lauantai 17. marraskuuta 2018

Antti Heikkinen: Kehveli


Kehveli kasvoi myös rohkeaksi, reippaaksi ja katalaksi. Vartuttuaan kusipuronuittelijasta räksänpesilläkulkijaksi hän soitteli pirunviulua pappilan ikäneitosisäkön ikkunan alla ja paskansi kerran keljumaisen haudankaivajan savupiippuun. Koskaan Kehveli ei saanut kolttosistaan rangaistusta, koska hän osasi velehdella kirkkain silmin ja tirvauttaa tarpeen vaatiessa aidon, vilpittömyydestä ja viattomuudesta kieliväisen itkun.

Antti Heikkisen Kehveli on jo pienestä pojasta lähtien nimensä mukainen mies. Hän ei osaa ottaa elämää kovin vakavasti ja jos hän erehtyy ottamaan elämän vakavasti, elämä heittää hänet vikkelästi ympäri ämpäri. Kehveli on siis veijaritarina, jonka parissa aika kuluu metkasti ja hymy huulilla, pitääpä jopa toisinaan ääneen hörähtää, sillä Kehveli on aikamoinen velikulta käänteissään.

Kehveli syntyi kirkkoherran nuorimmaiseksi ja jostakin syystä hän ei perinyt vakavaluontoista ja ahkeraa luonnetta vanhemmiltaan, kuten muut sisarukset. Kehvelin elämä meni siitä mistä aita oli matalin, myös sota-aika. Kehveli nimittäin karkasi sotatantereelta ja joutui aikamoiseen seikkailuun karkumatkallaan. Hän löysi mm. tulevan vaimonsakin reissullaan, tosin avioliitosta ei tullut pitkäikäinen.

Aina kun Kehveli luuli elämänsä asettuneen ja tasoittuneen, muutoksen tuulet jo puhaltelivat niskavilloihin. Kehveli oli hyvä tutustumaan ihmisiin ja nämä ystävyydet poikivat myöhemmässä elämässä mukavia yhteensattumia. Vanhemmalla iällä Kehveli toimi isänsä hoitajana ja teki omia bisneksiään siinä sivussa. Niistä nyt ei kannata tässä pahemmin huudella, ehkä voisin mainita yhden kaivoksen näin ohimennen.

Kehvelin seurassa kuluu mukavasti aika ja mietinpä jopa, että kirjasta saisi mukavan kesänäytelmän aikaiseksi. Kirjan henkilöt ovat sen verran herkullisen oloisia karikatyyrejä, että nauruhermot varmasti repeäisivät kesäteatterin penkeillä. Kesänäytelmää odotellen.

- Välillä nopsemmin, sitten hittaammin, ihan rohkeesti. Eihän semmoinen värkki miehen pelistä repiä, josta puserretaan pellolle maitopäälärin kokoisia penskoja. Ja puhu nättejä samalla, naisesta on mukava kun nätiks sanotaan vaikka se ei totta oliskaan.

Antti Heikkinen, Kehveli ***
Wsoy 2018
s. 256

tiistai 13. marraskuuta 2018

Katja Kettu: Rose on poissa


Koetan kirjoittaa sinulle kauniisti, mutta minusta purkautuu alkuitkua ja kutsuhuuto: Tule takaisin. Kuvittelen kuinka kurvaisit sillä pärinäpyörälläsi tuohon pientareelle ja tomun hälvettyä saisin nähdä merkilliset, kaikennäkevät silmäsi. Veisit minut takaisin sinne minne kuulunkin, ja antaisin sinulle kaiken avaruuden ja tilan mitä tarvitset, kantaisin teidän kummankin taakat, sinun ja pentusi, teille alkaisin emoksi ja kallioksi, en hylkäisi vaan vartioisin ja hellyydellä hoivaisin.

Katja Ketun vimmainen kertomus Rose on poissa on samalla rakkauskertomus ja kertomus kahden eri kertojan näkökulmasta 45 vuotta sitten sattuneisiin tapahtumiin. Kertojina toimivat Rose ja hänen tyttärensä Lempi. Rose on kirjoittanut kirjeitä tyttärelleen Lempille ennen kuin hän katosi, ja Lempi kirjoittaa kirjeitä miehelle, jota rakastaa. Olen aina tykännyt kirjemuotoon kirjoitetuista kirjoista, mutta tällä kertaa kirjeillä oli hiukan liikaa pituutta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltojen Minnesotaan Fond du Lacin reservaattiin, josta Lempin suomalaiset isovanhemmat hankkivat tilan intiaaneilta. Heidän ainoa poikansa Ettu meni naimisiin Rosen kanssa, joka oli Suden klaania ja Muuttujien sukua, ojibwa-intiaani ja anishinaaben. Minunkin sukua on muuttanut Minnesotaan ja Michiganiin, joten luin mielenkiinnolla varsinkin suomalaisuuteen liittyvistä teemoista. Yleensä suomalaiset kuvataan hyvinä työntekijöinä, mutta Lempin isoisä ei pysynyt päivää kauemmin työpaikoilla, mutta lakkoilla hän osasi ja innostaa muita lakkoilemaan.

Lempi on asunut 45 vuotta poissa reservaatista, mutta sitten hän sai puhelun, jossa kehotettiin Lempiä tulemaan kotiin, sillä hänen isänsä oli huonona. Lempi pakkasi kimpsunsa ja lähti matkaan. Saavuttuaan kotiinsa, isä ei tuntenut häntä, eikä intiaanisukukaan ollut innoissaan hänen näkemisestä. Karu kotiinpaluu. Ainoa, joka oli kiinnostunut hänen kotiinpaluustaan oli eräs mies, johon Lempi oli kiintynyt jo nuorena, mutta mies oli naimisissa.

Näihin tunnelmiin Katja Kettu on luonut omalla kielellään tarinan, jossa vuorottelevat äidin ja tyttären kirjeet. Kieli on runsasta ja rehevää, joka tuli jo tunnetuksi kirjasta Kätilö. Muistan aloittaneeni Kätilön lukemisen siten, että luin sitä alkuun kolme sivua kerrallaan, sillä tekstin ymmärtäminen vei runsaasti voimia. Luin kuitenkin koko kirjan ja ihastuin sen tarinaan. Rose on poissa alkaa myös verevällä kielellä heti ensimmäiseltä sivulta. Niin verevällä ja  voimakkaasti, että laitoin kirjan syrjään odottamaan parempaa lukuhetkeä. Kirjan lopulta luettuani totesin, että juuri tällaisella kielellä pääsen hyvin syventymään alkuasukasheimon elämään 1970-luvulla ja tänä päivänä. Katja Ketun kirjoittama  kieli on omalaatuinen sekoitus maagisuutta ja mystiikkaa, joka kiehtoo ja oudoksuttaa yhtä aikaa, vetää ja työntää luokseen, pidänkö vai en siitä mitä luen.

Rose on poissa valittiin Finlandia-ehdokkaaksi ja olen iloinen siitä. Pidin itse kuitenkin  enemmän Kätilöstä ja Yöperhosesta.

Siitä saakka, kun kohtasimme ensimmäisten verieni ja sinun unennäkösi aikaan, siitä keväästä, on kiima ja tulva ollut sisälläni jäätyneenä, ja nyt sinä sen ryskien sulatit. Pahinta on, kun en vieläkään tiedä, olenko hylätty vai huolittu, otettu vai jätetty.

Katja Kettu, Rose on poissa ****
Wsoy 2018
s. 272

Katja Kettu: Kätilö 
Katja Kettu: Yöperhonen

perjantai 9. marraskuuta 2018

Lars Kepler: Lazarus


Vanha mies keikuttaa tynnyriä muutaman kerran, kunnes se kaatuu kumoon, ja vierittää sen sitten isoon kuoppaan. Tömähdys saa Lars-Erikin menettämään tajuntansa. Hän herää rapinaan, kuin sataisi rankasti. Hetken kuluttua hän tajuaa, että mies on laskenut tynnyrin kuopan pohjalle ja ryhtynyt luomaan sitä umpeen. Rapina kuuluu yhä kauempaa ja lakkaa sitten kokonaan. Tynnyrissä ilma on kosteaa ja haisee muovilta, eikä happea ole tarpeeksi.

Ruotsalaisen kirjailijapariskunnan uusin Lars Keplerin nimellä julkaistu psykologinen trilleri Lazarus on vihlovan terävä trilleriluokassaan, ja kirja koukuttaa heti ensimmäiseltä sivulta mustaakin mustempiin juonenkäänteisiin mukaan. Ennen kuin huomaatkaan olet syvällä pahuuden maailmassa, josta on vaikea nousta ylös. Tuota pahuutta kylvää reiteillään Joona Linnan vanha tuttava vuosien takaa ja hänen kylmäävän kaamea apurinsa, jolla on yliluonnollinen kyky tunnistaa henkilö, joka kuolee huoneessa ensimmäisenä.

Paljon pahuutta on ehtinyt tapahtua Joona Linnan maailmassa, sillä Lazarus on sarjan seitsemäs kirja. Kaikkihan alkoi Hypnotisoija trilleristä, josta on myös tehty elokuva. Joona Linna on suomalaistaustainen, hän on huikea ratkaisemaan sarjamurhaajien rikoksia ja hänellä on taito nähdä heidän ajatusmaailmassaan selkeyttä ja kuvioita, joita muut eivät näe. Toinen kirjan päähenkilöistä on Joonan työkaveri Saga, jonka perhe joutuu kirjassa sarjamurhaajahirviön kynsiin, valitettavasti. Joona Linna pakeni paikalta heti, kun huomasi yhteydet erääseen vanhaan rikolliseen, mutta muilla oli hankaluuksia nähdä yhteyksiä, eivätkä he luottaneet Joonan teorioihin. Joona antoi lähtiessään ohjeita, joita työkaverit eivät noudattaneet pitkään aikaan. Olisi kannattanut!

Minne Joona Linna itse sitten pakeni ja miksi, sen voit lukea kirjasta, mutta eihän hän kauaa siellä ollut, sen voin kertoa. Kirjassa tulee rumia ruumiita ja paljon, joten Lazarus ei sovi herkemmille lukijoille ollenkaan. En lukisi kirjaa yksin ollessani enkä myöhään illalla, sillä ainakin itselläni uni katosi ja yritin ahmia kirjan sivuja, jotta tietäisin miten kaikki päättyy. Oli pakko saada tietää. Tieto siitä miten kaikki päättyy lupaa sitten uutta koukuttavaa Joona Linna trilleriä.

Lazaruksen pääpaholainen harrastaa ihmisten hautaamista elävänä maahan, joka kuulostaa todella kammottavalta, enkä itse haluaisi kokea sellaista ikimaailmassa. Kirjan sivuilla sellaisesta pystyy lukemaan. Luettuani kirjaa muutaman sivun verran, minun oli pakko hehkuttaa Lazarusta ystävälleni, joka pitää myös jännityskirjoista. Lazarus on sairaan hyvä ja on uskomatonta, miten tämmöistä tekstiä joku kykenee luomaan. Jos Ahndorilin pariskunta olisi lähelläni, kysyisin mitä tällaisen teoksen tekeminen vaatii, sillä kirjoja ei luoda hetkessä, vaan se vaatii pitkän luomistyön, heidän tapauksessaan tiiviin yhteistyön. Vaatiiko kirjailijatyö aitoihin rikoksiin perehtymistä ja uuvuttaako se koskaan? Rohkea valinta ruveta kirjailijoiksi on tuonut pariskunnalle mainetta ja kansainvälistä menestystä. Jos uskallat, hyppää mukaan ottamaan kiinni sarjamurhaaja, joka ei pidä tappamisesta, vaan…
  
Hänen ruumiinsa on yhä lamaantunut, hän yrittää paniikinomaisesti kääntää päätään ja huomaa tynnyrin kyljessä valopilkun. Lars-Erik tuijottaa valopilkkua ja tajuaa, että hiukan kuunvaloa pääsee tihkumaan sisään kannen läpi kulkevasta ilmanvaihtoputkesta. Kipu vihloo vääntyneessä olkapäässä ja murtuneessa solisluussa. Hänen sormensa ovat jääkylmät, veri ei pääse kiertämään.
Lars-Erik tajuaa, että hänet on haudattu elävältä.

Lars Kepler, Lazarus *****
Suom. Kari Koski ja Maija Kauhanen
Tammi 2018
s. 552
Ruotsinkielinen alkuteos Lazarus ilmestyi 2018

Kepler Lars: Tulitodistaja
Kepler Lars: Nukkumatti
Kepler Lars: Vainooja
Kepler Lars: Kaniininmetsästäjä  


tiistai 6. marraskuuta 2018

Ilmar Taska: Pobeda 1946


Yksi ensimmäisistä Pobedoista oli uskottu hänelle, palkinnoksi esimerkillisestä toiminnasta. Hän oli muita viisaampi ja taitavampi. Myös ovelampi ja miellyttävämpi. Hän miellytti sekä omia että vihollisia. Hän ei ollut enää erottuvin mies eikä sellainen, joka ei sopinut yhteiskuntaan ja joka pitäisi tehdä päätä lyhemmäksi. Nyt hän saattoi leikata toisten päitä.

Virolaisen Ilmar Taskan esikoisromaani Pobeda 1946 kertoo toisen maailmansodan jälkeisestä Tallinnasta, jossa pienen perheen isä ei uskalla liikkua makuuhuoneesta mihinkään. Äiti käy töissä ja huolehtii kaikesta, myös pienestä pojastaan, josta kehkeytyy kirjan nokkela päähenkilö, joka seikkailee tietämättään sinne tänne junalla, linja-autolla ja tietysti sillä Pobedalla.

Pikkuinen poika, jota oli kielletty puhumasta ventovieraitten kanssa, ei voinut vastustaa, kun häntä pyydettiin uutuuttaan kiiltävän Pobedan kyytiin. Sillä aikaa, kun poika oli ajelulla, pojan isä vietiin kotoaan, eikä hänestä kuulunut sen jälkeen mitään. Kiltti Pobeda-setä kuului valtion turvallisuuspalveluun, ja hänen tehtävänsä oli löytää valtion viholliset, siis Neuvostoliiton viholliset. Viro oli muuttunut osaksi Neuvostoliittoa, virolaiset hävitettiin maasta Neuvostoliiton vankileireille tai tapettiin kuulustelumetodeilla ja venäläiset asutettiin Viroon.

Popeda 1946 kertoo kaunistelematta sodanjälkeisistä tapahtumista, jolloin suuri naapurivaltio rikkoi kaikkia mahdollisia kansainvälisiä sopimuksia miehittämällä ja ottamalla naapurimaan osaksi omaa imperiumiaan diktaattoripresidentti Stalinin ollessa vallassa. Kaikki virolaisuuteen kuuluva oli kiellettyä. Mutta sitä virolaisten sisimpään kuuluvaa isänmaan rakkautta ei kukaan vieraan vallan agitaattori pystynyt tuhoamaan. Siksipä kohteeksi otettiin lapset.

Myös pojan äiti katosi, joten väliaikaisen huoltajuuden sai äidin sisko, joka oli kuuluisa oopperalaulaja. Täti oli rakastunut englantilaiseen radiotoimittajaan, joka halusi tädin muuttavan Lontooseen. Rakkaus vai huoltajuus, kumpi valita, kun molempia ei ollut mahdollista saada.

Virolainen Ilmar Taska syntyi Neuvostoliitossa Kirovin alueella, minne heidän perheensä karkotettiin Stalinin aikana. Suomi ei tunnustanut koskaan Viron liittymistä Neuvostoliittoon, joten Suomen ei tarvinnut tunnustaa Viron uutta itsenäisyyttä vuonna 1991, sillä edellinen tunnustus vuodelta 1918 oli voimassa. Pobeda 1946 valottaa miehityksen aikoja kiinnostavalla, mutta kipeällä tavalla. Sitä virolaisten tuskaa ja pelkoa noina vuosina en pysty itse kuvittelemaan, mutta Ilmar Taska on luonut elokuvamaisen kertomuksen, jota seuraamalla pääsen pelko-kauhutunnelmaan, jota ihmiset ovat pakostakin tunteneet noina vieraan vallan vuosina.

Nuo vieraat hampaat olivat koskettaneet hänen huuliaan ja ihoaan. Tuo mies kykeni täyttämään hänet täysin.

Ilmar Taska, Pobeda 1946 ****
Suom. Jouko Vanhanen
Wsoy 2017
s. 315
Vironkielinen alkuteos Pobeda 1946 ilmestyi 2016

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Mikael Niemi: Karhun keitto


Pidin hautajaispuheen ja puhuin siitä yksinvaltaisesta tuomarista, jonka me kaikki eräänä päivänä kohtaamme. Hän punnitsee tekomme, kun seisomme hänen edessään läpikuultavina kuin lasi, niin että kaikki sameat kohtamme paljastuvat. Sitten ammensin arkulle kolme kauhallista multaa ja lähetin miehen helvettiin, minne hän kuuluikin.

Ruotsalaisesta Mikael Niemestä on tullut yksi lempikirjailijoistani ja luettuani Karhun keitto teoksen ihailuni vain kasvaa. Ihastuin suunnattomasti hänen historialliseen murhamysteeriinsä, jonka kertojina toimivat rovasti Lars Levi Laestadius ja hänen oppipoikansa Jussi. Koska rovasti on tunnettu lestadiolaisuuden alullepanija, hänestä löytyy faktatietoa, joka nousee tekstistä esille. Muistan jopa kouluaikaisia uskonnon kirjoja, joissa oli joitakin tietoja kyseisestä merkkihenkilöstä, joka oli aikanaan sekä suuresti ihailtu että  ankarasti vihattu. Koska tykkään historiasta, niin historialliset henkilöt jäävät hyvin muistiin, niin myös Laestadius.

Tornionjokilaaksossa, Köngäksen kylällä, oli tapahtunut nuoren piian katoaminen, jota nimismies Brahe piti tappajakarhun tekosina. Puusta löytyi karhun kynsien jälkiä, joten muulle selitykselle ei lotkautettu korvaakaan. Jahti voisi alkaa ja viina voisi virrata jahdin kunniaksi. Sillä aikaa rovasti toimi salapoliisina ja tutki katoamista tarkemmin Jussi apurinaan. Rovasti oli opettanut Jussin lukemaan ja kirjoittamaan, joten kaikki kirjoitettiin ylös. Tutkimukset johtivat eri suuntiin kuin viinaanmenevän nimismiehen tutkimukset.

Jussi toimi nuoresta iästään huolimatta rikostutkimuksen mainiona salapoliisin apulaisena, ja kuten rovasti oli tuuminut, rikos ei jäänyt ainoaksi tapaukseksi, vaan sille tuli jatkoa, sillä rikollinen oli päässyt nuorten naisten makuun. Seuraava uhri jäi vähäksi aikaa henkiin ja ehti kertoa rovastille, että päällekävijä oli…

Karhun keitossa eletään vuotta 1852. Köngäksen kylä oli jäänyt jälkeen muutoksen tuulista, joita rovasti voi vain muistella opiskeluajoiltaan. Nyt kylälle saapui suuren maailman taiteilija, joka halusi maalata rovastista taulun. Taiteilijalla oli myös mukana erikoinen laite, jonka avulla hän vangitsi rovastista kuvan lasilevylle. Tällainen lasikuva löytyi Pajalan vanhan pappilan korjaustöiden aikana vuonna 2016.

Vuoden 1852 ihmiset olivat hyvin taikauskoisia ja esim. saamelaista Jussia pidettiin noidanpenikkana. Jussia pidettiin syyllisenä vaikka mihin, mutta rovasti ei uskonut syytöksiin, sillä hän tiesi kuka oli syyllinen ja syyllinen halusi hiljentää rovastin hinnalla millä hyvänsä. Karhun keitto on erittäin mielenkiintoinen historiallinen tarina, jossa kuvataan lestadiolaisuuden alkuaikoja trillerimäisestä näkökulmasta katsottuna. Rovasti Lars Levi Leastadius kuvataan oppineena, avarakatseisena ja inhimillisenä luonnontutkijana ja oikeudenmukaisena hengenmiehenä, joka taisteli viinaa ja synnintekijöitä vastaan. Tämä historiallinen murhamysteeri sisältää myös hippusia onnesta ja rakkaudesta.

Hiivimme hiljaa pimeään yöhön. Kun olin sulkenut pappilan oven takanani, tunsin Marian hivuttautuvan lempeästi lähemmäksi. Seisoimme pakkasessa hiljaa, hän jota kyläläiset nimittivät huoraksi ja minä, murhaaja.

Mikael Niemi, Karhun keitto *****
Suom. Jaana Nikula
Like 2018
s. 408
Koka björn 2017

Mikael Niemi: Veden viemää 
 

torstai 1. marraskuuta 2018

Samuel Bjørk: Poika pimeästä


Hän painoi epätoivoisesti jarrua, sydän hakkasi kurkussa, kädet puristivat rattia rystyset valkoisina, maailma melkein hajosi hänen silmiensä edessä ennen kuin auto lopulta pysähtyi.
Vanha mies haukkoi henkeä.
Mitä tämä oli?
Tiellä hänen edessään seisoi pieni poika.
Liikahtamatta.
Huulet sinisinä.
Kauriinsarvet päässä.

Norjalaisen Samuel Bjørkin Poika pimeästä jatkaa huippujännittävien psykologisten trillereiden sarjaa, joiden päähenkilönä toimivat rikostutkijat Holger Munch ja Mia Krüger. Toinen absolutisti ja toinen on ollut kuusi kuukautta selvin päin. Kaksi erikoista, kompleksista henkilöhahmoa ja heidän lisäksi murhia tutkivaan ryhmään kuuluvat Curry, Ylva, Gabriel ja Anette. Tähän dekkariin on murhatutkimusten lisäksi ujutettu pahan poliisin kiikkiin saattaminen - voisikohan se paha poliisi olla Holger Munchin ryhmässä? Ainakin sisäinen tutkinta on sitä mieltä, että kyseinen poliisi on niin kauan syyllinen, kunnes todistetaan syyttömäksi.

Tunturijärveltä löydetään nuori balettitanssijan pukuun pukeutunut nainen murhattuna. Tästä lähtee kinkkinen murhatutkimus, joka muuttuu matkan varrella sarjamurhaksi. Murhaaja tuntuu tietävän poliisien tutkimuksista aika paljon, liekö sisäpiirin tietoa, vai mistä onkaan kysymys? Aivan kuin murhaaja ohjaisi poliiseja, mutta miten se on mahdollista?

Ensimmäiseen sarjan dekkariin Minä matkustan yksin liittyi uskonnollinen lahko, hoitokoti ja pienet tytöt. Toinen dekkari Yölintu jatkoi siitä mihin ensimmäinen jäi, ja siinäkin oli uskonnollinen lahko, hoitokoti, mutta pikkutyttöjen tilalla olivat nuoret tytöt. Nuoret tytöt toivoivat turvallisuutta ja rakkautta, joka heidän elämästään oli puuttunut. Poika pimeästä on myös eräänlaisen kaltoin kohtelun uhri. Elämä on ollut turvatonta, eikä siinä ole ollut rakkautta. Rakkaudenkaipuu on lopulta muuttunut joksikin muuksi, mutta siitä tarkemmin voit lukea dekkarin sivuilta.

Kylmäävää kyytiä jälleen. Dekkarin alussa ja lopussa Mia on lähdössä kauas pois. Saapa nähdä pääseekö hän matkalle, jonne haaveilee, vai löytyykö hänen erikoistaidoille jälleen kysyntää, niin että matkat siirtyvät ja jäävät unholaan. Tällä hetkellä ulkona on sen verran kylmäävät ja pimeät ilmat, että itsekin haaveilen aurinkoisimmista rannoista ja maisemista. Poika pimeästä on koukuttava ja puhutteleva trilleri. Traumaattinen lapsuus vaikuttaa koko elämän ajan, ehkä siinä on tämän kirjan tärkein sanoma.

Älä hätäänny Mia.
Hän on ottanut sinut vangiksi mutta ei tappanut.
Sen täytyy merkitä jotain.

Samuel Bjørk, Poika pimeästä ****
Suom. Päivi Kivelä
Otava 2018
s. 363
Gutten som elsket rådyr 2018

Bjørk Samuel: Minä matkustan yksin
Bjørk Samuel: Yölintu  

maanantai 29. lokakuuta 2018

Jojo Moyes: Elä rohkeasti


Siitä vaan, pystyt kyllä tähän, sanoin itselleni. Tämä on sinun ensimmäinen Sano kyllä – hetkesi. Sinä hölkkäät New Yorkissa! Tämä on täysin uusi sinä! Muutaman upean askeleen verran melkein uskoin sen.

Englantilainen lempparikirjailijani Jojo Moyes on kirjoittanut Louisa Clarkista trilogian. Ensimmäinen kirja on iki-ihana Kerro minulle jotakin hyvää, toinen teos on nimeltään Jos olisit tässä ja tämä kolmas kirja on nimeltään Elä rohkeasti. Kevyttä ja viihdyttävää, mutta ei haittaa, sillä Jojo Moyes osaa kirjoittaa suoraan tunteisiin. Kirjan parissa saa itkeä ja nauraa, siis tuuletella tunteitaan, jos vaikka löytyy mykkyräisiä solmukohtia jostakin sydämen sopukasta. Itkut on itkettävä, eikös juu!

Louisa on kolmikymppinen huumorintajuinen nuori nainen, joka rakastui ensimmäisessä kirjassa työnantajaansa, mutta mies kuoli myöhemmin. Toivuttuaan Willin kuolemasta, Louisa tapasi Samin, joka jäi kotipaikkakunnalle, kun Lou päätti muuttaa joksikin aikaa New Yorkiin. New Yorkiin hänet houkutteli aiemmista kirjoista tutuksi tullut Nathan, joka työskenteli miljonäärin fysioterapeuttina. Miljonäärin nuori vaimo tarvitsi assistenttia itselleen, ja Lou valittiin tuohon tehtävään. Miljonäärin rouvan päivät alkoivat aikaisin juoksulenkillä, jonne Louisankin odotettiin osallistuvan, sillä New Yorkissa juoksivat kaikki. Muutenkin päivät olivat kiireisiä ja loppuivat iltapuolella. Miljonääreille ei sanota ei.

Kaukosuhteelle saattaa käydä niin kuin Samin ja Louisan suhteelle kävi (lue kirjasta). Mutta ei aikaakaan ja uusi ihailija alkoi kiihkeän pommituksen ja treffikutsuja sateli. Sydän leijaili kuitenkin Samin luona. Tämmöistä ihanaa juttua kirjan sivuilla ja toki siellä kerrotaan, kuinka upea elämä miljonääritaloudessa loppui kuin seinään. Yks kaks yllättäen olet työtön ja asunnoton ja kuinkas sitten suu pannaan. Onneksi Louisa on tottunut elämään vähillä rahoilla ja vaikka hän oli työtön, hän ei ollut toimeton, eikä ilman ystäviä. Will Traynor kulkee Louisan mukana myös New Yorkin kaduilla, että sellaista tässä kirjassa. Mukaansatempaava tarina. Louisa Clark on rempseäotteinen ja värikäs persoona, jonka seurassa ei tule aika pitkäksi. Ja tietysti ne keltamustaraitasukkahousut kruunaavat tämänkin reissun. Tähtiä ja tähdenlentoja kirjan lukijoille.

Ajattelin sitä, mitä Will oli oikeasti käskenyt minun tehdä – että minun ei pitäisi toteuttaa jonkun toisen käsitystä täydestä elämästä vaan elää todeksi omaa unelmaani. Ongelma oli, etten ollut tainnut koskaan todella selvittää, mikä se unelma oli.

Jojo Moyes, Elä rohkeasti ****
Suom. Heli Naski
Gummerus 2018
s. 500
Still Me 2018

lauantai 27. lokakuuta 2018

Laia Jufresa: Umami


Ehkä minun täytyy jättää opinnot sikseen, hän ajattelee. Ja hän ajattelee Chihuahuaa, miestä jonka kansssa hän makaa silloin tällöin mutta joka on nyt ollut kateissa viikkokaudet, aina siitä asti kun he viimeksi olivat sängyssä ja mies veti vaatteita päälleen ja sanoi kattoa katselevalle Marinalle: "Minä en millään jaksa", niin kuin heidän suhteensa olisi laukku jossa mies kantaa häntä ja raukan sormet olisivat hiertymillä laiheliinin painosta.

Meksikolaisen kirjailijan Laia Jufresan värikylläinen Umami kertoo Mexico Cityn miljoonakaupungissa sijaitsevasta viiden talon suljetusta pihapiiristä Kellotapulipihasta ja talojen asukkaista. Talot omistaa leskimies Alfonso Semitiel ja hän asuu Umami-talossa pikkuistensa kanssa. Talot on nimetty makujen mukaan ja Karvaan talossa asuu parikymppinen Marina, jolla on syömis- ja mielenterveysongelmia. Suolainen talossa asuu Ana perheensä kanssa ja hänen ystävänsä Pina asuu Hapan nimisessä talossa. Makea talossa oli jossakin vaiheessa musiikkikoulu, jonka opettajia Anan vanhemmat olivat, myöhemmin siihen tuli uudet vuokralaiset. Pihapiirissä kuuluu lasten äänet, musiikki ja Marina maalaa tauluja. Vuokralaiset vaihtuvat, elämässä sattuu kaikenlaista, syntymistä, sairauksia ja kuolemaa. Puolisot vaihtuvat ja lapset kasvavat. Ainoa pysyvä seikka on pihapiirin keskellä oleva kello, joka on hautautunut maanjäristyksen aikana maan sisään siten, että vain kahva on näkösällä.

Kun Marina muutti Kellotapulipihalle, hänestä tuli meidän lastenvahtimme. Hän vahti meitä sillä aikaa kun äiti suri Luzia. Marina istutti meidät olohuoneeseen piirtämään. Sieltä meillä oli suora näköyhteys pihakäytävällä vaeltaviin naisiin. Silloin pihakäytävä oli Marinan mukaan mielisappuran värinen, ja väri sopi naisille hyvin, he olivat jonottavia mielipuolia, aina levottomia, juuri jostain ruuhkasta selvinneitä tai hetkeksi kahden tehtävän välimaastoon seisahtaneita.

Ihastuin täysillä tähän meksikolaisen elämän nykytilaa kuvaavaan teokseen. Kirjassa tulee esille mm. miljoonakaupungin saasteet, savusumu ja lyijyn laskeutuminen maaperään, jota Ana yrittää vastustaa rakentamalla omalle patiolle puutarhan. Puutarhaan hän saa hyviä ohjeita Alfonsolta, joka on antropologi ja tehnyt ikänsä tutkimustyötä historiallisten kasvien parissa. Kirja kuvaa perheiden elämää muutaman vuoden ajalta. Kirjassa kuljetaan eteenpäin ja taaksepäin useammalla tasolla ja herääviin kysymyksiin saadaan vastaukset matkatessa kirjan parissa eteenpäin.

Eletään Yhdysvaltojen naapurissa, ja kirjailija on saanut hyvin napattua ajatuksia naapurina elämisestä, sillä Anan äiti on kotoisin Yhdysvalloista ja perhe käy mummin luona kyläilemässä. Maastamuuttoa on siis toisinkin päin, ts. maastamuutto on kuvattu yleensä siten, että meksikolaiset muuttavat Yhdysvaltoihin. Tämäkin puoli näytetään kirjan sivuilla. Kirjasta nousee runsaasti erilaisia teemoja, joista voisi keskustella enemmänkin esim. surusta tai äideistä ja tyttäristä, vanhemmuudesta ja sen puuttumisesta ym. Yksi teema mistä pidin kovasti oli juuri tämä puutarhainnostus, johon Ana purki omaa suruaan ja jonka avulla hän toivoi uutta alkua perheelleen keskellä korkeiden talojen ja miljoonien autojen. Upeaa leikittelyä sanojen kanssa ja mikä hellyttävä ja kaunis kerroksellinen arkikuvaus erilaisista asukkaista, jotka hyväksyivät toisensa sellaisina kuin olivat ja tukivat toisiaan päivittäin.

”Umami on viides makunystyjemme erottama maku, kaikki tietävät makean, suolaisen, karvaan ja happaman, mutta näiden neljän lisäksi on umami, jota länsimaissa ei ole tunnettu vielä kovinkaan pitkään, ehkä vasta sata vuotta, sana on japania ja tarkoittaa herkullista.”


Laia Jufresa, Umami *****
Suom. Laura Vesanto
Fabriikki kustannus 2018
s. 266
Umami 2015

tiistai 23. lokakuuta 2018

Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi


Dogger tiesi, että halusin ehdottomasti nähdä St-Mildred´s-in-the-Marshin kirkon, jonka kuuluisa myrkyttäjäpappi, kaniikki Whitbread, oli vain pari vuotta aiemmin hankkiutunut eroon useasta naispuolisesta seurakuntalaisestaan terästämällä heidän ehtoollisviiniään syanidilla.
Rakkaudesta se tietenkin johtui. Olen huomannut, että myrkky ja lemmenroihu ovat keskenään yhtä hyvää pataa kuin Ohukainen ja Paksukainen.

Tällä kertaa Flavialla oli ennakkoasenteita yllä olevasta myrkytystapauksesta ja sen motiivista, mutta tarkemmin voit lukea Alan Bradleyn dekkarista On hieno paikka haudan povi, joka on Flavia de Luce-sarjan yhdeksäs kirja. Flavia on lomailemassa perheen autonkuljettajan/talonmiehen ja kahden siskonsa kanssa Volesthorpen kylässä. Flavialla on taito kompastua murhattuihin ihmisiin ja tällä kertaa hän sai veneajelulla kuolleen nuoren miehen sormiotteeseensa. On se vaan näppäräsorminen tyttö. Tosin Flavia luuli napanneensa sormiotteeseen isomman puoleisen kalan.

Vaikka kylä on pikkuinen, niin murhia on alkanut tapahtua kummallisen usein. Ajatella nyt tuo muutaman vuoden takainen kolmen naisen murha kirkonpenkissä kesken kirkonmenojen. Mutta Flaviapa päätti ratkaista kaikki murhat yhdellä kerralla. Pientä askaretta lomareissun aikana. Flavia on nuoresta iästä huolimatta ratkaissut tai ollut poliisien apuna ratkaisemassa useampia murhatapauksia. Kylmäpäinen tutkijasielu, eikä kiveäkään jää kääntämättä, kun Flavia on asialla. 12 vuoden iästä huolimatta Flavia on jo saanut mainetta sanomalehdissä terävänä salapoliisina.

Tuntui, että viimeisen kahden vuoden aikana kylän kaikki asukkaat olivat ostaneet syanidia syystä tai toisesta. Kukaan heistä ei ilmeisesti ollut herättänyt vähääkään huomiota, paitsi kaniikki Whitbread, jonka väsytystaistelu vähäpätöistä ampiaista vastaan oli johtanut siihen, että hän sai köyden kaulaansa.

Alan Bradley on iskenyt kynällään kultasuoneen keksiessään hurmaavan myrkynkeittäjänsä Flavia de Lucen ratkomaan murhatapauksia 50-luvun Englannin maaseudulla. Miljöökuvaukset kuulostavat siltä miltä ne ovat varmaan olleetkin 50-luvulla. Kaikilla on puutetta kaikesta, sillä eletään sodan jälkeistä aikaa. Kirjojen parasta antia on niiden huumori, joka keventää murhatutkimuksia Agatha Christien henkeen sopiviksi. Siemaillaan välillä kupponen teetä ja käytetään niitä hoksottimia, jotka on syntymässä lahjaksi saatu, tosin Flavian hoksottimet ovat superlaatua. Supermimmi hoitaa hommat jälleen kerran.

Alan Bradley, On hieno paikka haudan povi ****
Suom. Maija Heikinheimo
Bazar 2018
s. 393
The Grave´s a Fine and Private Place 2018

Bradley Alan: Piiraan maku makea
Bradley Alan: Kuolema ei ole lasten leikkiä 
Bradley Alan: Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Bradley Alan: Filminauha kohtalon käsissä
Bradley Alan: Loppusoinnun kaiku kalmistossa 
Bradley Alan: Kuolleet linnut eivät laula
Bradley Alan: Nokisen tomumajan arvoitus
Bradley Alan: Kolmasti naukui kirjava kissa

maanantai 22. lokakuuta 2018

Veera Salmi: Puluboi = agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat


Agentti NollaBullaNolla tulee apuusi aina silloin kun apua kipeimmin talvitset. Jos talvitset tutkimuksentekijää, mysteelinlatkaisijaa, pylväitä, pylpylöitä tai bullamallia, soita talunhohtoiseen puhelimeen, joka on Pulufon T3000!

Yllä olevasta puhelinnumerosta saat halutessasi kiinni hurmaavan Puluboin, joka on Veera Salmen luoma iki-ihana kirjahahmo. Puluboi seikkailee tällä kertaa yksin, kun aiemmissa kirjoissa hänen seuranaan oli Poni nimeltään Mai. Kaunis nimi, Mai. No Mai seikkailee siis aiemmissa kirjoissa. Emmi Jormalainen on kuvittanut Veera Salmen Puluboi-kirjat ja tällä kertaa tekstiä on vähemmän ja kuvitusta enemmän. Ai niin kirjassa on myös Iki-vauva, ihan oikein Iki-vauva. Kirjan nimi on siis Puluboi = Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat. Kamukiemulat kirjoitetaan L-kirjaimella, sillä Pulut eivät sano R-kirjainta, koska se on heidän kielessä kirosana. Aivan oikein kirosana.

Nyt sinulla on muhkea hetki! Sinulla on nyt uskomattoman huikea huippuhetki. Sinulla on elämän kevät! Tämä teos on nimittäin hyvin öveli, ja luettuasi tämän, tiedät maailmasta paaaaaljon enemmän. Kuten sanottu minä, Puluboi, olen muuttunut agentti-tutkija-putkijaksi talunhohtoisissa tunnelmissa  ja tietysti siksi, että sinun viisautesi lisääntyisi. Tämän kiljan luettuasi viisautesi lisääntyy noin 99,9 plosenttisesti, joten pane valmuuden vuoksi joku nalu pään ympälille, ettei se vaan poksahda.

Ai että minä rakastan Puluboita ja minä rakastan lukea ääneen hänestä kertovia kirjoja sellaisille, jotka tykkäävät Puluboista. Varsinkin alle 100-vuotiaille ja luulenpa, että Puluboin kavereita löytyy myös yli 100-vuotiaista lukijoista.

Jos sinulla on siis kavereiden suhteen ongelmia, niin  kirjasta löytyy ohjeita miten toimia kummallisissa ja oudoissa tilanteissa ja ainahan Puluboille voi myös soittaa. Puluboi haluaa edistää rauhaa ja ystävyyttä eli Puluboin kielellä lauhaa ja ystävyyttä.

Veera Salmi, Puluboi = Agentti NollaBullaNolla ja kamukiemulat *****
Kuvitus Emmi Jormalainen
Otava 2018
s. 120

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Elly Griffiths: Käärmeen kirous


Ruumis makaa jalat koukussa kyljellään. Miltei sikiöasennossa. Ruth koskettaa kättä. Se on vielä lämmin. Tuntuuko pulssia? Ei, mutta Ruthin omat kädet ovat yhtäkkiä hiestä liukkaat, eikä hän edes oikein tiedä, mitä on etsimässä. Miksi hän ei käynyt ensiapukurssia? Ruth tajuaa pidättävänsä henkeä ja pakottautuu hengittämään ulos, sisään ja ulos, nenän ja suun kautta. Hän ei voi auttaa ketään, jos pökertyy itse lattialle. Hän kääntää ruumiin varovasti ja järkyttyy näkemästään niin rajusti, että on taas lakata hengittämästä.

Arkeologi Ruth Galloway on jälleen elementissään Elly Griffithsin uusimmassa dekkarisuomennoksessa Käärmeen kirous. Tämä dekkari oli tälle vuodelle neljäs Griffithsin sarjan dekkari, jonka olen lukenut ja vieläkin tykkään Ruthista. Keväällä sitten ilmestyy seuraava suomennos eli Korppikuningas. Tykkään kirjan nimistä, joista heti käy ilmi, että kyseessä on dekkari.

Ruthilla on vuoden vanha tyttö ja hänen syntymäpäiviä vietetään marraskuun ensimmäisenä päivänä, joten kirja sopii hyvin luettavaksi tähän aikaan, kun juhlitaan sekä Halloweenia että pyhimyksiä. Ruth pääsee osallistumaan työnsä vuoksi kaikenlaisiin kissanristiäisiin, ja nyt olisi tiedossa keskiaikaisen piispan arkun avaamispippalot Smith-museossa, mutta juuri ennen pippaloita museosta löytyy ruumis. Ja viikon sisällä löytyy toinenkin ruumis ja Ruthin ihastuksesta tulee melkein ruumis.

Kaikenlaista yliluonnollista löytyy siis ilmasta tässä tarinassa. En niin kamalan hyvin ole ihastunut yliluonnollisiin juttuihin, mutta niillekin annetaan jonkinlainen järkeen käypä selostus tässä kirjassa. Hyvä niin, vaikka huonompi niille, jotka joutuivat niiden uhriksi. Tykkään tosi paljon Ruthista, joka ei onneksi joudu kovin vakaviin tilanteisiin kirjan juonikuvioissa, vaan tällä kertaa pyöritykseen joutuu Nelsonia tuuraava Judy. Joitakin juonikuvioita en ymmärtänyt esim. Janet Meadowsia ja hänen osuutta juonenkulkuun. Enkä tykkää yhtään käärmeistä, joita tässä dekkarissa oli ihan riittämiin.

Ruth säikähtää. Hän ei ole seurustellut niin pitkään aikaan, ettei muista, miten pariskunnilla on tapana käyttäytyä. Pitelevätkö he todella toisiaan kädestä tällä tavalla? Tuntuu aika oudolta, mutta melkein mitä tahansa voi kokeilla yhden kerran.

Elly Griffiths, Käärmeen kirous ***
Suom. Anna Lönnroth
Tammi 2018
s. 329
A Room Full of Bones 2012

Griffiths Elly: Risteyskohdat  
Griffiths Elly: Januksen kivi  
Griffiths Elly: Jyrkänteen reunalla 

tiistai 16. lokakuuta 2018

Edward St Aubyn: Toivoa sopii, Patrick Melrosen tarina IV-V


Kaikki oli kuin ennenkin. Sellaista oli depressio: hän oli jumissa, takertui vanhentuneeseen versioon itsestään. Leikkiessään päivisin lasten kanssa hän oli melkein sitä miltä näytti, lastensa kanssa leikkivä isä, mutta iltaisin hän poti joko tuskallista nostalgiaa tai kärvisteli itseinhon kourissa. Nuoruus oli kirmannut matkoihinsa Airmax Nike-lenkkareillaan jättäen jälkeensä pölypilven ja väärennetyn antiikkikokoelman.

Brittiläinen Edward St Aubyn Toivoa sopii sisältää hänen omaelämäkerralliset teoksensa Äidin maitoa ja Loppujen lopuksi. Teokset kuuluvat Patrick Melrosen tarinaan, joista kolme ensimmäistä ilmestyi suomennettuna teoksessa Loistava menneisyys. Kirjailija nostaa esille brittiläisen yläluokan salaisuudet ja etuoikeudet, joista olemme katselleet vain median sivuilla. Teoksista nousee selkeästi esille huumori, joka muuttuu välillä ironiaksi ja sarkasmiksi ja toisinaan jopa itseään vastaan.

Patrick Melrose on aikuistunut ja päässyt väkivaltaisesta pedofiili-isästään eroon. Lapsuuden traumat eivät jätä häntä rauhaan aikuisuudessakaan, vaan hän on kroonisesti masentunut, alkoholisoitunut ja lääkeriippuvainen. Yöt ovat unettomia ja vähäiset unet pelkkiä painajaisia. Siinä sitten pitäisi elää lapsiperheen arkea jatkuvassa väsymystilassa. Upporikkaan äidin poika ja pojanpojat eivät elä ylellisyydessä, sillä äiti on luovuttanut omaisuutensa vähä vähältä pois ja sekin ottaa päähenkilöä päähän ja lisää yläluokalle annettuja raipaniskuja. Ihmiskuvaukset ovat viiltäviä ja tunteettomia, vihaa ja mustamaalausta täynnä.

Patrick Melrose on todella vihainen äidilleen siitä, että tämä jätti pienen poikansa sadistisen isän huomaan. No niin olisin minäkin vihainen. Ei lasta saa kohdella siten. Äiti oli myös väkivaltaisen miehensä uhri, mutta yleensä aikuiset laittavat oman lapsensa etusijalle ja suojelevat häntä kaikelta pahalta. Patrick Melrose oli molempien vanhempiensa uhri. Isän väkivallan ja äidin välinpitämättömyyden uhri.

Tämmöistä on ihan järkyttävää lukea, kun tietää, että se on kirjailijan omaelämäkerrallista tekstiä. Ihmiset ovat pahuutta täynnä ja nostan hattua kirjailijalle, että hän on pystynyt tuomaan esille oman perheensä kurjaakin kurjemman menneisyyden ja oman osansa siinä. Viidennessä kirjassa Patrick Melrose näkee jo valoa tunnelin päässä, mutta hän on kulkenut pitkän matkan nähdäkseen sen.

Ajatus omaehtoisesta elämästä oli tuntunut aina ylellisyydeltä. Kaikkea määritti se, mitä oli tapahtunut aikaisemmin; jopa hänen fanaattista haluaan saada nauttia edes marginaalista vapautta määritti varhaisvuosien äärimmäinen vapauden puuttuminen. Kenties hänen ulottuvillaan oli ainoastaan jonkinlainen vapauden äpäräversio: syyn ja seurauksen väistämättömän vuorottelun hyväksyminen toi sentään vapauden harhakuvitelmissa.

Brittiläisen yläluokan elämän kuvaaminen onnettomaksi ja ilottomaksi sekä tunne-elämältään säälimättömäksi ja kylmäksi on varmasti sekoittanut kyseiseen luokkaan kuuluvia ihmisiä. Täytyy sanoa, että ei pitäisi yleistää ja joukossa on myös hyviä ihmisiä. Näin ulkopuolisena ihailen Patrickin äidin lahjoituksia hyväntekeväisyyteen, sillä hän piti varmasti omaisuuttaan taakkana, josta johtui kaikenlaista pahaa. Onnenonkijat olivat kärkkymässä koko ajan rahaa johonkin ja luultavasti hän joutui  heidän uhriksi ainakin päähenkilön mukaan. Monitasoinen tarina kaikin puolin. Yläluokkaisuus ei tuo onnea mukanaan.

Edward St Aubyn, Toivoa sopii, Patrick Melrosen tarina IV-V
Suom. Markku Päkkilä
Otavan kirjasto 2018
s. 433
Mother´s Milk 2005
At Last 2011

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys

lauantai 13. lokakuuta 2018

Noora Vallinkoski: Perno Mega City



Äiti ei ollutkaan kyennyt siihen, mitä oli lapsena itselleen vannonut: Sitten kun minulla on lapsia, minä rakastan heitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Rakastan, rakastan, rakastan.

Noora Vallinkosken esikoisteos Perno Mega City kuvaa 80-90-luvun lähiöelämää Turun Pernossa. Kirjan äänenä toimii 80-luvulla syntynyt Hanna. Hannan äiti käy välillä Kupittaalla hoidattamassa mielenterveyttään. Hannan ja perheen muiden lasten elämä kasvaa äidin särkyvän mielen reunamilla. Päivien hyvyys pitää hakea jostakin muualta kuin omasta kotoa. Onneksi Hannan isällä on jalat maassa ja perhe-elämä jatkuu entisenlaisena äidin palatessa sairaalasta kotiin. Isä myös rakastaa äitiä ja osoittaa sen.

Äidin sairauden taustalla voi olla jo lapsuudessa koettuja hylkäämisen kokemuksia, sillä vaikka hän oli kotoisin ns. hyvästä perheestä, asiat eivät olleet hyvin. Äiti ei kykene rakastamaan omia lapsiaan, vaan heistä on tullut hänelle taakka, josta hän uupuu välillä. Uupuminen voi tulla myös muista asioista. Elämän lopettamisen ajatukset kulkevat hänen mielessä valitettavasti.

Hannan ääni perheen tarinan kertojana on riipaiseva, kun hänellä on jatkuva äidin ikävä. Onneksi isä antaa turvaa ja lohduttaa ja hänellä on selkeät kasvatukselliset rajat ja säännöt. Perheen kahdella vanhemmalla pojalla on eri isä, joka pysyttelee poissa heidän elämästään, joka lisää perheen sisäistä traumatisoitumista. Pojilla ei ole isää eikä äitiä huolehtimassa, joten heidän on pakko huolehtia itse itsestään. Toinen pakenee opiskeluun, toinen jonnekin muualle. Perheen nuorin tyttö löytää lämpimän ja huolehtivan perheen naapurista.

Noora Vallinkoski on itse 80-luvulla syntynyt Turussa, lähiötyöläisperheen tyttönä ja kertoo kirjassaan hyvin elävästi elämästään kerrostalossa.  Kirjan äiti on  hyvin dominoiva hahmo ja perheenjäsenet selvästi pelkäävät häntä ja hänen sairauttaan. Tänä päivänä perhe saisi toivottavasti perheterapiaa ja lasten asioista huolehdittaisiin paremmin kuin 80-luvulla. Mielenterveys on hyvin traumatisoivaa ja jokainen perheenjäsen kokee ja selviää äidin sairaudesta eri tavalla. Sairaus koskee jokaista perheenjäsentä ja Noora Vallinkoski onnistuu teoksessa avaamaan juuri niitä syvimpiä sairauden polkuja auki myötäelämisen taidolla. Elämänmakuista työläiselämää Pernon lähiöstä.

Noora Vallinkoski, Perno Mega City *****
Atena 2018
s. 359
Lähiöromaani

tiistai 9. lokakuuta 2018

Mariette Lindstein: Ehdoton valta



Kaksikymmentäkaksivuotias nainen on ilmoitettu kadonneeksi ViaTerra-yhteisöstä Länsi-Dimöltä Bohuslänin edustalta. Kaksi vuotta ViaTerrassa työskennellyt, Lundista kotoisin oleva Sofia Bauman ei saapunut työpaikalleen tiistaina. Tällä hetkellä ei ole tietoa, onko hän mantereella, sillä häntä ei ole nähty saarelle kulkevalla lautalla.

Ruotsalaisen Mariette Lindsteinin psykologinen esikoistrilleri Ehdoton valta kertoo nuoresta vastavalmistuneesta Sofiasta, joka hurmaantui komeasta ja karismaattisesta ViaTerra-liikkeen johtajasta Oswald Franzista ja joutui sitä myöten eräänlaisen New Age-kultin jäseneksi. Alkujaan häntä viehätti historiallinen luonnon keskellä sijaitseva saarikartano, jossa viihtyi myös julkkisvieraita, mutta pian hän huomasi joutuneensa piikkilanka-aitauksen sisälle, jota vartioi johtajan vahtikoirat, eikä ulospääsystä ollut tietoakaan saatikka yhteydenpidosta omaisiin ja ystäviin, sillä kännykät, tietokoneet ym. laitteet takavarikoitiin. Päivä päivältä kultin menot raaistuivat ja sen jäseniä rangaistiin kurjilla tavoilla. Sofia kuvitteli Oswaldin tulleen hulluksi. Sofialla oli Oswaldin sihteerinä mahdollisuus tonkia tietoja ja kerätä todisteita kultin yhä pahenevasta tilanteesta, mutta kenellekään ei voinut luottaa tietoja, sillä hänet petettiin jo yhden kerran.

Hetken kaikki oli aivan kuin alussa. Silloin kun Sofia oli vasta tullut saarelle. Kun oli ollut aikaa katsella merelle, hengittää raitista ilmaa ja tuntea kuuluvansa johonkin suurempaan ja tärkeämpään kuin tavallisen tallaajan elämä mantereella.
Kaikki muuttuisi taas hyväksi, Sofia ajatteli.

Kun narsistityyppi saa rahaa ja valtaa ja häntä seuraavia ihmisiä, todellisuus voi olla katastrofi, kuten kirjan tarinasta käy ilmi. Voit lukea tarinan sadistisesta limanuljaskasta, joka tekee mitä vain saa päähänsä kuvitellen, että raivoamalla ja rankaisemalla jäsenet pysyvät jäseninä, samalla kun karkaaminen ja kultista eroon pääseminen on tehty mahdottomaksi. Nöyryyttäminen, pilkkaaminen, pelottelu, rankaiseminen, lyöminen, uhkailu, haukkuminen, ilkkuminen, kaikkea vastaavaa löytyy kirjan sivuilta ja vielä enemmän.

Lopulta Sofia pakenee henkensä edestä, mutta takaa-ajajat ovat perässä. Kirjan kirjoittanut Mariette Lindstein kuului itse yli kaksikymmentä vuotta skientologialiikkeen johtopaikalle, mutta dramaattisen pakenemisen jälkeen hän pääsi eroon kultista. Teos ei kerro hänestä eikä kyseisestä kultista, mutta se on toiminut inspiraation lähteenä tälle kylmäävän jännittävälle tarinalle. Kirjailijan mielestä kulttiin on helppo mennä mukaan, mutta siitä on melkein mahdotonta päästä pois.

Tervetuloa ViaTerran asuntolaan vai haluatko kenties petipaikan ladon oljilta. Makuupaikkoja löytyy myös pihan teltoista säällä kuin säällä. Tämä vuoden esikoisdekkariksi Ruotsissa valittu psykologinen trilleri hyydyttää lukijan, ja sydän hakkaa rinnassa viimeiseen sivuun asti, ja et voi sittenkään huokaista helpotuksesta.

Mariette Lindstein, Ehdoton valta *****
Suom. Christine Thorel
Atena 2018
s. 492
Sekten på Dimön

perjantai 5. lokakuuta 2018

Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia


Tytöt makaavat vatsallaan pyyhkeillä, joissa lukee Grand Hotel Pucon. Hiekka on hienoa ja mustaa, järven vesi on vihreää. Syvemmän, täyteläisen vihreitä ovat männyt, jotka kasvavat järven rannoilla. Villarican tulivuori kohoaa valkohuippuisena korkealle järven, metsän, hotellin ja Pucónin kylän yläpuolelle. Savukiehkurat nousevat tulivuoren kraatterista ja haipuvat taivaan kirkkaaseen sineen. Rannalla sinisiä pukukoppeja. Gerdan punainen polkkatukka, keltainen rantapallo, metsikössä ratsastavien huasojen punaiset vyöt.
Silloin tällöin Gerdan tai Clairen ruskettuneet sääret kohoavat raukeina ilmaan, kun he ravistelevat iholta hiekkaa tai hätistävät kärpäsen. Joskus heidän nuoret vartalonsa tärisevät teinityttömäisen hervottomasta hihityksestä.

Lucia Berlinin (1936-2004) toinen osa Siivoojan käsikirja-novellikirjoista on nimeltään Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia. Kirja alkaa nimikkonovellista, jossa on kaksi nuorta tyttöä, jotka ovat toisen tytön isän seurassa lomailemassa hotellissa. Tytöt ovat siinä iässä, että nuorten miesten seura kiinnostaa heitä. Sopivasti hotellille ilmestyykin pari nuorta miestä ja iltojen ohjelma on sitä myöten selvä. Tietysti se kaikki pitää salata Gerdan isältä.

Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia sisältää 18 novellia. Kirjailija on ammentanut autofiktiivistä tekstiä novelleihinsa, sillä hänen elämässään riitti tapahtumia rikkaudesta köyhyyteen, useampi aviomies ja neljä poikaa, joiden yksinhuoltajana hän yritti sinnitellä välillä siivoojana. Jostakin piti saada rahaa ruokaan, laskuihin ja niin viinaan, sillä kirjailija oli alkoholisti. Alkoholi näkyy kirjan novelleissa humalahakuisuutena ja alkoholin läträämisenä joka tilanteessa. Yksi kirjailijan aviomiehistä oli päihderiippuvainen ja muitakin liikakäyttäjiä suvusta löytyi. Kirjailija ei ujostellut kirjoittaa riippuvuuksista eikä omista ongelmistaan, vaan hän höysti tarinoita mustalla huumorilla. Hänen poikansa on sanonutkin, että Lucia on kirjoittanut suvun tapahtumat niin moneen kertaan, että kukaan ei tiedä mikä on totta ja mikä tarua. Tietynlaista toistoa näistä novelleista on havaittavissa teemojensa ja henkilöhahmojensa mukaan.

Novelleista nousee kirjailijan suhde siskoonsa voimakkaasti esille. Sisko mainitaan useammassa novellissa, samoin siskon sairastama syöpä. Tarinoissa mainitaan usein heidän välirikkonsa, joka kirjan sivuilla oli jätetty taaksepäin, ja lopulta kirjailija toimi kuolemansairaan siskonsa hoitajana. Kirjan ensimmäisestä novellista Tanssia ruusuilla toi mieleeni sisaruuden, joka hipoi läheistä ystävyyttä. Mikä sitten sai aikaan välirikon, sitä ei mainittu. Kenties se oli kirjailijan alkoholinkäyttö ja vaihtuvat miehet. Kenties se oli huoli Lucian lapsista, jotka joutuivat muiden hoidettaviksi, kun äiti sekoili humalassa, halusi juhlia, eikä hoitaa lapsiaan. Tarinoista voi lukea jopa itseinhoa, kun kaikki kirjoitetaan auki. Opettajana ollessaan kirjailija seurusteli alaikäisen pojan kanssa ja tämäkin tarina on luettavissa. Emmehän voi tietää mikä on totta ja mikä tarua. Jostakin syystä novellit eivät mene tunteisiin asti, tällä kertaa. Ensimmäinen Siivoojan käsikirja upposi ihan eri tavalla tunteisiin. Ravisteli niitä. Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia lähinnä tärisytti tunteita, inhorealistisella tavalla. Kirjan kansikuvassa nukkuu kaunis nainen, josta tulee mieleen humalassa nukkuva kirjailija.

Lucia Berlin, Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia *****
Suom. Kristiina Drews
Aula & Co 2018