tiistai 12. marraskuuta 2019

Lucia Berlin: Ilta Paratiisissa ja muita kertomuksia



”Tiny on katolla! Tiny on katolla!”
Muusta täällä ei osata puhua. Mitä sitten, mä olen katolla. Sitä ne ei tiedä, että en ehkä koskaan tule alas. Ei ollut tarkoitus olla niin teatraalinen. Olisin mennyt vain omaan huoneeseeni ja paiskannut oven kiinni, mutta siellä olikin äiti. Joten paiskasin keittiön oven auki. Ja siinä vieressä oli tikkaat katolle.
Heittäydyin pitkäkseni, vieläkin vähän kiihtyneenä, ja otin Jack Daniels – pullosta pari huikkaa. Täytyy sanoa että ajattelin: täällä on mukavaa.

Yllä oleva lainaus on Lucia Berlinin (1936-2004) kolmannesta Siivoojan käsikirja – novellikirjasarjasta, novellista Joulu. Teksas. 1956. Kirjan nimi on Ilta Paratiisissa. Lucia Berlin kirjoitti autofiktiivisesti novelleja oman elämänsä tapahtumista. Nimet vaihtuivat, mutta samoja tapahtumia käytiin läpi. Novelleista nousee esille nainen, jolla oli neljä lasta ja alkoholiongelma.

Hän katseli, vaikka häntä ällötti nähdä miesten luisevien, nyt tulen kajossa pääkallomaisten kasvojen ilme. Narkkarin ilme juuri ennen piikitystä – voimakkaan seksuaalinen, ahnas, kiihkeästä tarpeesta kertova ilme.

La Barca de la Ilusión novelli kertoi elämästä paratiisimaisella rannalla toisen aviomiehen kanssa. Mukana olivat myös pojat edellisestä avioliitosta. Mukavia, rentoja, aurinkoisia päivä ilman kiirettä mihinkään. Aika kului lekotellessa ja uidessa, mutta jokaiseen Paratiisiin ilmestyy aina lopulta käärme. Mies oli ollut pitkään käyttämättä huumeita.

Lucia Berlin kirjoittaa novelleissaan auki omaa alkoholin ja huumeiden huuruista elämäänsä, mutta myös läheistensä liikakäyttöä. Lucia Berlin pääsi lopulta eroon alkoholista ja huumeista, mutta hän ammensi niistä muistoja ja tarinoita, joista lukeminen tuntuu todella tuskalliselta. Ajattelen hänen lapsiaan, jotka joutuivat elämään lapsuuttaan ja nuoruuttaan äidin kanssa, joka ei välttämättä noussut edes sängystä, vaan halusi vain uppoutua humalatilaan.

Jossain vaiheessa iltaa, ennen kuin oli aloittanut ryyppäämisen, Decca on virittänyt takkaan tulen ja sytyttänyt syvennyksiin kynttilöitä ja öljylyhtyjä, joiden himmeä valo nyt välkkyy hänen silkkisenä ryöppyävillä hiuksillaan. Hänen vieläkin ihanaa vartaloaan verhoaa taidokkaasti kirjailtu vihreä kimono. Vasta aivan läheltä huomaa, että hän on jo yli neljäkymmentä, ja että kasvot ovat alkoholista pöhöttyneet ja silmät verestävät.

Vaimot novelli kertoi miehen kahdesta ex-vaimosta, jotka ryyppäsivät yhdessä yön hiljaisina tunteina, kun lapset nukkuivat. Yksi tai kaksi lasillista ei riittänyt, vaan viiniä ja viinaa kului pullokaupalla ja sekaan vedettiin huumeita. Lucia Berlin ei ujostellut laittaa elämänsä kipukohtia esille. Samantyyppisiä yltyviä juominkikertomuksia löytyy jokaisesta Berliinin novellikirjasta.

Ilta Paratiisissa sisältää 22 novellia, jotka ovat ilmestyneet vuosien 1981 – 1999 aikana. Kirjan alun novelleissa Soittorasiat, Kerran kesällä ja Andado kerrotaan lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia auki, joista pidin kovasti. Ystävyys maahanmuuttajaperheen tytön kanssa kuulosti hienolta, mutta ystävyys jäi taakse, kun perhe muutti pois. Lucia Berlinin lapsuutta kuvasi useat muutot; Alaska, Idaho, Montana, Washington, El Paso, Santiago de Chile, New Mexico. Luulenpa, että myös asuinpaikkojen muuttuminen on ollut yksi osatekijä siinä, että kirjailija alkoholisoitui pahasti, sillä elämä voi tuntua turvattomalta, kun ystävyyssuhteet katkeavat ja asuinpaikat muuttuvat. Alkoholismia löytyi myös lähipiiristä. Novelleista nousi vahvana hahmona äiti, joka makasi makuuhuoneessa päiväkausia seuralaisenaan ainoastaan alkoholi. Oliko se esimerkki tai malli, jonka kirjailija näki naisen elämästä? Oman äidin alkoholismi jatkui Lucian elämässä.

Lucia Berlinin novellit ovat kuvauksia hänen omasta elämästään, jotka voivat olla myös hyvin väritettyjä tapauksia, kukaan ei välttämättä tiedä niiden totuutta. Hänen poikansa mukaan kukaan suvusta ei enää muistanut asioiden oikeaa laitaa, sillä Lucia oli hiljakseen muokannut niitä uuteen uskoon. Lucian mielestä vain sillä oli merkitystä, että tarina oli hyvä.

Kuolema on kuin pisaroiksi hajoava elohopea. Niin nopeasti se yhtyy taas elämään värisevään massaan.

Lucia Berlin, Ilta Paratiisissa ja muita kertomuksia
Suom. Kristiina Drews
Aula & Co 2019
s. 296
Evening in Paradice 2018

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Pauli Hanhiniemi: Kaukopuhelu



Minna selasi CD:t, ja Jani seurasi ilmeiden vaihtelua hyväksyvästä vilpittömään ihmetykseen. Onneksi Minna ei tutkinut tarkemmin DVD-valikoimaa. Jani ehti jo punastua, kun arveli sooloromanttisten harrastustensa tulevan ilmi. Jani päätti kätkeä eroottiset tallenteensa vastedes paremmin, vaikka ajan mittaan mokoma häveliäisyys olikin osoittautuva turhaksi. Minnallakin oli mielikuvituselämää.

Muusikko, sanoittaja Pauli Hanhiniemi on laajentanut osaamistaan kirjallisuuden puolelle, sillä häneltä on ilmestynyt ensimmäinen romaani nimeltään Kaukopuhelu. Aiemmin häneltä on ilmestynyt muistelmateokset Soitto on sanoja sekä Pauli Hanhiniemi – Kerran elettyä. Kaukopuhelu on veijaritarina vähän yli parikymppisistä nuorista miehistä, Janista ja Jykästä, jotka pitivät Kulma-Baaria Kuortaneella. Pauli Hanhiniemi on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, Alavudelta, jonka rajanaapuri Kuortane on.

Jani ei tullut koskaan ajatelleeksi, että tämä kauppaopiston kesken jättänyt Halpa-Hallin kassalla työskentelevä hupakko oli ihan tavallinen nuori nainen: älykäs ja joustava gimma, joka jostakin syystä oli nyt lupaavasti retkussa Janiin.

Veijaritarinaan siis liittyy myös rakkaustarina. Tarina ei ole kolmiodraama, vaikka viitteitä siihenkin löytyy kirjan sivuilla. Tarina on nuorten kohellusta ulkomailla ja Suomessa, johon liittyy tragikoomisia piirteitä. Näin jälleen kirjan tarinan sieluni silmillä kesäteatterin lavalla yleisön nauraessa ja itkiessä tunteidensa vallassa.  Ainakin itse olen tunneherkkä ja eläydyn tarinoiden valtaan syvällisesti oli sitten kyseessä lasten tai aikuisten teatteri. Nukketeatteriesityskin oli kerran niin surullinen, että kyyneleet vain valuivat poskille.

Olen tottunut lukemaan käännöskirjallisuudessa huumeiden käytöstä, mutta kun luin Kaukopuhelun tarinassa päähenkilöiden normikäytöstä, olin alkuun ihmeissäni. Koheltava parivaljakko, Jani ja Jykä, olivat siis huumeiden käyttäjiä, pössyttelijöitä. Toinen heistä sai sitten suuren ahaa-elämyksen rikastua huumeilla ja loput voit lukea kirjasta.

Kaukopuhelun pääteemoja ovat rakkaus ja ystävyys, jota yrittäjyys ja muut värikkäämmät versus mustemmat teemat, jopa kuolema ja yliluonnollisuus värittävät hirtehishuumorin iskiessä silmää rivien lomassa.

Pauli Hanhiniemi, Kaukopuhelu
Docendo 2019
s. 191

lauantai 9. marraskuuta 2019

Marianna Stolbow: Surua se tyttö kantaa



Hän painoi korvansa miehen navan päälle ja kuunteli aikansa, rakensi sitten uuvahtaneelle ja epävarmaksi muuttuneelle penikselle sormillaan pesän. Se kyyhötti naisen käsien alla kuin suojaan käpertynyt lintu, kuin kyyhky, joka lepäsi vastapäisen rakennuksen räystään alla.

Marianna Stolbowin esikoisteos  Surua se tyttö kantaa on haikean kaunis, surumielinen teos, jonka yhdeksi teemaksi nousee rakkaus. Rakkautta joko on tai sitten ei. Voi rakastaa koko elämän ajan saavuttamatonta rakasta, mutta vastarakkautta ei saa. Tai sitten huomaa jossakin vaiheessa, että kaipaa toista ihmistä ja rakkaus on herännyt. Kirjan rakkaus on epäröivää, haparoivaa, sitoutumatonta ja toisaalta kaikkensa antavaa.

Erikoisturvajärjestelyin varustettu vankeinhoitolaitos on rakennettu sinne missä maailma loppuu, ja sen pohjakerroksen kellareissa on muutama eristysselli. Niistä yksi on varattu tutkintavankeuteen tuodulle naiselle.

Kirjan nuoret opiskelijat nousivat vastustamaan yhteiskunnan valtaapitäviä. Mielenosoitukset johtivat kapinoihin ja muuhunkin. Heidät haluttiin saada kiinni ja tuomita. Kirjan nainen saatiin kiinni ja vietiin eristysselliin. Kirja käy läpi tapahtumia, mitkä johtivat naisen liittymisen kapinoitsijoihin.

Kuulustelupäiväkirjaan kirjattiin, että pidätyksen jälkeisenä yönä hänen hiekanruskeat kiehkuransa vaihtoivat väriä. Että hän meni nukkumaan maantienvärisenä ja heräsi valkeana. He eivät käsittäneet, että voiko noin ylipäätään tapahtua yhdessä yössä, mutta näin väittävät. Kuin lumi olisi peitellyt hiekanharmaan unien aikana.

Marianna Stolbow  työskentelee kirjallisuusterapiaohjaajana, tietokirjailijana ja kolumnistina. Hänen esikoisteoksensa Surua se tyttö kantaa on uskomattoman kaunis teos. Kirjan teksti on runollisen kuultavaa, ja takerruin jokaiseen sanaan ja lauseeseen toivoen ja odottaen, melkein peläten pahinta, mutta sittenkin toiveeni toteutui. Kirjassa on jotakin maagista, joka tarttuu kiinni ja pitää otteessaan viimeiseen sanaan ja loppupisteeseen. Hengitin ja olin elossa.

Marianna Stolbow, Surua se tyttö kantaa
Teos 2019
s. 199

torstai 7. marraskuuta 2019

Kim Thúy: Vi




Olin sisarussarjan nuorin, kolmen isoveljeni ainoa sisko, jota kaikki suojelivat kuin lasivitriiniin pantua arvokasta hajuvesipulloa. Nuoren ikäni vuoksi minua varjeltiin perhehuolilta, mutta tiesin silti, että kaksi vanhinta veljeäni joutuisivat taistelukentille sinä päivänä kun he täyttäisivät kahdeksantoista vuotta. Ihan sama lähetettiinkö veljet Kambodžaan taistelemaan Pol Potia vastaan vai Kiinan rajalle, molemmat vaihtoehdot tiesivät samaa kohtaloa, samaa kuolemaa.

Ihastuin suunnattomasti vietnamilaissyntyisen Kim Thúyn koskettavan esikoisteokseen Ru, joka aloitti kirjailijan omaelämäkerrallisten kirjojen sarjan. Vi jatkaa tuota sarjaa. Vi ei koskettanut minua yhtä syvällisesti, vaikka siinä ruodittiin samoja aiheita. Kun luin Run sivuja, minusta tuntui kuin sydämeni olisi revitty irti. Kirjailijalla on taito koskettaa tunteilla. Tuon tunteen löysin Vin loppuosasta. Esikoiskirja oli hyvin runollinen ja tuo runollisuus näkyi selvemmin myös Vin loppuosassa.

Etunimeni Băo Vi kuvaa vanhempieni aikomusta ”suojella kaikkein pienintä”. Sanatarkka käännös nimestäni kuuluu ”arvokas pikkuruinen”. Niin kuin yleensä Vietnamissa käy, minustakaan ei tullut nimeni kaltainen.

Vi kuvaa syvemmin Vietnamia, josta kirjailijan perhe lähti venepakolaiseksi, kun hän oli kymmenvuotias. Perhe hajosi, sillä isä jäi Vietnamiin. Ehkä seuraavassa kirjassa kirjailija kertoo enemmän isästään, jota hän kuvasi runsaasti Vin alussa kuvaillessaan vietnamilaista kulttuuria ja sukua. Mies on Vietnamissa perheen pää, mutta se ei estänyt perheen äitiä lähtemästä pakolaiseksi lastensa kanssa. Olot Vietnamissa olivat epävarmat jatkuvan sotatilan vuoksi. Vietnamin sotaa käytiin vuosina 1955-1975 kahtiajakautuneen Vietnamin ja niiden liittolaisten kesken. Vuonna 1978 Vietnam valtasi Kambodžan. Valtaus tiesi kiinalaissukuisille vietnamilaisille uudelleenkoulutusta ja muita vaikeuksia. Vuosi oli sama, jolloin kirjailijan hajonnut perhe pakeni Vietnamista.

Samaan tapaan kuin kanat, joita Mekongjoella veneissä asuvat ihmiset kasvattivat paksujen bambujen ontoissa sisuksissa, minäkin pysyttelin mieluiten liikkumatta asunnossamme, joka sekin oli jo liian tilava verrattuna pakolaisleirillä meille osoitettuun nurkkaukseen. Vartaloni oli sopeutunut veljieni ja äitini vartalon muotoihin. Nukuin muhkuraisella maalattialla kiinni heidän käsivarsissaan ja kyljissään.

Kirjailija palasi Vietnamiin sen jälkeen, kun valmistui juristiksi. Juristin ammatti ei suinkaan ollut se, mitä perheen vanhin poika ja äiti olisivat halunneet hänen opiskelevan. Muuttaminen Vietnamiin ei myöskään ollut heistä suotavaa. Kirjailijan olisi pitänyt mennä naimisiin kunnon vietnamilaisen miehen kanssa, ja elää sovinnollista elämää. Rivien välistä on jo heti alusta lähtien noussut kapinallinen tyttö, joka etsi itseään ja kykyjään. Vin sivuilla löytyy jo viitteitä kiinnostuksesta sanojen merkityksiin. Luen mielelläni seuraavatkin Kim Thúyn kirjat, sillä kirjoissa kuvataan runsaasti Vietnamia ja sen kulttuuria ja ruokia, jotka ovat itselleni hyvin outoja, mutta kiinnostavia, sillä eräs venepakolaisen poika ja hänen lapsensa kuuluvat sukuumme.
Kim Thúy kuvaa kirjansa Vi sivuilla elämäänsä ja siihen liittyviä kipeitä traumoja. Koskettava tarina.

Kim Thúy, Vi
Suom. Marja Luoma
Gummerus 2019
s. 133
Ranskankielinen alkuteos Vi 2016

Kim Thúy: Ru   

tiistai 5. marraskuuta 2019

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö


Pikemmin kuin hautauskappeleita tässä kaupungissa oli uuneja. Ihmisiä työnnettiin niihin sisään ja vedettiin ulos kuin leipiä, joita kauppojen hyllyillä ei ollut ja nuo kuivina satavat leivät muistuttivat meitä nälästä.

Venetzuelalaisen kirjailijan Karina Sainz Borgon fiktiivinen teos Caracasissa on vielä yö kertoo Venezuelasta ja sen järkyttävistä tapahtumista. Kirjassa muistellaan myös aikoja, kun kaikki oli vielä hyvin, mutta myös yhteiskunnan muutoksista ja niihin johtaneista tapahtumista. Venezuela elää kaaoksen kourissa. Syy pitkälle nykyisiin tapahtumiin on presidentti Hugo Chavezin politiikka ja hänen kuoltuaan valitun presidentin Nicolás Maduron politiikka. Maduro jatkaa Chavezin aloittamaa itsevaltaista maan johtamista armeijan johdon avulla.

Kuulin laukauksia. Aivan kuten olin kuullut edellisenä päivänä, ja sitä edellisenä ja sitä edellistä edellisenä.

Kirjan alussa päähenkilö Adelaida hautaa oman äitinsä, johon kuluu hänen viimeiset rahansa. Äidin sairastelu oli tullut kalliiksi, sillä kaikki lääkkeet piti hankkia mustasta pörssistä.
Adelaida toimi kääntäjänä, josta hän sai palkaksi euroja, mikä oli edellytys olla elossa, sillä Venezuelassa ei ollut enää toimivaa rahayksikköä. Ruokaa sai vain mustasta pörssistä euroilla tai tavaralla. Adelaida asui omassa kerrostaloasunnossa, mutta eräänä päivänä Adelaida ei päässyt enää asuntoonsa, sillä valtion rosvojoukot olivat vallanneet sen.

Tunnistamattomia ruumiita alettiin vähitellen kääriä pelkkiin muovisäkkeihin; ne kumottiin yhteishautoihin, joihin sadat murhien uhrit päätyivät.

Adelaida oli vuosien saatossa nähnyt valtavasti väkivaltaa, mellakoita ja mielenosoituksia. Ihmisiä otettiin vangeiksi, heitä kidutettiin, aivopestiin ja tapettiin. Jotkut pääsivät pakoon rajojen yli. Kaksoiskansalaiset pääsivät turvaan turvallisempiin maihin. Adelaida oli kuin tuuliajolla ilman perhettä, ilman rakastettua, ilman kotia ja henkilöllisyyspapereita. Sitten sattuma toi eteen mahdollisuuden, joka kasvoi uhkarohkeasti hänen ajatuksissaan huiputtaa Venezuelan viranomaisia.

Karina Sainz Borgo on kirjoittanut äärimmäistä hätää kärsivistä ihmisistä väkivaltaisessa diktatuurissa, jossa rikollisuus kukoistaa ja maa on äärimmilleen korruptoitunut. Caracasissa on vielä yö teos on kuvaus latinalaisamerikkalaisen valtion mädäntyneisyydestä. Kirja on kuin pahin dystopiateos, mutta se on Venezuelan nykyaikaa. Uskalias ja jopa uhkarohkea tarina Adelaidan elämästä.

Pää retkotti katukiveyksen reunan yli. Köyhä, laiha, miltei keskenkasvuinen vielä. Paikaltaan luiskahtanut kypärä paljasti kiväärin ammuksen rikki repäisemän pään. Siinä hän oli: kuin auennut hedelmä. Unelmieni prinssi silmät verestäen.

Karina Sainz Borgo, Caracasissa on vielä yö
Suom. Taina Helkamo
Aula & Co 2019
s. 206
La hija de la española 2019

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Carmen Maria Machado: Kahdeksan puraisua


Käytän hääpukuun enemmän rahaa kuin oli tarkoitus, mutta se on kaunis, ja on parempi tuhlata kuin olla kuollut.

Yhdysvaltalaisen novellikirjailija, esseisti, ja kriitikko Carmen Maria Machadon esikoiskirja Kahdeksan puraisua sopii hyvin tähän synkkään syksyyn, jota kurittaa pimeys, vesi ja kylmyys vuoronperään. Kirjan nimi Kahdeksan puraisua sopii mainiosti tähän taikuuksien, yliluonnollisuuksien ja magian aikaan, synkkyyteen ja omituisuuteen, sillä kirjassa on outoa maagista realismia, mikä pysäytti miettimään, että mitä tulikaan luettua.

Tarinoissa morsiamille ei koskaan käy hyvin. Tarinat haistavat onnellisuuden ja niistävät se sammuksiin kuin kynttilän.

Kahdeksan puraisua sisältää kahdeksan novellia. Kaksi ensimmäistä lainausta on novellista Aviomiehen tikki. Kirja sisältää myös Inventaarion, Äidit, Erityisen törkeää, Oikeat naiset ovat lihaa ja verta, Kahdeksan puraisua, Residenssivieras ja Hankala juhlissa nimiset novellit. Novellit koostuvat päätarinasta, jonka sisälle uppoaa useita lyhyitä tarinoita. Kirja kuvaa parisuhteita, seurustelusuhteita, lapsen kasvatusta, näkökulmia televisiosarjasta, vaatekaupan myyjiä, liikalihavuutta, taiteilijaresidenssiä. Teemoja on paljon, mutta ne keskittyvät ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Ihmiset ovat syvästi läsnä, tuntevia ja ajattelevia. Ihmisiä pahimmillaan ja parhaimmillaan.

Siinä hän on, kuistilla, pelkkää oljenkeltaista tukkaa ja kuhmuraisia niveliä, huuli rohtuneena halki kuin maa, johon ei ole koskaan satanut. Sylissä vauva: sukupuoleton, punainen, äänetön.

Jos novelleista pitäisi valita jokin mistä pitää, niin valitsisin Aviomiehen tikin. Novelli on outo ja sen loppu on makaaberi, mutta jostakin syystä novelli viehätti minua, ehkä parin kiihkeys ja intohimo sytyttivät minut. Ehkä novellin pari oli sellainen johon pystyin samaistumaan. Kirja kuvailee naisen elämää. Novelleihin liittyy jokin ulkopuolisuus, omituisuus, outous, mutta samalla myös todellisuus, josta ei haluta puhua, ainoastaan kestää se ja sen arki. Carmen Maria Machadon novellien henkilöiden elämät ovat salaisuuksia täynnä.

Carmen Maria Machado, Kahdeksan puraisua
Suom. Kaijamari Sivill
S & S 2019
s. 268
Novellikirja

lauantai 2. marraskuuta 2019

Isänpäiväkirjoja 2019




Isänpäivä on marraskuussa, ja siksi ajattelin esitellä tämän vuoden kirjauutuuksia. Lahjapakettiin voi kääriä tosielämän tarinoita, historiaa, urheilua, kaunoa, runoja, novelleja, kirjoja löytyy siis laidasta laitaan. Muistuttaisin myös, että kirjalahjan mukaan voi laittaa lappusen, jossa luvataan myös sitä rauhallista lukuaikaa, muuten lukemisesta ei tule mitään.
Huom! Kirja-arvostelun pääset lukemaan klikkaamalla kirjan nimeä.

Bythell Shaun: Elämäni kirjakauppiaana 
Shaun Bythell on kirjoittanut päiväkirjamaisen kirjan omasta elämästään kirjakauppiaana Skotlannissa, hyvin pienessä kyläpahasessa. Elämäni kirjakauppiaana kertoo vuodesta 2014. Jokaiselle päivälle on merkitty kuinka monta online-verkkotilausta on tullut ja kuinka monta kirjaa kirjakaupasta on löytynyt kyseisiin tilauksiin. Bythellillä on mielenkiintoisia apulaisia kirjakaupassaan. Varsinkin Nicky on hauska tyyppi. Nickyllä on oma käsitys siitä, miten apulaisen hommia tehdään. Niitä ei suinkaan tehdä pomon pillin mukaan, vaan käyttämällä omaa luovaa mielikuvitustaan, jota Nicky käyttää muutenkin elämässään. Hänellä on tapana tuoda pomolleen joka perjantai lähikauppiaan roskikseen heittämiä herkkuja.




Börjlind Cilla ja Rolf: Polttopiste
Ruotsalainen kirjailijapari Cilla ja Rolf Börjlind jatkavat viidennellä dekkarillaan, Polttopiste, suosittua dekkarisarjaa Tom Stiltonista ja Olivia Rönningistä. Tom Stilton muutti  Thaimaahan edellisen kirjan jälkeen. Hänen ajatuksia synkisti edellisen kirjan tapahtumat. Tom tarvitsi tekemistä, jottei masentuisi. Hän sai onneksi toimeksiannon, sillä hänen piti löytää eräs henkilö. Etsintäpuuhissa Tom löysi itsensä kiperässä tilanteessa thaimaalaisen mafian piilopaikassa, joka ei kaivannut päivänvaloa, mutta Tom ei malttanut olla sekoittamatta rikollisten puuhia.



Isomäki Risto: Viiden meren kansa
Risto Isomäen historiallinen teos Viiden meren kansa sisältää kahdeksan kertomusta historiasta. Kirja on eräänlainen aikamatka, jossa liikutaan kaukana historiassa 11 000 vuoden aikahaarukassa. Kirjassa tutustutaan ensimmäisiin ihmisiin, jotka tulivat Suomeen jääkauden aikana, eletään luonnonmullistusten keskellä, tutustutaan menneiden aikojen uskontoihin ja kristinuskon levittämiseen suomalaisten keskuuteen. Ajat ovat olleet karuja, mutta ihminen on selviytynyt, kun on elänyt ja kunnioittanut luontoa.


McNamara Michelle: Katoan yön pimeyteen
Yhdysvaltalaisen toimittajan Michelle McNamaran tositarina Katoan yön pimeyteen kertoo, miten hän kiinnostui eräästä rikollisesta, joka tehtaili rikoksia vuosikausia 70-80-lukujen Kaliforniassa, eikä jäänyt tuolloin kiinni. McNamaran aloittaessa tutkimaan kyseistä rikollista, jonka henkilöllisyys ei ollut tiedossa, hän nimesi rikollisen Golden State Killeriksi. Kyseinen henkilö saatiin lopulta kiinni dnan avulla. Michelle McNamaran Katoan yön pimeyteen tositarina avaa silmät sarjarikollisuudelle ja pahuudelle, ja samalla se antaa näkökulman suurelle määrälle poliiseja, tutkijoita, rikostoimittajia ja ulkopuolisia henkilöitä kohtaan, jotka yrittävät selvittää rikokset ja niiden tekijät.


Morris Heather: Auschwitzin tatuoija
Uusiseelantilainen kirjailija Heather Morris kirjoitti holokaustista selvinneen Lale Sokolovin tarinan aluksi elokuvakäsikirjoitukseksi, mutta kirjoitus laajeni lopulta myös romaaniksi nimeltään Auschwitzin tatuoija. Yksi syy miksi hän juuri selvisi yli kaksi vuotta pahamaineisella keskitysleirillä, oli työ tatuoijana. Auschwitziin ja Birkenauhun saapui jatkuvasti kymmeniä tuhansia vankeja, joiden käsivarteen tatuoitiin numerosarja. Joku selviää raakuuksista. Auschwitzin tatuoija oli yksi selviytyjistä. Ei unohdeta holokaustia.

 

Statovci Pajtim: Bolla 
Pajtim Statovcin kolmas teos on nimeltään Bolla, joka voi tarkoittaa esim. ulkopuolista tai käärmeenkaltaista olentoa. Molemmat merkitykset nousevat tästä rosoisesta, mutta hienovaraisesta kahden miehen rakkaustarinasta hyvin esille. On vuosi 1995 ja opiskelijanuorukaiset tapaavat toisensa ensikertaa Pristiinassa, Kosovossa. Pristiinan asukkaista suurin osa oli albaaneja ja vähemmistö serbejä. Toinen heistä oli serbi ja toinen albaani. Toinen oli naimisissa ja toinen ei. Intohimo humahtaa, ja he ovat melkein erottamattomat.



Waris Helena: Nuorgamin vettä 
Helena Wariksen Nuorgamin vettä on hullunhauska komedia, jonka päähenkilöllä Mikke Korhosella on tehtävä, josta hän löi kaverinsa Jeren kanssa sadan euron vedon. Veto liittyi ihka oikeaan Suomen pohjoisimman kunnan Nuorgamin veteen, ämpäriin ja kilpailuhenkisiin ihmisiin Nuorgamista Helsingin Havis Amandalle. Havis Amanda oli siis pääte-etappi, jonne Mikke halusi muutaman kuukauden matkan aikana päästä, mutta matka oli välillä rasittava ja sillä riitti uskomattomia tapahtumia, joille oli pakko nauraa hykertää ääneen tai ainakin hymyillä. Sopii hyvin nuoremmille lukijoille.

Toivottavasti näistä kirjoista löydät lahjavinkin miehelle, isälle, isoisälle, papalle, ukille tai vaarille... tai sitten itsellesi. 💝