Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

 

Kotitupaan ummehtunut äidin tuoksu lohdutti apeuden aikana. Isän muotokuvan ilkeämielinen virne ja olematon ulkomuoto valoivat minuun näyttämisen halua – saivat jatkamaan kirjoittamista välillä vain todistaakseni vielä hänen haamulleenkin, että tätäkin työtä voi tehdä ylpeydellä.

 

Hanna Haurun uusimman pienoisromaanin, Viimeinen vuosi, päähenkilö oli nälkäkirjailija, joka oli elänyt koko ikänsä pienessä kylässä Pohjois-Pohjanmaalla. Kirjoittamisen pakko oli vetänyt juopaa hänen ja isän välille, mutta lopulta isäkin oli antanut hiljaisen hyväksymisen, kun kirjoittamisesta oli tullut jonkin verran rahaa. Elettiin 1950-luvun puoliväliä. Oli kylmä talvi ja nälkä.

 

Se ainoa kirja, josta jäin viimeksi yksin iloitsemaan, nakertaa jälleen mielessä. Suru takoo kohtauksen lailla rinnassa ja päätä puristaa vanne. Tekee mieli repiä tämä olo pois ja korkata pullo. Juoda toinen perään ja sammua metsätien varressa lätiltä haisevaan ojaan.

 

Edellinen kirja oli poikennut kirjailijan aiemmista kirjoista, joten se ei ollut saavuttanut suosiota. Arvostelijat olivat teilanneet kirjan pahasti. Koska tuloja ei ollut, kirjailijan oli kuljettava kerjäämässä ruokaansa. Naapurit olivat köyhiä talollisia, mutta jokainen antoi vähästään syrjäänvetäytyvälle miehelle. Joskus oli leivänkannikan riitettävä moneksi päiväksi. Lehtiin kirjoitetuilla novelleilla pärjäsi pahimmat ajat.

 

Sitten ajatukset olivat työstäneet uuden kirja-aiheen, jota oli kirjoitettava aina kuin mahdollista. Tuli kesä ja novellit piti saada valmiiksi, että saisi rahaa ja olisi mahdollista hakea kirjoituskone pois pantista. Pahimpaan nälkään ja janoon sekin oli pitänyt pantata.

 

Viimeisen vuoden kirjailijalla oli nuoruudenrakastettu, jota hän muisteli kipeän hellästi. Myös serkku vaimoineen piti yhteyttä. Oli myös postimies, joka haki puhelimeen, jos joku otti yhteyttä. Kustantamo ja seutulehti pitivät myös yhteyttä. Viimeisen vuoden päähenkilö oli niin yksinäinen, että pahaa teki.

Hanna Hauru kirjoittaa koskettavia tarinoita suomalaisesta köyhyydestä, yksinäisyydestä, surumielisyydestä ja ihmisistä, jotka tavalla tai toisella ovat syrjäytyneet muista ihmisistä ja yhteiskunnasta. Ihmisistä, jotka haluavat tulla nähdyiksi ja rakastetuiksi, mutta, jotka ovat menettäneet mahdollisuutensa.

 

Kun kirjan kansi viimeisen kerran suljetaan, lahjakkuuteni unohdetaan ja supina kulkee jälleen korvasta toiseen räkäpisaroita räiskien.

 

Hanna Hauru, Viimeinen vuosi

Like 2021

s. 175

Pienoisromaani

 

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

Hanna Hauru: Jääkansi