S. K. Tremayne: Leskenpeili

 

Ikkunasta avautuva näkymä ulottuu satamalahdelta Carrick Roadsin suistoon. Haukahtelevat aallot törmäilevät aallonmurtajaan, huvipurret vaappuvat taistelulaivan nostattamilla mainingeilla. Ja kaukana siintäviä vihreitä kukkuloita verhoaa utu lyhyen päivän nyt kuollessa.

Brittiläiskirjailija S. K. Tremaynen Leskenpeili on toinen osa Roseland-mysteerit-kirjasarjassa. Ensimmäinen osa oli nimeltään Hylynryöstäjän tytär. Sarjan päähenkilö on entinen oikeuspsykologi Karenza Bray. Tällä kertaa hänet kutsuttiin auttamaan taiteellisesti lahjakasta nuorta naista, joka isänsä mukaan kärsi oudoista käytösoireista, jotka esiintyivät varsinkin öiseen aikaan. Kenties Ivy oli jopa riivattu.

Olen sulkenut pois kakodemonit, mutta mahdollisia syitä on lukuisia: psykoosi, huumeet, dissosiaatiot ja pahimpana kaikista skitsofrenia.

Ivyn äiti oli kuollut lähellä olevaan vuorovesilampeen, jota kutsuttiin Leskenpeiliksi, tytön ollessa 8-vuotias. Ivyn oireilu oli alkanut hänen murrosiässään ja pahentunut koko ajan. Nyt hän ei kyennyt liikkumaan kotoaan mihinkään. Koska Ivyn äidillä oli ollut vastaavia oireiluja, isä piti oireita äidiltä perittyinä, mutta Karenza huomasi pian isän valehtelun. Myös muut lähellä olijat salailivat asioita.

Hänen kätensä vapisee. Hän hengittää nyyhkyttäen. Hänen koko vartalonsa tutisee minua vasten, kun raivo ja suru törmäävät toisiinsa. Sitten hän päästää irti.

Mielestäni  Leskenpeilin terapiasuhde oli aika tavalla omituinen ja vääristynyt. Ehkä rikkailla on todellakin rahaa siihen, että terapeutti tulee psyykkisesti sairaan hoidettavan kotiin ja on siellä yötäkin ja terapeutit suostuvat sellaiseen, mutta todella ikävästi kävi Karenzalle tällä kertaa, kun hoidettava kävi päälle. Eikä Karenza ilmoittanut pahoinpitelystä mihinkään. Ehkä kirjailija oli halunnut tuoda esille terapeutin työn negatiiviset puolet jälleen kerran. Kirjasta voit lukea, miten Karenzalle ja hoitosuhteelle kävi jatkossa.

S.K Tremaynen takaa löytyy kirjailija Tom Knox alias kirjailija ja toimittaja Sean Thomas.  

S. K. Tremaynen Leskenpeili syventyi nuoren naisen vakaviin psyykkisiin ongelmiin, joita varjostivat lapsuudessa koetut traumat ja  vanhat riitit ja esineet.

 

S. K. Tremayne, Leskenpeili

Suom. Ilkka Rekiaro

Otava 2026

s. 368

The Widow´s Mirror 2026

Roseland-mysteerit-sarjan 2. osa

Psykologinen trilleri 

Cornwall

Terapeutti 

 

S. K. Tremayne: Hylynryöstäjän tytär 

Sami Minkkinen: Katso isi kun mä hyppään

 

Kävelin terapiasta kohti bussipysäkkiä. Lokakuu oli kääntymässä marraskuuksi. Ilmassa väreili ensilumen mahdollisuus.

Isänpäiväkirjaksi halusin esitellä Sami Minkkisen muistelmateoksen Katso isi kun mä hyppään, sillä kirjassa hän toi esille myöskin omaa suhdettaan isäänsä sekä omaa isyyttään kahdelle lapselleen. Kirjassa Sami Minkkinen toi esille tapahtumat, niin kuin hän ne muisti. Koska tapahtumissa oli paljon traagisuutta ja pienen lapsen turvattomuutta, hän oireili aikuisena paljon omissa parisuhteissaan ja kävi lopulta terapiassa, mikä auttoi käsittelemään tunne-elämän kipukohtia.

Vuosi oli vaihtumassa. Työttömyyteen valuvassa pienen kylän työyhteisössä se tarkoittaisi kosteita juhlia. Se tarkoitti sitä silloinkin, kun työtä oli tarjolla. Isä yritti olla jotain muuta.

Sami oli aina kiltti. Hän piiloutui kiltteyteen ja siihen, että hän mukautui kaikkeen. Piti huolta humalaisista vanhemmista viikonloppuisin ja juhla-aikoihin. Ei se kuuluisi lapsen tehtäviin. Kun lapsi näkee päihde-elämää pienestä asti, hänestä tulee melkoisella varmuudella itsestäkin päihteiden käyttäjä jossakin vaiheessa. Ainakin elämä oli erittäin turvatonta ja epävarmaa, kun kukaan ei hoitanut hänen tarpeitaan. Lisäksi Samin äidillä oli mielenterveysongelmia, joten äiti oli melkein joka kevät hoidettavana laitoksessa. Samilla oli paljon paineita pienen lapsen harteilla.

Oli oltava kapinoimaton, mahdollisimman helppo. Oli puettava aamuisin supersankarin viitta päälleen, jonka alla pelkäsi rikki mennyt pieni poika, joka otti elämässä roolia, jota hänen ikänsä puolesta ei pitäisi vieläkään ottaa.

Sami Minkkisen teos Katso isi kun mä hyppään on  kirjailijan oman elämän kasvutarina pienestä pojasta melkein viisikymppiseksi mieheksi. Terapia on kasvattanut kirjailijaa huomaamaan oman elämänsä toistuvat kaavat ja kipukohdat. Niiden ylitse on kuitenkin mahdollista päästä.

 

Sami Minkkinen, Katso isi kun mä hyppään

Viisas elämä 2026

s. 190

Omaelämäkirja

Kasvutarina 

 

 

                   Hyvää Isänpäivää  🌹

 

Seppo Jokinen: Viimeinen vääntö

 

Tammerkosken rannoille sillan molemmin puolin oli kertynyt väkeä nauttimaan auringon hyväilystä, kesälomaa viettäviä perheitä, koululaisia ja eläkeläisiä, niin paikallisia kuin kauempaakin saapuneita matkailijoita. Eikä kenelläkään vähäisintä aavistusta siitä, mitä kohta tulisi tapahtumaan.

Seppo Jokisen dekkari Viimeinen vääntö on 30. Komisario Koskinen-sarjan osa. Kirjan kansikuva kuvaa tammerkosken siltaa Tampereella, missä suurin osa kirjan tapahtumista tapahtui. Oli kesä ja rikoskomisario Koskisella alkoi kesäloma. Töitä oli silti valtavasti, ja esimiehen ilmoitettua, että Koskisen kesäloma oli peruutettu, Koskinen lähti silti lomalle. Loma oli erikoisen tärkeä hänelle ja se suuntautui rakkaan henkilön kanssa kauas ulkomaille.

Komisario Sakari Koskinen palasi lomalta maanantaina viides elokuuta. Hän oli hakenut työmatkallaan hervantalaisesta leipomosta ison kermakakun ja kantoi sen heti aamupalaverin jälkeen väkivaltajaoksen kahvihuoneen aputasolle.

Koskisella oli aihettakin tarjota töihinpaluukakkua, mutta siitä voit lukea lähemmin kirjasta, mitä tulikaan puuhattua lomamatkalla ja missäpäin maapalloa. Työkaverit saivat siitä tietenkin tietää, sillä heistä oli tullut todella yhteen hiileen puhaltava tiimiryhmä. Koskiselle tulisi ryhmän jäseniä ikävä, sillä eläkepäivät olivat lähellä.

Kolme viikkoa saattaa vaikuttaa pitkältä ajalta, mutta se oli kinkkinen tutkinta. Joka tapauksessa me otettiin tekijä kiinni ja puristettiin siltä tunnustus.

Koskisen lomaillessa, myös töitä paiskivat työkaverit vaikuttivat lomailleen työpaikalla, kun eivät olleet saaneet tuloksia aikaiseksi. Lisäksi eräs rikosten tekijä oli mestari pakenemaan ja pysyttelemään piilossa. Työkaverit eivät myöskään olleet löytäneet useita viikkoja sitten kadonnutta henkilöä. Koskisella oli siis runsaasti töitä ennen eläkkeelle jäämistään, että ehti saada pöydän puhtaaksi. Kirjan sivuilta voit tarkistaa senkin asian.

En ole lukenut montaa Komisario Koskinen-sarjan dekkaria, mutta olen seurannut sarjasta tehtyä tv-sarjaa, josta pidän valtavan paljon. Tv-sarjan päähenkilöä näyttelevä Eero Aho on kuin luotu karismaattiseksi ja lempeäluonteiseksi, ihmismieltä ymmärtäväksi ja kalastusta ja urheilua harrastavaksi rikospoliisiksi. Viimeinen vääntö dekkaria lukiessani, kirjan sivuilla esiintyi Eero Ahon näköinen rikospoliisi.

Seppo Jokisen Viimeinen vääntö dekkarissa oli kahlekuningas ja valeterapeutti ja monta muutakin muuttujaa. 

 

Seppo Jokinen, Viimeinen vääntö

Kultosaari 2025

s. 343

Dekkari

Komisario Koskinen-sarjan 30. osa 

 

Jokinen Seppo: Koskinen ja siimamies
 

Jokinen Seppo: Koskinen ja raadonsyöjä 

 

Jokinen Seppo: Viimeinen vääntö 

 

 

Joonatan Tola: Roikkuva sotilas

 

"Niin. Kannattaa alkaa varautua."

"Ai varautua mihin?"

Joonatan Tolan Roikkuva sotilas jatkoi Punaisen planeetan ja Hullut ihanat linnut viitoittamalla tiellä mustanpuhuvien tragedioiden, elämäntuskan ja nauruhermoja kutkuttavan huumorin välityksellä. Tuota hurjaa sekoiluahan ei jaksaisi ilman mielialalääkityksiä ja niitähän kirjan päähenkilö, Joonatan tai Jon-Jon kolmannessa persoonassaan, haki lääkäreiltä, kun pelkäsi isän skitsofrenian tai jonkin muun taudin puhkeamista. 

Roikkuva sotilas oli kertomus  siitä, mitä tapahtui vuosien 2001 ja 2006 välillä, kun 18-vuotiaalta päähenkilöltä loppui perhekodin tuki, ja hän joutui vastaamaan itsestään täysin kokemattomana siitä, miten elää yksin ja vastata itsestään. 

Nukahdin bussiin, missasin oikean pysäkin ja päätin hyödyntää keskustan mahdollisuudet. Ostin paksua sinistä köyttä ja pullon Leijona-viinaa, nostin tililtä kaksisataa euroa ja lähdin Iisalle. 

Nuori päähenkilö oli supernopea sitomaan riippuvuuksia kaikenlaisiin juttuihin ja ihmisiin. Siispä hän sitoi itseensä monen vuoden on/off-suhteen Iisaan, joka vuonna 2001 oli vasta 17-vuotias lukiolainen. Iisalla oli omat odotuksensa suhteelta, tunteita piti olla runsaasti ja niitä tuli myös näyttää, kun taas päähenkilö oli tottunut sulkemaan kaikki tunteet sisäänsä. Hän oli kuin simpukka tunteidensa kanssa, joita hän kyllä mietti. 

Syytkin tunteiden piilottamiseen oli helppo löytää, kun tarkasteli päähenkilön taustaa - isän itsemurha pojan ollessa 6-vuotias ja äidin sairastelu ja kuolema sekä kaikki muut ikävät tapahtumat. Sisko kävi terapiassa, ja halusi veljensäkin käyvän. Päähenkilö osti ennemmin köyttä ja viinaa.

"Voisinkohan mä tulla sun luo jo nyt, tänä yönä?"

Ja luoja paratkoon, miten pohjalla olin, sillä loppuun lisäsin: "Rakas?"

Joonatan Tolan tosipohjallinen teos Roikkuva sotilas oli jälleen suodatettu vapaasti ja kirjoitettu kirjailijan oman mielikuvituksen läpi. Kaikki henkilöhahmot olivat etupäässä taiteilijasieluja, ja niihin päähenkilökin halusi kuulua, olihan hän taiteilijaisänsä poika ja siskokin opiskeli näyttelijäksi. Musiikki, kuvataiteet ja kirjoittaminen kiinnostivat, mutta kun niihin olisi pitänyt paneutua enemmän ja kenties opiskellakin, into ja jaksaminen sammui ja hiiltyi. Olisiko sittenkin parasta vain lopettaa oma elämä, vaikka haluaisi elää. Nuoren miehen pää oli sekaisin ja päihteet sekoittivat lisää.

Joonatan Tolan Roikkuva sotilas jatkoi kirjailijan elämäntarinointia välillä  surkuhupaisin kuvauksin, välillä komiikan keinoin, välillä pohtien synkkiä mietteitä. Miten selvitä hengissä nuorena miehenä, siinä kirjan opetus  suomen kielen maisterilta.

 

Joonatan Tola, Roikkuva sotilas *****

Otava 2026

s. 429

Muistelmat

2001-2006

Päihteet

Ihmissuhteet 

 

Joonatan Tola: Punainen planeetta

Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut 

 

Marko Järvikallas: Seitsemän päivän avioliitto

 

Marjat ovat makeita, raikkaita, taivaan lahja. Syljet kivet maahan. Ehkä jonain päivänä pihassa kasvaa kirsikkapuun taimi.

Marko Järvikallaksen uusin, sävyltään tummaakin tummempi, novellikirja Seitsemän päivän avioliitto sisälsi kymmenen novellia, joista ensimmäinen oli nimeltään Niin kuin saarella on aina toimittu. Novellin pääosaa esitti äiti, joka asui saarella kahdestaan nuoren poikansa kanssa. Poika oli ihastunut, mutta äiti kuvitteli asiat ihan päälaelleen, eikä hyväksynyt muuta selitystä.

Ei ole yllätys, että auto jättää tien päälle. Se on reistaillut jo pitkään, sähkövikoja, moottorivikoja, käynnistysongelmia, eikä Sofialla ole ollut varaa korjauttaa mitään niistä.

Kolmannessa novellissa, nimeltään Taukopaikka, on myös yksinhuoltajaäiti, jolla oli nuori tyttö. Äiti oli päättänyt lähteä ja jättää kaikki kasautuvat ongelmansa taakseen ja liittyä lahkoon. Tuo epämääräinen lahko sijaitsi kaukana ei missään, maaseudulla, ja sinne oli satoja kilometrejä matkaa. Äiti ja tytär pääsivät melkein perille, mutta heitä koeteltiin. Äiti oli onnessaan, mutta mikä kamala järkytys tyttärelle, kunhan hän ymmärtää, mitä äiti oli tehnytkään.

Kaverit koulussa kysyy onks jotain sattunu kun oon niin hiljainen. 

Viides novelli oli nimeltään Hiljaisuuden jälkeen, missä nuori tyttö traumatisoitui vanhempiensa eron johdosta.  Novellin tekstiä oli todella vaikea lukea, kun nuori alkoi käyttäytyä epänormaalisti, eikä erovanhemmilla ollut hajuakaan, miten auttaa omaa lastaan. Mikä oli normaalia murrosikäisen käytöstä, mikä häiriökäytöstä, siinä ongelmaa kerrakseen.

Hei äiti, menin muuten naimisiin.

Niminovelli Seitsemän päivän avioliitto ehti olla onnea täynnä. Tosin morsiamen äidillä oli omia terveydellisiä ja taloudellisia ongelmiaan, mutta ne toivat onneen sitä erikoisen mystistä arkielämän kontrastia, jota kirjailijan novelleista olen tottunut lukemaan. Onneen tarvitaan vain vähän onnen murusia.

Marko Järvikallaksen novellikirja Seitsemän päivän avioliitto syventyi tunteiden syvään päätyyn, perhetraumoihin, yksinäisyyteen ja erillisyyden olemuksen tarkasteluun, mutta unohtamatta välillä mustaa huumoria, joka pilkisti ja piristi välillä niin epätoivoisen arkisen kadotuksen keskellä.  

 

Marko Järvikallas, Seitsemän päivän avioliitto ***** 

Siltala 2026

s. 177

Novellikirja

 

Järvikallas Marko: Sano jotain kaunista

Järvikallas Marko: Saattue 

Järvikallas Marko: Seitsemän päivän avioliitto   

 

Sylvia Plath: Ariel

 

Rakkaus käynnisti sinut kuin pullean kultakellon.

Kätilö läpsäytti jalkapohjiasi, ja kalju huutosi

valtasi paikkansa elementtien joukossa.

 

Yhdysvaltalaisen kirjailijan ja runoilijan Sylvia Plathin (1932-1963) runokirjaa, nimeltään Ariel: runoja, pidetään hänen pääteoksenaan yhdessä Lasikellon kanssa. Yllä oleva Aamulaulu runon alku kertoi mielestäni vauvan syntymästä.

 

Olen antanut asioiden lipsua, kolmikymmenvuotias rahtialus

roikkuu itsepintaisesti kiinni nimessäni ja osoitteessani.

(pari riviä runosta Tulppaanit) 

Ariel julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen, mutta kirjaa ei julkaistu sellaisena kuin runoilija oli sen halunnut julkaista. Sylvia Plathin tytär Frieda Hughes on halunnut julkaista runot äitinsä tahdon mukaisesti ja kaikkine runoineen, sillä Plathin aviomies Ted Hughes oli poistanut runoja mielensä mukaisesti. Frieda Hughes kertoi jälkisanoissa enemmän runoista ja äitinsä tahdosta, sekä isänsä tekemistä muutoksista aiempiin käsikirjoituksiin.

 

Nyt olen hiljaa, kurkkuun asti

täynnä vihaa,

paksua, paksua.

En puhu.

 

Yllä oleva teksti on osa runosta Lesbos. Rakastan Sylvia Plathin runoja, enkä ole varmasti ainoa. Rakastuin nuorempana myös hänen Lasikellon aikaisempaan suomennokseen, joka oli nimeltään Lasikellon alla. Sylvia Plathin elämä oli taistelua mielenterveyden ja masennuksen kanssa, ja hän oli yrittänyt itsemurhaa ja ollut hoidossa. Runoista nousi esille mm. hänen kokemuksensa sairaudesta ja sen hoidosta. Sylvia Plath teki viimeisen itsemurhansa kolmikymppisenä, ja jätti valmiin runokäsikirjoituksensa Arielista kirjoituspöydälleen. Kirja sisälsi 40 runoa.

 

Se on melkein ohi. 

 

Sylvia Plathin runokirja Ariel sisältää valtavan määrän tuskaa ja ahdistusta ja koskettavia runoja.

 

Sylvia Plath, Ariel: runoja

Suom. Anni Sumari

Siltala 2026

s. 96 + Frieda Hughesin jälkisanat 13s. + Sisältö

Ariel: The Restored Edition 2004

Englanninkielinen alkuteos Ariel 1965

Suomennos 1983 Kirsti Simonsuuri 

 

Sylvia Plath: Lasikello 

Klaudia Denisov: Minä, sinä, ukki ja mummo

 

Klaudia Denisovin sarjakuvateos Minä, sinä, ukki ja mummo kuvasi tummuudellaan pienen lapsen ahdistusta ja pelkoa eri asioista. Mukana oli kuitenkin paljon huumoria keventämässä tummuutta. 

 

 

Pienet siskokset olivat mummolassa käymässä. Mummola sijaitsi metsässä, jossa oli paljon jäniksen jälkiä. Yöksi mummo lukitsi ovet tarkasti, jotta jänikset eivät pääse sisälle. Mummollakin oli selvästi kaikenlaisia pelkoja, jotka hän toi esille toimissaan esim. uima-altaaseen ei voinut laittaa vettä, että tytöt eivät huku, mutta he saivat pomppia siinä. Siispä vanhempi tyttö pomppi siinä jatkuvasti, ettei mitään pahaa tapahtuisi.

Vierailunsa aikana tytöt paistoivat lettuja ja kävivät kirpputorilla. Ukin tehtävänä oli toimia kuskina, eikä hän pahemmin jutellut, poltti vaan tupakkaa ja köhi.

 

 

Mummon syli oli kuitenkin lempeä ja oli kiva lähteä taas kotiin, kun isä tuli hakemaan. Hei hei mummo ja ukki.

Klaudia Denisov, Minä, sinä, ukki ja mummo

Suuri Kurpitsa 2026

s. 155

Sarjakuvateos