tiistai 27. huhtikuuta 2021

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

 

Kotitupaan ummehtunut äidin tuoksu lohdutti apeuden aikana. Isän muotokuvan ilkeämielinen virne ja olematon ulkomuoto valoivat minuun näyttämisen halua – saivat jatkamaan kirjoittamista välillä vain todistaakseni vielä hänen haamulleenkin, että tätäkin työtä voi tehdä ylpeydellä.

 

Hanna Haurun uusimman pienoisromaanin, Viimeinen vuosi, päähenkilö oli nälkäkirjailija, joka oli elänyt koko ikänsä pienessä kylässä Pohjois-Pohjanmaalla. Kirjoittamisen pakko oli vetänyt juopaa hänen ja isän välille, mutta lopulta isäkin oli antanut hiljaisen hyväksymisen, kun kirjoittamisesta oli tullut jonkin verran rahaa. Elettiin 1950-luvun puoliväliä. Oli kylmä talvi ja nälkä.

 

Se ainoa kirja, josta jäin viimeksi yksin iloitsemaan, nakertaa jälleen mielessä. Suru takoo kohtauksen lailla rinnassa ja päätä puristaa vanne. Tekee mieli repiä tämä olo pois ja korkata pullo. Juoda toinen perään ja sammua metsätien varressa lätiltä haisevaan ojaan.

 

Edellinen kirja oli poikennut kirjailijan aiemmista kirjoista, joten se ei ollut saavuttanut suosiota. Arvostelijat olivat teilanneet kirjan pahasti. Koska tuloja ei ollut, kirjailijan oli kuljettava kerjäämässä ruokaansa. Naapurit olivat köyhiä talollisia, mutta jokainen antoi vähästään syrjäänvetäytyvälle miehelle. Joskus oli leivänkannikan riitettävä moneksi päiväksi. Lehtiin kirjoitetuilla novelleilla pärjäsi pahimmat ajat.

 

Sitten ajatukset olivat työstäneet uuden kirja-aiheen, jota oli kirjoitettava aina kuin mahdollista. Tuli kesä ja novellit piti saada valmiiksi, että saisi rahaa ja olisi mahdollista hakea kirjoituskone pois pantista. Pahimpaan nälkään ja janoon sekin oli pitänyt pantata.

 

Viimeisen vuoden kirjailijalla oli nuoruudenrakastettu, jota hän muisteli kipeän hellästi. Myös serkku vaimoineen piti yhteyttä. Oli myös postimies, joka haki puhelimeen, jos joku otti yhteyttä. Kustantamo ja seutulehti pitivät myös yhteyttä. Viimeisen vuoden päähenkilö oli niin yksinäinen, että pahaa teki.


Hanna Hauru kirjoittaa koskettavia tarinoita suomalaisesta köyhyydestä, yksinäisyydestä, surumielisyydestä ja ihmisistä, jotka tavalla tai toisella ovat syrjäytyneet muista ihmisistä ja yhteiskunnasta. Ihmisistä, jotka haluavat tulla nähdyiksi ja rakastetuiksi, mutta, jotka ovat menettäneet mahdollisuutensa.

 

Kun kirjan kansi viimeisen kerran suljetaan, lahjakkuuteni unohdetaan ja supina kulkee jälleen korvasta toiseen räkäpisaroita räiskien.

 

Hanna Hauru, Viimeinen vuosi

Like 2021

s. 175

Pienoisromaani

 

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

Hanna Hauru: Jääkansi

 

16 kommenttia:

  1. Tämä kirja kummittelee minulle. Osa minusta haluaisi lukea, osa ei. Kaihdan ankeita kirjoja, vaikka niitäkin on tullut luettua. Toisaalta kaunis kieli houkuttelee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni tämä kirja ei ole ankea, vaan kuvaus kirjailijan viimeisestä vuodesta.
      Suosittelen Haurun teoksia niiden vahvan tunnesisällön vuoksi. Raadollista ja rankkaa, mutta samalla huikean hyvää draamaa.

      Poista
  2. Hauru on taitava kirjailija, joka onnistuu yht'aikaisesti hienoviritteisyydellään koskettamaan ja vahvuudellaa vavahduttamaan jättäen lukijansa pitkään väreilevän tunnetilan valtaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hiennosti tiivistit lukukokemuksen. Haurun teoksia ei voi unohtaa, sillä ne ovat lukukokemuksina kuin raakun sisältä löytyvät helmet.

      Poista
    2. "Kuin raakun sisältä löytyvät helmet", Mai kaunista, ei tuon osuvammin eikä kuvaamammin...

      Poista
    3. Kiitos <3
      Raakku voi elää satoja vuosia yksin erämaajoen pohjassa. Toisinaan sen sisälle eksyy kivensiru, josta raakku kasvattaa helmen. Haurun teksti on yhtä taiturimaista kuin raakun kasvatustyö.

      Poista
  3. Samat sanat kuin Anki. Kauniita mutta niin hurjan surullisia kirjoja. Vähän jopa vellomista, kuten se lehmän kuolema navettaan, josta en pääse yli, jossain aiemmassa kirjassa - mikseivät he syöneet sitä nälänhädässä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En usko, että kuollutta lehmää kannattaa syödä, kun ei tiedä mihin tautiin se on kuollut.

      Poista
  4. Tämä oli upea henkilökuva tästä onnettomasta kynämiehestä. Ajankuvakin oli osuva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä. Tuli mieleeni myös Aleksis Kiven elämä. Jotain samaa, mutta eri vuosisadalta.

      Poista
  5. En ole lukenut yhtään Haurun teosta. Kirja kyllä periaatteessa kiinnostaa, niin hyvin esittelit kirjan. Ehkä tietyssä mielentilassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulenpa, että pidät Haurun teoksia yhtä kiinnostavia kuin minäkin. Pienoiromaaneissakin voi olla merkitykseltään suuri tarina.

      Poista
  6. Luin tämän kirjan tänään. Olen yhä sen tunnelmissa. Lopun lehtijuttu, nekrologi, yllätti ja sai itkun partaalle uuden näkökulman vuoksi. Siihen asti oli katseltu kaikkea ihmisaran erakon silmin, joka pelkäsi toisten ajattelevan itsestään pahaa - ja sitten toimittajan vilpitön näkemys... Niin surullista, hyvää tekevää surullisuutta.
    Hanna Hauru on aivan poikkeuksellisen lahjakas pelkistetyn tyylin taitaja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nekrologi kyllä yllätti. Kirjailija ei osannut ottaa vastaan positiivista palautetta. Kyllä hän pullot otti vastaan mielellään. Siinäkin näkyy suomalaisuus, kun jaetaan alkoholia menestyneille. Kirjailijan tapauksessa olisi tarvittu ennemmin ruokaa ja muita peruspalveluita.
      Haukun pelkistetty tyyli on uskomattoman taitavaa.

      Poista
  7. Tämä oli kyllä hieno kirja, kertakaikkiaan. Kyllä meiltä täältä Suomesta löytyy aivan mahtavia kirjahelmiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä Tuulia. Haurun teokset ovat kirjahelmiä <3

      Poista