Tuijotin verkkovajan
nurkalta jokisuun syöverille. Siellä oli vain harmaata merta ja kuohahtelevia
aaltoja, ei veneitä. Myötätuuli kantoi redin laivoista lastaustyön ääniä,
vinssien lonkotusta ja lautojen läiskettä. Äiti retuutti laivassa lankkuja ja
minä lorvin rannassa joutilaana. Nolotti.
Joni Skiftesvikin omaelämäkerrallinen Finlandia City vie lukijan kirjailijan lapsuus- ja nuoruusmaisemiin
Haukiputaalle, missä Joni asui mummonsa ja äitinsä kanssa. Jossakin vaiheessa
äiti meni naimisiin Brorin kanssa ja Joni sai siskon ja veljen. Äiti elätti
kasvavaa perhettä kuin yksinhuoltaja, sillä isäpuoli oli merimies ja pysytteli
merillä suurimman osan ajasta. Joni koki huonoa omaatuntoa, koska äiti raatoi
satamassa. 13-vuotiaana Joni pääsi aloittamaan työnteon lautatarhalla ja
siirtyi sieltä sitten myöhemmin satamaan töihin koulujen loma-aikoina.
Alaikäisten työnteosta ei juuri palkkaa maksettu, mutta töitä sai paiskia olan
takaa. Työnjohtajalla oli erikseen muistiinpanot niistä, jotka eivät saaneet tulosta aikaiseksi ja heitä ei juuri palkattu töihin. Viinamäen miehiä myös
kartettiin.
Parhaitten kaverieni
merille lähdön jälkeen tuijottelin entistä innokkaammin redillä ankkurissa
pyöriviä laivoja. Soutelin illat niiden ympärillä ja mietin pääni pyörälle,
miltä tuntuisi katsella maailmaa komentosillalta ja nähdä muutakin kuin
kotikylän pikkuruiset mökit, yhtiön vuokrakasarmit ja lastaajarannan huojuvan
renkkusillan, jota pitkin reppuselkäukot ja –akat talsivat aamulla
väenkuljetusmoottoreihin redille vietäviksi.
Tottuessaan siihen, että meri toi perheelle elannon, Joni
oli vakaasti päättänyt lähteä itsekin merille. Toisaalta hän oli innokas
lukemaan ja kirjoittamaan. Merille lähteneet kaverit ja isäpuoli saivat
kirjeitä ja kortteja innokkaalta kirjoittajalta ja toisinaan Joni sai itsekin
postia kavereilta, jotka olivat huolissaan kotikyläänsä jääneistä
tyttökavereista. Jonin äiti oli merille lähtöä vastaan ja innosti poikaansa
opiskelemaan. Uhkasi jopa katkaista välinsä poikaansa, jos tämä uskaltaisi lähteä
merille ilman hänen lupaansa.
Finlandia Cityn maisemissa tutustutaan mm. Jonin lähipiiriin, kavereihin, naapureihin ja
työkavereihin ja niihin ikäviinkin tyyppeihin mitä lähistöllä pyöri. Kirjan kieli on minulle tuttuakin tutumpaa ja tunnen oloni
kotoisaksi Perämeren rannalla ja Kiiminkijoki-suistossa. Joni Skiftesvik kirjoittaa
tunteellisesti hyvin elävää tekstiä ja hän on oikeasti tarinaniskijöiden sukua. Muistellessaan lapsuutta ja nuoruutta kirjailijan
muistot tuovat mukanaan uusia muistoja. Itselle sattuneet tapaukset tuovat
mieleen muille henkilöille sattuneita tapahtumia tuona aikana. Muistoissa aika
on merkityksetön ja tapahtumat ja sattumukset juolahtavat mieleen kuin mummolan
räsymatto. Jokaisesta päivästä löytyi myös niitä kirkkaita räsymaton raitoja. Upeaa
arkirealismia Paavo Rintalan Pojat teoksen hengessä.
Joni Skiftesvik, Finlandia City *****
Wsoy 2018
s. 267
Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni
Joni Skiftesvik: Isäni, sankari
Mää en oo jostain syystä lukenu vielä ainuttakaan Skiftesvikin kirjaa. Hmm.
VastaaPoistaTämä omaeläkerrallinen kirja vie mukanaan. Suosittelen :)
PoistaMinä olen lukenut Skiftesvikiltä vain tuon Valkoinen Toyota vei vaimoni, ja ihmettelen, etten ole sen jälkeen palannut asiaan, sillä pidin hänen tyylistään ja tarkkasilmäisyydestään paljon. Laitetaas siis tämäkin listalle!
VastaaPoistaFinlandia City on itsenäinen jatkokirja Valkoinen Toyota vei vaimoni kirjalle. Huikeaa tarkkanäköisyyttä ja oma kieli, pidin kovasti <3
PoistaKiva kuulla, että pidit Runeberg-palinnon voittaneesta Valkoinen Toyota vei vaimoni teoksesta, niin minäkin.
Kiitos Mai, Joni Skiftesvikin teoksia pitäisi minunkin lukea.
VastaaPoistaSuosittelen Jokke Skiftesvikin teoksia sinulle. Uskon, että pidät niistä, sillä hänen tarinansa ovat reheviä ja teksti herkullista luettavaa. Meri on vahvasti läsnä.
Poista