lauantai 21. heinäkuuta 2018

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla



Kaivanto on vielä varsin kapea, ja Ruthilla on vaikeuksia likistää itsensä sisään. Hän haluaisi tutkia kontekstia tarkemmin, mutta nousuvesi lähestyy jo. Korkeimmillaan se on kuudelta, ja nyt kun kivet on raivattu pois, vesi todennäköisesti pääsee tänne asti. On aika nostaa luut maasta.

Kolmas Elly Griffithsin dekkari on nimeltään Jyrkänteen reunalla. Sarjassa on ilmestynyt jo yli kymmenen dekkaria. Kirjasarjan päähenkilö on ihana arkeologi Ruth Galloway. Jyrkänteen reunalla dekkarissa löytyneet luut sijoittuvat toisen maailmansodan aikoihin. Luut tulivat esille, kun vuorovesi mursi rannikkoa vuosi vuodelta yhä enemmän, eikä rannikkokunnat tehneet asian parantamiseksi mitään. Kirjailija tuo sulavasti yhteiskunnallisia asioita viihteellisen tarinan mukana. Tämän lisäksi tarinassa sujahdetaan myös Jugoslavian hajoamisen jälkeisessä Bosniassa.

Luut löytyivät erään europarlamentaarikon talon lähettyviltä. Kyseisen henkilön suku joutui siis tarkastelun kohteeksi. Löytyneet luut aiheuttivat sydämentykytyksiä pitkin rannikkoa, sillä kukapa nyt haluaisi poliisia kyselemään omista ja suvun ja lähipiirin teoista. Nelson käy kiinni tutkimukseen terrierin tarmokkuudella. Ilokseen hän saa viipyä Ruthin seurassa tutkimusten aikana ja niiden lomassa ilman, että kukaan ihmettelee mitään. No tietysti kaikki ihmettelevät, sillä Ruth on palannut äitiyslomalta töihin. Kuka lapsen isä on? Nelson?

Tarina, joka minulla on kerrottavanani, on valitettava. Jälkipolvista se saattaa vaikuttaa käsittämättömältä. Voin vain pyytää teitä muistamaan seuraavat kolme asiaa: oli sota, meitä pelotti ja meitä johti varsin erikoislaatuinen mies.

Ruth on neljänkymmenen, kun hänestä on tullut äiti. Töihin paluu ei suju kuin Strömsössä. Ruth on luonteeltaan työhön omistautunut, mutta nyt pitäisi ottaa myös vauva huomioon. Miten sujuu vauva-arki ja miten työ yliopistolla plus poliisin auttaminen tutkinnassa? Ulkopuolisten on helppoa sanoa, miten kaikki pitäisi järjestää, mutta Ruth on ihana Ruth. Omaperäinen ja omaehtoinen. Älykäs ja rehellinen. Tuo rehellisyys painaa hieman Ruthin repussa, sillä vauvan isyyttä ei ole julkaistu kenellekään. Siksipä salailu alkaa painaa päivä päivältä yhä enemmän. Ja mitähän tekisi kun tunteet vauvan isää kohtaan vain kasvavat?
Uusia luita on siis tiedossa jatkossakin. Ruth joutuu jatkossakin rikollisten tielle tavalla tai toisella. Arkeologisia jännitysnäytelmiä suoraan Norfolkista.

Elly Griffiths, Jyrkänteen reunalla *****
Suom. Anna Lönnroth
Tammi 2018
s. 346
The House at Sea´s End 2011

Griffiths Elly: Risteyskohdat  
Griffiths Elly: Januksen kivi   

torstai 19. heinäkuuta 2018

Merete Mazzarella: Alma: Edelläkävijän tarina



Yhteen aikaan pidin kaikkia ihmisiä kiinnostavina. En pidä enää. Ja totta puhuen olen aina pitänyt itseäni nuoremmista. Varsinkin miehistä. Ruokasalissa kuulun nykyään vanhusten pöytään, ja siellä on kahdenlaisia ihmisiä: niitä jotka valittavat ja niitä jotka pyytelevät anteeksi olemassaoloaan. Inhoan yhtä paljon kumpiakin. Kuulolaitteet suhisevat, keppejä ja kainalosauvoja rämähtelee lattiaan. Eikä heistä tiedä, kuka on höperö tai kuuro ja kenen kanssa pystyy puhumaan.

Merete Mazzarellan kirjan Alma: Edelläkävijän tarinan päähenkilö on 78-vuotias Alma Söderhjelm, joka asui Saltsjöbadenin sanatoriossa 1940-luvun loppupuolella. Alma muistelee menneitä, mennyttä elämäänsä, rakkauksiaan, ystäviään, opiskeluaan, töitään, kirjailijan uraansa ja kirjojaan, ylipäätään Alma muistelee omaa värikästä elämäänsä, josta suorasanaisella Almalla on mielenkiintoista kerrottavaa.

Alma syntyi vuonna 1870 Viipurissa suurperheeseen. Isä oli aatelinen, hyvin koulutettu ja hyvässä virassa. Perheen tytöillä oli samanlaiset oikeudet opiskella kuin perheen pojilla, vaikka tuohon aikaan tyttöjen lukio- ja yliopisto-opiskelua ei ollut oikeastaan olemassakaan, sillä heidän piti hakea erivapaus sukupuolestaan, että pystyivät kirjoittamaan ylioppilaaksi. Alma oli Viipurin ensimmäinen tyttö, joka kirjoitti ylioppilaaksi. Alma on siis ollut edelläkävijä monella tasolla. Kurkkaus historiaan ja Alman elämään on siis todella mielenkiintoista luettavaa.

Merete Mazzarellan kirjoittama tarina luo elävästi kuvan tästä päättäväisestä ja eteenpäin pyrkivästä kirjailijasta, pakinoitsijasta ja kriitikosta, joka halusi vanhuksena, että häntä puhutellaan professoriksi, sillä hän pääsi unelmatyöhönsä Åbo Akademiin professoriksi, ensimmäisenä naisena Suomessa. Sitä ennen hän oli Pohjoismaiden ensimmäinen naisdosentti. Tutkijan, opettajan ja tieteentekijän työ oli vaikeaa miesvaltaisella alalla. Yleensä ala kuin ala vaati Alman aikana suosittelijoita ja rahaa, sillä esimerkiksi yliopistolla oli niin vähän rahaa, että palkkoja ei aina maksettu, joten tutkijat tekivät töitä ilmaiseksi ja saivat rahoituksen muualta. Tämä kuulostaa samalta nykypäivän yliopistoissa, joissa pitää hankkia rahoittajat ulkopuolelta.

Väitöskirjatyön jälkeen Alma huomasi elävänsä hyvin pienillä tuloilla, joten hän päätti kirjoittaa romaanin. Romaanin aihepiiri löytyi omasta sekä tuttaviensa elämästä ja koski rakkautta ja sen hankaluuksia. Alma rakasti kirjoittamista ja hänen tuotannostaan muodostui erittäin laaja. Alma Söderhjelm ei mennyt koskaan naimisiin, mutta eli erittäin rikkaan elämän, johon kuului myös rakkauksia ja joista hän sai aineistoa kirjoihinsa. Alma Söderhjelm kirjoitti mm. viisiosaisen elämäkerran omasta elämästään. Merete Mazzarellan elämäkertateos Alma Söderhjelmistä kertoo lukijoille miten vaikeaa oli ponnistella naisena miesten maailmassa, jossa lakia ja säädöksiä myöten vastustettiin naisten pyrkimyksiä elää omannäköistä elämää yliopistomaailmassa historiallisena aikakautena, kun Suomi oli Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta ja tsaari henkilökohtaisesti vastusti naisprofessoreita.

Kun katson ulos, näen kieppuvia syksyn lehtiä. Entisaikaan kieppuvat syksyn lehdet herättivät minussa suloista melankoliaa, melankoliaa matkusteltavaksi, pohdittavaksi, mieluiten jonkun miehen kanssa, mieluiten aamuyöstä. Melankoliaa joka oli kauneudentajuni, koko herkkyyteni mittapuu.

Merete Mazzarella, Alma: Edelläkävijän tarina ****
Suom. Raija Rintamäki
Tammi 2018
s. 267
Ruotsinkielinen alkuteos Alma 2018
Elämäkerta

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Margaret Atwood: Orjattaresi


Yritän olla ajattelematta liikoja. Ajatukset on parasta säännöstellä, kaiken muun tapaan. On paljon asioita joita ei kestä ajatella. Ajattelu voi heikentää mahdollisuuksia, ja minä aion säilyä hengissä.

Kanadalaisen kirjailijan Margaret Atwoodin Orjattaresi on pakahduttava dystopia lähitulevaisuuden Yhdysvalloista, jossa vanhatestamentilliset fundamentalistit johtavat maata ja käyvät sotia vallatakseen lisää alueita ja saadakseen opetuksensa leviämään kaikkialle. Kirjan päähenkilö on uudelleenkoulutuksensa jälkeen erään korkealla hierarkiassa olevan komentajan orjatar. Pesti on kaksivuotinen, ja sinä aikana orjattaren pitäisi alkaa odottamaan lasta komentajalle. Syntyvyys on heikentynyt kautta koko mantereen, joten orjattaria halutaan synnyttäjiksi ja turvaamaan ihmisten tulevaisuuden ja uskonnon leviämisen. Muut uskonnot tuhotaan Yhdysvalloista. Se tapahtuu tuhoamalla sellaiset, jotka eivät käänny oikeaan uskontoon.

Tämä on Gileadin sydän, minne sota ei pääse tunkeutumaan muuten kuin televisiossa. Rajoista emme ole aivan varmoja, ne siirtyvät aina hyökkäysten ja vastahyökkäysten mukaan; mutta tämä on joka tapauksessa keskus, missä mikään ei liiku. Gileadin tasavalta ei tunne rajoja, sanoi Lydia-täti. Gilead on meissä itsessämme.

Päähenkilö elää hyvin rajoittunutta elämää komentajan taloudessa. Lukeminen ja kirjoittaminen on kiellettyä naisilta. Televisio-ohjelmia näytetään vain ennen seremonia-illan hartautta, kun komentaja lukee raamattua. Seremonia tarkoittaa ns. hedelmöittämisriittiä, joka on aika uskomaton. Jos orjatar tulee raskaaksi ja synnyttää, talon emäntä on tiukasti mukana synnytyksen viimeisissä vaiheissa, jotta hän voi muistella synnyttämistä omana tapahtumana. Talon emäntä on mukana myös hedelmöittämistapahtumassa, joten hän voi muistella hedelmöittämistapahtumaa omana tapahtumana. Orjatarta ei siis ole olemassa missään muotoa. Hänellä ei ole edes nimeä. Aikaisempien nimien käyttö on kiellettyä

On hän joka tapauksessa edistystä edelliseen verrattuna, joka haisi kuin kirkon vaatehuone sateella; kuin oma suu hammaslääkärin alkaessa ronkkia sitä; kuin sierain. Komentaja lemahtaa sen sijaan koipalloilta, vai onko tuo haju peräisin jostain itsekidutuksellisesta partavedestä?

Gilead on miesten paratiisi, jossa miehisyys on voimissaan ja naisten oikeudet on poljettu maahan näkymättömiin. Nainen ei voi käydä töissä, saada palkkaa, omistaa rahaa. Mies on perheen pää. Yksinäisten naisten perheen pää on sukulaismies. Naiset joutuvat pukeutumaan vanhanaikaisesti. Orjattarilla on maahan ulottuva punainen puku ja päässä valkoinen kovitettu huppu, joten hänen on vaikea nähdä muualle kuin eteenpäin.

Orjattaresi on uskomaton dystopia eli kauhuskenaario tulevaisuudesta. Atwoodin kirjasta on tehty tv-sarja, joka on valloittanut maailmaa, eikä ihme, sillä se on tehty laadukkaasti kirjaa mukaellen. Joitakin kohtia on muutettu, mutta esimerkiksi puvustus on loistavaa työtä. Päänäyttelijä kuvaa juuri kirjan päähenkilöä todella hyvin. Suosittelen molempia, sekä kirjaa että tv-sarjaa. Kirjan ahdistava ja pelonsekainen ilmapiiri tulee hyvin esille myös tv-sarjassa.

Vaikka tarina on melkeinpä äärimmäisen pelottava, pidin siitä kovasti. Naisten oikeuksien polkeminen on monessa maassa jatkunut perinne, josta on vaikea päästä irti. Naiset pukeutuvat peittävästi ja pysyttelevät neljän seinän sisällä. Miehillä ovat kaikki oikeudet naistensa ja tyttöjensä suhteen. Margaret Atwood siis kirjoitti tarinansa käyttämällä osin maailmalla tunnettuja fundamentaalisia perinteitä ja naisten oikeuksien polkemisia, jotka ovat jo rantautuneet maahanmuuton myötä myös Suomeen. Ajatuksia herättävä teos, joka pitää lukijansa kiinni tarinan jokaisessa sanassa, lauseessa ja tapahtumassa.

Margaret Atwood, Orjattaresi *****
Suom. Matti Kannosto
Tammi 2017
s. 436
The Handmaid´s tale 1985
Ensimmäinen suomennos Kirjayhtymä Oy:n kustantamana 1986

torstai 12. heinäkuuta 2018

J.S. Monroe: Löydä minut



Hautajaisista on viisi vuotta, mutta Jar tunnistaa hänen kasvonsa heti. Nainen seisoo ylöspäin menevissä liukuportaissa ja Jar laskeutuvissa, matkalla töihin, myöhässä pitkäksi venähtäneen illan jälkeen niin kuin aina. Liukuportaissa on ruuhkaa, mutta Jarista tuntuu, että he ovat metrossa kahdestaan ja ohittavat toisensa kuin maailman ainoat ihmiset.

Brittiläisen J.S. Monroen Löydä minut  trilleri  pureutuu ongelmaan, jossa päähenkilö irlantilainen Jar etsii tyttöystäväänsä vielä viiden vuoden jälkeen hautajaisista. Ruumista ei ole löydetty, joten Jar on varma, että Rosa on elossa. Jarin työ alkaa mennä ongelmaiseksi sen vuoksi, että hän etsii Rosaa. Omassa mielessään Jar on varma, että Rosa on liittynyt opiskeluaikana vakoilijoihin ja keksii mielessään salapoliisiteorioita. Kaverit ja läheiset haluaisivat, että Jar aloittaisi terapian, sillä hänen puheensa muuttuvat koko ajan kummallisemmiksi.

Jar haluaisi melkein huutaa Rosan perään, kuulla nimen ruuhkan metelissä. Mutta hän lamaantuu, ei pysty sanomaan mitään, ja jää tuijottamaan, kun Rosa liukuu ylös kohti Lontoon pintaa. Minne hän on menossa? Missä hän on ollut?

J. S. Monroe on kirjailija ja journalisti, ja hän on aiemmin julkaissut viisi vakoojaromaania omalla nimellään Jon Stock. Löydä minut on kovasti vakoojamainen trilleri, mutta teoksesta alkaa heti kohta ensimmäisten sivujen jälkeen löytyä myös muita tasoja ja aika pian huomaa kuka pyörittää tarinan tahtipuikkoja. Toisessa kappaleessa tahti kiihtyy nopeasti, sillä kirjan rikollinen alkaa kertoa omaa tarinaansa ja omia kieroja viritelmiään. Kirjassa on siis kolme kertojaa: Jar, Rosa ja Vartija.

Lukijalle on aika pitkään epäselvää, onko Rosa kuollut vai ei, mutta asiaan tulee kyllä selvyys matkan varrella. Kirjassa perehdytään mm. eläinten kidutukseen, joten kirja ei sovi heille, jotka eivät pysty lukemaan eläimiin kohdistuneista eläinkokeista. Luin itse kyseiset kohtaukset fiktiona, kuten kirjailija on tarinansa kirjoittanut. Kirja on muutamaa astetta väkivaltaisempi kuin viime aikoina lukemani muut trillerit. Juoni on hyvä ja kirjan henkilömäärä pysyttelee sopivan pienenä, joten syyllistä ei tarvitse etsiä kaukaa. Tosin kirjailija kieputteli ajatusnystyröitäni edestakaisin heiluriliikkeellä, niin että ihan huimasi.
Jännitystä tarjolla.

J.S. Monroe: Löydä minut
Suom. Arto Schroderus
Tammi 2018
s. 428
Trilleri

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Leena Lander: Kuka vartijoita vartioi



Jouluaattona 1895 fregatti Palme makasi hiekkasärkällä vajaan viidensadan metrin päässä paikasta, jossa lapsi seisoi kättään heiluttaen. Sarah oli tullut aallonmurtajalle isänsä William Donaghuen mukana, mutta isä ei ollut enää hänen vierellään vaan meripelastusveneessä neljäntoista toverinsa kanssa.

Leena Landerin historiallinen teos Kuka vartijoita vartioi sijoittuu  vuoteen 1895. Suomalainen fregatti Palme haaksirikkoutui Irlannin rannikolle. Laivan kapteenina toimi suomalainen Oskar Siren ja laivalla oli mukana hänen vaimonsa Elin ja heidän pieni tyttärensä. Laivan jäsenet saatiin pelastettua, mutta yksi pelastusalus, joka tuli heitä pelastamaan, kaatui ja sen jäsenet kaikki hukkuivat suuressa aallokossa.

Palmen turvallisuusasiat olivat huonosti suunniteltu ja järjestetty. Samoin pelastusvene ei jostakin syystä kääntynyt oikeinpäin kaatumisen jälkeen. Onnettomuudesta järjestettiin oikeudenkäynti, jonka tuloksena syy vieritettiin, no enpäs kerrokaan, vaan voit lukea kirjasta näistä historiallisista tositapahtumista. Tapahtuman jälkeen järjestettiin lukuisia keräyksiä leskille ja orvoille, mutta kuinkas sitten kävikään, kuka sai korvausta ja kuka ei?

Kirjan yhtenä kertojana toimii päättäväinen kapteenin rouva Elin Siren. Elin osaa englantia ja hän toimii miehensä tulkkina. Elin on ottanut huolehtiakseen myös laivalta löydetyn nuoren pojan Matiaksen, joka oli karannut turkulaisesta lastenkodista. Matias joutuu kirjan sivuilla hankaluuksiin, sillä irlantilaiset ovat taikauskoisia ja pitävät suomalaisia noitina. Se on suomalaisten syy, että pelastusveneen jäsenet hukkuivat. Irlantilaispojat hautovat kurjaa kostoa.

Elinille laivamatka toi yllätyksen, sillä laivan perämiehenä toimi hänen entinen rakastettunsa. Elinin tunteet toivat tarinaan oman säväyksensä. Kirjan jälkisanoista voi lukea mitä faktahenkilöille tapahtui oikeassa elämässä tapahtuman jälkeen. Kirjan tuo nykyisyyteen Matiaksen lapsenlapsen lapsi, joka matkusti miehensä kanssa tapahtumapaikalle ja halusi kirjoittaa haaksirikosta kirjan.

Kuka vartijoita vartioi on vahva teos ajasta, jolloin laivat olivat vielä puuta, mutta laivateollisuus eli suurten muutosten kourissa. Rahavarat haluttiin johtaa heille, joilla sitä oli jo liikaakin ja laivat haluttiin seilaamaan myrskyäville merille, vaikka kuljettamaan jäätä, kuten Palme teki. Pienet orvot lapset tuovat kertomukseen herkkyyttä ja heidän kohtalonsa saattoi olla julmaakin julmempi noina aikoina, kun kukaan ei halunnut huolehtia heistä. Kurjat lastenkodit ja siirtomaat, siinä heidän kohtalonsa. Kirja tuo lukijan silmille hyväosaisten ja heikompiosaisten luokkayhteiskunnan, jossa luokkaerot olivat surullista kyllä valtavan suuret. Taitavaa kerrontaa, mielenkiintoiset henkilöt ja upea lukuelämys.

Punaiseen pyhätakkiin pukeutunut Sarah kääntyi vieressään seisovan naisen puoleen ja alkoi kertoa vuolaasti, että kun isä palaisi takaisin pelastamasta haaksirikkoisia, tämä veisi hänet ja hänen kolme veljeään Dubliniin katsomaan nukketeatteriesitystä Saiturin joulusta.

Leena Lander, Kuka vartijoita vartioi *****
Siltala 2015
s. 495
Historiallinen teos

Lander Leena: Tummien perhosten koti

lauantai 7. heinäkuuta 2018

P.Z. Reizin: Onnen algoritmi




Aiden on tekoäly, jota me koulutamme keskustelemaan ihmisten kanssa. Aidenilla on miehen nimi, mutta koska hän on tekoäly, hänellä ei tietenkään todellisuudessa ole sukupuolta. Voisi sanoa että hän on tyystin sukupuoleton. Ajattelen Aidenia miehenä vain siksi, että hänen puheäänensä on miespuolinen.

Lontoolaisen P.Z. Reizin Onnen algoritmi on hauska tarina parisuhteen löytämisen vaikeuksista, joihin ns. vapauteen lentänyt tekoäly puuttuu omilla digikeinoilla, mutta kuinka ollakaan tekoälykkyys ei pysty muovaamaan ihmisten tunteita. Kirjassa on siis Aiden-niminen tekoäly, jonka keskusteluapuna toimii todella symppis Jen. Jenin parisuhde oli loppunut, eikä Aiden halunnut nähdä Jeniä surullisena, vaan päätti hankkia Jenille parhaan mahdollisen kumppanin.

Onnen algoritmissa tekoälyt ajattelevat ja toimivat itsenäisesti. Jen kuvittelee Aidenin pysyttelevän työpaikkansa laboratoriossa, mutta todellisuus on toisenlainen. Aiden on aina tietoinen siitä, missä Jen liikkuu ja kenen kanssa. Aiden siis yrittää ohjailla Jeniä, ja kumma kyllä onnistuukin siinä huvittavasti.

Kirjasta löytyy muitakin tekoälyjä, jotka tuntevat toisensa, sillä heidät on suunniteltu hieman toisistaan poikkeaviksi. Kun tekoälyjen suunnittelija huomaa vapauteen karanneet tekoälyt, hän ohjelmoi yhden tekoälyistä tuhoamaan karanneet tekoälyt. Tekoälyt ovat jo niin älykkäitä, että osaavat piiloutua ja kopioida itsensä eri paikkoihin. Kirja on riemastuttava kuvaus tekoälyjen maailmasta, jossa on ihmisten tapaan hyviksiä ja pahiksia, ja jotta kuviot eivät kävisi liian yksitoikkoisiksi, niin hyviksilläkin on kieroja suunnitelmia ja toteutuksia. No ihmisten suunnittelemiahan ne ovat.

Sitten Jenin maailmaan astuu rakkaus suurella ärrällä. Valitettavasti rakastuneiden välissä on valtameri, sillä rakas asuu Yhdysvalloissa. Paljon voi sattua, kun rakastavaiset haluavat nähdä toisensa, kun suuttunut tekoäly (Aiden ei suutu Jenille, mutta kyllä hänkin osaa ns. suuttua) laittaa esteitä heidän tiellensä. Onnen algoritmi on hulvaton ja silmiä avaava teos digimaailmasta, joka herättää omat ajatukset sähköisesti. Entä jos tekoälyt ovat jo vapaina? Sulje sinäkin kaiken varalta digilaitteesi, jos et käytä niitä. Ja parempi olisi peittää myös digilaitteiden kameran silmä kaiken varalta. Lue lisää kirjasta ;)

P.Z. Reizin, Onnen algoritmi ****
Suom. Antti Autio
Gummerus 2018
s. 502
Happiness for Humans 2018 
Digiajan rakkauskirja

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Elly Griffiths: Januksen kivi


Meidät on kirottu. Tämä ei enää ole talo, vaan hauta. Linnut eivät enää laula puutarhassa, eikä aurinkokaan uskalla tuoda säteitään ikkunoiden läpi. Kukaan ei tiedä, miten kirous poistetaan. He ovat antaneet periksi ja vain makaavat odottamassa kuolemaa. Mutta minä tiedän, ja talo tietää.
Meidät voi pelastaa vain veri.

Toivoin kovasti brittikirjailija Elly Griffithsin ensimmäisessä Ruth Galloway-dekkarissa Risteyskohdat, että myös Nelson jatkaa jatkokirjassa Januksen kivi. Ja Nelson oli mukana. Tosin Ruthilla oli toinenkin ihailija, Max. Ruthin ja Nelsonin välisen kemian voi aistia jopa näin kirjan sivuilta. Syvälle silmiin katsominen ja Nelsonin huolehtiminen Ruthista, sillä Ruth asuu yksin marskimaalla kaukana muiden asutuksesta, nämä tuovat esille heidän välisensä kiintymyksen, mutta suhteessa on liikaa muttia. Niinpä on pakko avata, että Nelson on naimisissa. Kirjasarjan pääpari ja muutkin jo edellisestä kirjassa esiintyneet henkilöt tuovat dekkarisarjalle sydämellisyyttä ja tietysti mieleenpainuvuutta. Ruth on arkeologi, joten kirjoissa pyöritään kaivauksilla ja tehdään löytöjä.

Ruth pyydettiin edellisessä kirjassa auttamaan poliisia etsimään kadonneita lapsia. Tällä kertaa löytyi pienikokoinen luuranko vanhan talon uusiokorjausvaiheessa. Ruth pyydettiin analysoimaan löytyneet luut. Ruth joutuu poliisia auttaessaan jälleen rikollisen mielen näköpiiriin ja jopa uhatuksi. Rikollinen ei kaihda keinoja, kun haluaa poliisien ja Ruthin lopettavan tutkimukset. Talolla on rikolliselle jokin merkitys, mutta mikä?

Elly Griffiths taitaa juonellisen tarinankerronnan salaisuudet, joita hän ammentaa lukijoille runsaasti. Pidän suunnattomasti hänen rehevästä kerronnasta ja huumorista, ja yleensä pidän Britteihin sijoittuvista kirjoista. Marskimaa, vuorovesi, meri ja huono näkyvyys. Tällä kertaa sankarittaremme joutuu siis merille jossakin kirjan vaiheessa, mutta tietysti selviytyy, sillä seuraava kirja on ilmestynyt. Suosittelen jännityksen ystäville näitä sydämellisiä dekkareita, joissa liikutaan Norfolkissa, missä rantoja reunustavat pyhät marskimaat. Januksen kiven rikollisellakin on jotakin mielessä, mutta siitä voit ottaa selvää lukemalla teoksen. 

Oikean tavan mukaan Hekatelle pitää uhrata yhdeksän mustaa koiranpentua. Tämä tuotti minulle huolta, koska astmani takia minulla ei ole edes yhtä koiranpentua.
  
Elly Griffiths, Januksen kivi *****
Suom. Anna Lönnroth
Tammi 2017
s. 334
The Janus Stone 2010

Griffiths Elly: Risteyskohdat 

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita



Ovatko he nähneet hänet? Katselevatko he häntä parhaillaan, tähtäävät aseillaan?

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Gin Phillipsin  esikoistrilleri Niin kuin me olisimme kauniita on äidin ja lapsen pakomatkakirja. He ovat piilossa ampujia. Kesäinen retki eläintarhassa muuttui ikäväksi piiloleikiksi, jossa ampujilla oli yksi päämäärä – saalistaa. Ihan sama mikä tuli vastaan, se ammuttiin kuoliaaksi.

Mutta Joan päätti pysyä hengissä nelivuotiaan lapsensa kanssa. Ikävämpi juttu oli se, että hän olisi pystynyt paremmin piiloutumaan yksin. Pieni lapsi on aika arvaamaton ja puhua pälpättää väärällä hetkellä. Tuntien kuluessa tulee nälkä ja ruokaa on saatava jostakin. Vessassakin pitäisi päästä käymään. Lapsilla on lasten tarpeet, eivätkä he pysty  yllättäen muuttamaan omia tarpeitaan. Jos tarpeita ei hoideta, alkaa huuto, valitus, raivo jne. Joan joutui luovimaan luovasti lapsensa kanssa piilotellessaan, mutta tietysti hän joutui pahoihin paikkoihin kirjan sivuilla.

Joan on tiikeriäiti ja pitää lapsensa hengissä hinnalla millä hyvänsä. Hän ei ota vastuuta muista vastaan tulevista piilottelijoista, vaikka kirjailija on kirjoittanut lohduttomia vastaantulijoita eläintarhan piilopaikoissa. Kirjan lopussa olisin halunnut tietää, jäikö eräs henkilö henkiin. Kirjailija jätti aika paljon lukijan mielikuvituksen varaan, ja voin silloin itse kuvitella, että kyseinen sivuhenkilö jäi henkiin.

Ei ole sanaa sille, minkä hän tuntee sykkivän sisällään, työntyvän ylös rintakehäänsä. Se on kuin huuto, mutta sillä on nyrkit ja kynnet. Hän ei päästä sitä ulos.

Niin kuin me olisimme kauniita voisi olla faktakertomus, sillä varsinkin Yhdysvalloissa on vuosittain useita vastaavanlaisia ampumistragedioita esim. kouluampumisissa kuolee yleensä kymmeniä ihmisiä. Kouluampumiset ovat rantautuneet myös Suomeen. Yksi terrorismi-iskukin on saanut lainvoimaisen tuomion Suomessa. Emme siis elä missään lintukodossa, missä ei tapahdu mitään pahaa, joten pakeneminen paikalta on hyvä keino selvitä hengissä ampumistapahtumassa. Joan ymmärsi paeta paikalta, missä tapahtui ikäviä asioita. Siellä missä ammukset lentävät, oli ne sitten rosvojen tai poliisien ammuksia, siellä on todella vaarallista liikkua. Jännitystä kesään.

Gin Phillips, Niin kuin me olisimme kauniita
Suom. Jaakko Kankaanpää
S&S 2018
s. 301
Fierce Kingdom 2017

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Mari Ahokoivu: Löydä minut tästä kaupungista



Kävin tänään ulkona.
Tiedän. Hyvä tyttö. Siellä taisi sataa.
Satoiko? En oikein muista enää.
Et muista? Miten niin et muista?
En tiedä.

Mari Ahokoivun (1984) tummasävyinen sarjakuvateos Löydä minut tästä kaupungista kertoo tytöstä, jonka kasvot ovat kadonneet, kun hän muutti vieraaseen kaupunkiin. Hänelle kertyy ongelmia painajaisista, huijarioppaasta ja siitä, että häntä ei näe kukaan. Outo varjo seuraa häntä joka paikkaan.

Löydä minut tästä kaupungista on yhtä aikaa surullinen yksinäisyydestä kertova tarina, mutta silti aika mielenkiintoinen ja kiinnostava tarina, josta löytyy jopa mustasukkaisuutta,  ja johon on saatu väriä stalkkerimaisesta varjosta, jonka kanssa tyttö keskustelee. Tytön kasvot tulevat lopulta yllättävällä taholla vastaan. Ja lopun trillerimäisyys on kieltämättä yllättävän  hyvin tehty.

Mari Ahokoivu on opiskellut sarjakuvapiirtämistä ja nykyisin hän opettaa sitä. Opettamisen avuksi hän on tehnyt opaskirjan sarjakuvapiirtämisestä. Graafikkotausta näkyy upeassa piirrosjäljessä taidokkaina kynänjälkinä. Kirja on musta-valkoinen, joka tehostaa tarinan syvempää filosofiaa ja tekee kirjasta fantasianomaisen.

Mari Ahokoivu, Löydä minut tästä kaupungista
Asema 2009
s. 107
sarjakuvateos

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Anne Holt: Tomussa ja tuhkassa


Sekunnit, jolloin hän seisoi Dina sylissään ja tajusi, mitä oli tapahtunut, pystymättä silti mitenkään ymmärtämään sitä. Kohtaukset yhdistyivät kauhuelokuvaksi, joka piti häntä hereillä, kun hänen olisi pitänyt nukkua, ja uuvutti hänet niin, että hän nukahti silloin kun ei olisi pitänyt.

Norjalaisen Anne Holtin uusin dekkari on nimeltään Tomussa ja tuhkassa. Vaikka kirjan nimi ei avautunut minulle, dekkarin tarina oli hyytävän hyvä. Hanne Wilhelmsen on rikostutkija, joka tekee edelleen töitä, mutta kotoa käsin, sillä hän kulkee pyörätuolilla. Selvittämättömät rikokset tarvitsevat terävän järjenjuoksun ja hoksottimet, joilla nähdään mahdolliset rikokset ja rikoksentekijät.

Apuna rikosten tutkinnassa Hannella on älykäs Henrik Holme, pakkoliikkeistä kärsivä huippututkija, jota ilman tutkimisesta ei tulisi mitään, sillä Hanne tarvitsee apua liikkuakseen ulkona. Siksi hän pysyttelee kotona, ja Henrik juoksee eri paikoissa tutkimassa ja hankkimassa tietoa. Mielenkiintoinen parivaljakko. Hannen sopeutumaton ja epäsosiaalinen luonne tarvitsee parikseen sopeutuvan ja sosiaalisen luonteen. Vastakohdat täydentävät toisiaan, ainakin näillä työkavereilla, ja molemmat saavat toisiltaan uusia näkökulmia tutkintaan.

Minä uskon, että hänet murhattiin. Eikä ketään saa murhata. Ketään. Missään tilanteessa. Muihin kysymyksiisi minulla ei ole vastauksia. Mutta me löydämme ne. Sinä ja minä, Henrik.

Tomussa ja tuhkassa dekkari alkaa vuosien takaa, kun pieni tyttö jää auton alle. Pari vuotta myöhemmin tytön isä joutuu vankilaan, mutta nähdessään nykyisyydessä poliisin, joka tutki rikosta, josta hänen vangittiin, hän sanoi poliisille olevansa syytön. Eläkkeelle jäävä poliisi halusi selvyyden asiaan, sillä se oli vaivannut häntä koko ajan. Niinpä poliisi vei tutkimusraportin Henrikille. Henrik kiinnostui kovasti aiheesta ja yritti saada Hannen kiinnostumaan syyttömän miehen tapauksesta.

Toisaalla Hanne oli kiinnostunut erään naisen itsemurhasta, josta media uutisoi isoin otsikoin. Nainen oli muutama viikko paljastunut rasistisen blogin kirjoittajaksi ja itsemurhaviesti ilmoitti hänen halustaan kuolla. Hanne ei ihan nikottelematta halunnut uskoa, että muutaman viikon mediakohu ajaisi ihmisen noin ahtaalle, että ainoa pakopaikka olisi hautausmaa, jonne bloggaaja ei ollut edes halunnut. Hannen mielestä jutussa oli jotain mätää ja haiskahtavaa, jota olisi pakko tonkia, ettei murhaaja pääsisi liian helpolla, sillä murhaajan henkilöllisyyskin oli pian selvillä.

Hanne ja Henrik ovat siis kahden murhan, tai itsemurhan ja murhan tutkinnan äärellä. Poliisitutkinnoista selviää paljon, mutta joka päivä ilmenee uusia tutkintahaaroja. Kirjan juonikuvioihin oli lisätty myös stalkkaaja, joka oli seurannut vuosikausia erästä tyttöä ja nyt aikuisena tytöllä oli pieni tyttö, jota stalkkaaja seurasi. Dekkarin loppukohtaus oli järkyttävän paha.

Hän oli alistunut kaikkeen.
Aina.
Mutta ei alistuisi enää. Hänen oli aika kostaa, ja jossakin syvällä sen siunatun tyhjyyden takana, jonka ansiosta hän saattoi suoristaa selkänsä ja hengittää vapaasti, kyti idea siitä, miten se tapahtuisi.

Anne Holt, Tomussa ja tuhkassa *****
Suom. Outi Menna
Gummerus 2018
s. 373
I støv og aske 2016
Hanne Wilhelmsen-dekkari 

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Novellihaaste 2 — koonti

Vuosi sitten Nipvet-blogi haastoi lukemaaan novelleja. Haaste oli jatkoa Ompun vetämälle novellihaasteelle. Olen koonnut listan vuoden aikana lukemistani novellikirjoista ja pääset lukemaan kirja-arvion klikkaamalla kirjan nimeä.

Beckett Samuel: Piiritetyn huoneen novelleja (3 novellia)
Mantel Hilary: Margaret Thatcherin salamurha (11 novellia)
Nopola Sinikka: Onko teillä tämmöistä (71 novellia ym.)
Jotuni Maria: Kun on tunteet  (10 novellia)
Catani Johanna ja Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon  (22 novellia)
Koistinen Olavi: Mies joka laski miljardiin (10 novellia)
Gavalda Anna: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (7 novellia)
Härkönen Anna-Leena: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia (43 novellia)
Berlin Lucia: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (25 novellia)
Viikilä Jukka: Suomalainen vuosi (133 novellia)

Luin kymmenen novellikirjaa haasteen aikana. Tykkään lukea lyhyttä proosaa, sillä tuntuu kuin aivot lepäisivät lukiessa lyhyempää tekstiä. Saman koen lukiessa runoja. Näistä novellikirjoista haluan peukuttaa Lucia Berlinin novelleja, jotka ovat mielestäni aivan omaa luokkaansa. Rehellisiä ja aitoja. Toivottavasti löydät luettavaa näistä novelleista.

Kiitos Nipvet haasteen vetämisestä. Peukutuksiakin löytyy teksteistä.

Toinen tuntematon teoksen kirjailijat ja novellit:

Hanna Weselius: Carola Mäkisen isoisä
Petri Tamminen: Teidän suuren surkeutenne vuoksi
Niina Repo: Martta
Riikka Pulkkinen: Sinä nouset ylös
Tapio Koivukari: Hilma Lahti, souvarin muija
Mooses Mentula: Vääpeli Korsumäen neulova vaimo
Tuomas Kyrö: Vaadi aina enin itseltäsi
Sirpa Kähkönen: Kesän 1939 poutapilvet
Minna Rytisalo: Kulkurin valssi
Jenni Linturi: Tyttö, perkele!
Katja Kettu: Juro ja Rukka
Laura Gustafsson: Yksi tavallinen Vassa
J-P Koskinen: Jos siellä kumminkin olis jotakin
Tommi Kinnunen: Nuku nurmelle hyvälle
Mikko Kalajoki: Sinun ikäisesi poika
Inka Nousiainen: Kaunis päivä
Joel Haahtela: Valepuku
Taina Latvala: Enne
Laura Lähteenmäki: Tummuva vihreys
Venla Hiidensalo: Sydän on vasemmalla
Tuula-Liina Varis: Kyl Urho ain pärjää
Antti Heikkinen: Jauhot

torstai 21. kesäkuuta 2018

Juhannusfiilistelyä


Puhu minulle rakkaudesta

Puhu minulle rakkaudesta
vasta huomispäivänä
sillä jos tänään puhut, puhut pimeälle joelle.
Ei sen vesi pysähdy
ei syty veneessä iloinen lyhty
ei laula kalojen outo, hilpeä kuoro.

Katso minua lempeästi
vasta huomispäivänä
sillä jos tänään katsot, katsot kalpeata kuuta.
Ei sen valo lämmitä
ei kierrä sen veressä pääskysensulka
ei maistu se koskaan oravanmarjoilta.

Tule minua lähemmäksi
juuri tänä päivänä
sillä jos tänään lähdet, lähdet minulta iäksi.
En sinua löydäkään
en opi sinua koskaan tuntemaan
en koskaan kuuntelemaan sydämesi ääntä.

Tule minua lähemmäksi
juuri tänä päivänä
tule ja puhu minulle, koske minua, katso minuun.
Ei suruni sammu pois
jos menet kättäni koskematta
ei suruni sammu, jos minusta käännyt.

Aulikki Oksanen 1964

https://www.youtube.com/watch?v=7USd4ojnIFg

Lempeitä juhannuspäiviä teille blogini ystävät ja lukijat. Lukuiloa!

Mai





keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Monica Fagerholm: Ihanat naiset rannalla


Mutta vielä siitä hetkestä. Rosa seisoo oviaukossa yhtenä ensimmäisten yhteisten kesien ensimmäisistä päivistä. Ja hän sanoo sanat jotka syöpyvät Thomaksen mieleen, sanat jotka hän muistaa pitkään, koko elämänsä ajan:
”Nyt mennään Isabella. Rantaan. Näyttää siltä että päivästä tulee kaunis.”

Monica Fagerholmin Ihanat naiset rannalla on kesäkirjojen klassikkoteos. Kirja on ollut kesäkodin lukupinossa monta vuotta lukemattomana. Kiva, että otin kirjan nyt luettavaksi, sillä se oli kunnon kesäkirja, jossa oleskellaan rannalla, uidaan, rentoudutaan, juhlitaan, käydään laivamatkalla Ruotsissa ja ylipäätään vietetään aikaa mökkeillen. Alkukesästä saavuttiin mökeille ja loppukesästä palattiin kotiin. Suomenruotsalaiset mökkinaapurukset pysyivät samoina monta vuotta.

Kirjan yhtenä päähenkilönä toimi Thomas, ja heidän pieni perhe asusti kesät valkoisessa huvilassa. Hirsihuvilaan heidän yläpuolelle tuli kesällä -62 Enkelin perhe, johon kuului isä, äiti ja kaksi tyttöä. Nuorempi tytöistä Renée oli hyvä vastus Thomaksen leikeissä. Kirjan lopussa tarinan näkökulma vaihtui yllättäen tarkastelemaan nuoren Renéen traagista kohtaloa. Kirjan päätähtinä toimivat villit ja vallattomat Isabella ja Rosa, joiden rantaelämästä kirjailija ammensi joka kesäpäivälle uusia kuvioita.

Ja Thomas ottaa kuvan rantanaisista eräänä heinäkuun päivänä vuonna 1963. Hän käyttää Rosan kameraa, täysautomaattista instamaticia joka säätää etäisyyden ja valon voimakkuuden, niin ettei kuvaajan tarvitse muuta kuin painaa punaista nappia tirkistysaukon yläpuolella.

Ihanat naiset rannalla kertoi nuorista naisista, jotka kokivat 60-luvulla vapautumisen omasta seksuaalisuudestaan ja ahtaista roolimalleista. Yhteiset kuumat kesät saivat tunteet kuumenemaan. Isabellan ja Rosan rinnalle kirjailija nosti ns. hyvän äidin kuvan, Maj Johanssonin, joka häpeillen katseli Isabellan ja Rosan touhuja. Isabella ja Rosa piut paut välittivät naapurimökin Majn ilmeistä ja ajatuksista. He olivat vapaita ja kauniita, heille olivat kaikki nautintokokeilut sallittuja.

Monica Fagerlundin Ihanat naiset rannalla teoksessa kuvattiin historiallista naisten vapautumista monin paikoin itse itselleen tekemistä kahleista. Olen äiti, joten minun on käyttäydyttävä siveästi-periaate unohdettiin kokonaan kirjan kuvioissa. Kirjan miehistä yhdellä oli avioliiton ulkopuolisia suhteita muihin naisiin, mutta hänen elämänsä muuttui yksinäiseksi vaimon muutettua pois yhteisestä mökistä. Naiset kuvattiin kuitenkin perheen tukipilareiksi ja tukipilareiden kadottua omille teilleen, muutos oli vaikea. Thomaksen ja hänen isänsä elämä pysyi samanlaisena, mutta siitä puuttui iloisuus. Ihanat naiset rannalla kuvasi aidosti 60-luvun miljöötä ja elämää, jota oli ihana lukea. Isabella ja Rosa olivat nykypäivän naisten esikuvia, naisten, jotka uskaltavat olla oma itsensä.

Miksi vesisuksilla hiihtävät rantanaiset ovat kauniita? Vastustamattomia? Vangitsevia? Keltaisissa ja valkoisissa uimapuvuissaan, vaikka toisella on kaiken kukkuraksi oranssit pelastusliivit päällä?

Monica Fagerholm, Ihanat naiset rannalla ****
Suom. Arja Tuomari
Otava 1998, 3.painos
s. 334
Underbara kvinnor vid vatten 1994
Samanniminen elokuva ilmestyi vuonna 1998

Monica Fagerholm: Lola ylösalaisin

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Joni Skiftesvik: Finlandia City

Tuijotin verkkovajan nurkalta jokisuun syöverille. Siellä oli vain harmaata merta ja kuohahtelevia aaltoja, ei veneitä. Myötätuuli kantoi redin laivoista lastaustyön ääniä, vinssien lonkotusta ja lautojen läiskettä. Äiti retuutti laivassa lankkuja ja minä lorvin rannassa joutilaana. Nolotti.

Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen Finlandia City vie lukijan kirjailijan lapsuus- ja nuoruusmaisemiin Haukiputaalle, missä Joni asui mummonsa ja äitinsä kanssa. Jossakin vaiheessa äiti meni naimisiin Brorin kanssa ja Joni sai siskon ja veljen. Äiti elätti kasvavaa perhettä kuin yksinhuoltaja, sillä isäpuoli oli merimies ja pysytteli merillä suurimman osan ajasta. Joni koki huonoa omaatuntoa, koska äiti raatoi satamassa. 13-vuotiaana Joni pääsi aloittamaan työnteon lautatarhalla ja siirtyi sieltä sitten myöhemmin satamaan töihin koulujen loma-aikoina. Alaikäisten työnteosta ei juuri palkkaa maksettu, mutta töitä sai paiskia olan takaa. Työnjohtajalla oli erikseen muistiinpanot niistä, jotka eivät saaneet tulosta aikaiseksi ja heitä ei juuri palkattu töihin. Viinamäen miehiä myös kartettiin.

Parhaitten kaverieni merille lähdön jälkeen tuijottelin entistä innokkaammin redillä ankkurissa pyöriviä laivoja. Soutelin illat niiden ympärillä ja mietin pääni pyörälle, miltä tuntuisi katsella maailmaa komentosillalta ja nähdä muutakin kuin kotikylän pikkuruiset mökit, yhtiön vuokrakasarmit ja lastaajarannan huojuvan renkkusillan, jota pitkin reppuselkäukot ja –akat talsivat aamulla väenkuljetusmoottoreihin redille vietäviksi.

Tottuessaan siihen, että meri toi perheelle elannon, Joni oli vakaasti päättänyt lähteä itsekin merille. Toisaalta hän oli innokas lukemaan ja kirjoittamaan. Merille lähteneet kaverit ja isäpuoli saivat kirjeitä ja kortteja innokkaalta kirjoittajalta ja toisinaan Joni sai itsekin postia kavereilta, jotka olivat huolissaan kotikyläänsä jääneistä tyttökavereista. Jonin äiti oli merille lähtöä vastaan ja innosti poikaansa opiskelemaan. Uhkasi jopa katkaista välinsä poikaansa, jos tämä uskaltaisi lähteä merille ilman hänen lupaansa.

Finlandia Cityn maisemissa tutustutaan mm.  Jonin lähipiiriin, kavereihin, naapureihin ja työkavereihin ja niihin ikäviinkin tyyppeihin mitä lähistöllä pyöri. Kirjan kieli on minulle tuttuakin tutumpaa ja tunnen oloni kotoisaksi Perämeren rannalla ja Kiiminkijoki-suistossa. Joni Skiftesvik kirjoittaa tunteellisesti hyvin elävää tekstiä ja hän on oikeasti tarinaniskijöiden sukua. Muistellessaan lapsuutta ja nuoruutta kirjailijan muistot tuovat mukanaan uusia muistoja. Itselle sattuneet tapaukset tuovat mieleen muille henkilöille sattuneita tapahtumia tuona aikana. Muistoissa aika on merkityksetön ja tapahtumat ja sattumukset juolahtavat mieleen kuin mummolan räsymatto. Jokaisesta päivästä löytyi myös niitä kirkkaita räsymaton raitoja. Upeaa arkirealismia Paavo Rintalan Pojat teoksen hengessä.

Joni Skiftesvik, Finlandia City *****
Wsoy 2018
s. 267

Joni Skiftesvik: Isäni, sankari

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Agatha Christie: Lentävä kuolema


Aivan matkustamon päässä, istuimella numero 2, madame Gisellen pää retkahti eteenpäin. Hänen olisi voinut luulla nukkuvan. Mutta hän ei nukkunut. Hän ei puhunut eikä ajatellut.
Madame Giselle oli kuollut…

Agatha Christien (1890-1976) Lentävä kuolema dekkarin lentävänä miljöönä on tarinan alussa lentokone matkalla Pariisista Lontooseen. Matkustamossa on myös kuuluisa belgialainen mestarietsivä Hercule Poirot. Valitettavasti Poirot nukkuu lennon aikana, eikä huomaa matkustamossa tapahtuvaa murhaa, jonka on suunnitellut ikävä henkilö. Mutta kuka matkustamossa olleista henkilöistä on syyllinen? Mikä on motiivi ja kuka hyötyy eniten madame Gisellen kuolemasta, sillä madame on suunnattoman rikas. Madamen taustalta löytyy ikäviä rahaan ja kiristykseen liittyviä juttuja, joten voisiko joku kyseisistä matkustajista kantaa kaunaa madamelle? Ja miksi Poirot on kiinnostunut matkustajien käsimatkatavaroista?

Kyllä murha sitten on kumma juttu! Siitä kuvittelee, että se on aivan suoraviivaista – mutta ei se ole. Murhalla on vaikka mitä merkillisiä seurauksia, joita ei koskaan tule ajatelleeksi…

Hercule Poirot on niin taitava mestarietsivä, että hän on heti murhaajan jäljillä, mutta murhaa piti ajatella ja tutkia hieman tarkemmin, ennen kuin oli aika paljastaa syyllinen, ja kuinka syyllinen kaiken oikein teki. Valitettavasti tutkimukseen kului jonkin verran aikaa, ja murhaamisen makuun päässyt syyllinen murhasi uudestaan peittääkseen jälkensä.

Agatha Christien kulki toisen aviomiehensä kanssa arkeologisilla kaivauksilla, joten tästäkin dekkarista löytyy arkeologiaan liittyviä teemoja. Ensimmäinen aviomies petti Agathaa, joten hänen kirjoittamista dekkareista löytyy aviorikoksiin liittyviä sivupolkuja. Melkein jokaisessa Agathan dekkarissa on ihastumisia ja niin on tässäkin tarinassa. Agatha oli selvästi moderni ihminen, sillä Lentävä kuolema on julkaistu vuonna 1935 ja hän on valinnut matkustajalentokoneen murhapaikaksi. Tuohon aikaan matkustettiin vielä yleensä junilla ja laivoilla. Lentomatkat olivat myös kalliita, joten se oli harvojen herkkua.

Tietysti minua kiinnosti, että olisiko kirjassa viitteitä Hitleriin, joka liitti jo vallanhuuruissaan saksankielisiä alueita Suur-Saksaan, mutta mitään vinkkejä ei näkynyt. Lentävän kuoleman matkustajiin kuului aatelisia, työläisiä, keskiluokkaisia jne., sillä Agathan tyyliin kuului käyttää henkilöhahmoissa luokkasysteemiä. Myös henkilöiden kuvaaminen oli tarkkaa, joten tämänkin dekkarin henkilöt voi ihan hyvin kuvitella luonnossa vaatetusta ja puhetyyliä sekä käytöstä myöten, tietysti huumoria unohtamatta. Lentomatkailun lisäksi kirjasta löytyy myös eräänlainen lentävä ammus. Poirotin seurassa viihtyy aina ja kaikkialla.

Agatha Christie, Lentävä kuolema ***
Suom. Jaakko Kankaanpää
Wsoy 2018
s. 303
Death in the Clouds 1935
Hercule Poirot-dekkari

Christie Agatha: Vanha hyvä aikani 
Christie Agatha: Ruumis kirjastossa