torstai 29. huhtikuuta 2021

Johanna Valkama: Katariinanpyörä

 

Viimein oli tapahtunut se, mitä olin osannut jo aavistaa. Enää ei koko Kyrönmaassa ollut yhtään taloa, jota katkera hiillos ei olisi saanut liekkeihin. Olimme joutuneet tilanteeseen, josta ei ollut pakoreittiä. Oli turha itkeä: emmehän voineet vaikuttaa edes aviomiehen valintaan, puhumattakaan kuningasta.

 

Johanna Valkaman uuden kirjasarjan ensimmäisen kirjan nimi on Katariinanpyörä. Kirjan päähenkilö oli Ilkkalan Susanna eli Susanna Katariina Weck. Susanna Katariina syntyi kaksossiskonsa kanssa vauraaseen lyypekkiläiseen hansakauppiaan perheeseen ja naitettiin Jaakko Ilkalle, joka oli jo vanhempi leskimies ja talonpoika Kyrönmaalta. Kuuden naimisissaolovuoden ja kolmen synnytyksen jälkeen, Susanna Katariinasta tuli leski, joka asui poikapuolensa nurkissa lapsineen ja pelkäsi miehensä vihollisten kostoa. Elettiin keskiaikaa ja vuotta 1596. Susanna Katariinan mies oli johtanut nuijasotaa.

 

Ehkä minut jo seuraavan kirkkomatkan aikana kivitettäisiin? Jos niin kävisi, tiesin, ettei Agatha itkisi teilatun kaarlelaisen tyttärenpoikansa oudon vierasmaalaisen vaimon tähden. Kenties vanhus tarttuisi jopa itse kivilinkoon? Olin joutumassa itsekin katariinanpyörään.

 

Nokkela Susanna Katariina huomasi pian olevansa vaivalloisella matkalla Turkuun. Turussa odotti hänen ja hänen lastensa perintö ja uusi mahdollisuus elämään. Sitä ennen piti pakoilla takaa-ajajia, jotka halusivat hänen henkensä ja matkatavaransa. Pakomatkan mahdollisti nuori apupappi, joka oli tullut viemään tapetun kirkkoherran Kyröstä Turkuun. Susanna Katariina sai paikan hevoskyydistä. Oli maaliskuu ja jäätävät ilmat.

 

Kuusi mustiin pukeutunutta hahmoa ratsasti jäljessämme. Hevoset painautuivat rinta rinnan reen jalasten jättämään uraan, ja niiden harjat hulmusivat kelmeässä yössä. Kuulin, kuinka silloin tällöin mies karjahti, ruoska napsahti ja hevonen lisäsi vauhtia.

 

Susanna Katariinan matkanteko oli todella jännittävä, josta voit lukea enemmän kirjan sivuilta. Päähenkilömme huomaa Turkuun tullessaan, että häntä oli huijattu perusteellisesti. Turussa asuvasta veljestäkään ei ollut apua. Susanna Katariina sai tukea vain omasta älykkyydestään, kun vastassa oli petollisten juonittelijoiden joukot, jotka johdattivat häntä Turun linnan vankiselliin ja raadin eteen. Löytyikö yksinäiselle leskelle puolestapuhujia, kun nainen ei ollut tasaveroinen miesten kanssa, eikä naisella ollut vastaavia oikeuksia.

 

Johanna Valkaman Katariinanpyörä on keskiaikaan sijoittuva tarina naisesta, joka taisteli oman olemassaolonsa ja näkyväksi tekemisen puolesta. Hän taisteli perheensä elämän ja tulevaisuuden puolesta. Ja arvata saattaa, että se ei ollut helppoa keskiajalla, kun naisilla ei ollut mitään oikeutta olemassaoloonsa, muuna kuin vaimona ja äitinä. Vauhdikasta menoa ja meininkiä, aivan kuin päähenkilö Susanna Katariina olisi saanut siivet miehensä kuoleman jälkeen. Upea alku kirjasarjalle.

 

Johanna Valkama, Katariinanpyörä

Otava 2021

s. 453

Historiallinen teos keskiajalta

 

Johanna Valkama: Itämeren Auri

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino

Johanna Valkama: Jäävuonon Ruusu

 

 

 

tiistai 27. huhtikuuta 2021

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

 

Kotitupaan ummehtunut äidin tuoksu lohdutti apeuden aikana. Isän muotokuvan ilkeämielinen virne ja olematon ulkomuoto valoivat minuun näyttämisen halua – saivat jatkamaan kirjoittamista välillä vain todistaakseni vielä hänen haamulleenkin, että tätäkin työtä voi tehdä ylpeydellä.

 

Hanna Haurun uusimman pienoisromaanin, Viimeinen vuosi, päähenkilö oli nälkäkirjailija, joka oli elänyt koko ikänsä pienessä kylässä Pohjois-Pohjanmaalla. Kirjoittamisen pakko oli vetänyt juopaa hänen ja isän välille, mutta lopulta isäkin oli antanut hiljaisen hyväksymisen, kun kirjoittamisesta oli tullut jonkin verran rahaa. Elettiin 1950-luvun puoliväliä. Oli kylmä talvi ja nälkä.

 

Se ainoa kirja, josta jäin viimeksi yksin iloitsemaan, nakertaa jälleen mielessä. Suru takoo kohtauksen lailla rinnassa ja päätä puristaa vanne. Tekee mieli repiä tämä olo pois ja korkata pullo. Juoda toinen perään ja sammua metsätien varressa lätiltä haisevaan ojaan.

 

Edellinen kirja oli poikennut kirjailijan aiemmista kirjoista, joten se ei ollut saavuttanut suosiota. Arvostelijat olivat teilanneet kirjan pahasti. Koska tuloja ei ollut, kirjailijan oli kuljettava kerjäämässä ruokaansa. Naapurit olivat köyhiä talollisia, mutta jokainen antoi vähästään syrjäänvetäytyvälle miehelle. Joskus oli leivänkannikan riitettävä moneksi päiväksi. Lehtiin kirjoitetuilla novelleilla pärjäsi pahimmat ajat.

 

Sitten ajatukset olivat työstäneet uuden kirja-aiheen, jota oli kirjoitettava aina kuin mahdollista. Tuli kesä ja novellit piti saada valmiiksi, että saisi rahaa ja olisi mahdollista hakea kirjoituskone pois pantista. Pahimpaan nälkään ja janoon sekin oli pitänyt pantata.

 

Viimeisen vuoden kirjailijalla oli nuoruudenrakastettu, jota hän muisteli kipeän hellästi. Myös serkku vaimoineen piti yhteyttä. Oli myös postimies, joka haki puhelimeen, jos joku otti yhteyttä. Kustantamo ja seutulehti pitivät myös yhteyttä. Viimeisen vuoden päähenkilö oli niin yksinäinen, että pahaa teki.


Hanna Hauru kirjoittaa koskettavia tarinoita suomalaisesta köyhyydestä, yksinäisyydestä, surumielisyydestä ja ihmisistä, jotka tavalla tai toisella ovat syrjäytyneet muista ihmisistä ja yhteiskunnasta. Ihmisistä, jotka haluavat tulla nähdyiksi ja rakastetuiksi, mutta, jotka ovat menettäneet mahdollisuutensa.

 

Kun kirjan kansi viimeisen kerran suljetaan, lahjakkuuteni unohdetaan ja supina kulkee jälleen korvasta toiseen räkäpisaroita räiskien.

 

Hanna Hauru, Viimeinen vuosi

Like 2021

s. 175

Pienoisromaani

 

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

Hanna Hauru: Jääkansi

 

lauantai 24. huhtikuuta 2021

Elizabeth Strout: Olive, taas

 

Jack otti paperiarkin ja kirjoitti siihen. Rakas Olive, minulla on ollut ikävä sinua ja jos sinulle sopisi soittaa tai lähettää sähköpostia tai tulla tapaamaan, olisin siitä hyvin iloinen. Hän allekirjoitti viestin ja pani sen kirjekuoreen, mutta ei nuolaissut sitä kiinni. Hän päättäisi aamulla panisiko sen postiin vai ei.

 

Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin Olive, taas kertoo jatkotarinan aiemmalle kirjalle Olive Kitteridgestä. Kirjassa oli paljon tuttuja henkilöhahmoja aiemmista Stroutin kirjoista mm. Pikkukaupungin tytöstä. Olive on omalaatuisensa persoona, joka toimi aiemmin matematiikan opettajana, mutta oli jäänyt jo eläkkeelle. Kirjassa hän elää vuodet 70-86 väliltä, jolloin hän huomasi vähitellen vanhentuvansa ja rappeutuvansa. Olive otti omalla, paikoin humoristisella tyylillä, paikoin kiukkuisena vastaan sen, mitä yllättäviä vaivoja vanhuuden päivät toivat tullessaan. Oman vivahteensa elämään toi yhteiselämä Jack Kennisonin kanssa.

 

Jack purskahti nauruun. Ja sen myötä Olive tunsi säväyksen. Samaan aikaan häntä kauhistutti, oli kuin hänessä olisi syttynyt tulitikku ja hänet olisi uitettu öljyssä. Kauhu ja miehen naurun aiheuttama säväys – se oli kuin painajaisesta, mutta hänestä tuntui myös siltä kuin joku olisi avannut ison purkin, johon hänet oli tungettu.

 

Olive, taas ja kaikki aiemmatkin lukemani Elizabeth Stroutin kirjat on kirjoitettu upeasti. Pidän varsinkin siitä, miten syvällisesti Strout toi henkilöhahmonsa esille. Jokainen henkilöhahmo nostettiin esille niin pitkäksi aikaa, että pystyin melkein silmieni edessä katselemaan hänen olemustaa, tekojaan, ajatuksiaan, puhetta ja kasvojaan. Samoin huoneet ja tilat sekä ympäristö tuli mainiosti esille. Yllä olevassa lainauksessa Olive oli aamulla nukkumassa, kun Jack pyysi häntä aamiaiselle. Yleensä Jackia vain nauratti Oliven omalaatuisuus, mutta yhteiselämän jatkuessa mukaan tuli muitakin piirteitä.

 

”Nauti viskistäsi”, Olive sanoi noustessaan portaat. Jack kuuli, miten hän meni heidän makuuhuoneeseensa. Että hän vihasi Olivea.

 

Olive, taas sisältää kolmetoista kertomusta vanhenevista henkilöistä, joihin nuori yläasteikäinen Kayley Callaghan toi virkistävää vaihtelua Siivousta kertomuksessa. Kayley kävi siivoamassa koulun ohella ja hän joutui erikoiseen puuhaan eräässä siivouspaikassa. Strout toi esille tabun, mutta siitä lukijat voivat itse ottaa selvää, mitä mieltä he ovat kertomuksesta. Mielestäni Kayley joutui hyväksikäytön uhriksi. Nuoret ovat herkässä iässä ja aikuiset voivat johdattaa heitä mihin haluavat.

 

Olive oli jo isoäiti-iässä, mutta poika perheineen asui kaukana, joten suhteet pojan perheen lapsiin ja omaan lapsenlapseen eivät olleet kovin läheisiä. Kirjassa Olive kävi tätäkin kipeää asiaa läpi, kun hän pohti sitäkin, miten hänen oma poikansa vihasi häntä. Onneksi hän löysi itselleen hyvän ystävän, jonka kanssa puhua näistä asioista. Ystävyys on tärkeä asia ja se, että omista kipeistä ajatuksista voi puhua toisen ihmisen kanssa.

 

Elizabeth Stroutin Olive, taas on sisällöltään rikas kaunokirjallinen teos. Olive oli suorasukaisuudessaan mitä rakastettavin päähenkilö, mutta kirjaan toi monipuolisuutta myös monet muut henkilöhahmot, jotka elivät samoja vanhuuden vuosia kuin Olive, ja jotka ovat tulleet tutuiksi aiemmista Stroutin kirjoista. Vanhuus ei ole pelkästään ruusuista eikä pelkästään risuista aikaa, sitä voi elää elämällä. Ja elämällä voi olla jokaiselle pikku yllätyksiä, jotka eivät välttämättä ole mukavia, mutta niiden kanssa oppii elämään. Strout on tehnyt hyvin elävän ja elämäniloisen teoksen.

 

Elizabeth Strout, Olive, taas *****

suom. Kristiina Rikman *****

Tammen Keltainen kirjasto 2021

s. 354

Olive, Again 2019

 

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

 

torstai 22. huhtikuuta 2021

Inka-Maria Laitila ja Tarja Strandén: Tukaattityttö

 


Nainen on tässä vaiheessa nuori, kahdeksantoista. On syyskesä 1907. Hän seisoo asemalaiturilla isänsä ja sisarustensa ympäröimänä. Pian hän on kaukana kotoa, matkalla tuntemattomaan pääkaupunkiin. Ihmisiä tungeksii koreineen ja matkalaukkuineen kohti junavaunuja. Monet matkaavat lähemmäs, Viipuriin. Nainen on tehnyt valintansa. Hänen on päästävä Helsinkiin, Ateneumin kouluun opiskelemaan taiteilijaksi. Nainen viivyttelee lähtöään, hyvästelee sisaruksiaan yhä uudelleen. Nuorimmat pitävät kiinni hänen hameestaan, pyörivät hänen ympärillään. Heitä on yksitoista sisarusta.

 

Inka-Maria Laitilan ja Tarja Strandénin tietokirja Tukaattityttö, Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen, kertoo nuoresta naisesta, hänen läheisistään ja hänen elämästään, joka kesti vain 31 vuotta. Helmi haaveili taiteilijan urasta ja opiskelusta Ateneumissa. Yllä olevassa lainauksessa Helmi oli lähdössä junalla ja perhe oli saattamassa häntä. Helmi oli kotoisin porvarisperheestä ja perheen lapset opiskelivat osa ylioppilaaksi, osa sairaanhoitajaksi, osa opettajaksi. Helmi oli perheen viides lapsi. Kirjan tietolähteinä ovat olleet Lyyli, Ida ja Lahja Vartiaisen lapsuudenmuistot, jotka he kirjoittivat veljelleen Pekalle 1960-luvulla tämän pyynnöstä. Pekka Vartiainen oli Helmin pikkuveli ja kirjan toisen kirjoittajan Inka-Maria Laitilan isoisä.

 

Vuonna 1905 otetussa luokkakuvassa Helmi Vartiainen seisoo koristeellisen kauluksen somistamassa puvussa, juhlallisesti paikalleen sommitellun tyttöparven keskellä. Kaunis tyttö, pienikokoinen, varmaankin luokkansa pienimpiä. Kun tuota kuvaa otettiin, Helmi oli varmasti jo löytänyt oman lahjakkuutensa. Kuka häntä oli innostanut? Ehkä jo harjoituskoulun opettaja, ehkä äiti, jolla täytyi myös olla perittyjä käden taitoja äidinisän piirustustaidosta päätellen. Tietenkin Helmi oli tutustunut värien ja siveltimien maailmaan myös isänsä työhuoneessa.

 

Kirja kuvaa hyvin valokuvien ja suvun muistelmien ja lähdeaineiston perusteella Helmin elämää Sortavalassa ja myöhemmin Helsingissä. Helmin elämä olisi varmasti kaivannut lisää jo kotoa saatua tukea ja turvallisuutta sekä kannustusta taiteilijan uralle. Näin ei käynyt, sillä hän kohtasi Ateneumissa häntä 9 vuotta vanhemman taiteilija Tyko Sallisen ja avioitui hänen kanssaan vuonna 1909. Helmi ei saanut jatkaa opiskeluja Ateneumissa. Hän sai tyytyä osaansa taiteilijan muusana. Jostakin syystä Sallinen kuvasi Helmin rumaksi ja korosti varsinkin nenää ja huulia. Nämä Helmistä maalatut taulut saivat nimekseen Mirri-taulut. Sallinen kuvasi tauluissaan liioitellun rehevää aistillista naista, jota Helmi ei todellisuudessa ollut.

 

Heti kun Helmi on saanut voimansa kootuksi, hän lähtee muutaman kuukauden ikäisen Tajun kanssa Helsinkiin ottamaan selvää toisesta tyttärestään. Mutta kaikki on myöhäistä, itkut ja rukoukset eivät auta, Tirsu on viety Kööpenhaminaan. Tyko on riistänyt häneltä lapsen ja leimannut hänet kyvyttömäksi äidiksi. Helmin pitäisi tästä lähin olla vieras omalle lapselleen. – Tämä haava ei koskaan parantunut.

 

Vuonna 1911 oli Tyko Sallisen mahdollista antaa lapsensa adoptoitavaksi ilman Helmin suostumusta, sillä vain Tyko oli lapsen holhooja. Heidän lapsensa oli puolitoistavuotias, kun Tyko Sallinen teki hirviömäisen teon, joka kosketti koko sukua, kun hän vei esikoislapsen siskolleen Kööpenhaminaan. Adoptiota ei koskaan allekirjoitettu. Helmi sai lapsestaan kaksivuotiskuvan, ei mitään muuta. Mutta tämä ei riittänyt Tyko Salliselle, vielä pahempaa oli tulossa, tragedia, joka on ravistellut taidemaailmaa ja kirjallisuutta, mutta pahiten Helmin omaa elämää.

 

Syvänsinistä ja violettia hehkuva Mirri-maalaus toi Tykolle valtion dukaattikilpailun palkinnon. Tukaattitytön uhkeaa maalaismaisuutta ei enää pidetty yhtä luotaantyöntävänä kuin entisiä ”hölmöjä” Mirrejä. Maalaukselliset arvot merkitsivät enemmän kuin kuvatun naisen piirteiden ”rumuus”.

 

Yllä oleva lainaus kertoo kansikuvassa olevasta maalauksesta, josta Sallinen sai palkinnon ja opintostipendin ja se mahdollisti hänelle vuonna 1914 opintomatkan Pariisiin, Bretagneen ja Englantiin. Helmi sai pärjätä toisen lapsensa kanssa ilman aviomiestä ensimmäisen maailmansodan syttymishetkellä.

 

Helmin ja Tyko Sallisen avioliitto päättyi seitsemän vuoden päästä sen solmimisesta vuonna 1916. Helmistä tuli oikeuden päätöksellä lapsensa huoltaja, eikä avioero muuttanut heidän elämäänsä, sillä perheellä ei ollut koskaan ollut yhteistä, pysyvää kotia ja Helmi ja Tyko olivat eläneet puolet avioliitosta erillään. Avioero leimasi Helmin. Eronnut nainen sai kantaa syyt perheen hajoamisesta ja oli huono nainen. Helmi oli ex-miehensä lestadiolaisen suvun mielestä kevytmielinen ja sopimaton lapsen hoitajaksi.

Helmin Lahja-sisko ja Helmi nuoremman lapsensa kanssa 1914. 

Tyko Sallinen etsi Helmin ja lapsen olinpaikan tietoonsa ja vei viisivuotiaan lapsen pois äidiltään. Helmi ei saanut nähdä enää lastaan sen jälkeen. Tämä oli suunnaton ja kammottava tapahtuma, mutta historia on täynnä vastaavia avioeroriitoja ja huoltajuusriitoja. Se, miten pieni lapsi koki kyseisen tragedian, näkyi siinä, että hän vietti loppuelämänsä mielisairaalassa. Vanhempi lapsi, joka oli viety Kööpenhaminaan, otti liikaa lääkkeitä ja kuoli Sallisen talon lähelle alle nelikymppisenä. 

Helmin sydän ei kestänyt, vaan sairastui. Hän kuoli neljä vuotta toisen lapsen viemisen jälkeen vuonna 1920. Edellisenä vuonna hänen kaksi taideteostaan oli valittu Ateneumin taidenäyttelyyn. Kannen kuva on vuodelta 1919.

 

Helmin kohtaloksi tuli väärä mies.

Helmin omakuva 1917-19. Helmi oli taitava maalari. Tässä kuitenkin liikaa vaikutteita Salliselta.


Inka-Maria Laitila ja Tarja Strandén, Tukaattityttö, Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen

Wsoy 2002

s. 251 + runsaasti kuvia + lähdetiedot 6s.

Tietokirja

 

tiistai 20. huhtikuuta 2021

Nicci French: Keskiviikkoa odottaessa

 

Kissa pujotteli sekasotkun halki ja meni olohuoneeseen talon etupuolelle. Oviaukosta sojotti käsivarsi; käsi oli pullea ja kiinteä, kynnet lyhyiksi leikatut, ja nimettömässä oli kultasormus. Kissa nuuhkaisi kättä, sitten nuolaisi rannetta. Se asetti etutassunsa ruumiille, jolla oli taivaansininen paitapusero ja mustat työasun housut, ja kehräten upotti kyntensä pehmeään vatsaan.

 

Keskiviikkoa odottaessa on Nicci Frenchin Viikonpäivä-sarjan kolmas psykologinen jännitysromaani. Sarjan päähenkilönä toimii psykoterapeutti Frieda Klein, joka oli toipumassa edellisen kirjan hyökkäyksestä. Sarjassa on tullut tutuksi muitakin henkilöhahmoja mm. Friedan veljentyttö Chloe ja hänen äitinsä Olivia, ukrainalainen Josef, mentori Reuben ja Jack, jota Frieda ohjaa, sekä Sandy. Myös samat poliisit olivat mukana edelleen, Karlsson ja Yvette Long. Tämä henkilökaarti pyöri Friedan asunnolla häiriöksi asti. Chloe muutti jopa Friedan luokse asumaan, koska ei tullut äitinsä kanssa toimeen. Muitakin lapsia ja nuoria vieraili Friedan luona ja heistä tuli yksi kirjan teemoistakin.

 

Hänellä oli vaikeaa, näin sen, ja halusin vain juosta kilometrin päähän, ikään kuin se olisi tarttuvaa. Yritin työntää hänet mielestäni. Ajattelen häntä silloin tällöin ja sitten työnnän hänet taas syrjään. Varsinainen ystävä.

 

Frieda kiinnostui eräästä lauseesta, jonka hän kuuli. Hän lähti tavoittelemaan lauseen alkuperäistä lausujaa, sillä lause ei jättänyt häntä rauhaan. Lause johdatti hänet lopulta kadonneiden tyttöjen perään. Kyseisiä tyttöjä etsi myös eräs toinen henkilö, johon Frieda tutustui etsintämatkallaan. Yhdessä he olivat tutkijapari, joka teki hyviä löytöjä. Toisaalla Karlsson ja muut poliisit tutkivat murhatun perheenäidin juttua, johon Friedakin lopulta sekaantui tahtomattaan.

 

Kyllä. Dean oli lähettänyt pienen tytön puiston poikki hänen luokseen, tuomisina narsissikimppu ja viesti. Neljä sanaa, joita Frieda oli kantanut mukanaan: ”Ei ollut sinun aikasi.”

 

Friedan varjona kulki myös ensimmäisestä kirjasta tutuksi tullut henkilö, jonka olemassaolon Frieda oli vaistonnut. Todella jännittävä psykologinen trillerisarja. Salaisuudet avautuivat lopulta myös poliiseille. Frieda teki lopulliset läpilyönnit, ja hänestä oli tullut Karlssonin henkinen tuki rikostutkimuksissa. Frieda oli hyvä järkeilemään ja yhdistelemään ihmismielen pinnalle nousevia tuntemuksia.

 

Nicci French on brittiläinen kirjailijapariskunta, joka julkaisee teoksia myös omilla nimillään.  Keskiviikkoa odottaessa jännitysromaanista on hyvä jatkaa seuraavaan Viikonpäivä-kirjaan. Viehätyin heti ensimmäisestä sarjan kirjasta lähtien Friedan omintakeisesta ajattelutavasta. Jännityksellä seuraan hänen omaa jaksamistaan kaiken hulinan ja hyörinän keskellä. Tukijoita ainakin on ihan riittävästi, mutta hän tarttuu aika uhkarohkeasti kiinni outoihin rikollisiin haasteisiin.

 

Nicci French, Keskiviikkoa odottaessa

suom. Raimo Salokangas

Blue Moon 2021

s. 446

Waiting for Wednesday 2013

psykologinen jännityskirja

 

Nicci French: Murheellinen maanantai

Nicci French: Tiistaitaakse jäänyt

 

 

 

lauantai 17. huhtikuuta 2021

Alex Schulman: Eloonjääneet

 

Poliisi astuu muutaman askeleen taloa kohti ja pysähtyy. Yhtäkkiä hän menee ymmälleen ja katselee näkymää. Kolme miestä istuu rinnakkain kiviportailla, jotka johtavat talon ulko-ovelle. He itkevät ja kaulailevat. Heillä on yllään puku ja solmio. Heidän vierellään nurmella on tuhkauurna.

 

Ruotsalaisen Alex Schulmanin Eloonjääneet teoksessa on kolme veljestä, kuten hänen omassa elämässään, ja heidän elämäänsä varjostaa lapsuuden tragedia. Eloonjääneet on kuitenkin fiktiivinen teos, eikä se painotu tosielämään, kuten hänen aiemmat teoksensa. Jotakin kirjailija on poiminut myös omasta elämästään esim. sen, ettei hän tiennyt, että hänen veljensä oli eronnut, sillä veljesten pitämä yhteys oli hiljalleen miltei katoamassa. Kuullessaan erosta ja miettiessään veljesten suhteita, kirjailija sai idean kirjalleen.

 

Poliisi etsii taskuistaan muistikirjaansa. Hän ei vielä aavista, että hänen silmiensä edessä on loppu kolmesta veljeksestä kertovalle monen kymmenen vuoden pituiselle tarinalle, joka ei millään mahtuisi pienen muistikirjan sivuille.

 

Kirjan kertojana toimi Benjamin. Hänellä oli isoveli ja pikkuveli. Veljesten äiti oli kuollut, ja tutkiessaan äidin papereita, he olivat löytäneet äidin kirjoittaman kirjeen, jossa hän toivoi, että hänen tuhkansa levitettäisiin kesämökin rannalle. Heidän lapsuudessaan perhe oli viettänyt kesämökillä vapaa-ajat ja kesät. Kuulostaa hyvin ihanilta muistoilta, mutta tuota aikaa varjosti vanhempien liiallinen alkoholinkäyttö ja riitely sekä uhkaava käytös.

 

Kerran kauan sitten veljekset oli riuhtaistu pois tästä paikasta, mutta nyt heidän on ollut pakko palata takaisin tänne, missä kaikki liittyy yhteen, missä ei ole mitään yksittäisiä tapahtumia eikä mikään ole yhteydestä irrallaan.

 

Kirjan nykyajassa tapahtuvaa tarinaa äidin hautajaispäivästä kerrottiin takautuvasti. Alussa veljekset olivat ehtineet jo mökille. Toinen luku kertoi lapsuuden kesäisestä ajasta mökillä. Äidin hautajaispäivä ja lapsuuden kuvaukset vaihtelivat vuoron perään. Kirjan lopussa kerrottiin koko perhettä kohdanneesta tragediasta, joka oli vaikuttanut perheen jäseniin eri tavoin, mutta jättänyt jokaiseen sisäisen umpikujan, asian, josta ei koskaan keskusteltu.

 

Heidän on palattava onnettomuuspaikalle, kuljettava askel kerrallaan takaperin menneisyyteen, jotta he jäisivät vielä viimeisen kerran eloon.

 

Alex Schulman kirjoittaa mieleenpainuvia kirjoja. Blogista löytyy hänen äitisuhteestaan kertova teos Unohda minut, jossa hän ruoti äitinsä alkoholismia. Blogista löytyy myös hänen isovanhemmistaan kertova teos Polta nämä kirjeet. Isovanhempien kokema kolmiodraama näkyi varsinkin isoisän kirjoittamissa kirjoissa. Alex Schulman pohtii kirjojensa kautta, että aiheuttivatko nämä useamman sukupolven kokemat traumat vaikeuksia hänen avioliittoonsa ja käyttäytymiseen lastensa kanssa.

 

Alex Schulmanin isä oli suomenruotsalainen Allan Schulman, joka oli Ruotsissa tunnettu tv-tuottaja. Kirjoista nousee esille hyvin paljon samaistumispintaa ja suomalaisiin vetoavaa kerrontaa. Eloonjääneissä vietettiin mökkielämää järven rannalla, lapset uivat, saunoivat, onkivat kaloja ja seikkailivat metsissä, kun taas vanhemmat oleilivat vain pihapiirissä sietäen hädin tuskin toisiaan, söivät, nukkuivat ja joivat. Lasten piti keksiä itse tekemisensä, eivätkä he saaneet häiritä vanhempiaan. Vanhempien sanoihin ei voinut luottaa, he eivät olleet rehellisiä lapsia kohtaan.

Aikuiset veljekset olivat kadottaneet lapsuuden tiiviin yhteyden toisiinsa. Eivätkä he enää mökkeilleet lapsuuden kesämökillä. Heistä oli tullut juroja ja hiljaisia, omaan elämäänsä kääntyneitä miehiä, joita ei kiinnostanut oma lähisuku.

 

Eloonjääneet on Alex Schulmanin ensimmäinen fiktiivinen teos, jossa teemana on veljesten suhteet ja lapsuuden tragedia. Alex Schulman on surullisten tarinoiden kertoja. Tällä kertaa kerronnan muodolla oli suuri merkitys draamankaaren kehitykselle. Pidin valtavasti tästä kirjasta.

 

Alex Schulman, Eloonjääneet *****

suom. Jaana Nikula

Nemo 2021

s. 286

Överlevarna 2020

 

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman: Unohda minut

 

 

torstai 15. huhtikuuta 2021

Elly Griffiths: Maan alla

 

He löytävät neljä pitkää luuta: kaksi sääriluuta, osan reisiluusta ja olkaluun kappaleen. Kasassa on myös pienempiä luita, arvatenkin kylkiluun palasia. Kaikki luut kiiltävät lasimaisen himmeinä.

 

Brittiläisen Elly Griffithsin dekkarisarjan yhdeksäs suomennos on saanut nimekseen Maan alla. Yllä olevassa lainauksessa arkeologi Ruth Galloway oli maan alla katsomassa sieltä löytyneitä luita. Hän olisi toivonut, että luut olisivat olleet keskiajalta tai kauempaa, mutta ne olivat huomattavasti nuorempia. Kirjan kuvioissa liikuttiin aika paljon maan alla, joten tarina oli täynnä mullan, kosteuden ja tunkkaisuuden hajuja. Vaikka Ruth on arkeologi, hän ei silti tykkää pimeistä ja ahtaista paikoista.

 

Hän tekee salaa ristinmerkin. Tunneli vaikuttaa loputtomalta. Jonkin ajan päästä kallorivistöt jäävät kuitenkin taakse ja seinät muuttuvat karkeatekoisimmiksi, kalkkikiveen epätasaisesti hakatuiksi. Alkaa myös olla aika kylmä. Kuinkahan syvällä he jo ovat?

 

Kirjan teemana oli asunnottomuus ja valitettavasti tarinan mysteerissä kuoli useampi asunnoton. Tarinassa katosi myös naisia, joten nämä kaksi teemaa yhdistyivät mielenkiintoisella tavalla. Ruthilla oli yhteinen menneisyys komisario Nelsonin kanssa. Heille syntyi tytär Kate, joka kirjassa oli jo kuusivuotias. Ystävyys ja väreily oli kuitenkin säilynyt Ruthin ja Nelsonin välillä, huolimatta siitä, että Ruth bongasi kirjan kuvioissa mielenkiintoisen uuden miehen, joka oli sen lisäksi vapaa.

 

Kirjan lopussa kirjailija Elly Griffiths kertoi, että Norwitchin alla ei ole maanalaista yhteisöä, mutta siellä on paljon tunneleita ja kellareita. Kirjailija kiinnostui arkeologiasta, kun hänen miehensä opiskeli arkeologiksi. Ruth Galloway on tämän viihteellisen dekkarisarjan sympaattinen tähti, joka kipuilee Nelsoniin kohdistuneiden tunteidensa kanssa. Kuuden vuoden aikana ei ole löytynyt vielä miestä, joka päihittäisi tuon omapäisen komisarion rakkauden rintamalla. Rakkaus ja rikokset ovat todella mielenkiintoinen yhdistelmä.

 

Olkapäätä kolottaa kolealla ilmalla. Nelson väittää niin itselleen kuin Michellellekin sen olevan syy hänen huonotuulisuuteensa, hajamielisyyteensä ja unettomuuteensa öisin, jolloin hän nousee neljältä kuljeksimaan Brunon kanssa autioilla kaduilla.

 

Ruth Galloway, Maan alla

suom. Anna Kangasmaa

Tammi 2021

s. 350

The Chalk Pit 2017

Ruth Galloway-mysteeri

 

 

tiistai 13. huhtikuuta 2021

Keigo Higashino: Uskollinen naapuri

 

Aikaa epäröintiin ei ollut. Yasuko puristi silmänsä kiinni ja keskitti kaikki voimansa käsiinsä sydämen takoessa rajusti.

 

Japanilaisen Keigo Higashinon rikoskirja Uskollinen naapuri on rikoksen ympärille rakentuva rakkauskertomus. Kirjan päähenkilöinä toimivat naapurukset Yasuko, joka oli tyttärensä yksinhuoltaja, ja Ishigami, joka oli rakastunut Yasukoon. Tapahtumat käynnistyivät heti kirjan alussa, kun Yasukon ex-mies löysi Yasukon. Erosta oli jo vuosia, mutta hän oli piinannut äitiä ja tytärtä pitkään, eikä aikonut lopettaa piinaamista.

 

Elinvoima oli kadonnut lopullisesti kalmon kasvoilta, suun alle oli kuivunut jotakin syljen tai lian tapaista.

 

Yasuko oli vaikeuksissa, mutta uskollinen naapuri Ishigami riensi apuun ja aikoi hoitaa kaiken kuntoon. Niinpä Ishigami suunnitteli alibit, ja suuntasi huomion muualle, kun poliisit vihdoin tulivat kyselemään Yasukolta ja hänen tyttäreltään, mitä he olivat tehneet silloin, kun ex-mies oli kuollut.

 

Poliisien huijaaminen olisi kenties onnistunut, mutta päätutkija Kusanagilla oli hyvä ystävä Manabu Yukawa, joka auttoi toisinaan arvoituksellisissa rikoksissa. Ilokseen Yukawa huomasi entisen opiskelukaverinsa Ishigamin asuvan Yasukon naapurissa. Ystävyyttä uudistettiin sake-juoman parissa ja keskustelemalla mm. matematiikasta. Kyseinen Yukawa on tuttu näky muissakin Higashinon rikoskirjoissa.

 

Kumpi on vaikeampaa: laatia ongelma, jota muut eivät pysty ratkaisemaan, vaan ratkaista se.

 

Keigo Higashinon Uskollinen naapuri on kekseliäs ja arvoituksellinen rikoskirja. Lukija tietää tekijän ja rikoksen, mutta poliisit eivät. Kirjan lopussa juonikuviot aukesivat poliiseille ja lukijakin yllättyy varmasti. Saiko Ishigami vastakaikua tunteilleen? Kenelle vankilan portit avautuivat? Suosittelen tätä kekseliästä tarinaa. Viihdyin kovasti Tokiossa ja japanilaisessa elämänmenossa.

 

Keigo Higashino on Japanin suosituimpia kirjailijoita ja hänen kirjoistaan on tehty lukuisia elokuvia.

 

Keigo Higashino, Uskollinen naapuri *****

suom. Raisa Porrasmaa

Punainen silakka 2020 toinen painos

s. 288

kisha X no kenshin 2005

Rikoskirja

Japani

lauantai 10. huhtikuuta 2021

Riikka Karppinen ja Joonas Lehtonen: Sodankylän Jeanne d´Arc

 

Elämäni koostuu kahdesta ajanjaksosta: ajasta ennen ja jälkeen Viiankiaavaa uhkaavan kaivossuunnitelman.

 

Riikka Karppinen oli 10-vuotias, kun ulkomainen kaivosyhtiö aloitti malminetsinnän hänen kotikylässään Sodankylän Kersilössä. Omituisinta oli, että alue, missä malminetsintää tehtiin, oli suojelualue. Viikinkiaavan suo oli otettu vuonna 1988 kansalliseen soidensuojeluohjelmaan ja 1998 Euroopan unionin alaiseen Natura 2000-verkostoon. Suojeluista huolimatta kaivosyhtiöille oli annettu malminetsintälupa. Sodankylän Jeanne d´Arc kertoo Riikka Karppisen tiestä nuoresta kotikylän suoalueen suojelijasta ja kaivosyhtiön vastustajasta yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi.

 

Kirkkaat Sakattilammet välkehtivät suokukkien purppuraiseksi värjäämässä maisemassa, joka avautui kulkijalle vasta lähes läpipääsemättömien taipaleiden takaa. Sakattiin ei osuttu sattumalta, eikä sen kauneutta päässyt ihailemaan ilman kärsimystä.

 

Riikka Karppisella on ollut ihana lapsuus luonnon keskellä Viikinkiaavan läheisyydessä. Viikinkiaavalla oli pitkospuut, jotka toivat mahdollisuuden seikkailla siellä miltei päivittäin. Osa Viikinkiaapaa on kuulunut heidän suvulleen, mutta myytiin lopulta valtiolle sen suorittaman painostuksen jälkeen, koska tiedettiin, että se on suojelualuetta. Riikka Karppinen koki perheineen valtion toiminnan epäoikeudenmukaisena, jopa valheellisena, kun se oli antanut luvan kaivosyhtiölle suorittaa malminetsintää suojelluilla alueilla, joiden kuvittelisi olevan valtion suojelussa aina.

 

Ajatus Viikinkiaavan puolustamisesta kypsyi mielessäni hitaasti. Kaipasin sitä, että joku olisi antanut äänen ja kasvot kaivoshankkeesta eri tavalla ajatteleville.  Mutta kun sitä ei tapahtunut, aloin taipua siihen, että minun oli varmaankin pakko. Pahin pelkoni oli, että ilman eriävää mielipidettä kukaan ei puuttuisi kaivoksen tuloon.

 

Riikka Karppinen oli 16-vuotias lukiolainen, kun hän aloitti aktiivisen kaivosyhtiön toimien vastustamisen Sodankylässä. Sen hän halusi aloittaa mediassa ja hakea tietoa yhteiskunnallisilta päättäjiltä mm. poliitikoilta. Tietoa piti saada esim. suojelun purkamisesta. Siitä alkoi Riikan linja-auto/junamatkailu Sodankylän ja Helsingin välillä. Sen lisäksi hän osallistui valtuustotyöskentelyyn ja järjestötyöhön ja tietysti opiskeli.

 

Sodankylän Jeanne d´Arc kertoi Riikka Karppisen tiestä vaikuttajaksi. Kirja kertoi sinnikkäästä nuoresta tytöstä, joka tiesi, että jonkun piti suojella suojeltua Viikinkiaavaa. Se, että suoalue oli suojeltu kaksinkertaisesti sekä Suomen valtion että Euroopan unionin puolesta ei ollut riittävä suojelu, kun vastassa oli iso kansainvälinen kaivosyhtiö, joka lupasi yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista siitä hyvästä, että voisi tuhota suojelualueet. Lue kirjasta mitä yksi ihminen voi tehdä, kun kokee, että jokin yhteiskunnallinen asia on epäoikeudenmukainen, väärä ja vastoin arvoja, jotka ovat tärkeitä. Hieno elämäkerta nuoresta vaikuttajasta.

 

Riikka Karppinen ja Joonas Lehtonen, Sodankylän Jeanne d´Arc

Tammi 2021

s. 302

Elämäkerta

aktivisti

vaikuttaja

 

torstai 8. huhtikuuta 2021

Ruth Ware: Lumimyrsky

 

Kello on 13.52. Ikkunan ulkopuolella avautuu raudanharmaa taivas ja lumihiutaleiden hypnoottinen tanssi. Omituista. Lumi näyttää hyvin valkoiselta maassa mutta taivasta vasten sataessa harmaalta, melkein tuhkalta.

 

Lumimyrsky on brittikirjailija Ruth Waren psykologinen trilleri, joka sijoittui Ranskan Alpeille lumimyrskyn aikaan. Lunta oli satanut metritolkulla ja sitä oli luvassa edelleen, kun eräs teknologiayritys saapui loisteliaaseen alppimajaan viikoksi neuvotteluihin ja samalla laskettelemaan. Maja oli varattu vain heille, yhdeksälle hengelle ja viikon kuluessa piti sopia firman myynnistä tai pörssiin liittymisestä.

 

Minäkin teeskentelen omalla tavallani. Tietyllä tasolla me kaikki taidamme tehdä niin. Se on yksi hyvistä puolista muutossa tällaiseen paikkaan, jossa ihmiset viettävät vain lyhyen aikaa: voi kääntää uuden lehden.

 

Kirjan toisena kertojana toimi alppimajan emäntänä toimiva Erin. Erinillä oli omat syynsä erakoitua vuorilla sijaitsevalle alppimajalle. Hänen työkaverinaan toimi monen identiteetin omaava Danny. Heillä oli kädet täynnä töitä, ennen kuin uusi vierasporukka saapuisi. Siivous, vuodevaatteiden vaihto, ruoat, juomat jne., mutta sitä ennen oli hyvä nauttia majan antimista ja luonnosta panoraamaikkunoiden takana.

 

Vain eräs yksityiskohta pistää silmään: pitkä, kapea, vaaleanpunainen arpi, joka ulottuu oikeasta poskipäästä hiusten alle. Se venyy hänen hymyillessään, ja minä… olen yllättynyt, luulisin. Hän näyttää ihmiseltä, joka peittäisi meikillä tällaiset jutut. Mutta hän ei ole tehnyt niin.

 

Kirjan toinen kertoja Liz oli muun vierasjoukon mielestä omituinen henkilö, jota siedettiin vain siksi, että hänen osakkeensa ja siten hänen oma äänensä vaikuttivat tulevaan päätökseen joko myynnistä tai pörssilistautumisesta. Molemmat pääomistajat olivat vakuuttuneita siitä, että Liz valitsee firman uudeksi suunnaksi juuri heidän visionsa. Mutta kahta eri päätöstä ei voi kukaan tehdä. Oli valittava vain yksi.

 

Minun täytyy nousta. Mutta kun yritän ponnistaa jaloilleni, en pysty. Nilkkani ei kanna. Yritän, mutta polvi pettää. Yritän uudestaan, nyt jo nyyhkyttäen ja välittämättä aiheuttamastani äänestä, mutta lysähdän lumeen itkien ja sadatellen. Hän on melkein täällä. Hän lähestyy – hän lähestyy nopeasti.

 

Runsas lumentulo aiheuttaa myös lumivyöryjä. Alpeilla kuolee vuosittain ihmisiä lumivyöryvaaran vuoksi. Yksi firman omistajista katosi laskettelumatkan aikana. Sen jälkeen suuri lumivyöry saartoi alppimajan asukkaineen. Näistä tunnelmista Ruth Ware on kirjoittanut tiivistunnelmaisen psykologisen trillerin, joka sai kääntämään sivuja tiiviiseen tahtiin. Kylmäävä tarina alppimajatunnelmista lumen ja jään keskeltä.

 

Ruth Ware, Lumimyrsky

suom. Antti Saarilahti

Otava 2021

s. 396

One by One 2020

trilleri

Alpit

 

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

Ruth Ware: Nainen hytissä 10

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

tiistai 6. huhtikuuta 2021

Joonatan Tola: Punainen planeetta


 

Isälläni oli tapana kertoa jokaiselle vastaantulevalle, että hänetpä se koukutettiin psyykenlääkkeisiin jo taaperona, kuulemma siksi, koska hänen äitinsä oli vihannut häntä synnytyslaitokselta lähtien.

 

Joonatan Tola muistelee isäänsä Mikko J. Tolaa ja perhe-elämäänsä esikoiskirjassaan Punainen planeetta. Kirja on yhtä värikäs kuin koko taiteilija Mikko J. Tolan luova ja maailmaan vastahankaan suhtautuva ajatusmaailma. Värikkyyttä ja tragikoomisuutta Joonatan Tola on luonut myös kirjoitustyylillään, sillä näin jälkeenpäinhän on turha jossitella, asiat on hyväksyttävä, sillä niitä kantaa muistoissaan koko elämänsä ajan.

 

Lastensuojelun olisi pitänyt olla kuitenkin tarkempi, sillä perheen lapset joutuivat elämään jatkuvassa nälässä ja puutteessa sekä alkeellisissa olosuhteissa, sillä vanhempien elämänhallinta oli totaalisesti hukassa. Lisäksi isällä oli vakava mielenterveys- ja päihdeongelma.

 

Isoisäni oli henkeen ja vereen ”minä teen itse vittu kaikki” mies.

 

Joonatan Tola aloitti kirjansa kertomalla aluksi isoisästään ja isoäidistään. Isoäiti oli perinyt kirjan mukaan miljoonia, jonka vuoksi Joonatanin isä ei aikonut tehdä koskaan muuta kuin taidetta. Nälkätaiteilijan elämäänsä hän rahoitti raha-anomuksillaan äidille, joka antoi tai sitten ei antanut rahaa, vaan pyysi aina hankkimaan työpaikan ja elättämään itse perheensä. Tuttua joka perheessä. Vanhemmat odottavat, että lapset hankkivat ammatin, työpaikan ja maksavat itse omat laskunsa.

 

Mikko J. Tola teki nuorena useita itsemurhayrityksiä ja oli pitkiä aikoja koko elämänsä ajan psykiatrisessa sairaalahoidossa. Hänen vaikean elämänsä ymmärtää, mutta isovanhemmilta ja perheen muilta läheisiltä olisi toivonut, että olisivat puuttuneet siihen, miten lapsenlapset joutuivat elämään.

 

Ei tullut huostaanottoa, vieläkään. Miksipä olisi tullutkaan, me lapset olimme toivottomia tapauksia, ei meihin kannattanut investoida.

 

Punainen planeetta pohjautuu tositapahtumiin. Joonatan Tola on ottanut vapauden suodattaa tapahtumia ja henkilöhahmoja oman mielikuvituksensa läpi. Kirjan tarinassa Tola on käyttänyt mm. isänsä kirjeitä, sähkösanomia, lehtileikkeitä, kirjeitä ja runoja. Mikko Tola oli hyvin värikäs persoona, joka muutti perheineen paikkakunnalta toiselle tiiviiseen tahtiin aina kun maaperä alkoi polttelemaan.

 

Me emme voi elää yhtä aikaa tällä planeetalla.

 

Joonatan Tola kertoi väkevän värikkäässä esikoisteoksessaan Punainen planeetta lapsuudestaan ja perheestään, johon luomisvimmainen isä Mikko J. Tola loi epävarmuutta, ahdistusta ja puutetta elämänhallinta-, päihde- ja mielenterveysongelmillaan.

 

Joonatan Tola, Punainen planeetta

Otava 2021

s. 340

Muistelma

mielenterveys

lauantai 3. huhtikuuta 2021

Venla Hiidensalo: Suruttomat

 

Päätän, että Helsingissä hankin huulimaalia ja teen kuumalla raudalla otsalle laineita. Istun kahviloissa ja piirrän ohikulkijoita luonnosvihkooni. Ostan pukimosta linjojani myötäilevän hameen ja jakun, leikkaan hiukseni enkä enää katso taakseni. Annan kaupungin pahamaineisen pyörteen vetää minut mukaansa. En pelkää mitään, en edes itseäni.

 

Venla Hiidensalon uusimman teoksen Suruttomat kansikuvassa on kaunis nuori nainen Helmi Vartiainen, joka pääsi 1900-luvun alkuvuosina opiskelemaan Ateneumin piirustuskouluun. Sortavalan koti jäi taakse junan matkatessa kohti Helsinkiä.

 

Tyko silittää poskeani ja painan käteni hänen kädellensä. Rakkaus kiertyy ympärillemme kuin lämmin köysi, ja olemme yhtä niin kuin kaksi pimeydessä kasvanutta lasta.

 

Ateneumissa Helmi kohtasi hulttiomaisen taiteilijan Tyko Sallisen, joka elätti itsensä räätälinä. Sallinen oli jo elämää kokenut ja vanhempi kuin Helmi ja pian Helmi huomasi kulkevansa siellä missä Tykokin. Vapaan taiteilijanaisen elämä muuttui rakkauden myötä, eikä naimisiin menon jälkeen Helmiä huolittu enää Ateneumiin.

 

Kun avaan silmäni, olen huoneessa yksin. Makaan lattialla liilassa leningissä ja minua palelee. Otsalla tykyttää kipeä kuhmu.

 

Helmi sai huomata elävänsä hellan ja nyrkin välissä. Tyko ei hyväksynyt vaimonsa luovuutta, Helmin oli maalattava salassa. Tilanne paheni koko ajan. Lopulta Helmi pakeni Sortavalaan, mutta Tyko haki hänet takaisin.

 

Kun aloin lukemaan Suruttomia, huomasin, että tarvitsen aiheesta lisätietoa, jota Tyko Sallisen elämästä löytyy runsaasti netistä. Sen lisäksi, että Sallinen kohteli vaimoaan rumasti ja väkivaltaisesti, hän vei heidän yhteiset lapsensa, eikä Helmi saanut tavata heitä sen jälkeen. Aiheesta oli oksettavaa lukea. Naisen osa oli todella kamala tuohon aikaan. Julma mies pystyi tekemään mitä halusi.

 

Venla Hiidensalon Suruttomat kertoo raadollisen perhetarinan, jossa oli väkivaltaa, mielenterveysongelmia ja alkoholismia. Kirjan nimi tulee Tyko Sallisesta ja hänen taiteilijaystävistään, jotka juhlivat ja viettivät surutonta elämää. Sitä vastoin Sallisten perhe-elämä oli katettu surupöytään. Hyvin surullinen tarina.

 

Venla Hiidensalo, Suruttomat

Otava 2021

s. 253

 

Venla Hiidensalo: Karhunpesä

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

 

 

torstai 1. huhtikuuta 2021

Ashley Audrain: Lapsi rakas

 

Minä olisin erilainen. Olisin samanlainen kuin kaikki toisetkin naiset, joilta se näytti tulevan aivan luonnostaan. Olisin kaikkea, mitä oma äitini ei ikinä ollut.

 

Kanadalaisen Ashley Audrainin hyytävä esikoistrilleri Lapsi rakas kertoi Blythestä ja hänen sukunsa naisista, joiden suhtautuminen tyttölapsiin oli todella outo. Hän oletti olevansa erilainen kuin äitinsä, kunnes hän synnytti oman tyttärensä. Tytössä oli jokin vikana. Tyttö oli outo. Lähipiiri ei huomannut tytössä mitään erikoista, mutta päivähoidosta tuli jatkuvasti viestejä.

 

Käytökseni oli sairaalloista. Mutten pystynyt lopettamaan hänen rankaisemistaan siitä, että hän oli olemassa. Miten helppoa oli livauttaa kuulokkeet päähän ja teeskennellä, että häntä ei ollut.

 

Blythe ei ollut mallikelpoinen äiti esikoislapselleen, mutta toinen lapsi oli poika, ja rakkaus aivan hulmahti hänestä. Hänestä tuli rakastava äiti. Hänen tyttärensä sai seurata sivusta, miten pikkuveli sai kaiken rakkauden. Jokainen lapsi on mustasukkainen, kun perheeseen syntyy uusi vauva, mutta kaikki eivät käyttäydy yhtä oudosti kuin Blythen tytär.

 

En voinut kertoa sinulle totuutta: sitä, että pelkäsin että tyttäressämme on jokin vialla. Sinä uskoit, että ongelma oli minussa.

 

Blythen tyttäressä oli jotain vialla, mutta vikaa oli myös hänessä itsessään, sekä hänen äidissään jne. Kaikista naisista ei ole äidiksi, se nousee selkeästi esille tästä teoksesta. Ja jotkut lapset ovat todella pahoja. Siitäkin olemme saaneet seurata viime aikojen murhaoikeudenkäynneistä, kun alaikäiset kiusaavat ja tappavat systemaattisesti. Pahuus on mennyt liian pitkälle, kun lapsi tai nuori tappaa tai murhaa.

 

Ashley Audrainin psykologinen trilleri Lapsi rakas on hyvin ajankohtainen teos lapsen pahuudesta, samoin siihen liittyy tiukasti myös vanhemmuus ja äitiyteen liittyvät ongelmat.

 

Ashley Audrain, Lapsi rakas

suom. Oona Nyström

Otava 2021

s. 317

The Push 2021

Trilleri