hauska ja samoin on kirjakin.

Ja tämäkin tapaus todistaa jälleen, että jokainen murhaaja tekee jonkin erehdyksen.

Komisario Palmua ei huijattu. Hän huomasi heti, että viattomalta näyttänyt hukkumistapaus oli kuin olikin murha. Ehkäpä äkkipikaistuksissaan tehty, mutta hyvin saatu näyttämään siltä, että uhri oli liukastunut saippuanpalaseen, kaatunut, lyönyt päänsä ja liukunut uima-altaaseen. Uhri oli siis rikas poikamies Bruno Rygseck. Mutta kuka oli murhaaja? Ja mikä oli murhan motiivi?

Myrkky on polttanut suun limakalvoja, olen havainnut vähäisiä rakkuloita. Ja jos komisario haluaa kumartua, voitte vieläkin tuntea suun kohdalla vähäisen mantelin lemun.

Niinpä niin. Sillä aikaa kun poliisit Palmun johdolla nauttivat kirjailija Laihosen tarjoamaa ateriaa hotelli Kämpin kabinetissa, Rygseckien talossa tapahtui toinenkin murha.  Tulipa Palmuun ja apulaisiin kiirettä kinttuihin. Aterialla nautitut juomatkin haihtuivat nopeasti. Murha oli tällä kertaa selvä tapaus. Mutta kuka se murhaaja oikein olikaan?

Mika Waltarin vuonna 1940 ilmestynyt Komisario Palmun erehdys on unohtumaton suomalaisen dekkarikirjallisuuden klassikko vailla vertaa.

 

Mika Waltari, Komisario Palmun erehdys *****

Wsoy 2006 kahdestoista painos

s. 239

Ensimmäinen julkaisu vuonna 1940

Dekkari

 

Mirkka Torikka: Rakas katastrofini

 

Minulle on sanottu, että en tulisi löytämään ketään, joka ymmärtäisi tapaani surra, mutta kukaan ei kuole minun rinnaltani hiljaa.

Toimittaja Mirkka Torikan teos Rakas katastrofini on omaelämäkerrallinen muisteluteos. Kirjassaan hän muistelee vuonna 2013 itsemurhan tehnyttä miestään. Mies oli sairastunut mieleltään jo nuorena, mutta Mirkalle miehen sairaus avautui vasta avioliiton jälkeen. Mies ei ollut hoitomyönteinen, vaan oli tottunut itse lääkitsemään itseään niillä keinoilla, mitkä hänen mielestään auttoivat. 

Löysin hänestä kallioni, johon murskaantua, jos niikseen olisi. Olisin todennäköisesti rakastanut häntä vain enemmän, jos olisin tiennyt hänen haluavan kuolla syliini. 

Nuori Mirkka teki töitä yökerhotanssijana ja hänen tuleva miehensä oli samassa paikassa portsarina, kun pikkuhiljaa heidän välilleen virisi seurustelusuhde, huolimatta isosta ikäerosta ja luonteiden erosta. Levoton ja puhelias tuhkimo löysi vahvan ja voimakkaan, mutta hyvin hiljaisen miehen itselleen. Häät vietettiin vuonna 2003 ja sitä ennen oli hankittu talo, josta myös seurasi järkyttävä katastrofi.

Hänestä doping kuului huippu-urheiluun luonnollisena osana luonnottoman kovaa treenaamista. Muun väittäminen oli hänestä vain ja ainoastaan tekopyhää.

Mies oli vapaa-ottelija ja treenasi ahkerasti. Ja käytti doping-aineita. Liikunta auttoi mielenterveysongelmissa. Ehkä aineet myös. Salilla käynnit auttoivat, mutta aiheuttivat myös loukkaantumisia, jotka vuorostaan aiheuttivat alavireyttä.

Mirkka Torikka on tarkastellut miehensä sairauden kulkua hyvin tarkasti. Lapsen syntymän jälkeen mies muuttui entistä hiljaisemmaksi, eikä häneen saanut juurikaan kontaktia. Se ahdisti myös Mirkkaa. Vuonna 2008 mies suostui menemään lääkäriin, joka diagnosoi keskivaikean masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön. Lääkityksen ja terapian ansiosta vointi alkoi parantua.

Vuosia myöhemmin sain tietää, että A oli yrittänyt tappaa itsensä pian raskausuutisen jälkeen.

Itsemurhayritys tapahtui, kun Mirkka odotti toista lasta usean vuoden jälkeen ensimmäisestä raskaudesta. Mies oli yrittänyt itsemurhaa useilla eri tavoilla. Mirkka ei tiennyt sitä. Ilmeisesti useat vammat ja loukkaantumiset olivat peruja näistä kokeiluista.

Mirkka Torikan matka miehensä rinnalla loppui vuonna 2013, kun mies onnistui itsemurhan teossa. Järkyttävää elää rakkaansa rinnalla, ja tietää, että se päivä koittaa, kun yhteiselämä loppuu. Mutta se päivä oli myös helpotus Mirkalle ja lapsille, kun vaikea sairaus ja siihen kuuluneet ikävyydet poistuivat perheen arjesta.

Mirkka Torikan teos Rakas katastrofini vei lähelle mielen sairautta.

Mirkka Torikka, Rakas katastrofini

Wsoy 2023

s. 327

Muisteluteos

Mielenterveys

 

Ulf Kvensler: Erämaa

 

 

"Ruhje- ja viiltohaavoja ympäri kehoa... oikea käsivarsi murtunut. Annamme pari yksikköä infuusionestettä."

"Putoamisvammojako?"

"Se tulee tietenkin ensimmäisenä mieleen."

Ruotsalaisen Ulf Kvenslerin hyytävä vaelluskirja Erämaa nousi välittömästi lukemieni psykologisten trillereiden kärkeen. Jos tykkäät psykologisista trillereistä ja luonnossa vaeltamisesta, niin kirja on kuin sinulle tehty. Kirjailija kiersi itse kirjassa kerrotun vaellusreitin Ruotsissa, ja vaikka omasikin vankan vaellustaustan, niin silti matka uuvutti hänet. Sen se teki myös kirjan nelihenkiselle vaellusporukalle.

"Mutta myös kaulassa on jälkiä. Näyttävät kuristusjäljiltä."

Neljän hengen vaellusporukkaan kuuluivat Anna ja Henrik sekä heidän hyvä ystävänsä Milena. He olivat vaeltaneet kolmistaan opiskelija-ajoista lähtien. Vaellukselle lähdettiin syyskuussa, mutta vähän ennen Milena pyysi, että hän saisi ottaa mukaansa uuden miesystävänsä Jacobin, joka harrasti retkeilyä, vaeltamista ja kiipeilyä. Oikea extreme-tyyppi.

"Hän on paleltunut ja aika huonossa kunnossa. Reagoi puhutteluun, mutta siinä kaikki."

Nelihenkinen vaellusporukka vajeni matkan aikana kaksihenkiseksi, mutta mitä oikein tapahtui matkan aikana? Ketkä pääsivät pois jäisen hyytävältä vaellusreitiltä? Suosittelen lukemaan sen tästä kirjasta. Matkan varrella upottiin jäätävän kylmään jokeen,  paleltiin horkassa, tiputtiin kalliolta, järsittiin ruoat kylmiltään ynnä muuta haastavaa ongelmaa. Riitely nyt toinen toistensa kanssa tuli heti alkuun ilmi. Lopulta myös vanhat salaisuudet pulpahtelivat pintaan isoina mörköinä.

Murhattiinko kirjassa joku henkilö? Sanon suoraan, etten ainakaan minä tiedä kumpi selviytyjästä oli tekijä, sillä kaksi kuoli matkan aikana. Ulf Kvenslerin Erämaa vei hyiselle vaellusreitille, josta kaikki osallistujat eivät selvinneet takaisin. Suosittelen.

 

Ulf Kvensler, Erämaa *****

suom. Leena Virtanen *****

Wsoy 2023

s. 488

Sarek 2022 

Psykologinen trilleri