Outi Lepistö: Kaiken jälkeen elossa

 

Molemmat vanhemmat ovat varmoja siitä, ettei syntyvä lapsi voi olla terve. Tai edes elossa.

Outi Lepistön tietoteos Kaiken jälkeen elossa kertoi Tarun elämänkerran. Taru syntyi nuorille vanhemmille, jotka käyttivät ankarasti huumeita. Äiti ei edes tiennyt odottavansa lasta, ennen kuin kuudennella kuulla. Siitä huolimatta huumeiden käyttö jatkui ja jatkui myös lapsen syntymän jälkeen ja lopulta kuolemaan asti.

Erään kerran pariskunta yritetään ryöstää keskellä kirkasta päivää Katin asunnolla Pajamäessä. Heillä on iso amfetamiinisatsi, ja sana siitä on kiirinyt. Joku ampuu oven läpi. Vauva on sisällä asunnossa.

Tuostakin tapahtumasta mumminsa asunnolla Taru selvisi hengissä. Taru jäi melkein kokonaan Kati-mumminsa hoidettavaksi. Osaksi hän oli hoidossa päiväkodissa. Elämää varjosti kuitenkin päihteitä käyttävät vanhemmat ja epämääräinen narkomaaniporukka ympärillä. Vauva kasvoi vaaran ja väkivallan keskellä, missä vanhemmilla oli elämänhallintataidot hukassa. Taru oli usein teini-ikäisen tätinsä hoidettavana, kun mummikin oli vielä työelämässä. 

Kerrotaan, että Tarun ensimmäisiä lauseita on kysymys: 

- Kuka huutaa?

Tarusta oli tullut sisäänpäin kääntynyt, hiljainen vauva ja taapero väkivaltaisesti käyttäytyvien huumevanhempiensa parissa, jotka jättivät lapsensa tarpeet hoitamatta. Tarun elämä sai vakaamman suunnan, kun isä jätti hänet kaksivuotiaana Kati-mummin hoitoon. Jossakin vaiheessa  isä yritti siepata lapsen huumehörhöissään, mutta lopulta hän luovutti.

Huumeista ja kavereista löytyy puuttuva turva ja koti.

Nuori Taru oli perinyt huumevanhemmiltaan  alttiuden päihteiden käytölle. Vanhemmat kävivät jatkuvasti mummin luona ja lopulta he muuttivat Ruotsista takaisin Helsinkiin, ja siitä alkoi huumeäidin ja mummin riitely siitä, kenen luona Taru asuu ja kuka on huoltaja. Myös aikuisena todettu ADHD oli yksi tekijä sille, että huumeiden käyttö veti puoleensa. Lopulta nuori yläasteikäinen tyttö piikitti itseään ja etsi joka päivä huumeita huonoon oloonsa. Jopa itsemurha ja kuolema olivat ajatuksissa jatkuvasti.

Terapeutin kanssa keskustellaan huumeista ja toipumismatkasta, mikä Tarun kohdalla on vasta alussa. Hän ottaa ensimmäisiä uusia askeleitaan päihteettömässä maailmassa, mutta samaan aikaan ulkoisen elämän tapahtumien tahti on hirmuinen.

Taru pääsi irti huumeista ja siitä ja sen jälkeisistä muutoksista voit lukea tarkemmin kirjan sivuilta. Taru on saanut yhteiskunnalta runsaasti tukea kasvunsa aikana, mutta jäin miettimään kirjaa lukiessa, että miten huonosti kasvatus-, hoito- ja sosiaalialan ihmiset tunnistavat huumeiden käyttäjät. Onko syynä se, että hoitoon ohjaus tai  huoli-ilmoitusten tekemiset ovat liian vaikeita tai niitä arastellaan tehdä, ja sen vuoksi näkyvästi huumeiden käyttäjistä ei kirjata ylös huomioita. Huumeiden käyttäjät ovat myös ovelia kieltämään käytön, vaikka ulkonäkö kertoo käytöstä.

Ikävää, että Tarun elämä sai kurjan alun ja sitä kurjuutta riitti. Tunne-elämän  ongelmat tulivat mukaan jo syntymästä lähtien, kun niihin ei vastattu. Taru eli rikotun lapsuuden ja nuoruuden. Elämä on kuitenkin saanut uuden suunnan, mikä on hienoa.

Outi  Lepistön tietokirja Kaiken jälkeen elossa kertoi tytöstä ja huumemaailman synkistä kuvioista.

 

Outi Lepistö, Kaiken jälkeen elossa

Tammi 2026

s. 312 + Lähteet

Tietokirja

Huumemaailma

Huostaanotot

  

 

 

Valérie Perrin: Kolmikko

 

Tänä aamuna Nina katsoi minua muttei nähnyt. Hänen katseensa lipui ylitseni kuin vesipisarat sadetakilla juuri ennen kuin hän katosi koiratarhaan.

Ranskalaisen Valérie Perrinin teos Kolmikko kertoi kolmesta ystävyksestä Ninasta, Étiennestä ja Adrienista, jotka ystävystyivät kymmenvuotiaina. He olivat melkein aina yhdessä. Kotiväet oppivat varaamaan myös ystäville syötävää ja nukkumapaikat.  Ystävyyteen eivät mahtuneet muut kaverit. Sitten he olivat jo lukiolaisia ja 18 täyttäneitä. Tapahtui ikäviä juttuja. Heidän piti valmistua ja muuttaa Pariisiin opiskelemaan kolmestaan, mutta vain kaksi heistä lähti sinne. Ystävyys alkoi rakoilla.

Sama ääni. Silmät ovat hieman erilaiset; niiden muoto on pyöreämpi, mutta väri identtinen. Sama nenä. Samanlainen suu. Nina ei tunne enää jalkojaan. Hän haluaisi toisaalta paeta, toisaalta halata poikaa. Juosta kauas pois ja ottaa syliin. Pidellä pojan kasvoja ja nuuhkia niiden tuoksua. Silitellä hänen hiuksiaan.

Nina ja hänen lapsuudenaikaiset ystävänsä olivat jo yli neljänkymmenen. Nina teki töitä lemmikkieläinten löytökodissa, kun sinne tuli käymään nuori poika. Nina tunnisti hänet heti ystävänsä pojaksi. Pojalla oli hänelle asiaa. Poika toivoi, että Nina auttaisi hänen isäänsä.

- Vielä viimeinen asia: tällä lomakkeella ilmoitetaan niiden henkilöiden nimet, joihin otetaan yhteyttä hätätilanteessa. On parempi laittaa useita.

- Nina ja Virginie.

Valerie Pérrinin Kolmikko upposi syvälle sydämeeni lukiessani kolmen henkilön ystävyydestä. Kolmikon ystävyydellä oli siis pitkiäkin aikoja, että ei pidetty juuri mitään yhteyttä, mutta sitten kun yhteyttä pidettiin, palautui mieliin kaikki yhteinen aika, yhteiset kokemukset ja tunteet. Heidän ystävyyttä ei oltu luotu rikottavaksi, vaikka moni sitä yritti. Vaikka ystävyyttä koetteli julkisuus, rikoksen varjo,  mustasukkainen aviomies tai tyttökaveri tai vaimo, seksuaalinen identiteetti, ikävät salaisuudet, näytti, että mikään ei tule heidän ystävyytensä tielle. Kunnes se ikävin vaihtoehto oli vain mahdollinen. Kuolema.

Valérie Perrinin Kolmikko  yhdisti sydäntäsärkevästi ystävyyden parhaimmat ja pahimmat tapahtumat.

 

Valérie Perrin, Kolmikko 💗💗💗💗💗

Suom. Saara Pääkkönen 💗💗💗💗💗

Wsoy 2026

s. 617

Ystävyys

Queer 

 

Valérie Perrin: Sunnuntain unohdetut 

Valérie Perrin: Vettä kukille 

Joona Keskitalo: Lakeus, joka vaikeni

 

Oli maantie ja silmänkantamattomiin tasaisia peltoja. Oli  valtava taivas ja kumpupilviä ja taivaan ja maan välissä ahdas kaistale, jolle ihmisen oli unelmineen mahduttava.

Joona Keskitalon dekkari Lakeus, joka vaikeni oli jo viides osa Takamailla-sarjassa, ja jatkoa on vielä onneksi luvassa. Sarjan kirjat ovat jokainen itsenäisiä, eikä niitä yhdistä muu kuin se, että niissä käsitellään eri pikkupaikkakuntien rikoksia ja rikollisia. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuivat vuoden 1998  Kauhajoelle, jossa oli päätelty asuvan sarjamurhaajan. Pidätetty, joka oli rikas liikemies ja kauppaneuvos, palkkasi naapurissa sikatilallisena työskentelevän nuoren Niina Luoman puolustusasianajajakseen.

- Niin, kaikkeenhan sitä tottuu paitti puukkohon seläs ja siihenki, jos makkaa vattallansa.

Koska oltiin Pohjanmaalla,  jututkin olivat ympäripyöreitä ja niihin liittyi kaikenlaista sählinkiä. Alussa oli ollut lapsuuskaverukset, jotka olivat tehneet yhdessä rikoksia saadakseen rahaa, mutta jäivät sitten kiinni. Toinen meni sitten vankilaan ja jäi sille tielleen, sillä uusista rikoksista seurasi aina uusia vankilareissuja. Nyt hän oli sitten ns. laulanut ja ilmiantanut kaverinsa.

- Viekää syytetty koppiin. Eikä sitten enää mitään erityisoikeuksia, Ojala sanoi ja vilkaisi Robertin ranteita, jotka lepäsivät pöydällä koruineen ja kelloineen. - Täällä ei kenenkään tarvitse näyttää riikinkukolta.

Asianajaja Niina Luoma oli jo kerran uupunut työssään kohdatessaan pelottavan murhaajan. Nyt hän sai pelätä lisää, mutta hän osasi työnsä erinomaisesti. Syylliset oli mahdollista saada vapaiksi eri lakikoukeroiden vuoksi, jos vain syylliset ymmärtäisivät olla kommentoimatta ja kertomatta omia versioitaan tapahtumista. Mustaa huumoria olkaa hyvä.

Joona Keskitalon dekkarissa Lakeus, joka vaikeni oli sikaloita ja lakeuden omatekoisia rikollisia. 

 

Joona Keskitalo, Lakeus, joka vaikeni ***** 

Bazar 2026

s. 397

Dekkari

Takamailla-sarjan 5. osa

Kauhajoki

 

 

Keskitalo Joona: Saari, joka repesi 

 

Keskitalo Joona: Suo, joka upposi 

 

Keskitalo Joona: Tunturi, joka ulvoi 

 

Keskitalo Joona: Järvi, joka murtui 

KIRJASYKSY 2026

 

Kesän lämmön jälkeen on tulossa syksyisen ihanat, värikkäät ja satoisat päivät. Kirjamarkkinoilla on myös uutta tuotantoa, jota on syksyn aikaan kiva käydä kirjamessuilla kuulostelemassa ja katselemassa. 

Kerään uusia lukuvinkkejä yleensä kirjakatalogeista ja blogikavereiden sivustoilta, sekä kirjaston uusien kirjojen listalta. Viihdyn parhaiten kirjojen parissa, joista löytyy jännitystä, historiaa,  luontokuvauksia ja kiinnostavia henkilöhahmoja sekä koukuttavia juonenkäänteitä.

 

 

Johanna Valkaman Kultalangan kehrääjä aloittaa uuden Kauppahuoneen Maria -kirjasarjan tamperelaisesta kangaskauppiaasta. Vuonna 1865 Maria tapasi kotimatkallaan ilosilmäisen kulkukauppiaan ja mitä siitä seurasikaan...

 

 

Virpi Vainion Turjanmeren tytär on toinen osa Petsamo-sarjassa. Ensimmäinen osa oli nimeltään Petsamon enkeli ja se kertoi 1930-luvun loppuvuosien tapahtumista ennen Talvisotaa. 

Turjanmeren tytär jatkaa evakossa olleen Valerien ja hänen poikansa tarinaa 1940-luvulla. Mutta missä oli pojan Antti-isä?

 

 

Sofia Sjöholmin esikoisromaani Heta Liisantyttären isoviha vie kauas 1700-luvulle, jolloin aika oli sotaisaa, ja kirjassa kuvataankin naisen asemaa varsinkin sota-aikana. 

 

 

Tommi Kinnusen Pitkä aukea jatkaa itsenäisesti Neljäntienristeyksen ja Lopotin tarinoita.  Päähenkilö Johannes kertoo kirjassa elämästään kerran kadonneelle rakastetulleen. Lopotti julkaistiin vuonna 2016, ja jo silloin kirjailija lupasi kolmannen kirjan Johanneksen tarinaan. Tuskin maltan odottaa, että saan tämän kirjan luettavakseni.

 

 

Marko Järvikallaksen novellikirja Seitsemän päivän avioliitto kertoo kymmenen tarinan kautta omalaatuisten ihmisten elämänkuvioista. Olen kirjailijan novellien fani. Blogista löytyy kirjailijan novellikirjat Sano jotain kaunista sekä Saattue. Kirjoista löytyy Raymond Carverin tyyliin tummanpuhuvia ja syvälle tunteisiin painuvia tarinoita, sekä rajoja ja sääntöjä rikkovia ihmisiä, mutta miksi he tekevät niin?

 

 

Joonatan Tolan Roikkuva sotilas jatkaa hänen tarinointiaan lapsuudenperheestään. Ensimmäisen kirjan, Punainen planeetta, tarkasteluun nousi isä, ja toisessa kirjassa, nimeltään Hullut ihanat linnut, äiti oli esillä. Vanhemmat olivat moniongelmaisia, ja lapset otettiin lopulta huostaan.

 

 

Douglas Stuartin teos Johnin poika John sijoittuu Skotlantiin. John-Callum palaa kotiseudulleen isänsä lammastilalle. Ilmeisesti taideopinnot olivat epäonnistuneet ja John kaipaa rakkautta. Isänsä puolestaan järkyttyy pitkätukkaisesta ja jumalan hyljänneestä pojastaan. Stuartin Booker-palkittu Shuggie Bain kertoi kirjailijan omista lapsuudenkokemuksista. 

 

 

Louise Kennedyn Asemat sijoittuu sekä Irlantiin että Englantiin. 1980-luvun Glasgowissa kaksi nuorta ystävystyvät luokkaeroista huolimatta. Ystävyys kantautuu kymmenien vuosien päähän. Kirjailijan Pohjois-Irlantiin sijoittuva teos Rikkomuksia on parhaimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut. Kirjojen teemana on vastakkain asettelu, mutta myös ihmisyys, hyvyys ja pahuus ja niiden seuraukset.

 

 

Percival Everettin Pulizer-palkittu James kertoo seikkailukertomuksen Missisippijoelta vuodelta 1861. Nuori orja pakeni joelle ja tapasi Hucleberry Finnin. Siitä alkoi kahden kaveruksen seikkailumatka.

 

 

Sara Stridsbergin teos Hyvästi Panic Beach kuuluu kirjoihin, jotka minun on ihan pakko lukea.  Kirjailijan teosten aiheet ovat aina rankkoja, mutta hänellä on taito tuoda aiheet esille siten, että rankoista aiheista ei ahdistu. Hyvästi Panic Beachin päähenkilö on menettänyt pikkusiskonsa ja käy muistoja läpi mielessään. Blogista löytyvät kirjailijan teokset Rakkauden Antarktis, Niin raskas on rakkaus ja Unelmien tiedekunta.

 

 

Mieko Kawakamin Keltainen talo sijoittuu 1990-luvun Tokioon, jossa  teini-ikäinen Hana päätyy töihin hämäräperäiseen baariin. Trillerimäisesti etenevä tarina, jota odotan kiinnostuneena. Pidin kovasti kirjailijan Kaikki rakastavaiset yössä kirjan tarinasta.

 

 

Ingvild Rishøin Tähdistä kirkkain kertoo tietysti lähestyvästä joulusta, mutta myös osattomuudesta ja unelmista. Vuonna 2021 Norjassa ilmestynyttä teosta on kutsuttu klassikoksi ja jouluhelmeksi. 

 

              

          💛💛💛  Lukuiloa syksyyn 💛💛💛
 

Leeni Peltonen: Daalioita ja sipulinvarsia

 

Tässä se oli: vaaleansininen mökki, jonka portissa luki Mansikkatie 35.

Leeni Peltosen  Daalioita ja sipulinvarsia on ihanan kesäinen feelgood-kirja, joka saa varmasti hyvän mielen jokaiselle lukijalle, joka pitää siirtolapuutarhoista. Kirjan päähenkilö Iiris Ruusunen oli yllätyksenä itselleenkin hankkinut siirtolapuutarhamökin, ja aloitti kesäisen urakkansa kesäkuun alussa, kun loma työpaikalta kirjastossa alkoi. Puutarhanhoito oli aivan uusi harrastus, sillä aiemmin hän oli hoitanut vain pikkuista rivitalopihaa. Puutarhavälineet, taimet, siemenet, juurakot, kasvien nimet, kaikki piti opetella. Onneksi oli netti ja uusia naapureita, joilta kysyä neuvoa.

Mitä silloin tehdään, kun ollaan ensimmäistä päivää uudessa mökissä? Iiriksestä tuntui oudolta, kun hän oli kylässä ja kurkisteli salaa toisen kaappeihin.

Mökki ei ollut suuren suuri, mutta tontti tuntui suurelta ja villiintyneeltä. Entiset omistajat olivat jättäneet irtaimiston jäljelle, siispä Iiris aloitti siivoamisella ja veden laittamisella päälle, eihän sitä muuten voi siivota. Iiriksestä tuntui, kuin hän olisi siivonnut leikkimökkiä.

Kirja herätti muistoni äidistäni, joka oli innokas puutarhuri ja otti minut jo pienenä mukaan puutarhanhoitoon. Otin itse tyttöni mukaan puutarhahommiin pienestä asti, jolla onkin tänä päivänä todella hieno ja runsassatoinen puutarha Inarissa.  

Omenapuut olivat täydessä kukassa, ja niiden ympärillä kuhisi niin paljon pörriäisiä, että siipien värinästä syntyi kumea äänimatto. Omenakukkien terälehtiä leijaili tuulen mukana nurmikolle. 

Pieni siirtolamökin piha tarjosi kaikenlaisia herkkuja ja silmäniloa pitkin kesää. Iiris innostui puutarhatöiden lisäksi jopa ruoanlaitosta, ja kutsui naapureita ja läheisiään syömään. Hän oli salaa toivonut pientä kesäromanssia, ja kirjan sivuilta voitkin lukea tarkemmin, löytyikö sellaista. 

Leeni Peltosen Daalioita ja sipulinvarsia saa jatkoa, ja ensi keväänä pääsemme lukemaan Chilejä ja köynnösruusuja. 

 

Leeni Peltosen Daalioita ja sipulinvarsia kirjassa oli kesään ja lomailuun sopivaa tunnelmaa. Suosittelen.

 

Leeni Peltonen, Daalioita ja sipulinvarsia 

Docendo 2026

s. 328

Feelgood

Siirtolapuutarha

Kesä 

 

Carin Hjulström: Kuolema käy kylässä

 

Raikas kesätuuli puhalsi läpi Bron poliisikonttorin - joka oli jo monen vuoden ajan sijainnut väliaikaiseksi tarkoitetussa parakissa lähijuna-aseman parkkipaikalla. 

Ruotsalaisen Carin Hjulströmin dekkari Kuolema käy kylässä on jo viides osa maalaismaisemaan sijoittuvassa Taimitarhamurhat-sarjassa. Sarjan poliisipari Olle Magnusson ja hänen kollegansa Rita Walther kärsivät kuumasta parakista, mutta parakin väliaikaisuus vain venyi ja venyi. Muuten heidän työnsä vaikutti vähäiseltä, sillä maaseudulla ei ollut kovin paljon rikoksia, mutta pian löytyi tienvarresta kuollut mies, ja Ollen ja Ritan päivät venyivät ikävän pitkiksi.

Sesongin alussa Siri ja Anton koettivat aina kehitellä taimitarhalleen jotain uutta - yhtenä vuonna he avasivat kukkakahvilan kauniiseen uuteen talvipuutarhaan, toisena vuonna viereiselle pellolle viljeltiin leikkokukkia, joita asiakkaat saivat itse poimia. Tänä vuonna oli päätetty panostaa ruukkuyrtteihin ja tuoksuherneeseen.

Kuuluisa näyttelijä Siri Ehrensvärd piti taimitarhaa yhdessä veljenpoikansa Antonin kanssa. Anton oli päättänyt yhdessä naisystävänsä Cecilian kanssa matkustaa Afrikkaan. Antonin vanhemmat olivat kadonneet sinne vuosia aiemmin. Nyt oli aikaa ja vähän rahaakin matkata Tansaniaan, ja yrittää selvittää mitä oli tapahtunut? Mielenkiintoinen tarina. 

Kaiken muun lomassa oli ehdittävä lukea näytelmän käsikirjoitus, joka oli tullut viime viikolla postissa.

Säbyholmissa riitti kiireistä menoa koko kesäksi. Kuollut mies oli järjestänyt kesäjuhlat illalla, ennen kuolemaansa. Poliisit suhauttelivat puhumaan tämän tästä kesäjuhliin osallistuneiden kanssa, sillä kuollut mies ei ollut kuollut luonnollisesti, eikä myöskään liikenneonnettomuudessa.  

Sirillä oli kaksinverroin töitä taimitarhalla, ja syksyn näytelmän harjoitukset alkoivat ikävällä tavalla. Siitäkin voit lukea lähemmin tämän viihteellisen maalaiskylään sijoittuvan dekkarin parissa. Edellisessä osassa Olle ja Rita auttoivat pientä poikaa ja hänen siskoaan, ja tuo poika tarvitsi edelleen apua, joten kirjan sivuilla on monenmoista juonenlankaa, mitä seurata. Oliko tarinan lopputulos pehmeä villapeitto, vai suttuinen purettu lankakerä? Uskon kuitenkin, että viihdyt Säbyholmissa yhtä hyvin kuin minäkin.

Carin Hjulströmin dekkarissa Kuolema käy kylässä oli kesäisen viihtyisää, vaikka välillä oli synkemmät tunnelmat.

 

Carin Hjulström, Kuolema käy kylässä

Suom. Nina Mäki-Kihniä

Tammi 2026

s. 541

Med döden som gäst 2023

Cosy crime

Taimitarhamurhat-sarjan 5. osa 

Kesä

 

Carin Hjulström: Pikku murha vain

Carin Hjulström: Vain pisara verta 

Carin Hjulström: Yksi ruumis liikaa 

Carin Hjulström: Kun luminen on maa

Carin Hjulström: Kuolema käy kylässä   

 

 

Elina Backman: Joka yksin jää

 

Leivonmäen kansallispuistossa surisee ja sirittää. Pienet hyönteiset kulkevat ikuisia polkujaan. On tilaa hengittää. Tuuli havisuttaa puita ja lintu lehahtaa lentoon oksalta. Pieni muurahainen kiitää maata pitkin ja tarttuu kaksi kertaa itsensä mittaiseen korren palaan. Se raahaa heinää yli maahan kätketyn synkän salaisuuden.

Elina Backmanin dekkari Joka yksin jää jatkoi yhtä varmalla ja samalla viihtyisällä otteella kirjasarjaa, jonka päähenkilöinä toimivat podcastaaja Saana Havas ja hänen avomiehensä ja tulevan lapsensa isä, rikosetsivä Jan Leino. Heillä on tapana tutkia erillisiä rikostapahtumia, jotka yhdistyvät jossakin vaiheessa kokonaisuuksiksi. Joka yksin jää on sarjan kuudes kirja.

Kahvista nousee höyryä syysaamuun. Saana kävelee aitan luota kohti pihakeinua. Olisi parasta lopettaa kuvaaminen ja juoda kahvi pois ennen kuin se jäähtyisi. Kahvia siemaillessaan hän katsoo Inkerin mylläämää uutta viljelyspenkkiä, ja kansallispuistosta löydetyt salaperäiset luut  palaavat mieleen. Kenelle ne voivat kuulua? Ajatus metsähaudasta ei nostata pintaan kovinkaan hyviä fiiliksiä.

Niinhän siinä kävi, että Saana löysi jo samana päivänä itsensä läheltä kansallispuiston metsähautaa. Saana oli tullut viettämään aikaa tätinsä Inkerin luokse, ja kuuli tädin miesystävältä Harrilta lähistöllä kadonneista tytöistä, joten hänellä alkoi surista uusi podcast-juttu mielessään. Saanan päiviin tuli siis kiireitä, ja toisaalla poliiseillakin oli kiireitä erään vanhan rikostapahtuman selvittelyssä.

Minä olen Saana Havas ja sanon vain tämän: Vaarassa on se joka yksin jää.

Saana sai uuden podcastinsa melkein valmiiksi Inkerin hellässä huomassa. Vielä siinä jäi tekemistä, mutta rikollinen jäi kiinni, koska murha, ja tässä tapauksessa murhat, eivät vanhene koskaan. Saas nähdä jatkossa, malttaako Saana jäädä kotiäidiksi vauvan synnyttyä. Siihen oli kuitenkin monta kuukautta vielä jäljellä.

Ps. En ymmärrä miksi  Jan Leinon työkaverista Susannasta voi jopa samassa lauseessa olla hänestä käytetty liikanimi ja oma nimi. Aivan kuin kyseessä olisi kaksi eri henkilöä. Susannankin elämässä on ollut kaikenlaisia käänteitä. Ehkäpä niistäkin kuullaan tarkemmin jatkossa.

Elina Backmanin dekkari Joka yksin jää tutki kansallispuistoon haudattuja salaisuuksia.

 

Elina Backman, Joka yksin jää ****

Otava 2026

s. 378

Dekkari

Saana Havas-sarjan 6. osa

Cosy crime

Syksy 

 

Backman Elina: Kun kuningas kuolee

Backman Elina: Kun jäljet katoavat

Backman Elina: Ennen kuin tulee pimeää

Backman Elina: Kuinka kuolema kohdataan

Backman Elina: Kuka pimeässä kulkee