Eeva Åkerblad: Amalia, Amalia!

 

 

Talo kuin saari peltojen keskellä. Puitten ja pensaiden oksat kasvoivat toistensa alle ja lomaan. Kärrytie vei kohti kivisiä portinpylväitä, joiden välistä saattoi sukeltaa sisään. 

Eeva Åkerbladin teos Amalia, Amalia! uppoutui kuumaan alkusyksyn maailmaan vanhassa pitsihuvilassa puutarhoineen, ja huvilan asukkaisiin, uskomattoman mielenkiintoisiin naishenkilöihin, joihin kuvaaja Erik A. Hyvärinen tutustui kuvatessaan toimeksiantajalleen kyseisiä pitsihuviloita.

Villiviini kiersi talon seiniä ja lasikuistia, kiipesi kaikkialle minne ylsi. Köynnösten alta erottui haalistunutta vaaleaa maalia. 

Pitsihuvila ei ollut unohdettu ja hylätty, vaikka Erik. A. Hyvärinen niin luuli aluksi.  Hän löysi puutarhasta nuorimman talon asukkaista, Amalian, joka oli tehnyt kasvimaasta hyvin tuottoisan, ja käytti aikaansa säilömiseen, sillä säilömisaika oli menossa.  

Maitohorsmista leijaili valkoista, pehmeää haituvaa, ja rähjäinen nuori harakka lennähti pihamaan poikki. Keltaraitainen kissa juoksi matalana, silmät olivat mustat ja häntä paksu.

Pitsihuvilassa asui siis kolme Amalia-nimistä naista. Iki-Amalia eli isoäiti oli ollut näyttelijä ja voisi sanoa, että näytteleminen jatkui heti, kun Erik A. Hyvärinen tuli kameroineen taloon. Iki-Amalian mielestä Erik tuli varta vasten kuvaamaan häntä, kuuluisaa näyttelijää. 

Pian Erik päättikin tehdä talosta ja sen asukkaista dokumentin, mutta hänen pitäisi saada ajatuksilleen hyväksyntä talon asukkailta.  Keskimmäistä Amaliaa oli hyvin vaikea edes tavata, saatikka jutella hänen kanssaan, sillä hän oli hyvin ihmisarka.

Eeva Åkerbladin teos Amalia, Amalia! henki pitsihuvilan rapistunutta, mutta samalla hyvin kuvauksellista elämää.

 

Eeva Åkerblad, Amalia, Amalia!

S & S 2026

s. 253

Maikku Hollola: Murhia ja kenkiä

 

Yllättäen, kesken kuuman ja uneliaan aamupäivän, katua käveli vieras nainen reppu selässään. Hän oli selvästi turisti. 

Maikku Hollolan dekkari Murhia ja kenkiä aloitti uuden Lángos-kirjasarjan tavalla, josta nousi esille heti Eurooppaa ja samalla koko maapalloa kuumentava ilmaston lämpeneminen, sekä toisena asiana pakolaiskriisit ja niiden vuoksi rakennetut korkeat raja-aidat. Kirjasta nousi myöskin EU-tukien väärinkäyttö, joten kirjan kirjoittajille kiitokset yhteiskunnallisesti tärkeiden asioiden esille nostamisesta.

Voiko ihminen oikeasti sulaa kuumuudesta, Eerika ajatteli, kun hiki valui salakavalasti aurinkolasien takana suoraan silmään ja kirveli. 

Makra István eli unkarilaisen Kismóran pikkukaupungin poliisipäällikkö, tuttujen kesken Lángos, joutui yllättäen ratkomaan kaupungin rajalle rakennettujen raja-aitojen väliin ilmestyneen uhrin tapausta. Asukkaat olivat varmoja, että uhri oli pakolainen tai prostituoitu, joten rikosta ei heidän mielestä kannattanut enempää tutkia, niitähän riitti ihan liikaakin. Kaiken tietävä pormestari paasasi sitä, että rikos pitäisi tutkia niin, ettei kaupungin maine kärsi. 

Struudeli oli lehtevä ja hedelmäinen juuri niin kuin kuuluikin. Pinnalle ripoteltu tomusokeri antoi sopivaa lisämakeutta. Eerika kalasti viimeisetkin taikinamurut kostutetulla etusormella suuhunsa. Olo alkoi olla täydellinen.

Eerika oli miehensä kanssa rakennuttanut talon Kiásmoraan, ja oli nyt tullut viettämään viikon loman yksin, ja kirjoittamaan samalla dekkariaan. Eerika suri miestään, mutta muut asukkaat ottivat puheliaan suomalaisen heti seuraansa. Varsinkin naapuritalossa asuva Ilona oli hauskaa seuraa, ja kuskasi mielellään Eerikaa. Tosin kotiinpaluumatkat jäivät usein saamatta, kun Ilonalla oli yllättäen muuta tekemistä.

Wellcome to Villa Kirsikka! 

Viikon lomailu Kiásmorassa teki hyvää miestään surevalle Eerikalle. Lähistöllä asuva Lángoskin kiinnostui Eerikan seurasta, ja lupasi pelata jopa pingistä yhdessä. Onneksi Lángos asui lähellä, sillä Eerika tarvitsi apua eräänä iltana ja kiljui hätääntyneenä avunhuutoja.  Mutta siitä tapahtumasta ja rikosten ratkaisuista, unkarilaisen viinin sekä mausteisen ruoan sekä herkullisten tunteiden  mehevästä sekoituksesta, jonka kruunasivat yllättävät loppukuviot, voit lukea lisää kirjan sivuilta.

Maikku Hollola oli pistänyt unkarilaisen pikkukaupungin salaisuudet sekaisin dekkarissaan nimeltään Murhia ja kenkiä.

 

Maikku Hollola, Murhia ja kenkiä

Lind & Co 2026

s. 238

Dekkari

Cosy crime 

Lángos ratkaisee -sarjan 1. osa 

Unkari 

ps. Maikku Hollola on Johanna Hulkon ja Kristiina Olmiala-Szépin kirjailijanimi. 

A. M. Ollikainen: Kiikku

 

"Meillä on täällä epäselvä ruumis, tai siis kuolema. Arvelin, että haluat nähdä tuoreeltaan itse. Vaikka ei se varsinaisesti ole kovin tuore enää, ollut metsässä ainakin yön yli, sanoisin, vaikka en tietysti ole mikään oikeuslääkäri..."

Aki ja Milla Ollikaisen Kiikku jatkoi Helsinkiin sijoittuvaa dekkarisarjaa, jonka päähenkilönä toimii komisario Paula Pihlaja. Ensimmäinen uhri ja toinenkin uhri olivat kiikkuneet kiikun päällä pysyäkseen hengissä, mutta eihän se oikein onnistunut, kun murhaaja oli vierellä ja halusi uhreja lisää. Sarjan ensimmäinen dekkari oli nimeltään Kontti. 

Hän alkaa muistella hämärästi. Hän on ottanut vastaan tarjotun oluen. Sitten hän on äkkiarvaamatta alkanut vajota sumuun. Siinä sumussa hän on kulkenut tänne.

Kiikku jatkui leikkikentän maisemissa, jossa oli kiipeilytelineitä ja lapsia leikkimässä. Paula Pihlaja teki rikostutkintaa alaistensa Karhun, Rengon ja Hartikaisen kanssa. Ryhmä teki hyvää yhteistyötä töissä, ja yhdessä käytiin korisharjoituksissa vapaa-ajalla. Pian kävi selville, että uhrit tunsivat toisensa.

Paula huokaisi - yhtä aikaa helpotuksesta ja surusta. Siitä surusta, joka hänen pitäisi pian viedä perille.

Kiikkulautamurhat saatiin selvitettyä, mutta tutkimustyöstä voit lukea lähemmin kirjasta.  Paula Pihlajan oman elämän ongelmat olivat myös esillä ja nyt oli tullut aika selvittää niitäkin. Siispä Pihlaja vieraili vankilassa keskustelemassa erään vangin luona.

A. M. Ollikaisen Kiikku jatkoi poliisiryhmän yhteistyötä kiitettävällä tavalla. Valitettavasti sarjamurhaaja toteutti  fantasioitaan ikävän vauhdikkaalla tyylillään. Pihlajan tutkimusryhmällä oli siis kiire kantapäillään, jotta tekijä saatiin kiinni.

 

A. M. Ollikainen, Kiikku

Otava 2022

s. 304

Dekkari

Paula Pihlajan tutkimukset-sarjan 2. osa

 

A. M. Ollikainen: Kontti 

 

 

 

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

 

Sinä olet elänyt hyvän elämän.

Tommi Kinnusen teos Pitkä aukea jatkoi itsenäisesti jo Neljäntienristeyksestä ja Lopotista tutuksi tulleen Johannes Löytövaaran tarinaa. Johanneksesta oli tullut vanhus, ja hän vietti viimeisiä vuosiaan hoitolaitoksessa, nykyisin jo pelkästään sängyssä, liikuntakyvyn ja puhekyvyn menettäneenä. Hänen luonaan kävi joka päivä puhumassa joku nainen, mutta Johannes ei tiennyt, kuka hän oli, ehkä toinen hänen tyttäristään.

Sinä olit valokuvaaja, muistatko Johannes? Äitikin oli, ja sinusta tuli samanlainen.

Nainen oli Johanneksen isosisko, Anna. Heillä oli iso ikäero. Johannes oli ollut läheinen toisen siskonsa Helenan kanssa. Johannes oli jo saatellut hautaan Helenan ja vanhempansa ja mummunsa ja...

Muistatko sinä vielä meidän vanhan kodin? Sen sodantakaisen? Sen missä asuttiin kaikki yhdessä. Sinä ja minä ja Helena. Isä ja äiti. Ja mummu. Sen polttivat silloin, kun me oltiin evakossa.

Ja muistihan Johannes evakkomatkan ja muutakin. Kirjan tarina oli tarina Johanneksen elämästä ja rakkauksista. Johanneksella oli onni rakastaa syvästi vaimoaan Kaarinaa ja lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Ainoa ikävä suhde oli äitiin, jonka elämä oli vihan sokaisemaa, sillä äiti Lahja oli ollut naimisissa Johanneksen isän Onnin kanssa, joka rakasti miehiä, ei Lahjaa. Onni oli kipuillut mielenterveysongelmiensa kanssa, ja teki lopulta itsemurhan.

Tommi Kinnusen Pitkä aukea avasi jälleen kuusamolaisen Löytövaaran perheen elämää, ja tällä kertaa Johanneksen kertomana. Kirjailija on antanut äänen muistisairaalle hoitolaitoksen asukkaalle, mikä on valtavan tärkeä huomio, kun vanhusten palveluista ja hoitamisesta on hyvinvointialueilla karsittu ja ajateltu heistä vain kulueränä, mistä säästetään. Vanhukset ovat eläviä ihmisiä ja heillä on takanaan elämää ja omia läheisiään ja tapahtumia ja tunteita, jotka koskettavat, niin kuin Pitkä aukea koskettaa jokaista sen lukijaansa.

Me ollaan surullista sukua, Johannes. Sinä olit aina isän poika. Aina. Vaikka ei meistä kukaan tainnut olla äidin lapsi. 

Tommi Kinnusen Pitkä aukea oli kertomus kuusamolaisen valokuvaajan elämästä, elämän tähtihetkistä ja rakkaista, sekä niistä kipukohdista, jotka piirsivät pitkään elämään harmaita raitoja ja suruja. Kirjan tunteita herkästi koskettavaa tekstiä oli uskomattoman vaikuttavaa lukea ja olla mukana.

 

Tommi Kinnunen, Pitkä aukea 🧡🧡🧡🧡🧡

Wsoy 2026

s. 264

Valokuvaamo

Kuusamo 

 

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys 

Tommi Kinnunen: Lopotti 

 

Sylvia Plath: Lasikello

 

Kesä oli kummallinen, painostava, se kesä kun Rosenbergit joutuivat sähkötuoliin ja minä ihmettelin, mitä tekemistä minulla oli New Yorkissa.

Yhdysvaltalaisen runoilijan ja kirjailijan Sylvia Plathin (1932-1963) klassikko, Lasikello vuodelta 1963, on hänen omaan elämäänsä pohjautuva teoksensa, jossa hän kertoi miten sairastui masennukseen, yritti itsemurhaa ja joutui mielisairaalaan hoitoon. Lisäksi kirjasta nousi esille, miten kallista hoito olikaan ja miten eriarvoisia hoidettavat olivat. Hoito ei olisi onnistunut ilman, että hän sai siihen rahoitusapua.

Kai minun olisi pitänyt olla yhtä innoissani kuin suurin osa muista tytöistä, mutta minua ei vain liikuttanut mikään.

Esther Greenwood, 19-vuotias opiskelija, oli valittu 11 muun nuoren naisen kanssa erään New Yorkissa sijaitsevan lehden avustajiksi kuukauden ajaksi. He saivat matkat, hotellihuoneet, ruokailun, plus kaikenlaista muuta mitä toimittajat saivat tehdessään juttujaan mm. käydessään muotinäytöksissä tai haastatellessaan kuuluisuuksia. Illat  kuluivat juhliessa ja juodessa.

Esther ei ollut innostunut toimittajan töistä. Hän ei nähnyt itseään valmistuessaan muuta kuin runoilijana.

En tajunnut, miksi ihmisten piti tuijottaa. Monikin oli kummallisemman näköinen kuin minä.

Veriset kasvot kyllä herättäisivät huomiota kenessä vain. Esther oli sairastunut, joten hän ei enää ymmärtänyt, vaan eli kuin olisi lasikellon alla, erillään muista. Mikään ei koskettanut häntä. Ajatukset oli vallannut itsemurhat. 

Lasikellon ilma pakkautui ympärilleni enkä voinut liikahtaakaan.

Luin teoksen Lasikellon alla vuosia sitten ja se oli Mirja Rutasen suomentama. Alunperin kirja julkaistiin salanimellä Victoria Lucas. Siltalan uuden painoksen suomentaja on Kaijamari Sivill ja kirjan nimi on lyhentynyt aiemmasta Lasikelloksi.

Pidin valtavasti molemmista käännösteoksista. Huolimatta siitä, että Sylvia Plath oli vakavasti sairastunut mielenterveysongelmiin, hänen tekstistään nousi myös esille se, että hän oli kriittinen arkielämän ja yhteiskunnan tarkkailija ja pohtija sekä humoristi. Kirjan päähenkilö Esther ei halunnut lapsia, ja hänellä oli ongelmia, koska hän halusi neitsyydestään eroon. Kirjailijalla itsellään oli kaksi lasta runoilija Ted Hughesin kanssa. Sylvia Plath asui lapsineen itsemurhan tehdessään  Lontoossa.

Sylvia Plathin Lasikello oli tarina nuoren naisen taistelusta vakavaa masennusta vastaan.

 

Sylvia Plath, Lasikello *****

Suom. Kaijamari Sivill *****

Siltala 2026

s. 305

The Bell Jar 1963

Ensim. suomennos Lasikellon alla Mirja Rutasen kääntämä

Mielenterveys

Itsemurha  

Caroline Graham: Kämmekkä kukkii kuolemaa

 

Kaikki oli muuttunut. He tiesivät, että hän tiesi. Sitä ei voinut perua. Kunpa voisikin. Hän oli valmis antamaan mitä tahansa jotta voisi kääntää kellon takaisin eiliseen.

Brittiläisen Caroline Grahamin Kämmekkä kukkii kuolemaa dekkarissa oli kaikkien dekkareiden ystävien hyvin tuntema ylikomisario Barnaby. Grahamin dekkarisarja on ollut supersuositun Midsomerin murhat-tv-sarjan pohjalla. Graham itse on ollut käsikirjoittamassa tv-sarjaa. Barnabyn juttusille pyrki neiti Bellringer Badger´s Driftin kylästä. Hän oli varma, että hänen 80-vuotias ystävänsä oli surmattu. Lääkäri oli todennut hänen kuolleen luonnollisen kuoleman.

"Harva lääkäri etsisi koniinimyrkytyksen oireita ruumiista joka vaikuttaa perin säännönmukaisesti, joskin odottamattomasti kuolleelta. Vaikka ei silti", hän virnisti, "olisipa mukava olla kärpäsenä katossa, kun kerrot hänelle." 

Kuka halusi 80-vuotiaan neiti Emily Simpsonin kuolevan, ja miksi, sitä olikin jännä seurata. Heti alkuun kävi ilmi, että neiti Simpson oli metsässä etsimässä harvinaista kämmekkää, eli orkidea-sukuista kukkaa, ja löysikin sellaisen maastosta, johon hän laittoi oman merkkinsä. Heillä oli nimittäin ystävänsä kanssa yhteinen harrastus kilpailla kumpi löysi ensin kämmekän.

Valitettavasti neiti Simpson näki metsässä pari ihmistä hyvin intiimissä kanssakäymisessä, eivätkä nuo ihmiset halunneet, että neiti Simpson lavertelisi näystä kenellekään.

Ei. Barnabya ei kiinnostanut se, että Iris Rainbird tarkkaili mieluummin ihmisiä kuin tilhiä, vaan se mitä nainen teki hankkimillaan tiedoilla.

Piakkoin löytyi samasta kylästä toinenkin ruumis, Iris Rainbird, intohimoinen naapureiden kyttääjä ja kiristäjä. Hän ja hänen poikansa olivat molemmat hyötyneet vuosien mittaan isot rahat ihmisten salaisuuksista. 

Päivä oli juuri omiaan häitä varten. Kivisiin holvikaariin oli sidottu kesäjasmiineihin kiedotut humalahunnut, vanhanaikaiset kukkavihkot tähdittivät kirkon jokaisen penkkirivin päädyn. Tertturuusut peittivät alttarikaiteet.

No ei vaiteskaan, Barnaby näki jälleen unta. Tällä kertaa häistä, jotka olivat  tulossa, mutta kenen häistä olikaan kysymys ja miten niille oikein kävikään kirjan huipennoksessa?

Caroline Grahamin Kämmekkä kukkii kuolemaa  dekkarissa möyhittiin pikkukylän salaisuuksia.

 

Caroline Graham, Kämmekkä kukkii kuolemaa

Suom. Jaana Lahtinen

Tammi 1991

s. 287

The Killings at Badger´s Drift 1987 

Cosy crime

Midsomerin murhat-elokuva 1997 

Englanti 

 

Aino Leppänen: Kunnes Parkinson meidät erotti

 

Olen oman äitini hautajaisissa, mutta elämäni suurin painajainen onkin vasta tapahtunut.

Aino Leppäsen teos Kunnes Parkinson meidät erotti kertoi tosipohjaisen tarinan pariskunnasta, jossa mies sairastui vakavasti ja vaimo toimi hänen omaishoitajanaan. Seijan ollessa äitinsä hautajaisissa toisella paikkakunnalla, mies oli väliaikaisesti hoidossa vuorohoitopalveluita tarjoavassa yksikössä, jossa hän oli ollut ennenkin. Kesken hautajaisten Seija sai puhelun, että hänen miehensä oli kuollut. Kirja kuvaa Parkinsonin tautia, omaishoitajan arkea sekä kymmenien vuosien rakkaustarinaa.

Käännyn kysymään, haluaako Timo leikkelettä. Katselen taakseni, mutta Timo ei ole siinä. Katseeni harhailee hetken. Parahdan. Käteni nousee suuni eteen. Timo on kuollut.

Seijan mies tukehtui osastohoidossa. Mikään syyttely huonosta hoidosta ei toisi Timoa takaisin Seijan luokse. Oli elettävä hetki ja päivä kerrallaan ja muisteltava miehen kanssa viettämiä aikoja, joihin kuului tietysti monenlaisia vaikeitakin hetkiä miehen pahenevan sairauden kanssa. 

Ikävintä oli tietysti, kun Timon sairautta ei ymmärretty Parkinsoniksi, kuin vasta monen vuoden jälkeen. Miehen kädet eivät vapisseet, mikä on tyypillistä Parkinson-potilaille, vaan oireet olivat monenlaisia. Timon kävelykyvyn huononeminen, lihasten heikkeneminen ja puutuminen, nielemisvaikeudet ja yleinen väsymistila olisivat voineet kuulua moneen muuhunkin tautiin. 

"Kyllä minä tiedän, että sinä olet täällä. Mutta ei se riitä. Minulla on niin puolikas olo. Minä kaipaan sinua ihan koko ajan."

Ihan koko ajan.

Seija ja Timo tapasivat ensimmäisen kerran koulussa 1960-luvulla, kun heidät oli laitettu rinnakkain istumaan.  Siitä alkoi heidän ystävyys ja rakkaus. 16-vuotiaana, kun muu perhe muutti toisaalle, Seija jäi jatkamaan koulunsa loppuun paikkakunnalle, vuokrasi asunnon ja pääsi kauppaan töihin. Hän ei jättäisi rakastaan. Pitkän avioliiton aikana oli tietysti aikoja, että oltiin Seijan vuorotöiden ja Timon rekkakuskin töiden vuoksi erossa toisista, myös Timon sairaus toi hänelle paljon sairaalassa olemista ja myös hoitopaikassa oloja, mutta kuolema toi pysyvän eron, joka oli vaikeampi hyväksyä.

Sairaudesta puhuminen oli Timolle todella vaikeaa. Se oli hämmentävää. He pystyivät yleensä puhumaan ihan mistä vain. Mutta ei hän voinut miestä moittia. Seija olisi elänyt paljon mieluummin ilman sairautta ja puhunut jostain ihan muusta itsekin.

Aino Leppäsen teos Kunnes Parkinson meidät erotti on  herkkä ja tunteisiin vetoava tarina vanhenevasta avioparista, jonka kymmenien vuosien rakkaustarina sai ikävän lopun hoitolaitoksessa tapahtuneen hoitovirheen johdosta.

 

Aino Leppänen, Kunnes Parkinson meidät erotti

Docendo 2026

s. 245

Muistelmat

Omaishoitaja

Liikehäiriösairaus Parkinson