Johan Rundberg: Se joka laumaa vartioi

 

Edellisenä iltana noin yhdentoista aikaan oli kuultu kaksi kovaa pamausta lyhyin väliajoin. Kukaan lähistön asukkaista ei ollut pitänyt sitä erityisen merkillisenä.

Ruotsalaisen Johan Rundbergin psykologinen jännityskirja Se joka laumaa vartioi valittiin vuoden 2025 parhaaksi esikoisdekkariksi Ruotsissa. 

Kirjan luettuani voin kyllä yhtyä kehuihin, sillä kirjassa oli tukholmalaisen varakkaamman asuinalueen asukkaiden halua pysytellä suojassa ja turvassa ulkopuolisilta ja varsinkin ei-ruotsalaisilta. Asukkaiden mieleen ei oikein tullut, että kuka vaan voi aiheuttaa ongelmia ja uhkia, myöskin ystävät, perheenjäsenet, työkaverit ym. henkilöt. Asukkaat siis turvasivat omakotitalojaan kameroilla, liiketunnistimilla ja ulkovalaistuksella ulkonaista uhkaa vastaan. Myös Martin ja Sanna hankkivat omakotitaloonsa turvasysteemit. Tosin Sanna oli ollut niitä vastaan.

Lyhyt ilmoitus saa kylmät väreet kiirimään Sannan selkäpiissä. Tällä kertaa kyse ei ole myöhästymisestä, vaan Mya ei ole ollut tunnilla ollenkaan.

Martinin ja Sannan yläasteikäinen tytär Mya oli hankalassa iässä ja koulussa oli ollut ongelmia ennenkin. Nyt hän oli ystävystynyt uuden luokkakaverinsa kanssa, ja he tekivät yhdessä outoja juttuja mm. kuvasivat erään videon, josta tuli isoja ongelmia. Kommunikointi teinin kanssa oli melkein mahdotonta. Mya oli vanhempiaan vastaan joka asiassa.

15-vuotiasta epäillään todennäköisin syin murhista. Poliisi ei kerro, onko epäiltyjä enemmän, ja pidättäytyy kommentoimasta enempää.

Kirjan tarinassa oli siis tapettu kaksi henkilöä haulikolla. Martin ja Sannan harrastivat ampumista ja kulkivat metsällä. Heillä oli aseita autotallin lukitussa asekaapissa, josta oli kadonnut ase. Näistä ase asetelmista ja tyttären kouluongelmista on saatu aikaiseksi jännitystä tihkuva perhedraama. Lisäväriä toi mukaan Sannan traumaattinen menneisyys, jota hän oli kaunistellut kaikin tavoin, mutta siitä voit lukea lisää kirjan sivuilta. 

Johan Rundbergin jännityskirja Se joka laumaa vartioi nosti esille nuoruuden uhkat ja ikävyydet. 

 

Johan Rundberg, Se joka laumaa vartioi *****

Suom. Jänis Louhivuori *****

Docendo 2026

s. 562

Den som vaktar flocken 2025

Ruotsin paras esikoisdekkari 2025 

 

Annikki Setälä: Myllytontun tarinoita

 

Vanha isä Myllytonttu istui sopessaan ja kuunteli, miten tuuli vinkui ja ulvoi myllyn nurkissa.

Annikki Setälän (1900-1970) lastenkirjan Myllytontun tarinoita on kuvittanut Rudolf Koivu (1890-1946).  Annikki Setälä oli aikansa tunnetuimpia ja tuotteliaimpia lasten- ja nuortenkirjailijoita Suomessa, ja taiteilija Rudolf Koivu (1890-1946) puolestaan oli kaikkien aikojen tunnetuimpia suomalaisia lastenkirjojen kuvittajia, joka itsekin kirjoitti satuja.

Myllytontun tarinoiden päähenkilö oli pieni Myllytonttu, joka asui isänsä ja äitinsä kanssa myllyssä. Ensimmäisessä tarinassa myllyn vieressä oleva puro voimistui yllättäen suureksi ja vei alajuoksun kaksi muuta myllyä mukanaan. Niiden tonttuperheet hakivat apua myllystä, jossa tietysti autettiin hätää kärsiviä. 

Harvoinpa tontuilla oli ollut niin hauskaa kuin sinä päivänä, jolloin porsas saapui myllylle.

 

 

Mylläri oli ottanut pienen possun sikolättiin asumaan, mutta Iisko-niminen possu ei viihtynyt siellä yksin, vaan karkasi jatkuvasti. Sehän nauratti kovasti tonttuja, kun possu juoksi ensin ja muu porukka perässä.

Oli pari päivää aikaa jouluun. Ilmassa liiteli suuria valkoisia lumihiutaleita, jotka tanssivat ja leijailivat ja putosivat pehmeinä peittäen alleen kaikki, mitä vain eteen sattui.

Myllytonttu sai hyvän ystävän tonttutytöstä, joka ilmestyi yllättäen heidän ovelleen joulun alla. Yhdessä he eksyivät jopa metsähiiden luolaan, mutta onneksi pääsivät sieltä karkaamaan pois. Olipas se oikea seikkailu.

Annikki Setälän lastenkirjassa Myllytontun tarinoita oli satumaailman hahmoja: tonttuja, jättiläisiä, keijuja ja metsähiisi lapsineen. Lastenkirjan tapahtumat sijoittuivat Rovaniemen seudulle, jossa kirjailija Annikki Setälä asui perheineen. Kirjailija, kääntäjä, opettaja ja radiotoimittaja Setälä perusti Rovaniemelle nukketeatterin vuonna 1948 ja kirjoitti useita nukketeatterinäytelmiä. 

Ollessaan  opettajana 1950-60 luvuilla Ivalossa, Annikki Setälä joutui kollegoidensa kanssa vastakkain, koska salli saamelaisten lasten puhua äidinkieltään, joka siihen aikaan oli kiellettyä kouluissa, joissa pyrittiin saamelaiset unohtamaan kulttuurinsa, kielensä jne. Annikki Setälällä oli selvästi sydämen sivistystä ja ymmärrystä, joka nousi myös esille Myllytontun tarinoista.

 

Annikki Setälä, Myllytontun tarinoita

Kuvitus Rudolf Koivu 

Väyläkirjat 2026

s. 92

Alkuperäisteos: Otava 1945

Lasten klassikkokirja

Syksy-talvi 

 

 

Milja Kaunisto: Napoleonin koodi

 

Sydäntalven räntäsade vihmoi vaunujen ikkunalaseja vasten, ja vastasulanut lumi sai vaununpyörät luisumaan ja kolkkaamaan päin kadunkulmien kivisiä vaunuesteitä. Artémis oli kohmeessa päästä varpaisiin.

Milja Kauniston Napoleonin koodi sijoittui 1800-luvun alkuvuosiin. Kirjan päähenkilö, orvoksi jäänyt Artémis, muutti miehensä mukana Pariisista Villecomtalin kylään apteekkariksi. Aviomies oli myynyt Artémisin isältään perinnöksi saadun apteekin ja lapsuudenkodin, ja he matkustivat hevoskyydillä miehen lapsuusmaisemiin.

Pariisin suuret, valoisat majatalot olivat totisesti jääneet taakse. He olivat tulleet kauas menneisyyteen, vanhojen kuninkaiden aikaan.  

Napoleonin Ranskaan oli kiintoisaa matkata, josta kiitän kirjailijaa. Napoleoniin aikana Ranskassa muutettiin kalenterista ja vuorokaudenajoista lähtien kaikki. Tuosta omavaltaisuudesta ja muutostoiminnasta tuli mieleeni nykyajan eräs muutoksia ja tulleja mielettömällä tavalla heilutteleva valtionjohtaja. 

Napoleon oli siis vallassa 1800-luvun alussa, ja oli säätänyt uuden lain, jota kutsuttiin Napoleonin koodiksi. Vallankumous oli suonut naisille vapauden kymmeneksi vuodeksi, nyt se oli jälleen mennyttä. Nainen ei voinut omistaa, eikä periä mitään, ei olla edes apteekkarina.  Mutta kaukana Villecomtalin kylässä se olisi vielä mahdollista. Artémisin mies ei kyennyt tekemään apteekkarin työtä, koska ei ollut opiskellut sitä missään, mutta hän omisti mielellään porvarisoikeudet, jotka sai naidessaan nuoren Artémisin.

Artémis tiesi, että hänen ei tarvitsisi laskea sekunteja enää pitkään. Hän tiesi sen miehen hajusta. Se oli voimakkaampi ja pistävämpi kuin yleensä. Ureaa, hikeä, sipulia ja silmitöntä vihaa.

Artémis oli saanut tottua avioliitossaan väkivaltaan, sillä mies oli järkyttävän väkivaltainen ja hakkasi vaimoaan koko ajan. Vain se,  että mies odotti vaimon synnyttävän poikalapsen, piti Artémisin hengissä, sillä siinä tapauksessa omaisuus ja apteekki siirtyisivät miehen omistukseen, ilman lasta se menisi valtiolle  tai ehkä suvulle. Artémisilla oli keinot siihen, ettei tullut raskaaksi.

Apteekin pintoja pyyhkiessään Artémis tunsi katoavaisen hetken ajan tyytyväisyyttä siitä, että tulisi tekemään töitä juuri siellä. Ehkä hän oli juuri tuntenut onnea. Hän ei voinut olla varma.

Artémisin elämästä tuli todella kiintoisaa, kun hän kotiutui uuteen kotikyläänsä ja sen asukkaisiin. Eräästä miehestä, joka oli houkutellut heidät kylän asukkaiksi, tuli ahkera apteekissa kävijä. Mies ymmärsi hyvin sen, että Artémis oli virallinen apteekkari ja hänen miehensä oli vain ymmärtämätön öykkäri.

"Hyvä herra", Artémis huokaisi, "minä tiedän hyvin mihin Louise Régis menehtyi, eikä se ollut isorokko. Mutta tiedän myös, miksi teidän on vietävä minut vankilaan.

Artémis joutui vankilaan, mutta siitä voit lukea lähemmin kirjan kiihkeän koukuttavilta sivuilta. Villecomtalin kylässä tapahtui kaikenlaista ja ihmiset sairastivat kuka mitäkin. Varsinkin kuppa oli yleistynyt seudulla. Isorokkokin levisi lopulta kylään, eikä siltä ollut mahdollisuus suojautua, vai oliko sittenkin? 

Artémisilla oli kylään tullessaan mukanaan isältään saatu salaisuus, jota hän varjeli myös kylässä asuessaan. Lopulta hän päätti ottaa selvää isän salaisuudesta, tosin sen salaisuuden halusi kiihkeästi saada haltuunsa eräs ikävä tyyppi, hinnalla millä hyvänsä.

Milja Kauniston  Napoleonin koodi vei mukanaan apteekkimaailman historiallisiin vaiheisiin. Upea kirja ja ihana päähenkilö. 

 

Milja Kaunisto, Napoleonin koodi 💜💜💜💜💜 

Aula & Co 2026

s. 501

Historiallinen romaani

1800-luvun alku

Ranska

Apteekki

Isorokko

Naisen perimisoikeus ja muut oikeudet 1800-luvulla

Johanna Holmström: Karhunkaatajat

 

Aurinko kohoaa teräksenharmaana Varjon rämeen ylle ja aloittaa uuden aamun. Männyn latvassa istuu yksinäinen korppi pehmeään utuun kääriytyneenä ja odottaa. Yö on ollut viileä. Sankka usva riippuu kostean sammalen yllä ja lintu on vaiti.

Johanna Holmströmin Karhunkaatajat on toinen osa Villipedot-jännityskirjasarjassa. Ensimmäinen osa oli nimeltään Suden lapset, jossa pääosia esittivät luonto ja syvällä kuhmolaisen metsän sydämessä elävä mysteerilahko. Lisäksi siinä oli eksynyt pikkupoika. Samoilla teemoilla liikuttiin myös Karhunkaatajat kirjan tarinassa. Tällä kertaa etsittiin kadonnutta nuorta tyttöä, joka lopulta löytyi Kuhmon metsistä. Etsittiin myös karhun kaatajia. 

Maanantaina Henni Laine oli yllättäen ilmestynyt poliisiasemalle mukanaan Jennan valokuva. Hän oli ilmoittanut, että halusi julkaista valokuvan ja Jennan nimen ja iän. Tuloksia ei tarvinut odottaa kauan. Poliisiasemalle oli välittömästi tulvinut lukemattomia silminnäkijähavaintoja, joista useimmat olivat pelkkää soopaa...

Henni oli kadonneen Jennan äiti. Hennin elämämänhallintataidot olivat jo pitkään olleet sekaisin, eikä hän ymmärtänyt päihteiden sekoittamana tyttärensä tarvitsemasta avusta. Jenna oli vastannut perheen kotitöistä ja nuoremmasta siskosta äidin sekoillessa viinan kanssa. 

Henni oli nuorena hukkuneen pojan tyttökaveri, jota käsiteltiin Suden lapsissa. Henni ei ollut päässyt eroon vanhoista murheista, vaan eli niissä päivittäin. Ja syypää oli tietysti silloin nuori poliisi Minna Salminen, jonka olisi Hennin mielestä pitänyt pelastaa poikaystävä. 

Minä kuolin. Kuolin siellä. Simon huoneistossa. Hän kuristi minut, eikä kukaan tullut auttamaan. Minä kuolin ja hän sai elää. Hän hankkiutui minusta eroon, eikä kukaan tule etsimään minua.

Jenna oli joutunut mukaan todella ikäviin juttuihin, mutta niistä voit lukea kirjan sivuilta lisää. Karhunkaatajissa on todella ikäviä kuvauksia nuoren tytön hyväksikäytöstä, joten kirja ei sovellu herkille lukijoille. 

Karhunkaatajat teoksen poliiseina toimi edellisestä kirjasta tutut Minna Salminen ja Timo Kyrö. Minna kipuili elämää Kuhmossa sekä avioliittoaan. Edellisen jutun tapahtumat olivat vielä käsittelemättä ja siihen lisättynä nämä ikävät työkuviot rasittivat lisää ja ylikuormittivat jaksamista. Timo oli puolestaan löytänyt uuden ihmissuhteen, mutta oliko hänen työpaikkansa sen vuoksi vaarassa. Poliisitkin ovat ihmisiä ja heillä on menossa monenlaista, sekä töissä että yksityiselämässään.

Johanna Holmströmin jännityskirja Karhunkaatajat  liikkui kadonneen tytön  ja suurten metsäneläinten jäljillä.

 

Johanna Holmström, Karhunkaatajat ****

Otava 2026

s. 479

Jännityskirja

Villipedot-sarjan 2. osa

Nuoren hyväksikäyttö

Metsästys

Syksy

Kuhmo 

 

Holmström Johanna: Suden lapset

 

Holmström Johanna: Karhunkaatajat 

 

 

Virpi Vainio: Turjanmeren tytär

 

Kohtalo totisesti paiskoi ihmistä kuin tuuli kerjäläisen hattua, Valeria ajatteli, kun käveli navetan sivu kylätielle päin ja kaiken varalta lopotti kahteen kertaan munkkien vanhan rukouksen Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä. Jos se Valerian sinnikkäästä rukoilemisesta oli kiinni, Antti Teerikallio pysyisi hengissä, virui hän sitten missä tahansa sotavankeudessa tai sairassängyssä.

Virpi Vainion Turjanmeren tytär jatkoi upeasti toisella kirjalla Petsamo-sarjaa. Ensimmäinen osa oli nimeltään Petsamon enkeli, ja siinä elettiin 1930-luvun loppuvuosia siihen asti, kun sota syttyi  marraskuussa 1939. Päähenkilö, nuori Valeria Vedoroff asui Petsamon Kaakkurissa läheistensä kanssa, kun käsky evakkomatkasta tuli aivan viime hetkillä. Evakkoajan he viettivät Tervolassa. 

Tieto rauhasta tuli, kun Valerialla oli jo iso raskausmaha, eivätkä muut perheenjäsenet luvanneet Valerian matkustavan vielä kotiin pienen poikansa kanssa. Valeria ei tiennyt lastensa isän olinpaikasta yhtään mitään.

Antti Teerikallio katseli sodan runtelemaa satamakylää. Miehen harmaat sarkahousut ja samanvärinen villapaita näyttivät kahta kokoa liian isoilta. Vyöhönkin hänen oli ollut pakko tehdä ylimääräinen reikä, jotta housut pysyivät ylhäällä.

Valerian mies Antti oli selvinnyt sodasta fyysisesti, mutta henkinen puoli oli hajalla, kuten suurimmalla osalla  sotaan osallistuneilla. Hän oli ollut sairaslomalla, ja paluu rintamalle oli jo määrätty, mutta sitten tuli onneksi rauha. Antilla ja muilla sotaneuroosista kärsivillä traumatisoiduilla ihmisillä oli omat keinonsa lääkitä itseään. Hän halusi kuitenkin palata Petsamoon ja sinne hänet vei hänen ystävänsä Wallenius. Asunto löytyi teltasta, niin kuin monella muullakin, sillä asunnot oli tuhottu ja poltettu.

Jäämeri siinsi ympärillä kuin tarjottimella. Tutut tunturijonot kalarantoineen lohduttivat enemmän kuin mikään muu sitten hartaasti odotetun rauhanjulistuksen. Täällä katseella oli tilaa mennä ja palata, ja Valeria käänteli päätään sinne tänne ahmiakseen rantaviivasta tuttuja maisemia.

Valeria ei kauan odottanut Tervolassa, että koti olisi laitettu kuntoon sodan jälkeen, vaan palasi poikansa kanssa Petsamoon. Pian olikin synnytyksen aika ja sairaalassa ollessa, siellä oli myös eräs läheinen henkilö. 

Valeria lapsineen oli selvinnyt monesta ongelmasta ilman Antin apua. Miten yhteiselämä sodan raunioittaman miehen kanssa sujui, sen voit lukea kirjan sivuilta.

Valerian ystävällä Maijalla oli myös mielenkiintoiset ajat käynnissä, sillä hän osallistui erään henkilön piilottamiseen siksi aikaa, kun amerikkalainen laiva tulisi noutamaan kyseistä henkilöä, jonka moni muukin maa halusi. Laivalla oli jo kiire lähtöön, sillä Norja oli jo miehitetty ja saksalaiset sotilaat tulossa vauhdilla pohjoista kohden.

Virpi Vainion Turjanmeren tytär oli tulvillaan historiaa, rakkautta ja rikoksia Jäämeren rannoilla Petsamossa. 

 

Virpi Vainio, Turjanmeren tytär 💙💙💙💙💙

Wsoy 2026

s.358

Petsamo-sarjan 2. osa

Jäämeri-Suomi 1940

Paras kotimainen kaunokirja Storytel Awards-palkinto 2026

Ensimmäinen julkaisu äänikirjana

 

Virpi Vainio: Petsamon enkeli 

Tuire Malmtedt: Jehki

 

Tenon sarvi Tanahornissa saa meissä aina aikaan saman tunteen. Kuin olisimme maailman laidalla. Kuin kaikki päättyisi tähän.

Tuire Malmstedtin psykologinen jännityskirja Jehki kertoi Ninasta, joka etsi tietoa kymmenen vuotta aiemmin Jäämeren rannalle kadonneesta miehestään, Jehkistä. Hänen miehensä oli kotoisin Utsjoelta, joten ennen Jäämerelle matkaamista, Nina tapasi Utsjoella Jehkin vanhemmat ja ystävät. Hillasta hän sai hyvän auttajan tutkimuksiinsa.

Sinua ei koskaan löydetty eikä sydämeni rauhoittunut. Se ei räjähtänyt, vaikka pahimpina hetkinä olin varma, että niin käy. Se jäi viritetyksi.

Ninaa vastassa oli ystävälliset ihmiset sekä Utsjoella että Manderleyssä, Norjassa. Nina puhui hyvin myös norjan kieltä, sillä hänen vaarinsa oli norjalainen ja oli aikanaan majakanvartijana Berlevågissa. Nina vietti lomansa yleensä vaarin seurana. Jehki oli kosinut Ninaa majakan tornissa. Viikko häiden jälkeen mies katosi jälkiä jättämättä. 

Ainoastaan pahana henkenä hän voi varoittaa Vuotnaa ja ainoastaan pahana henkenä hän voi pelotella väärintekijää. 

Nina otti matkalukemiseksi Jehkin viimeisen käsikirjoituksen, jossa oli viittauksia muinaissaamelaisten tarustoihin. Käsikirjoitus kertoi fantasian keinoin vastakkaisesta maailmasta, alisesta. Nina ei ymmärtänyt olevansa vaarassa, vaikka hän sai siitä ikäviä merkkejä. Mikä oli Jehkin salaisuus ja mitä hänelle oli tapahtunut? Miksi paikalliset ihmiset salailivat asioita häneltä, ja halusivat hänen palaavan takaisin Helsinkiin?

Tuire Malmstedtin psykologinen jännityskirja Jehki henki pohjoisen Jäämeren kylmyyttä ja pahoja tekoja.

 

Tuire Malmstedt, Jehki

Aula & Co 2026

s. 282

Psykologinen jännityskirja

Jäämeri

Utsjoki 

Karoliina Niskanen: Sillinpyytäjä

 

Torsti sanos, et se ol kaunein paikka maan pääl, paljon muuta se ei sit pyynneistään kertonu.

Mää kerron Torstis ny. 

Karoliina Niskasen teos Sillinpyytäjä sijoittui Turun saaristossa sijaitsevaan Rymättylään, ja siellä olevaan satamaan nimeltään Röödilä. Noista ajoista Röödilän nimi on lyhentynyt puhekieleen paremmin sopivaksi: Röölä. Röödilässä asui Kalamamma, joka oli yksi kertojista, toinen oli nuori Freja, joka oli Torstin tytär. Kolmas kertoja oli Frejan äidinisä Nestori, joka kirjoitti kirjeitään Frejan äidille maailman eri satamista. Nestori oli houkutellut tyttärensä Kainuusta Röödilään. Sinne jäi opettajan paikka ja turvattu elämä.

Ajan kans se oppis rakastamaa Rymättylän laaksoi ja luatoi ja havumettii, lahtii ja saarii, järviiki. Kyl mää joka kerta pelkäsin, ku musta auto ajo tiäl, mut Torstii ei koskaa haettu poikakottii.

Kalamamman puhetta oli kiva lukea, kun olen oppinut ymmärtämään Varsinais-Suomen murretta mieheltäni, joka on kotoisin Rymättylästä. Rööläkin on minulle tuttu paikka, sillä olemme pitäneet toisinaan venettä satamassa. Röölässä järjestetään usein eri tapahtumia Sillimarkkinoista lähtien. Kirjan tapahtumien aikaan Röödilässä oli sillitehdas. Saukko-nimiset pyyntialukset kiersivät pyytämässä silliä ja toivat ne Röödilän tehtaalle jatkojalostukseen. Torsti oli töissä pyyntialuksilla. Nykyisin sillitehtaan tiloissa on viinitehdas, jossa valmistetaan paikallisista omenoista viiniä.

Äiti istui lypsyjakkaralla koivunoksa kädessään. Piilotin kyyneleeni häneltäkin. "Sää et kerro mul mitään", sanoin. "Mut mää tiedän kaiken. Torsti on mun isä. Ja mää tiedän miks se jätti meidät." 

Tuijotimme toisiamme, kaikki aaltoili.

"Mää lähden isän kans merille."

Frejan isällä oli jo vaimo ja poika, kun Freja syntyi Esterille. Torstilla oli muita naisia koko ajan, mutta hän ei eronnut Siv-vaimostaan. Torsti oli levoton ja kaipasi jatkuvasti merille. Onneksi Frejalle, Esteri ei huolinut Torstia heidän elämäänsä, sillä kaiken lisäksi Torstilla oli päihdeongelmia ja impulsiivista käytöstä. Torsti olisi halunnut viedä Frejan merille, mutta Esteri halusi Frejalle hyvän koulutuksen ja tasaisen elämän. Isänkaipuu jäyti kuitenkin Frejan mieltä koko ajan, ja hän oppi seuraamaan salassa isänsä perheen elämää, ja tutustui myös velipuoleensa.

Sitä mää täs vaa fundeeraan, miks sää niimpal tahrot Torstist kaikenlaist tiättää, eik toi jo riittäny mitä mää äsken sul kertosin?

Karoliina Niskasen upean vetävällä ja koskettavalla tavalla kirjoitettu Sillinpyytäjä vei saaristomeren syleilyyn ja monille merimatkoille. Freijan isoisän mukana pääsin sillinpyyntimatkoille maailman merille. Freija peri siis isoisältään ja isältään meren levottoman kutsun, jota äiti Esteri tasapainoitti kainuulaisella luonteenlaadullaan. Kalamamma puolestaan toi vanhemman ihmisen tasapainoisuutta ja turvaa Frejan lapsuuteen ja nuoruuteen, kun hän ikävöi isäänsä. Suosittelen.

 

Karoliina Niskanen, Sillinpyytäjä 💙💙💙💙💙 

Bazar 2026

s. 329

Rymättylä  vuonna 1940 ja nykyaikana

Röödilä satama

Kalastus