Carin Hjulström: Kuolema käy kylässä

 

Raikas kesätuuli puhalsi läpi Bron poliisikonttorin - joka oli jo monen vuoden ajan sijainnut väliaikaiseksi tarkoitetussa parakissa lähijuna-aseman parkkipaikalla. 

Ruotsalaisen Carin Hjulströmin dekkari Kuolema käy kylässä on jo viides osa maalaismaisemaan sijoittuvassa Taimitarhamurhat-sarjassa. Sarjan poliisipari Olle Magnusson ja hänen kollegansa Rita Walther kärsivät kuumasta parakista, mutta parakin väliaikaisuus vain venyi ja venyi. Muuten heidän työnsä vaikutti vähäiseltä, sillä maaseudulla ei ollut kovin paljon rikoksia, mutta pian löytyi tienvarresta kuollut mies, ja Ollen ja Ritan päivät venyivät ikävän pitkiksi.

Sesongin alussa Siri ja Anton koettivat aina kehitellä taimitarhalleen jotain uutta - yhtenä vuonna he avasivat kukkakahvilan kauniiseen uuteen talvipuutarhaan, toisena vuonna viereiselle pellolle viljeltiin leikkokukkia, joita asiakkaat saivat itse poimia. Tänä vuonna oli päätetty panostaa ruukkuyrtteihin ja tuoksuherneeseen.

Kuuluisa näyttelijä Siri Ehrensvärd piti taimitarhaa yhdessä veljenpoikansa Antonin kanssa. Anton oli päättänyt yhdessä naisystävänsä Cecilian kanssa matkustaa Afrikkaan. Antonin vanhemmat olivat kadonneet sinne vuosia aiemmin. Nyt oli aikaa ja vähän rahaakin matkata Tansaniaan, ja yrittää selvittää mitä oli tapahtunut? Mielenkiintoinen tarina. 

Kaiken muun lomassa oli ehdittävä lukea näytelmän käsikirjoitus, joka oli tullut viime viikolla postissa.

Säbyholmissa riitti kiireistä menoa koko kesäksi. Kuollut mies oli järjestänyt kesäjuhlat illalla, ennen kuolemaansa. Poliisit suhauttelivat puhumaan tämän tästä kesäjuhliin osallistuneiden kanssa, sillä kuollut mies ei ollut kuollut luonnollisesti, eikä myöskään liikenneonnettomuudessa.  

Sirillä oli kaksinverroin töitä taimitarhalla, ja syksyn näytelmän harjoitukset alkoivat ikävällä tavalla. Siitäkin voit lukea lähemmin tämän viihteellisen maalaiskylään sijoittuvan dekkarin parissa. Edellisessä osassa Olle ja Rita auttoivat pientä poikaa ja hänen siskoaan, ja tuo poika tarvitsi edelleen apua, joten kirjan sivuilla on monenmoista juonenlankaa, mitä seurata. Oliko tarinan lopputulos pehmeä villapeitto, vai suttuinen purettu lankakerä? Uskon kuitenkin, että viihdyt Säbyholmissa yhtä hyvin kuin minäkin.

Carin Hjulströmin dekkarissa Kuolema käy kylässä oli kesäisen viihtyisää, vaikka välillä oli synkemmät tunnelmat.

 

Carin Hjulström, Kuolema käy kylässä

Suom. Nina Mäki-Kihniä

Tammi 2026

s. 541

Med döden som gäst 2023

Cosy crime

Taimitarhamurhat-sarjan 5. osa 

Kesä

 

Carin Hjulström: Pikku murha vain

Carin Hjulström: Vain pisara verta 

Carin Hjulström: Yksi ruumis liikaa 

Carin Hjulström: Kun luminen on maa

Carin Hjulström: Kuolema käy kylässä   

 

 

Elina Backman: Joka yksin jää

 

Leivonmäen kansallispuistossa surisee ja sirittää. Pienet hyönteiset kulkevat ikuisia polkujaan. On tilaa hengittää. Tuuli havisuttaa puita ja lintu lehahtaa lentoon oksalta. Pieni muurahainen kiitää maata pitkin ja tarttuu kaksi kertaa itsensä mittaiseen korren palaan. Se raahaa heinää yli maahan kätketyn synkän salaisuuden.

Elina Backmanin dekkari Joka yksin jää jatkoi yhtä varmalla ja samalla viihtyisällä otteella kirjasarjaa, jonka päähenkilöinä toimivat podcastaaja Saana Havas ja hänen avomiehensä ja tulevan lapsensa isä, rikosetsivä Jan Leino. Heillä on tapana tutkia erillisiä rikostapahtumia, jotka yhdistyvät jossakin vaiheessa kokonaisuuksiksi. Joka yksin jää on sarjan kuudes kirja.

Kahvista nousee höyryä syysaamuun. Saana kävelee aitan luota kohti pihakeinua. Olisi parasta lopettaa kuvaaminen ja juoda kahvi pois ennen kuin se jäähtyisi. Kahvia siemaillessaan hän katsoo Inkerin mylläämää uutta viljelyspenkkiä, ja kansallispuistosta löydetyt salaperäiset luut  palaavat mieleen. Kenelle ne voivat kuulua? Ajatus metsähaudasta ei nostata pintaan kovinkaan hyviä fiiliksiä.

Niinhän siinä kävi, että Saana löysi jo samana päivänä itsensä läheltä kansallispuiston metsähautaa. Saana oli tullut viettämään aikaa tätinsä Inkerin luokse, ja kuuli tädin miesystävältä Harrilta lähistöllä kadonneista tytöistä, joten hänellä alkoi surista uusi podcast-juttu mielessään. Saanan päiviin tuli siis kiireitä, ja toisaalla poliiseillakin oli kiireitä erään vanhan rikostapahtuman selvittelyssä.

Minä olen Saana Havas ja sanon vain tämän: Vaarassa on se joka yksin jää.

Saana sai uuden podcastinsa melkein valmiiksi Inkerin hellässä huomassa. Vielä siinä jäi tekemistä, mutta rikollinen jäi kiinni, koska murha, ja tässä tapauksessa murhat, eivät vanhene koskaan. Saas nähdä jatkossa, malttaako Saana jäädä kotiäidiksi vauvan synnyttyä. Siihen oli kuitenkin monta kuukautta vielä jäljellä.

Ps. En ymmärrä miksi  Jan Leinon työkaverista Susannasta voi jopa samassa lauseessa olla hänestä käytetty liikanimi ja oma nimi. Aivan kuin kyseessä olisi kaksi eri henkilöä. Susannankin elämässä on ollut kaikenlaisia käänteitä. Ehkäpä niistäkin kuullaan tarkemmin jatkossa.

Elina Backmanin dekkari Joka yksin jää tutki kansallispuistoon haudattuja salaisuuksia.

 

Elina Backman, Joka yksin jää ****

Otava 2026

s. 378

Dekkari

Saana Havas-sarjan 6. osa

Cosy crime

Syksy 

 

Backman Elina: Kun kuningas kuolee

Backman Elina: Kun jäljet katoavat

Backman Elina: Ennen kuin tulee pimeää

Backman Elina: Kuinka kuolema kohdataan

Backman Elina: Kuka pimeässä kulkee 

 

Jacqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä

 

Usein iltaisin ennen nukahtamista ajattelin nuorta vartijaa. Hyödynsin sitä vähää minkä olin kyennyt arvaamaan: jossain toisessa elämässä hän olisi tullut viereeni istumaan, pyytänyt minua tanssimaan ja sanonut nimensä, minulla olisi ollut nimi jonka olisin sanonut hänelle, me olisimme jutelleet, ja jos olisimme pitäneet toisistamme, olisimme kuljeksineet käsi kädessä.

Belgialaisen Jacqueline Harpmanin (1929-2012) dystopiateos En ole koskaan tuntenut miehiä kertoi maan alla bunkkerissa vankina kasvaneesta tytöstä, joka ei muistanut vanhemmista eikä entisestä elämästään mitään. Heitä oli bunkkerin häkissä vankina 39 naista ja tyttö, jolla ei ollut nimeä. Heitä vartioi kuusi miestä, jotka eivät puhuneet mitään. Jos vangit tekivät jotain, joka oli kiellettyä vartijoiden mielestä, suuri ruoska lävähti lähelle.

En osaa tietenkään sanoa, minkä ikäinen olin. 

Bunkkerin vangeille oli paljon sääntöjä: ei saanut koskettaa toisia, ei riidellä, ei laulaa, nukkumaan piti mennä, kun valot sammuivat, eikä kanssakäymistä saanut olla. Vangit tekivät itse ruoat niistä vähistä tarvikkeista mitä saivat, ja kasvisten keitinvesi oli samalla iltakeitto. Vaikka liikuntaa oli vähän, vangit olivat laihoja ja aliravittuja. Vaatteet olivat riekaleita, kuukautissuojia ei ollut.

"Totuus on, että kenelläkään ei tunnu olevan johdonmukaisia muistoja, joiden perusteella voisimme hahmottaa mitä silloin tapahtui. Emme tiedä edes, oliko silloin sota", Dorothée sanoi.

Jacqueline Harpmanin dystopiateos En ole koskaan tuntenut miehiä toi mieleeni Margaret Atwoodin teokset Orjattaresi ja  Testamentit, joissa molemmissa naiset olivat miesten alistamia. Harpman on itse kokenut juutalaisten vainon ja ollut perheensä kanssa juutakaisvainoja paossa. Ei ihme, että mielikuvitus luo näin kammottavia kuvauksia ihmisten vangitsemiseesta ja alistamisesta. Alitajuinen pelko seurana voi kehitellä mitä vain.

"He ovat lähteneet".

Vankeus loppui siihen, että vartijat häipyivät kuullessaan hälytyssireenin äänen, ja jättivät avaimet häkin lukkoon, ilmeisesti vahingossa. Vangit käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja häipyivät bunkkerista. Kirjan tarinasta voit lukea lisää naisten ja varsinkin nimettömän tytön elämästä.

Jacqueline Harpmanin En ole koskaan tuntenut miehiä voitti vuoden 2025 Blogistania Globalian. Laitoin heti kirjan kirjaston varauslistalle ja sain sen vasta nyt luettavakseni. Kirja on kiinnostavan erityinen. Sen maailma on dystopiakirjallisuudelle sopivan kammottava. Naiset pääsivät vuosien vankeuden jälkeen bunkkerista maan pinnalle, sen jälkeen heitä ei painanut enää pelko, eikä nälkiintyminen, eikä ruoskiminen. He pystyivät koskettamaan toisiaan ja puhumaan vapaammin, tekemään työtä. Alueella oli kuitenkin muuta kammottavaa, mitä he saivat selville.

Jacqueline Harpmanin dystopiateos En ole koskaan tuntenut miehiä oli mustanpuhuva nuoren ihmisen kasvutarina, mutta samalla se oli selviytymistarina niissä olosuhteissa, mitkä kirjailija oli luonut.

 

Jacqueline Harpman, En ole koskaan tuntenut miehiä ***** 

Suom. Nana Sironen *****

Hertta Kustannus 2025

s. 221

Moi qui n´ai pas connu les hommes 1995 

Dystopia 

Blogistanian Globalia-voitto 2025 

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija #klassikkohaaste 23

 

 

Heinäkuun aamun aurinko tähtäsi ovelan näköisenä kaukaisen Mykrävuoren huipulta, erään kuusen latvasta. Soiden reunat sinersivät autereesta ja lampien pinnat liekehtivät.  

Veikko Huovisen (1927-2009) Havukka-ahon ajattelija valikoitui 23. Klassikkohaasteen kirjakseni. Kirjan ensimmäinen lause jo hurmasi kauniilla luontokuvauksellaan. Tarina jatkui kanahaukan lennon kuvauksella ja heinäkuisen  sään merkkien tarkistuksella. Kirjassa liikuttiin etupäässä ulkosalla ja siinä oli vain muutamia henkilöhahmoja.

Rauhallista oli ja kaunista. - Konsta Pylkkänen istui kaivonkannella puhdistaen etusormellaan varpaanvälejään mietteliään näköisenä. Haukotellen hän poimi kaivonkammesta flanelliset jalkarätit. Hän puisteli niitä kohti aurinkoa, kohti etäistä Mykrävuorta ja peninkulmaisia saloja.

Havukka-ahon ajattelijan päähenkilö oli Konsta Pylkkänen. Päähenkilön on sanottu olleen korpifilosofin ja muistuttaneen kirjailijaa itseään. Huovinen kirjoitti Konstasta luonnossa yksinään viihtyvän veitikkamaisen tarkkailijan, jolla oli eri ihmisille omat tarinansa, joilla ei välttämättä ollut minkäänlaista todellisuuspohjaa, kunhan hän väritti ihmisten omia puheita ja luuloja todellisuudesta.

Mitäpä muuta kuin taipaleelle. Sää oli edelleen mainio, ei liian kolea, mutta ei liian kuumakaan. Aurinko paistoi nyt ihmisten iloksi ja mielen virkistykseksi eikä suinkaan herpauttavan kuumana tulipallona. Mäntyjen neulastupsut kiilsivät kirkkaan vihreinä. Suon sarat taipuilivat ja suhisivat hiljaa.

Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija on kiinnostanut heti julkaisustaan lähtien vuonna 1952 eri kulttuurialan julkaisuja, radiokuunnelmina, elokuvina, näytelminä ym. Nykyaikana on innostuttu valtavasti eri formaateissa luonnosta ja luonnossa liikkuvista ihmisistä, jotka havainnoivat luontoa eri tavoin. Nykyajan Konsta Pylkkäsiä on siis mahdollista tavoittaa eri somealustoilta ja tv-ohjelmista.

Luonto on aina parasta, oli sää millainen tahansa, kunhan pidetään huoli siitä, että luontoon ei jätetä roskia, eikä turmella luontoa, kun siellä liikutaan. Jos vahinkoja sattuu, niistä kannattaa ilmoittaa. Jokainen on velvollinen ilmoittamaan, jos havaitsee luontotuhoja. Pienet määrät roskia on helppo itekin ottaa mukaan ja viedä pois, kun ne näkee luonnossa, mutta isot, luontoa ja eläimiä rikkovat kaatopaikkajätteet ovat rikos ja siksi niistä on ilmoitettava.

Mitähän mieltä Konsta Pylkkänen olisi ollut ilmastonmuutoksesta tai luonnon roskaamisesta? Metsien suojelu ei ehkä olisi ollut hänen lempiaiheensa, koska hän teki itsekin metsätöitä. Tai mistäpä sitä minä tietäisin, ja arvatenkin Konsta olisi minun kanssani jutellessa vain höynäyttänyt ja antanut minun luulotella omiani.

 

Veikko Huovinen, Havukka-ahon ajattelija

Wsoy 2017

s. 211

Ensimmäinen painos ilmestyi 1952

Lukijoiden valitsemat 12 klassikkoa-sarjan teos 

Kainuu

Tv-sarja 1971 pääosassa Lauri Leino 

Elokuva 2010 pääosassa Kai Lehtinen

Radiokuunnelma

Näytelmiä 

Kirjabloggaajien 23. klassikkohaasteen vetäjänä toimii Gregorius Jotakin syötäväksi kelvotonta-blogista. Kiitokseni vetäjälle.

Klassikkohaasteesta on muodostunut jo  yli 10-vuotinen perinne. Joka vuosi tammikuussa ja heinäkuussa kirjojen lukijat ja kuuntelijat voivat osallistua kyseiseen lukuhaasteeseen lukemalla valitsemansa klassikkokirjan. 

 

Klassikkohaasteisiin lukemani kirjat:

1. Émile Zola: Nana

2. Veijo Meri: Manillaköysi

3. Maria Jotuni: Huojuva talo

4. Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

5. Aila Meriluoto: Peter-Peter

6. Annikki Kariniemi: Erään avioliiton anatomia

7. Ken Keysey: Yksi lensi yli käenpesän

8. Timo K. Mukka: Tabu

9. Hannu Salama: Juhannustanssit

10. D.H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja

11. Lasse Sinkkonen: Solveigin laulu

12. Anja Kauranen: Sonja O kävi täällä

13. Juhani Aho: Rautatie

14. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan 

15. Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys 

16. Anni Blomqvist: Maija

17. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

18. Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar 

19. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu 

20. Mary Shelley: Frankenstein

21. Eeva Kilpi: Tamara 

22. L. M. Montgomery: Sininen linna 

23. Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija 

 

 

Shari Lapena: Vihan varjot

 

Vermontin Fairhillissä ei koskaan tapahdu mitään. Se on pieni kaupunki peltojen keskellä, ja Green Mountains-vuoristo kohoaa kaukaisuudessa. Maissia ja heinää. Katettuja siltoja ja kummitustarinoita.

Yhdysvaltalaisen Shari Lapenan psykologinen trilleri Vihan varjot keskittyi pikkukaupungin rikostapahtumaan. Eräs maanviljelijä löysi pelloltaan alastoman nuoren tytön, jota kalkkunakondorit olivat syömässä. Tyttö oli siis tapettu ja viety pellolle. Kuka tekee sellaista uinuvassa pikkukaupungissa, missä ei tapahdu koskaan mitään, vai tapahtuuko sittenkin, eikä asioista puhuta?

Se olen minä. Mutta siis kuollut ja häväisty minä. Mieskolmikko näyttää tosi vakavalta. Onpa tämä outo uni. Haluan jo herätä.

Rileyn paras kaveri lapsuudesta asti oli murhattu. Riley tosin ei tiennyt, että Diana oli jäänyt kummittelemaan, ja seuraamaan tilanteen kehittymistä. Ainoastaan Dianan äiti tunnisti tyttärensä olevan lähellä, mutta oli surun murtama ainoan tyttärensä kuolemasta.

Sitten on vielä sekin, että mitä jos joku on nähnyt hänet?

Shari Lapenan Vihan varjot trillerissä pyöriteltiin tekijöinä Dianan poikaystävää, opettajaa, josta hän oli tehnyt valituksen ja asiakasta, joka häiritsi Dianaa kaupan kassalla. Diana oli vapaa-aikana töissä kaupassa, sillä hän säästi rahaa yliopisto-opintojaan varten.

Shari Lapena keskittyi trillerissään pienen yhteisön vaikeisiin ihmissuhteisiin. Hän toi esille miespuoliset henkilöhahmot, jotka piinasivat nuoria tyttöjä  kaikin eri tavoin. Asia on yleismaailmallinen ongelma. Kun oli kaunis, kuten trillerin Diana, miehet koukuttuivat tekemään ikäviä juttujaan, ja omistamaan, tuijottamaan, vakoilemaan jne. 

Shari Lapenan trilleri Vihan varjot paljasti pikkukaupungin pimeimmät salaisuudet. 

 

Shari Lapena, Vihan varjot

Suom. Paula Takio-Pairault

Otava 2025

s. 303

What Have You Done? 2024

Psykologinen trilleri 

Laura Sola: Sadannella sivulla kuolee koira

 

Minä olin työllisyyspalveluiden pahin painajainen. Tai sellaisen mielikuvan henkilökohtainen työneuvojani Maarit oli onnistunut minulle luomaan.

Laura Solan supersuosittu Sadannella sivulla kuolee koira on kertomus siitä, miten kirjan päähenkilö, noin kolmekymppinen Ella, joka oli aiemmin köyhä ja työtön, alkoi tilailemaan ikäviä tapahtumia tuntemilleen ja tuntemattomilleen ihmisille. Hänellä kun sattui olemaan vapaata aikaa ja veikkausmiljoonia pankkitilillään. Kirjan nimi hämää vähän, ainakin...

Shoppailu oli Milanon suola. Ja eivätkö pesänrakennus ja matkailu olleetkin lottomiljonäärien ainoat varteenotettavat elämänpolut? Olin päätellyt, että koska kaikkien suosikkikiinteistövälittäjä oli manan mailla (traagista, todella traagista), minun oli parempi jatkaa ykkösluokan lentojen ja viiden tähden hotellien parissa.

Tuhlatessaan aikaansa ja miljooniaan, Ella matkusteli ympäri Eurooppaa, asui luxushotelleissa ja shoppaili ja kulki taidenäyttelyissä. Matkoillaan hän tapasi kaikenlaisia ihmisiä ja baareissa tuli notkuttua aika tavalla. Lopulta sekin alkoi kyllästyttää. Niinpä aikaa ja rahaa kului ihmisten stalkkaamiseen ja rikosten suunnitteluun. Apua puuhiinsa hän sai eräältä Alexilta, johon oli ihastunut, mutta jota samalla pelkäsi. 

Minusta oli vihdoin tullut sellainen työnarkomaani, jollaiseksi yhteiskunta oli aina halunnut minut kasvattaa. Minä aidosti pidin työstäni!

Siis mitä tulikaan luettua. Laura Solan Sadannella sivulla kuolee koira oli todella hauska, mutta samalla sitä piti pohtia, että arkielämässä Ellan tapainen työllistyminen olisi tappavaa ja väkivaltaista ja siinä tulisi ruumiita aina, kun Ella niin tahtoisi. 

Ellan tarina oli siinä mielessä erityinen, että rikoskirjoissa yleensä miehet ovat pääosissa rikosten tekijöinä, mutta tämä tarina antoi erilaisen kuvan huumorilla höystettynä, puolileikillään, eikä ihan vakavastiotettuna. Lisämausteen ja -värin antoi tietysti jo pitempään samanlaisilla markkinoilla työskennelleen rakastetun yllättävä löytyminen.

 

Laura Sola, Sadannella sivulla kuolee koira

Tammi 2026

s. 480

Cosy crime

 

Mitä sinä tekisit, jos voittaisit veikkauksessa miljoonia?

Itse olen aika höppänä ja jakaisin rahat läheisteni kanssa ja säästäisin pahan päivän varalle. Likkakaverin kanssa on päätetty, että pankkitilillä pitää olla ainakin arkkurahat.

U. M. Susimetsä: Hämeen linnan varjossa #naistenviikko

 

Häme, syyskuu 1614

Syksyllä mikkelinpäivän aikoihin, silloin lapsen oli määrä syntyä. Yhdeksisen kuukautta Tuomaanpäivästä, niin Kerttuli oli laskeskellut. Silti hän jähmettyi aloilleen, kun ensimmäinen kivun aalto vihlaisi vatsanpohjaa.

Ulla ja Marko Susimetsän Hämeen linnan varjossa jatkoi kiinnostavalla tavalla historiallista Hämeen linna-kirjasarjaa. Sarja kertoo nuoren Kerttulin elämästä. Kerttuli oli menettänyt perheensä eräässä väkivaltaisessa hyökkäyksessä, ja teki töitä fatabuuripiikana Hämeen linnassa. Hän oli piilotellut raskauttaan, mutta lopulta raskaus tuli ilmi. Lapsen isä oli lähtenyt Ruotsin puolelle, ja Kerttuli oli jäänyt yksin selviytymään lapsensa kanssa. 1600-luku oli ikävää aikaa yksinäisille äideille, jos heillä ei ollut perheensä turvaa. Kerttulia odotti häväistys ja karkoitus Hämeen linnasta.

"Naista ja lasta täytyisi nyt pitää visusti silmällä", Helga Hampaaton sanoi asetellessaan peitettä paremmin lavitsan jalkopäässä. "Ovat raukat, alttiina pahoille hengille ja kateille. Äiti on kirkottamatta, ja niin kauan kuin lasta ei ole ristitty, saattaa piru käydä tuomassa tilalle vaihdokkaan."

Kerttuli oli saanut lapsineen yllättävän turvapaikan, mutta sitä turvaa uhkasi koko ajan eräs kurja ja väkivaltainen rosvojoukko. Tuo joukko pääsi lopulta yllättämään Kerttulin, ja toisella kertaa vuorostaan hänen turvanaan toimineen henkilön. Kirjan sivuilta voit lukea lähemmin noista ikävistä tapahtumista. 

"Tämä on Christine de Pizanin jo 1400-luvun alussa kirjoittama Le Livre des Trois Vertus. Hän kirjoittaa, että mikäli tytöt kävisivät koulua ja heille opetettaisiin samoja asioita kuin pojille, he oppisivat täysin samalla tavalla ymmärtämään taiteita ja tieteitä."

"Toivon, jungfru Kirstin, että lainaatte tämän kirjan." 

Kerttulin lapsen isä, vapaaherra Karl Ulvhufud, oli paneutunut  kotikartanossaan Upsalassa rakuunakomppanian kokoamiseen ja kouluttamiseen nuoren kuninkaan, Kustaa II Aadolfin kehoituksesta. Edellisellä Venäjän sotamatkallaan, Karl oli tutustunut aatelisneito Kirstiniin, ja heistä oli tullut hyvät ystävät. Tosin Kirstin tunsi jo enemmän kuin ystävyyden tunteita Karlia kohtaan, vietettyään aikaa useamman kerran Karlin kartanolla. Karl ei voinut kuitenkaan unohtaa nuorta Kerttulia.

Uudelle sotamatkalle lähtiessään, Kirstin ja jopa kuningas kehoittivat Karlia noudattamaan sydämensä ääntä. Tapasivatko Kerttuli ja Karl vielä toisensa, sen voit lukea kirjan sivuilta. Vai oliko sydämet jo valloitettu toisaalle?

U. M. Susimetsän Hämeen linnan varjossa  vei 1600-luvun väkivaltaisiin sotiin, sekä rakkauden ja vanhojen parantavien loitsujen maailmaan.

U. M. Susimetsä, Hämeen linnan varjossa

Karisto 2026

s. 440 + Jälkisanat ja kiitokset

Historiallinen viihderomaani

Hämeen linna-sarjan 2. osa

1614-1615

 

U.M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli 

 

Nimpparionnea Tiinat, Kirsit, Kirstit ja Kristiinat  💝

 

 Yöpöydän kirjat-blogin Niinalle kiitokset haasteesta.