maanantai 10. elokuuta 2026

KIRJASYKSY 2026

 


Kesän lämmön jälkeen on tulossa syksyisen ihanat, värikkäät ja satoisat päivät. Kirjamarkkinoilla on myös uutta tuotantoa, jota on syksyn aikaan kiva käydä kirjamessuilla kuulostelemassa ja katselemassa. 

Kerään uusia lukuvinkkejä yleensä kirjakatalogeista ja blogikavereiden sivustoilta, sekä kirjaston uusien kirjojen listalta. Viihdyn parhaiten kirjojen parissa, joista löytyy jännitystä, historiaa,  luontokuvauksia ja kiinnostavia henkilöhahmoja sekä koukuttavia juonenkäänteitä.

 

 

Johanna Valkaman Kultalangan kehrääjä aloittaa uuden Kauppahuoneen Maria -kirjasarjan tamperelaisesta kangaskauppiaasta. Vuonna 1865 Maria tapasi kotimatkallaan ilosilmäisen kulkukauppiaan ja mitä siitä seurasikaan...

 

 

Virpi Vainion Turjanmeren tytär on toinen osa Petsamo-sarjassa. Ensimmäinen osa oli nimeltään Petsamon enkeli ja se kertoi 1930-luvun loppuvuosien tapahtumista ennen Talvisotaa. 

Turjanmeren tytär jatkaa evakossa olleen Valerien ja hänen poikansa tarinaa 1940-luvulla. Mutta missä oli pojan Antti-isä?

 


 

Sofia Sjöholmin esikoisromaani Heta Liisantyttären isoviha vie kauas 1700-luvulle, jolloin aika oli sotaisaa, ja kirjassa kuvataankin naisen asemaa varsinkin sota-aikana. 

 


 

Tommi Kinnusen Pitkä aukea jatkaa itsenäisesti Neljäntienristeyksen ja Lopotin tarinoita.  Päähenkilö Johannes kertoo kirjassa elämästään kerran kadonneelle rakastetulleen. Lopotti julkaistiin vuonna 2016, ja jo silloin kirjailija lupasi kolmannen kirjan Johanneksen tarinaan. Tuskin maltan odottaa, että saan tämän kirjan luettavakseni.

 


 

Marko Järvikallaksen novellikirja Seitsemän päivän avioliitto kertoo kymmenen tarinan kautta omalaatuisten ihmisten elämänkuvioista. Olen kirjailijan novellien fani. Blogista löytyy kirjailijan novellikirjat Sano jotain kaunista sekä Saattue. Kirjoista löytyy Raymond Carverin tyyliin tummanpuhuvia ja syvälle tunteisiin painuvia tarinoita, sekä rajoja ja sääntöjä rikkovia ihmisiä, mutta miksi he tekevät niin?

 


 

Joonatan Tolan Roikkuva sotilas jatkaa hänen tarinointiaan lapsuudenperheestään. Ensimmäisen kirjan, Punainen planeetta, tarkasteluun nousi isä, ja toisessa kirjassa, nimeltään Hullut ihanat linnut, äiti oli esillä. Vanhemmat olivat moniongelmaisia, ja lapset otettiin lopulta huostaan.

 


 

Douglas Stuartin teos Johnin poika John sijoittuu Skotlantiin. John-Callum palaa kotiseudulleen isänsä lammastilalle. Ilmeisesti taideopinnot olivat epäonnistuneet ja John kaipaa rakkautta. Isänsä puolestaan järkyttyy pitkätukkaisesta ja jumalan hyljänneestä pojastaan. Stuartin Booker-palkittu Shuggie Bain kertoi kirjailijan omista lapsuudenkokemuksista. 

 


 

Louise Kennedyn Asemat sijoittuu sekä Irlantiin että Englantiin. 1980-luvun Glasgowissa kaksi nuorta ystävystyvät luokkaeroista huolimatta. Ystävyys kantautuu kymmenien vuosien päähän. Kirjailijan Pohjois-Irlantiin sijoittuva teos Rikkomuksia on parhaimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut. Kirjojen teemana on vastakkain asettelu, mutta myös ihmisyys, hyvyys ja pahuus ja niiden seuraukset.

 


 

Percival Everettin Pulizer-palkittu James kertoo seikkailukertomuksen Missisippijoelta vuodelta 1861. Nuori orja pakeni joelle ja tapasi Hucleberry Finnin. Siitä alkoi kahden kaveruksen seikkailumatka.

 

 

Sara Stridsbergin teos Hyvästi Panic Beach kuuluu kirjoihin, jotka minun on ihan pakko lukea.  Kirjailijan teosten aiheet ovat aina rankkoja, mutta hänellä on taito tuoda aiheet esille siten, että rankoista aiheista ei ahdistu. Hyvästi Panic Beachin päähenkilö on menettänyt pikkusiskonsa ja käy muistoja läpi mielessään. Blogista löytyvät kirjailijan teokset Rakkauden Antarktis, Niin raskas on rakkaus ja Unelmien tiedekunta.

 


 

Mieko Kawakamin Keltainen talo sijoittuu 1990-luvun Tokioon, jossa  teini-ikäinen Hana päätyy töihin hämäräperäiseen baariin. Trillerimäisesti etenevä tarina, jota odotan kiinnostuneena. Pidin kovasti kirjailijan Kaikki rakastavaiset yössä kirjan tarinasta.

 


 

Ingvild Rishøin Tähdistä kirkkain kertoo tietysti lähestyvästä joulusta, mutta myös osattomuudesta ja unelmista. Vuonna 2021 Norjassa ilmestynyttä teosta on kutsuttu klassikoksi ja jouluhelmeksi. 

 

              

          💛💛💛  Lukuiloa syksyyn 💛💛💛
 

lauantai 8. elokuuta 2026

Leeni Peltonen: Daalioita ja sipulinvarsia

 


Tässä se oli: vaaleansininen mökki, jonka portissa luki Mansikkatie 35.

Leeni Peltosen  Daalioita ja sipulinvarsia on ihanan kesäinen feelgood-kirja, joka saa varmasti hyvän mielen jokaiselle lukijalle, joka pitää siirtolapuutarhoista. Kirjan päähenkilö Iiris Ruusunen oli yllätyksenä itselleenkin hankkinut siirtolapuutarhamökin, ja aloitti kesäisen urakkansa kesäkuun alussa, kun loma työpaikalta kirjastossa alkoi. Puutarhanhoito oli aivan uusi harrastus, sillä aiemmin hän oli hoitanut vain pikkuista rivitalopihaa. Puutarhavälineet, taimet, siemenet, juurakot, kasvien nimet, kaikki piti opetella. Onneksi oli netti ja uusia naapureita, joilta kysyä neuvoa.

Mitä silloin tehdään, kun ollaan ensimmäistä päivää uudessa mökissä? Iiriksestä tuntui oudolta, kun hän oli kylässä ja kurkisteli salaa toisen kaappeihin.

Mökki ei ollut suuren suuri, mutta tontti tuntui suurelta ja villiintyneeltä. Entiset omistajat olivat jättäneet irtaimiston jäljelle, siispä Iiris aloitti siivoamisella ja veden laittamisella päälle, eihän sitä muuten voi siivota. Iiriksestä tuntui, kuin hän olisi siivonnut leikkimökkiä.

Kirja herätti muistoni äidistäni, joka oli innokas puutarhuri ja otti minut jo pienenä mukaan puutarhanhoitoon. Otin itse tyttöni mukaan puutarhahommiin pienestä asti, jolla onkin tänä päivänä todella hieno ja runsassatoinen puutarha Inarissa.  

Omenapuut olivat täydessä kukassa, ja niiden ympärillä kuhisi niin paljon pörriäisiä, että siipien värinästä syntyi kumea äänimatto. Omenakukkien terälehtiä leijaili tuulen mukana nurmikolle. 

Pieni siirtolamökin piha tarjosi kaikenlaisia herkkuja ja silmäniloa pitkin kesää. Iiris innostui puutarhatöiden lisäksi jopa ruoanlaitosta, ja kutsui naapureita ja läheisiään syömään. Hän oli salaa toivonut pientä kesäromanssia, ja kirjan sivuilta voitkin lukea tarkemmin, löytyikö sellaista. 

Leeni Peltosen Daalioita ja sipulinvarsia saa jatkoa, ja ensi keväänä pääsemme lukemaan Chilejä ja köynnösruusuja

 

Leeni Peltosen Daalioita ja sipulinvarsia kirjassa oli kesään ja lomailuun sopivaa tunnelmaa. Suosittelen.

 

Leeni Peltonen, Daalioita ja sipulinvarsia 

Docendo 2026

s. 328

Feelgood

Siirtolapuutarha

Kesä 

 


torstai 6. elokuuta 2026

Carin Hjulström: Kuolema käy kylässä

 


Raikas kesätuuli puhalsi läpi Bron poliisikonttorin - joka oli jo monen vuoden ajan sijainnut väliaikaiseksi tarkoitetussa parakissa lähijuna-aseman parkkipaikalla. 

Ruotsalaisen Carin Hjulströmin dekkari Kuolema käy kylässä on jo viides osa maalaismaisemaan sijoittuvassa Taimitarhamurhat-sarjassa. Sarjan poliisipari Olle Magnusson ja hänen kollegansa Rita Walther kärsivät kuumasta parakista, mutta parakin väliaikaisuus vain venyi ja venyi. Muuten heidän työnsä vaikutti vähäiseltä, sillä maaseudulla ei ollut kovin paljon rikoksia, mutta pian löytyi tienvarresta kuollut mies, ja Ollen ja Ritan päivät venyivät ikävän pitkiksi.

Sesongin alussa Siri ja Anton koettivat aina kehitellä taimitarhalleen jotain uutta - yhtenä vuonna he avasivat kukkakahvilan kauniiseen uuteen talvipuutarhaan, toisena vuonna viereiselle pellolle viljeltiin leikkokukkia, joita asiakkaat saivat itse poimia. Tänä vuonna oli päätetty panostaa ruukkuyrtteihin ja tuoksuherneeseen.

Kuuluisa näyttelijä Siri Ehrensvärd piti taimitarhaa yhdessä veljenpoikansa Antonin kanssa. Anton oli päättänyt yhdessä naisystävänsä Cecilian kanssa matkustaa Afrikkaan. Antonin vanhemmat olivat kadonneet sinne vuosia aiemmin. Nyt oli aikaa ja vähän rahaakin matkata Tansaniaan, ja yrittää selvittää mitä oli tapahtunut? Mielenkiintoinen tarina. 

Kaiken muun lomassa oli ehdittävä lukea näytelmän käsikirjoitus, joka oli tullut viime viikolla postissa.

Säbyholmissa riitti kiireistä menoa koko kesäksi. Kuollut mies oli järjestänyt kesäjuhlat illalla, ennen kuolemaansa. Poliisit suhauttelivat puhumaan tämän tästä kesäjuhliin osallistuneiden kanssa, sillä kuollut mies ei ollut kuollut luonnollisesti, eikä myöskään liikenneonnettomuudessa.  

Sirillä oli kaksinverroin töitä taimitarhalla, ja syksyn näytelmän harjoitukset alkoivat ikävällä tavalla. Siitäkin voit lukea lähemmin tämän viihteellisen maalaiskylään sijoittuvan dekkarin parissa. Edellisessä osassa Olle ja Rita auttoivat pientä poikaa ja hänen siskoaan, ja tuo poika tarvitsi edelleen apua, joten kirjan sivuilla on monenmoista juonenlankaa, mitä seurata. Oliko tarinan lopputulos pehmeä villapeitto, vai suttuinen purettu lankakerä? Uskon kuitenkin, että viihdyt Säbyholmissa yhtä hyvin kuin minäkin.

Carin Hjulströmin dekkarissa Kuolema käy kylässä oli kesäisen viihtyisää, vaikka välillä oli synkemmät tunnelmat.

 

Carin Hjulström, Kuolema käy kylässä

Suom. Nina Mäki-Kihniä

Tammi 2026

s. 541

Med döden som gäst 2023

Cosy crime

Taimitarhamurhat-sarjan 5. osa 

Kesä

 

Carin Hjulström: Pikku murha vain

Carin Hjulström: Vain pisara verta 

Carin Hjulström: Yksi ruumis liikaa 

Carin Hjulström: Kun luminen on maa

Carin Hjulström: Kuolema käy kylässä   

 

 

tiistai 4. elokuuta 2026

Elina Backman: Joka yksin jää

 


Leivonmäen kansallispuistossa surisee ja sirittää. Pienet hyönteiset kulkevat ikuisia polkujaan. On tilaa hengittää. Tuuli havisuttaa puita ja lintu lehahtaa lentoon oksalta. Pieni muurahainen kiitää maata pitkin ja tarttuu kaksi kertaa itsensä mittaiseen korren palaan. Se raahaa heinää yli maahan kätketyn synkän salaisuuden.

Elina Backmanin dekkari Joka yksin jää jatkoi yhtä varmalla ja samalla viihtyisällä otteella kirjasarjaa, jonka päähenkilöinä toimivat podcastaaja Saana Havas ja hänen avomiehensä ja tulevan lapsensa isä, rikosetsivä Jan Leino. Heillä on tapana tutkia erillisiä rikostapahtumia, jotka yhdistyvät jossakin vaiheessa kokonaisuuksiksi. Joka yksin jää on sarjan kuudes kirja.

Kahvista nousee höyryä syysaamuun. Saana kävelee aitan luota kohti pihakeinua. Olisi parasta lopettaa kuvaaminen ja juoda kahvi pois ennen kuin se jäähtyisi. Kahvia siemaillessaan hän katsoo Inkerin mylläämää uutta viljelyspenkkiä, ja kansallispuistosta löydetyt salaperäiset luut  palaavat mieleen. Kenelle ne voivat kuulua? Ajatus metsähaudasta ei nostata pintaan kovinkaan hyviä fiiliksiä.

Niinhän siinä kävi, että Saana löysi jo samana päivänä itsensä läheltä kansallispuiston metsähautaa. Saana oli tullut viettämään aikaa tätinsä Inkerin luokse, ja kuuli tädin miesystävältä Harrilta lähistöllä kadonneista tytöistä, joten hänellä alkoi surista uusi podcast-juttu mielessään. Saanan päiviin tuli siis kiireitä, ja toisaalla poliiseillakin oli kiireitä erään vanhan rikostapahtuman selvittelyssä.

Minä olen Saana Havas ja sanon vain tämän: Vaarassa on se joka yksin jää.

Saana sai uuden podcastinsa melkein valmiiksi Inkerin hellässä huomassa. Vielä siinä jäi tekemistä, mutta rikollinen jäi kiinni, koska murha, ja tässä tapauksessa murhat, eivät vanhene koskaan. Saas nähdä jatkossa, malttaako Saana jäädä kotiäidiksi vauvan synnyttyä. Siihen oli kuitenkin monta kuukautta vielä jäljellä.

Ps. En ymmärrä miksi  Jan Leinon työkaverista Susannasta voi jopa samassa lauseessa olla hänestä käytetty liikanimi ja oma nimi. Aivan kuin kyseessä olisi kaksi eri henkilöä. Susannankin elämässä on ollut kaikenlaisia käänteitä. Ehkäpä niistäkin kuullaan tarkemmin jatkossa.

Elina Backmanin dekkari Joka yksin jää tutki kansallispuistoon haudattuja salaisuuksia.

 

Elina Backman, Joka yksin jää ****

Otava 2026

s. 378

Dekkari

Saana Havas-sarjan 6. osa

Cosy crime

Syksy 

 

Backman Elina: Kun kuningas kuolee

Backman Elina: Kun jäljet katoavat

Backman Elina: Ennen kuin tulee pimeää

Backman Elina: Kuinka kuolema kohdataan

Backman Elina: Kuka pimeässä kulkee 

 

sunnuntai 2. elokuuta 2026

Jacqueline Harpman: En ole koskaan tuntenut miehiä

 


Usein iltaisin ennen nukahtamista ajattelin nuorta vartijaa. Hyödynsin sitä vähää minkä olin kyennyt arvaamaan: jossain toisessa elämässä hän olisi tullut viereeni istumaan, pyytänyt minua tanssimaan ja sanonut nimensä, minulla olisi ollut nimi jonka olisin sanonut hänelle, me olisimme jutelleet, ja jos olisimme pitäneet toisistamme, olisimme kuljeksineet käsi kädessä.

Belgialaisen Jacqueline Harpmanin (1929-2012) dystopiateos En ole koskaan tuntenut miehiä kertoi maan alla bunkkerissa vankina kasvaneesta tytöstä, joka ei muistanut vanhemmista eikä entisestä elämästään mitään. Heitä oli bunkkerin häkissä vankina 39 naista ja tyttö, jolla ei ollut nimeä. Heitä vartioi kuusi miestä, jotka eivät puhuneet mitään. Jos vangit tekivät jotain, joka oli kiellettyä vartijoiden mielestä, suuri ruoska lävähti lähelle.

En osaa tietenkään sanoa, minkä ikäinen olin. 

Bunkkerin vangeille oli paljon sääntöjä: ei saanut koskettaa toisia, ei riidellä, ei laulaa, nukkumaan piti mennä, kun valot sammuivat, eikä kanssakäymistä saanut olla. Vangit tekivät itse ruoat niistä vähistä tarvikkeista mitä saivat, ja kasvisten keitinvesi oli samalla iltakeitto. Vaikka liikuntaa oli vähän, vangit olivat laihoja ja aliravittuja. Vaatteet olivat riekaleita, kuukautissuojia ei ollut.

"Totuus on, että kenelläkään ei tunnu olevan johdonmukaisia muistoja, joiden perusteella voisimme hahmottaa mitä silloin tapahtui. Emme tiedä edes, oliko silloin sota", Dorothée sanoi.

Jacqueline Harpmanin dystopiateos En ole koskaan tuntenut miehiä toi mieleeni Margaret Atwoodin teokset Orjattaresi ja  Testamentit, joissa molemmissa naiset olivat miesten alistamia. Harpman on itse kokenut juutalaisten vainon ja ollut perheensä kanssa juutakaisvainoja paossa. Ei ihme, että mielikuvitus luo näin kammottavia kuvauksia ihmisten vangitsemiseesta ja alistamisesta. Alitajuinen pelko seurana voi kehitellä mitä vain.

"He ovat lähteneet".

Vankeus loppui siihen, että vartijat häipyivät kuullessaan hälytyssireenin äänen, ja jättivät avaimet häkin lukkoon, ilmeisesti vahingossa. Vangit käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja häipyivät bunkkerista. Kirjan tarinasta voit lukea lisää naisten ja varsinkin nimettömän tytön elämästä.

Jacqueline Harpmanin En ole koskaan tuntenut miehiä voitti vuoden 2025 Blogistania Globalian. Laitoin heti kirjan kirjaston varauslistalle ja sain sen vasta nyt luettavakseni. Kirja on kiinnostavan erityinen. Sen maailma on dystopiakirjallisuudelle sopivan kammottava. Naiset pääsivät vuosien vankeuden jälkeen bunkkerista maan pinnalle, sen jälkeen heitä ei painanut enää pelko, eikä nälkiintyminen, eikä ruoskiminen. He pystyivät koskettamaan toisiaan ja puhumaan vapaammin, tekemään työtä. Alueella oli kuitenkin muuta kammottavaa, mitä he saivat selville.

Jacqueline Harpmanin dystopiateos En ole koskaan tuntenut miehiä oli mustanpuhuva nuoren ihmisen kasvutarina, mutta samalla se oli selviytymistarina niissä olosuhteissa, mitkä kirjailija oli luonut.

 

Jacqueline Harpman, En ole koskaan tuntenut miehiä ***** 

Suom. Nana Sironen *****

Hertta Kustannus 2025

s. 221

Moi qui n´ai pas connu les hommes 1995 

Dystopia 

Blogistanian Globalia-voitto 2025 

perjantai 31. heinäkuuta 2026

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija #klassikkohaaste 23

 


 

Heinäkuun aamun aurinko tähtäsi ovelan näköisenä kaukaisen Mykrävuoren huipulta, erään kuusen latvasta. Soiden reunat sinersivät autereesta ja lampien pinnat liekehtivät.  

Veikko Huovisen (1927-2009) Havukka-ahon ajattelija valikoitui 23. Klassikkohaasteen kirjakseni. Kirjan ensimmäinen lause jo hurmasi kauniilla luontokuvauksellaan. Tarina jatkui kanahaukan lennon kuvauksella ja heinäkuisen  sään merkkien tarkistuksella. Kirjassa liikuttiin etupäässä ulkosalla ja siinä oli vain muutamia henkilöhahmoja.

Rauhallista oli ja kaunista. - Konsta Pylkkänen istui kaivonkannella puhdistaen etusormellaan varpaanvälejään mietteliään näköisenä. Haukotellen hän poimi kaivonkammesta flanelliset jalkarätit. Hän puisteli niitä kohti aurinkoa, kohti etäistä Mykrävuorta ja peninkulmaisia saloja.

Havukka-ahon ajattelijan päähenkilö oli Konsta Pylkkänen. Päähenkilön on sanottu olleen korpifilosofin ja muistuttaneen kirjailijaa itseään. Huovinen kirjoitti Konstasta luonnossa yksinään viihtyvän veitikkamaisen tarkkailijan, jolla oli eri ihmisille omat tarinansa, joilla ei välttämättä ollut minkäänlaista todellisuuspohjaa, kunhan hän väritti ihmisten omia puheita ja luuloja todellisuudesta.

Mitäpä muuta kuin taipaleelle. Sää oli edelleen mainio, ei liian kolea, mutta ei liian kuumakaan. Aurinko paistoi nyt ihmisten iloksi ja mielen virkistykseksi eikä suinkaan herpauttavan kuumana tulipallona. Mäntyjen neulastupsut kiilsivät kirkkaan vihreinä. Suon sarat taipuilivat ja suhisivat hiljaa.

Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija on kiinnostanut heti julkaisustaan lähtien vuonna 1952 eri kulttuurialan julkaisuja, radiokuunnelmina, elokuvina, näytelminä ym. Nykyaikana on innostuttu valtavasti eri formaateissa luonnosta ja luonnossa liikkuvista ihmisistä, jotka havainnoivat luontoa eri tavoin. Nykyajan Konsta Pylkkäsiä on siis mahdollista tavoittaa eri somealustoilta ja tv-ohjelmista.

Luonto on aina parasta, oli sää millainen tahansa, kunhan pidetään huoli siitä, että luontoon ei jätetä roskia, eikä turmella luontoa, kun siellä liikutaan. Jos vahinkoja sattuu, niistä kannattaa ilmoittaa. Jokainen on velvollinen ilmoittamaan, jos havaitsee luontotuhoja. Pienet määrät roskia on helppo itekin ottaa mukaan ja viedä pois, kun ne näkee luonnossa, mutta isot, luontoa ja eläimiä rikkovat kaatopaikkajätteet ovat rikos ja siksi niistä on ilmoitettava.

Mitähän mieltä Konsta Pylkkänen olisi ollut ilmastonmuutoksesta tai luonnon roskaamisesta? Metsien suojelu ei ehkä olisi ollut hänen lempiaiheensa, koska hän teki itsekin metsätöitä. Tai mistäpä sitä minä tietäisin, ja arvatenkin Konsta olisi minun kanssani jutellessa vain höynäyttänyt ja antanut minun luulotella omiani.

 

Veikko Huovinen, Havukka-ahon ajattelija

Wsoy 2017

s. 211

Ensimmäinen painos ilmestyi 1952

Lukijoiden valitsemat 12 klassikkoa-sarjan teos 

Kainuu

Tv-sarja 1971 pääosassa Lauri Leino 

Elokuva 2010 pääosassa Kai Lehtinen

Radiokuunnelma

Näytelmiä 



Kirjabloggaajien 23. klassikkohaasteen vetäjänä toimii Gregorius Jotakin syötäväksi kelvotonta-blogista. Kiitokseni vetäjälle.

Klassikkohaasteesta on muodostunut jo  yli 10-vuotinen perinne. Joka vuosi tammikuussa ja heinäkuussa kirjojen lukijat ja kuuntelijat voivat osallistua kyseiseen lukuhaasteeseen lukemalla valitsemansa klassikkokirjan. 

 

Klassikkohaasteisiin lukemani kirjat:

1. Émile Zola: Nana

2. Veijo Meri: Manillaköysi

3. Maria Jotuni: Huojuva talo

4. Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

5. Aila Meriluoto: Peter-Peter

6. Annikki Kariniemi: Erään avioliiton anatomia

7. Ken Keysey: Yksi lensi yli käenpesän

8. Timo K. Mukka: Tabu

9. Hannu Salama: Juhannustanssit

10. D.H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja

11. Lasse Sinkkonen: Solveigin laulu

12. Anja Kauranen: Sonja O kävi täällä

13. Juhani Aho: Rautatie

14. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan 

15. Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys 

16. Anni Blomqvist: Maija

17. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

18. Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar 

19. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu 

20. Mary Shelley: Frankenstein

21. Eeva Kilpi: Tamara 

22. L. M. Montgomery: Sininen linna 

23. Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija 

 

 

keskiviikko 29. heinäkuuta 2026

Shari Lapena: Vihan varjot

 


Vermontin Fairhillissä ei koskaan tapahdu mitään. Se on pieni kaupunki peltojen keskellä, ja Green Mountains-vuoristo kohoaa kaukaisuudessa. Maissia ja heinää. Katettuja siltoja ja kummitustarinoita.

Yhdysvaltalaisen Shari Lapenan psykologinen trilleri Vihan varjot keskittyi pikkukaupungin rikostapahtumaan. Eräs maanviljelijä löysi pelloltaan alastoman nuoren tytön, jota kalkkunakondorit olivat syömässä. Tyttö oli siis tapettu ja viety pellolle. Kuka tekee sellaista uinuvassa pikkukaupungissa, missä ei tapahdu koskaan mitään, vai tapahtuuko sittenkin, eikä asioista puhuta?

Se olen minä. Mutta siis kuollut ja häväisty minä. Mieskolmikko näyttää tosi vakavalta. Onpa tämä outo uni. Haluan jo herätä.

Rileyn paras kaveri lapsuudesta asti oli murhattu. Riley tosin ei tiennyt, että Diana oli jäänyt kummittelemaan, ja seuraamaan tilanteen kehittymistä. Ainoastaan Dianan äiti tunnisti tyttärensä olevan lähellä, mutta oli surun murtama ainoan tyttärensä kuolemasta.

Sitten on vielä sekin, että mitä jos joku on nähnyt hänet?

Shari Lapenan Vihan varjot trillerissä pyöriteltiin tekijöinä Dianan poikaystävää, opettajaa, josta hän oli tehnyt valituksen ja asiakasta, joka häiritsi Dianaa kaupan kassalla. Diana oli vapaa-aikana töissä kaupassa, sillä hän säästi rahaa yliopisto-opintojaan varten.

Shari Lapena keskittyi trillerissään pienen yhteisön vaikeisiin ihmissuhteisiin. Hän toi esille miespuoliset henkilöhahmot, jotka piinasivat nuoria tyttöjä  kaikin eri tavoin. Asia on yleismaailmallinen ongelma. Kun oli kaunis, kuten trillerin Diana, miehet koukuttuivat tekemään ikäviä juttujaan, ja omistamaan, tuijottamaan, vakoilemaan jne. 

Shari Lapenan trilleri Vihan varjot paljasti pikkukaupungin pimeimmät salaisuudet. 

 

Shari Lapena, Vihan varjot

Suom. Paula Takio-Pairault

Otava 2025

s. 303

What Have You Done? 2024

Psykologinen trilleri