Anders ja Anette De La Motte: Vehkeilyä Amalfin rannikolla

 

Miten mikään voisi vetää vertoja hänen ympärillään avautuvalle kauneudelle? Majesteettisille kesänvihreille kukkuloille ja kirkkaansiniselle vedelle, joka näytti sulautuvan taivaan äärettömyyteen. Näkymä oli niin kaunis, ettei sitä voinut selittää ilman merten jumalia, nymfejä, pyhimyksiä ja ihmeitä.

Ruotsalaisen avioparin Anders ja Anette De La Motten dekkari Vehkeilyä Amalfin rannikolla oli toinen osa Italiaan sijoittuvassa Lomaparatiisin murhat-sarjassa. Ensimmäinen osa sijoittui Caprille, tämä toinen osa sijoittui Amalfiin, ja kolmannessa osassa päähenkilöt, matkanjohtaja Lara ja bussikuskina toimiva Hugo, vievät turistit mukanaan Italian pääkaupunkiin Roomaan.

"Hyvät naiset ja herrat", hän sanoi tuttuun juhlalliseen tyyliinsä. "Olen ymmärtänyt, että te kaikki kuulutte konvehti-imperiumiin, ja siksi me haluamme tarjota teille aivan erityistä leivonnaista, joka on nimetty luostarin mukaan.

Amalfissa tutustuttiin paikallisiin nähtävyyksiin maalta ja mereltä käsin esim. maatilaan, jossa kasvatettiin sitruunoita. Ruotsalaisen konvehtitehtaan omistaja halusi alaistensa, jotka olivat etupäässä sukua ja muuten läheisiä, saavan matkalla vinkkejä, miten kehittää suklaan valmistusta, sillä konvehtitehtaalla  meni todella huonosti. Tehtaan omistajalla oli muutakin ilmoitettavaa, mikä ei ollut mieleistä kuultavaa kenellekään läsnäolijalle.

Lara katsoi olentoja uudestaan. Sudenleukoja, kynsiä. Pitkulaista kiepille vetäytynyttä ruumista, jota peittivät niljakkaan vihreät suomut. "Tai sitten se on merikäärme", hän mutisi.

Ruotsalaisen turistiryhmän lomalle  tuli odottamaton käänne, kun ryhmään tuli lisää sukulaisia, jotka konvehtitehtaan omistaja oli kutsunut paikalle. Tämä ei ollut ainoa yllätys, vaan lisää oli tulossa, sillä hotellin pihalta löytyi aamulla henkilö, joka oli saanut kohtauksen ja kuollut. Mitä tapahtuikaan ja mitä selvisi, siitä voit lukea kirjan sivuilta tarkemmin. Lupaan, että ainakin lomakaipuu herää kirjan sivuilla.

Anders ja Anette De La Motten dekkarissa Vehkeilyä Amalfin rannikolla jatkettiin tutustumista Italiaan, lomanähtävyyksiin ja herkulliseen ruokailuun.

Anders ja Anette De La Motte, Vehkeilyä Amalfin rannikolla

Suom. Tarja Lipponen

Johnny Kniga 2026

s. 346 + italian kielisiä sanahelmiä

Intrig i Amalfi 2025

Cosy crime

Lomaparatiisin murhat-sarjan 2. osa

Italia 

 

Anders ja Anette De La Motte: Kuolema Caprilla 

Frida Skybäck: Varjosusi

 

Vaikka kello oli vasta kymmenen, aurinko mollotti jo korkealla. Se paahtoi ikkunasta armoa antamatta ja muutti kokoushuoneen saunaksi.

Ruotsalaisen Frida Skybäckin Varjosusi dekkarin päähenkilöillä, Fredrika Stormilla ja Henry Calmentilla, oli kuumat oltavat, sillä kevät oli kuumaakin kuumempi, eikä poliisilaitoksen ikkunoita saanut auki, sisätuuletus oli olematonta, eikä lisätuulettimia ollut. Kokoushuoneen kuumuus oli vain kestettävä kaikkien muiden rikostutkijoiden kanssa. Fredrika ja Henry saivat tutkittavaksi erään nuoren opiskelijanaisen katoamisen. Siinä menikin sitten koko dekkarin aika. Jotain tulostakin saatiin aikaiseksi.

"Tervetuloa BubbleBuyhin, miten voin auttaa?" nainen sanoi mekaanisesti. 

Frida Skybäckin Varjosusi on kolmas osa Lundiin sijoittuvassa Fredrika Storm-dekkarisarjassa. Molemmilla, sekä Fredrikalla että Henryllä, oli meneillään myös yksityiselämässä hankaluuksia. Fredrika oli löytänyt äitinsä ja pikkusiskonsa, ja Henry oli epätietoinen, oliko hänestä tullut tietämättään isä.

Työelämään liittyvät tutkimukset eivät näyttäneet etenevän sitten millään. Fredrikan ja Henryn tutkimukset junnasivat paikoillaan, niin kuin painostavan kuuma kevätsääkin. Tutkimus linkittyi vihjeiden perusteella erääseen sovellusalan johtajaan, joka omisti BubbleBuy-sovelluksen.

"Olenko ainut, jolle tulee tästä paikasta kylmät väreet?"

Tutkimukset veivät myös eräälle vanhalle mökille, josta löydettiin lisää tutkittavaa. Tutkimuskuviot junnasivat jo sen verran pahasti minustakin, että olin jo varma, että mitään ei saataisi aikaiseksi, tai tutkimukset etenisivät vasta seuraavassa sarjan kirjassa.

Onneksi sentään eräs vanha kuolemantapaus selvisi, ja sen tekijä joutui lukkojen taakse. Fredrika jäi kyllä miettimään, että oliko tullut johdatelluksi jonkun suunnitelmiin. Niistä voit lukea tarkemmin kirjan sivuilta.

Frida Skybäckin Varjosusi hiippaili taustalla, kun kadonneen etsinnät olivat kuumimmillaan.

 

Frida Skybäck, Varjosusi

Suom. Jonja Rajala

Wsoy 2026

s. 434 

Dekkari

Fredrika Storm-sarjan 3. osa

Lund

Ruotsi

Kevät 

 

Skybäck Frida: Musta lintu 

Skybäck Frida: Rautakukka 

Skybäck Frida: Varjosusi       

 

 

Eeva Åkerblad: Amalia, Amalia!

 

 

Talo kuin saari peltojen keskellä. Puitten ja pensaiden oksat kasvoivat toistensa alle ja lomaan. Kärrytie vei kohti kivisiä portinpylväitä, joiden välistä saattoi sukeltaa sisään. 

Eeva Åkerbladin teos Amalia, Amalia! uppoutui kuumaan alkusyksyn maailmaan vanhassa pitsihuvilassa puutarhoineen, ja huvilan asukkaisiin, uskomattoman mielenkiintoisiin naishenkilöihin, joihin kuvaaja Erik A. Hyvärinen tutustui kuvatessaan toimeksiantajalleen kyseisiä pitsihuviloita.

Villiviini kiersi talon seiniä ja lasikuistia, kiipesi kaikkialle minne ylsi. Köynnösten alta erottui haalistunutta vaaleaa maalia. 

Pitsihuvila ei ollut unohdettu ja hylätty, vaikka Erik. A. Hyvärinen niin luuli aluksi.  Hän löysi puutarhasta nuorimman talon asukkaista, Amalian, joka oli tehnyt kasvimaasta hyvin tuottoisan, ja käytti aikaansa säilömiseen, sillä säilömisaika oli menossa.  

Maitohorsmista leijaili valkoista, pehmeää haituvaa, ja rähjäinen nuori harakka lennähti pihamaan poikki. Keltaraitainen kissa juoksi matalana, silmät olivat mustat ja häntä paksu.

Pitsihuvilassa asui siis kolme Amalia-nimistä naista. Iki-Amalia eli isoäiti oli ollut näyttelijä ja voisi sanoa, että näytteleminen jatkui heti, kun Erik A. Hyvärinen tuli kameroineen taloon. Iki-Amalian mielestä Erik tuli varta vasten kuvaamaan häntä, kuuluisaa näyttelijää. 

Pian Erik päättikin tehdä talosta ja sen asukkaista dokumentin, mutta hänen pitäisi saada ajatuksilleen hyväksyntä talon asukkailta.  Keskimmäistä Amaliaa oli hyvin vaikea edes tavata, saatikka jutella hänen kanssaan, sillä hän oli hyvin ihmisarka.

Eeva Åkerbladin teos Amalia, Amalia! henki pitsihuvilan rapistunutta, mutta samalla hyvin kuvauksellista elämää.

 

Eeva Åkerblad, Amalia, Amalia!

S & S 2026

s. 253

Maikku Hollola: Murhia ja kenkiä

 

Yllättäen, kesken kuuman ja uneliaan aamupäivän, katua käveli vieras nainen reppu selässään. Hän oli selvästi turisti. 

Maikku Hollolan dekkari Murhia ja kenkiä aloitti uuden Lángos-kirjasarjan tavalla, josta nousi esille heti Eurooppaa ja samalla koko maapalloa kuumentava ilmaston lämpeneminen, sekä toisena asiana pakolaiskriisit ja niiden vuoksi rakennetut korkeat raja-aidat. Kirjasta nousi myöskin EU-tukien väärinkäyttö, joten kirjan kirjoittajille kiitokset yhteiskunnallisesti tärkeiden asioiden esille nostamisesta.

Voiko ihminen oikeasti sulaa kuumuudesta, Eerika ajatteli, kun hiki valui salakavalasti aurinkolasien takana suoraan silmään ja kirveli. 

Makra István eli unkarilaisen Kismóran pikkukaupungin poliisipäällikkö, tuttujen kesken Lángos, joutui yllättäen ratkomaan kaupungin rajalle rakennettujen raja-aitojen väliin ilmestyneen uhrin tapausta. Asukkaat olivat varmoja, että uhri oli pakolainen tai prostituoitu, joten rikosta ei heidän mielestä kannattanut enempää tutkia, niitähän riitti ihan liikaakin. Kaiken tietävä pormestari paasasi sitä, että rikos pitäisi tutkia niin, ettei kaupungin maine kärsi. 

Struudeli oli lehtevä ja hedelmäinen juuri niin kuin kuuluikin. Pinnalle ripoteltu tomusokeri antoi sopivaa lisämakeutta. Eerika kalasti viimeisetkin taikinamurut kostutetulla etusormella suuhunsa. Olo alkoi olla täydellinen.

Eerika oli miehensä kanssa rakennuttanut talon Kiásmoraan, ja oli nyt tullut viettämään viikon loman yksin, ja kirjoittamaan samalla dekkariaan. Eerika suri miestään, mutta muut asukkaat ottivat puheliaan suomalaisen heti seuraansa. Varsinkin naapuritalossa asuva Ilona oli hauskaa seuraa, ja kuskasi mielellään Eerikaa. Tosin kotiinpaluumatkat jäivät usein saamatta, kun Ilonalla oli yllättäen muuta tekemistä.

Wellcome to Villa Kirsikka! 

Viikon lomailu Kiásmorassa teki hyvää miestään surevalle Eerikalle. Lähistöllä asuva Lángoskin kiinnostui Eerikan seurasta, ja lupasi pelata jopa pingistä yhdessä. Onneksi Lángos asui lähellä, sillä Eerika tarvitsi apua eräänä iltana ja kiljui hätääntyneenä avunhuutoja.  Mutta siitä tapahtumasta ja rikosten ratkaisuista, unkarilaisen viinin sekä mausteisen ruoan sekä herkullisten tunteiden  mehevästä sekoituksesta, jonka kruunasivat yllättävät loppukuviot, voit lukea lisää kirjan sivuilta.

Maikku Hollola oli pistänyt unkarilaisen pikkukaupungin salaisuudet sekaisin dekkarissaan nimeltään Murhia ja kenkiä.

 

Maikku Hollola, Murhia ja kenkiä

Lind & Co 2026

s. 238

Dekkari

Cosy crime 

Lángos ratkaisee -sarjan 1. osa 

Unkari 

ps. Maikku Hollola on Johanna Hulkon ja Kristiina Olmiala-Szépin kirjailijanimi. 

A. M. Ollikainen: Kiikku

 

"Meillä on täällä epäselvä ruumis, tai siis kuolema. Arvelin, että haluat nähdä tuoreeltaan itse. Vaikka ei se varsinaisesti ole kovin tuore enää, ollut metsässä ainakin yön yli, sanoisin, vaikka en tietysti ole mikään oikeuslääkäri..."

Aki ja Milla Ollikaisen Kiikku jatkoi Helsinkiin sijoittuvaa dekkarisarjaa, jonka päähenkilönä toimii komisario Paula Pihlaja. Ensimmäinen uhri ja toinenkin uhri olivat kiikkuneet kiikun päällä pysyäkseen hengissä, mutta eihän se oikein onnistunut, kun murhaaja oli vierellä ja halusi uhreja lisää. Sarjan ensimmäinen dekkari oli nimeltään Kontti. 

Hän alkaa muistella hämärästi. Hän on ottanut vastaan tarjotun oluen. Sitten hän on äkkiarvaamatta alkanut vajota sumuun. Siinä sumussa hän on kulkenut tänne.

Kiikku jatkui leikkikentän maisemissa, jossa oli kiipeilytelineitä ja lapsia leikkimässä. Paula Pihlaja teki rikostutkintaa alaistensa Karhun, Rengon ja Hartikaisen kanssa. Ryhmä teki hyvää yhteistyötä töissä, ja yhdessä käytiin korisharjoituksissa vapaa-ajalla. Pian kävi selville, että uhrit tunsivat toisensa.

Paula huokaisi - yhtä aikaa helpotuksesta ja surusta. Siitä surusta, joka hänen pitäisi pian viedä perille.

Kiikkulautamurhat saatiin selvitettyä, mutta tutkimustyöstä voit lukea lähemmin kirjasta.  Paula Pihlajan oman elämän ongelmat olivat myös esillä ja nyt oli tullut aika selvittää niitäkin. Siispä Pihlaja vieraili vankilassa keskustelemassa erään vangin luona.

A. M. Ollikaisen Kiikku jatkoi poliisiryhmän yhteistyötä kiitettävällä tavalla. Valitettavasti sarjamurhaaja toteutti  fantasioitaan ikävän vauhdikkaalla tyylillään. Pihlajan tutkimusryhmällä oli siis kiire kantapäillään, jotta tekijä saatiin kiinni.

 

A. M. Ollikainen, Kiikku

Otava 2022

s. 304

Dekkari

Paula Pihlajan tutkimukset-sarjan 2. osa

 

A. M. Ollikainen: Kontti 

 

 

 

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

 

Sinä olet elänyt hyvän elämän.

Tommi Kinnusen teos Pitkä aukea jatkoi itsenäisesti jo Neljäntienristeyksestä ja Lopotista tutuksi tulleen Johannes Löytövaaran tarinaa. Johanneksesta oli tullut vanhus, ja hän vietti viimeisiä vuosiaan hoitolaitoksessa, nykyisin jo pelkästään sängyssä, liikuntakyvyn ja puhekyvyn menettäneenä. Hänen luonaan kävi joka päivä puhumassa joku nainen, mutta Johannes ei tiennyt, kuka hän oli, ehkä toinen hänen tyttäristään.

Sinä olit valokuvaaja, muistatko Johannes? Äitikin oli, ja sinusta tuli samanlainen.

Nainen oli Johanneksen isosisko, Anna. Heillä oli iso ikäero. Johannes oli ollut läheinen toisen siskonsa Helenan kanssa. Johannes oli jo saatellut hautaan Helenan ja vanhempansa ja mummunsa ja...

Muistatko sinä vielä meidän vanhan kodin? Sen sodantakaisen? Sen missä asuttiin kaikki yhdessä. Sinä ja minä ja Helena. Isä ja äiti. Ja mummu. Sen polttivat silloin, kun me oltiin evakossa.

Ja muistihan Johannes evakkomatkan ja muutakin. Kirjan tarina oli tarina Johanneksen elämästä ja rakkauksista. Johanneksella oli onni rakastaa syvästi vaimoaan Kaarinaa ja lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Ainoa ikävä suhde oli äitiin, jonka elämä oli vihan sokaisemaa, sillä äiti Lahja oli ollut naimisissa Johanneksen isän Onnin kanssa, joka rakasti miehiä, ei Lahjaa. Onni oli kipuillut mielenterveysongelmiensa kanssa, ja teki lopulta itsemurhan.

Tommi Kinnusen Pitkä aukea avasi jälleen kuusamolaisen Löytövaaran perheen elämää, ja tällä kertaa Johanneksen kertomana. Kirjailija on antanut äänen muistisairaalle hoitolaitoksen asukkaalle, mikä on valtavan tärkeä huomio, kun vanhusten palveluista ja hoitamisesta on hyvinvointialueilla karsittu ja ajateltu heistä vain kulueränä, mistä säästetään. Vanhukset ovat eläviä ihmisiä ja heillä on takanaan elämää ja omia läheisiään ja tapahtumia ja tunteita, jotka koskettavat, niin kuin Pitkä aukea koskettaa jokaista sen lukijaansa.

Me ollaan surullista sukua, Johannes. Sinä olit aina isän poika. Aina. Vaikka ei meistä kukaan tainnut olla äidin lapsi. 

Tommi Kinnusen Pitkä aukea oli kertomus kuusamolaisen valokuvaajan elämästä, elämän tähtihetkistä ja rakkaista, sekä niistä kipukohdista, jotka piirsivät pitkään elämään harmaita raitoja ja suruja. Kirjan tunteita herkästi koskettavaa tekstiä oli uskomattoman vaikuttavaa lukea ja olla mukana.

 

Tommi Kinnunen, Pitkä aukea 🧡🧡🧡🧡🧡

Wsoy 2026

s. 264

Valokuvaamo

Kuusamo 

 

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys 

Tommi Kinnunen: Lopotti 

 

Sylvia Plath: Lasikello

 

Kesä oli kummallinen, painostava, se kesä kun Rosenbergit joutuivat sähkötuoliin ja minä ihmettelin, mitä tekemistä minulla oli New Yorkissa.

Yhdysvaltalaisen runoilijan ja kirjailijan Sylvia Plathin (1932-1963) klassikko, Lasikello vuodelta 1963, on hänen omaan elämäänsä pohjautuva teoksensa, jossa hän kertoi miten sairastui masennukseen, yritti itsemurhaa ja joutui mielisairaalaan hoitoon. Lisäksi kirjasta nousi esille, miten kallista hoito olikaan ja miten eriarvoisia hoidettavat olivat. Hoito ei olisi onnistunut ilman, että hän sai siihen rahoitusapua.

Kai minun olisi pitänyt olla yhtä innoissani kuin suurin osa muista tytöistä, mutta minua ei vain liikuttanut mikään.

Esther Greenwood, 19-vuotias opiskelija, oli valittu 11 muun nuoren naisen kanssa erään New Yorkissa sijaitsevan lehden avustajiksi kuukauden ajaksi. He saivat matkat, hotellihuoneet, ruokailun, plus kaikenlaista muuta mitä toimittajat saivat tehdessään juttujaan mm. käydessään muotinäytöksissä tai haastatellessaan kuuluisuuksia. Illat  kuluivat juhliessa ja juodessa.

Esther ei ollut innostunut toimittajan töistä. Hän ei nähnyt itseään valmistuessaan muuta kuin runoilijana.

En tajunnut, miksi ihmisten piti tuijottaa. Monikin oli kummallisemman näköinen kuin minä.

Veriset kasvot kyllä herättäisivät huomiota kenessä vain. Esther oli sairastunut, joten hän ei enää ymmärtänyt, vaan eli kuin olisi lasikellon alla, erillään muista. Mikään ei koskettanut häntä. Ajatukset oli vallannut itsemurhat. 

Lasikellon ilma pakkautui ympärilleni enkä voinut liikahtaakaan.

Luin teoksen Lasikellon alla vuosia sitten ja se oli Mirja Rutasen suomentama. Alunperin kirja julkaistiin salanimellä Victoria Lucas. Siltalan uuden painoksen suomentaja on Kaijamari Sivill ja kirjan nimi on lyhentynyt aiemmasta Lasikelloksi.

Pidin valtavasti molemmista käännösteoksista. Huolimatta siitä, että Sylvia Plath oli vakavasti sairastunut mielenterveysongelmiin, hänen tekstistään nousi myös esille se, että hän oli kriittinen arkielämän ja yhteiskunnan tarkkailija ja pohtija sekä humoristi. Kirjan päähenkilö Esther ei halunnut lapsia, ja hänellä oli ongelmia, koska hän halusi neitsyydestään eroon. Kirjailijalla itsellään oli kaksi lasta runoilija Ted Hughesin kanssa. Sylvia Plath asui lapsineen itsemurhan tehdessään  Lontoossa.

Sylvia Plathin Lasikello oli tarina nuoren naisen taistelusta vakavaa masennusta vastaan.

 

Sylvia Plath, Lasikello *****

Suom. Kaijamari Sivill *****

Siltala 2026

s. 305

The Bell Jar 1963

Ensim. suomennos Lasikellon alla Mirja Rutasen kääntämä

Mielenterveys

Itsemurha