lauantai 10. huhtikuuta 2021

Riikka Karppinen ja Joonas Lehtonen: Sodankylän Jeanne d´Arc

 

Elämäni koostuu kahdesta ajanjaksosta: ajasta ennen ja jälkeen Viiankiaavaa uhkaavan kaivossuunnitelman.

 

Riikka Karppinen oli 10-vuotias, kun ulkomainen kaivosyhtiö aloitti malminetsinnän hänen kotikylässään Sodankylän Kersilössä. Omituisinta oli, että alue, missä malminetsintää tehtiin, oli suojelualue. Viikinkiaavan suo oli otettu vuonna 1988 kansalliseen soidensuojeluohjelmaan ja 1998 Euroopan unionin alaiseen Natura 2000-verkostoon. Suojeluista huolimatta kaivosyhtiöille oli annettu malminetsintälupa. Sodankylän Jeanne d´Arc kertoo Riikka Karppisen tiestä nuoresta kotikylän suoalueen suojelijasta ja kaivosyhtiön vastustajasta yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi.

 

Kirkkaat Sakattilammet välkehtivät suokukkien purppuraiseksi värjäämässä maisemassa, joka avautui kulkijalle vasta lähes läpipääsemättömien taipaleiden takaa. Sakattiin ei osuttu sattumalta, eikä sen kauneutta päässyt ihailemaan ilman kärsimystä.

 

Riikka Karppisella on ollut ihana lapsuus luonnon keskellä Viikinkiaavan läheisyydessä. Viikinkiaavalla oli pitkospuut, jotka toivat mahdollisuuden seikkailla siellä miltei päivittäin. Osa Viikinkiaapaa on kuulunut heidän suvulleen, mutta myytiin lopulta valtiolle sen suorittaman painostuksen jälkeen, koska tiedettiin, että se on suojelualuetta. Riikka Karppinen koki perheineen valtion toiminnan epäoikeudenmukaisena, jopa valheellisena, kun se oli antanut luvan kaivosyhtiölle suorittaa malminetsintää suojelluilla alueilla, joiden kuvittelisi olevan valtion suojelussa aina.

 

Ajatus Viikinkiaavan puolustamisesta kypsyi mielessäni hitaasti. Kaipasin sitä, että joku olisi antanut äänen ja kasvot kaivoshankkeesta eri tavalla ajatteleville.  Mutta kun sitä ei tapahtunut, aloin taipua siihen, että minun oli varmaankin pakko. Pahin pelkoni oli, että ilman eriävää mielipidettä kukaan ei puuttuisi kaivoksen tuloon.

 

Riikka Karppinen oli 16-vuotias lukiolainen, kun hän aloitti aktiivisen kaivosyhtiön toimien vastustamisen Sodankylässä. Sen hän halusi aloittaa mediassa ja hakea tietoa yhteiskunnallisilta päättäjiltä mm. poliitikoilta. Tietoa piti saada esim. suojelun purkamisesta. Siitä alkoi Riikan linja-auto/junamatkailu Sodankylän ja Helsingin välillä. Sen lisäksi hän osallistui valtuustotyöskentelyyn ja järjestötyöhön ja tietysti opiskeli.

 

Sodankylän Jeanne d´Arc kertoi Riikka Karppisen tiestä vaikuttajaksi. Kirja kertoi sinnikkäästä nuoresta tytöstä, joka tiesi, että jonkun piti suojella suojeltua Viikinkiaavaa. Se, että suoalue oli suojeltu kaksinkertaisesti sekä Suomen valtion että Euroopan unionin puolesta ei ollut riittävä suojelu, kun vastassa oli iso kansainvälinen kaivosyhtiö, joka lupasi yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista siitä hyvästä, että voisi tuhota suojelualueet. Lue kirjasta mitä yksi ihminen voi tehdä, kun kokee, että jokin yhteiskunnallinen asia on epäoikeudenmukainen, väärä ja vastoin arvoja, jotka ovat tärkeitä. Hieno elämäkerta nuoresta vaikuttajasta.

 

Riikka Karppinen ja Joonas Lehtonen, Sodankylän Jeanne d´Arc

Tammi 2021

s. 302

Elämäkerta

aktivisti

vaikuttaja

 

torstai 8. huhtikuuta 2021

Ruth Ware: Lumimyrsky

 

Kello on 13.52. Ikkunan ulkopuolella avautuu raudanharmaa taivas ja lumihiutaleiden hypnoottinen tanssi. Omituista. Lumi näyttää hyvin valkoiselta maassa mutta taivasta vasten sataessa harmaalta, melkein tuhkalta.

 

Lumimyrsky on brittikirjailija Ruth Waren psykologinen trilleri, joka sijoittui Ranskan Alpeille lumimyrskyn aikaan. Lunta oli satanut metritolkulla ja sitä oli luvassa edelleen, kun eräs teknologiayritys saapui loisteliaaseen alppimajaan viikoksi neuvotteluihin ja samalla laskettelemaan. Maja oli varattu vain heille, yhdeksälle hengelle ja viikon kuluessa piti sopia firman myynnistä tai pörssiin liittymisestä.

 

Minäkin teeskentelen omalla tavallani. Tietyllä tasolla me kaikki taidamme tehdä niin. Se on yksi hyvistä puolista muutossa tällaiseen paikkaan, jossa ihmiset viettävät vain lyhyen aikaa: voi kääntää uuden lehden.

 

Kirjan toisena kertojana toimi alppimajan emäntänä toimiva Erin. Erinillä oli omat syynsä erakoitua vuorilla sijaitsevalle alppimajalle. Hänen työkaverinaan toimi monen identiteetin omaava Danny. Heillä oli kädet täynnä töitä, ennen kuin uusi vierasporukka saapuisi. Siivous, vuodevaatteiden vaihto, ruoat, juomat jne., mutta sitä ennen oli hyvä nauttia majan antimista ja luonnosta panoraamaikkunoiden takana.

 

Vain eräs yksityiskohta pistää silmään: pitkä, kapea, vaaleanpunainen arpi, joka ulottuu oikeasta poskipäästä hiusten alle. Se venyy hänen hymyillessään, ja minä… olen yllättynyt, luulisin. Hän näyttää ihmiseltä, joka peittäisi meikillä tällaiset jutut. Mutta hän ei ole tehnyt niin.

 

Kirjan toinen kertoja Liz oli muun vierasjoukon mielestä omituinen henkilö, jota siedettiin vain siksi, että hänen osakkeensa ja siten hänen oma äänensä vaikuttivat tulevaan päätökseen joko myynnistä tai pörssilistautumisesta. Molemmat pääomistajat olivat vakuuttuneita siitä, että Liz valitsee firman uudeksi suunnaksi juuri heidän visionsa. Mutta kahta eri päätöstä ei voi kukaan tehdä. Oli valittava vain yksi.

 

Minun täytyy nousta. Mutta kun yritän ponnistaa jaloilleni, en pysty. Nilkkani ei kanna. Yritän, mutta polvi pettää. Yritän uudestaan, nyt jo nyyhkyttäen ja välittämättä aiheuttamastani äänestä, mutta lysähdän lumeen itkien ja sadatellen. Hän on melkein täällä. Hän lähestyy – hän lähestyy nopeasti.

 

Runsas lumentulo aiheuttaa myös lumivyöryjä. Alpeilla kuolee vuosittain ihmisiä lumivyöryvaaran vuoksi. Yksi firman omistajista katosi laskettelumatkan aikana. Sen jälkeen suuri lumivyöry saartoi alppimajan asukkaineen. Näistä tunnelmista Ruth Ware on kirjoittanut tiivistunnelmaisen psykologisen trillerin, joka sai kääntämään sivuja tiiviiseen tahtiin. Kylmäävä tarina alppimajatunnelmista lumen ja jään keskeltä.

 

Ruth Ware, Lumimyrsky

suom. Antti Saarilahti

Otava 2021

s. 396

One by One 2020

trilleri

Alpit

 

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

Ruth Ware: Nainen hytissä 10

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

tiistai 6. huhtikuuta 2021

Joonatan Tola: Punainen planeetta


 

Isälläni oli tapana kertoa jokaiselle vastaantulevalle, että hänetpä se koukutettiin psyykenlääkkeisiin jo taaperona, kuulemma siksi, koska hänen äitinsä oli vihannut häntä synnytyslaitokselta lähtien.

 

Joonatan Tola muistelee isäänsä Mikko J. Tolaa ja perhe-elämäänsä esikoiskirjassaan Punainen planeetta. Kirja on yhtä värikäs kuin koko taiteilija Mikko J. Tolan luova ja maailmaan vastahankaan suhtautuva ajatusmaailma. Värikkyyttä ja tragikoomisuutta Joonatan Tola on luonut myös kirjoitustyylillään, sillä näin jälkeenpäinhän on turha jossitella, asiat on hyväksyttävä, sillä niitä kantaa muistoissaan koko elämänsä ajan.

 

Lastensuojelun olisi pitänyt olla kuitenkin tarkempi, sillä perheen lapset joutuivat elämään jatkuvassa nälässä ja puutteessa sekä alkeellisissa olosuhteissa, sillä vanhempien elämänhallinta oli totaalisesti hukassa. Lisäksi isällä oli vakava mielenterveys- ja päihdeongelma.

 

Isoisäni oli henkeen ja vereen ”minä teen itse vittu kaikki” mies.

 

Joonatan Tola aloitti kirjansa kertomalla aluksi isoisästään ja isoäidistään. Isoäiti oli perinyt kirjan mukaan miljoonia, jonka vuoksi Joonatanin isä ei aikonut tehdä koskaan muuta kuin taidetta. Nälkätaiteilijan elämäänsä hän rahoitti raha-anomuksillaan äidille, joka antoi tai sitten ei antanut rahaa, vaan pyysi aina hankkimaan työpaikan ja elättämään itse perheensä. Tuttua joka perheessä. Vanhemmat odottavat, että lapset hankkivat ammatin, työpaikan ja maksavat itse omat laskunsa.

 

Mikko J. Tola teki nuorena useita itsemurhayrityksiä ja oli pitkiä aikoja koko elämänsä ajan psykiatrisessa sairaalahoidossa. Hänen vaikean elämänsä ymmärtää, mutta isovanhemmilta ja perheen muilta läheisiltä olisi toivonut, että olisivat puuttuneet siihen, miten lapsenlapset joutuivat elämään.

 

Ei tullut huostaanottoa, vieläkään. Miksipä olisi tullutkaan, me lapset olimme toivottomia tapauksia, ei meihin kannattanut investoida.

 

Punainen planeetta pohjautuu tositapahtumiin. Joonatan Tola on ottanut vapauden suodattaa tapahtumia ja henkilöhahmoja oman mielikuvituksensa läpi. Kirjan tarinassa Tola on käyttänyt mm. isänsä kirjeitä, sähkösanomia, lehtileikkeitä, kirjeitä ja runoja. Mikko Tola oli hyvin värikäs persoona, joka muutti perheineen paikkakunnalta toiselle tiiviiseen tahtiin aina kun maaperä alkoi polttelemaan.

 

Me emme voi elää yhtä aikaa tällä planeetalla.

 

Joonatan Tola kertoi väkevän värikkäässä esikoisteoksessaan Punainen planeetta lapsuudestaan ja perheestään, johon luomisvimmainen isä Mikko J. Tola loi epävarmuutta, ahdistusta ja puutetta elämänhallinta-, päihde- ja mielenterveysongelmillaan.

 

Joonatan Tola, Punainen planeetta

Otava 2021

s. 340

Muistelma

mielenterveys

lauantai 3. huhtikuuta 2021

Venla Hiidensalo: Suruttomat

 

Päätän, että Helsingissä hankin huulimaalia ja teen kuumalla raudalla otsalle laineita. Istun kahviloissa ja piirrän ohikulkijoita luonnosvihkooni. Ostan pukimosta linjojani myötäilevän hameen ja jakun, leikkaan hiukseni enkä enää katso taakseni. Annan kaupungin pahamaineisen pyörteen vetää minut mukaansa. En pelkää mitään, en edes itseäni.

 

Venla Hiidensalon uusimman teoksen Suruttomat kansikuvassa on kaunis nuori nainen Helmi Vartiainen, joka pääsi 1900-luvun alkuvuosina opiskelemaan Ateneumin piirustuskouluun. Sortavalan koti jäi taakse junan matkatessa kohti Helsinkiä.

 

Tyko silittää poskeani ja painan käteni hänen kädellensä. Rakkaus kiertyy ympärillemme kuin lämmin köysi, ja olemme yhtä niin kuin kaksi pimeydessä kasvanutta lasta.

 

Ateneumissa Helmi kohtasi hulttiomaisen taiteilijan Tyko Sallisen, joka elätti itsensä räätälinä. Sallinen oli jo elämää kokenut ja vanhempi kuin Helmi ja pian Helmi huomasi kulkevansa siellä missä Tykokin. Vapaan taiteilijanaisen elämä muuttui rakkauden myötä, eikä naimisiin menon jälkeen Helmiä huolittu enää Ateneumiin.

 

Kun avaan silmäni, olen huoneessa yksin. Makaan lattialla liilassa leningissä ja minua palelee. Otsalla tykyttää kipeä kuhmu.

 

Helmi sai huomata elävänsä hellan ja nyrkin välissä. Tyko ei hyväksynyt vaimonsa luovuutta, Helmin oli maalattava salassa. Tilanne paheni koko ajan. Lopulta Helmi pakeni Sortavalaan, mutta Tyko haki hänet takaisin.

 

Kun aloin lukemaan Suruttomia, huomasin, että tarvitsen aiheesta lisätietoa, jota Tyko Sallisen elämästä löytyy runsaasti netistä. Sen lisäksi, että Sallinen kohteli vaimoaan rumasti ja väkivaltaisesti, hän vei heidän yhteiset lapsensa, eikä Helmi saanut tavata heitä sen jälkeen. Aiheesta oli oksettavaa lukea. Naisen osa oli todella kamala tuohon aikaan. Julma mies pystyi tekemään mitä halusi.

 

Venla Hiidensalon Suruttomat kertoo raadollisen perhetarinan, jossa oli väkivaltaa, mielenterveysongelmia ja alkoholismia. Kirjan nimi tulee Tyko Sallisesta ja hänen taiteilijaystävistään, jotka juhlivat ja viettivät surutonta elämää. Sitä vastoin Sallisten perhe-elämä oli katettu surupöytään. Hyvin surullinen tarina.

 

Venla Hiidensalo, Suruttomat

Otava 2021

s. 253

 

Venla Hiidensalo: Karhunpesä

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

 

 

torstai 1. huhtikuuta 2021

Ashley Audrain: Lapsi rakas

 

Minä olisin erilainen. Olisin samanlainen kuin kaikki toisetkin naiset, joilta se näytti tulevan aivan luonnostaan. Olisin kaikkea, mitä oma äitini ei ikinä ollut.

 

Kanadalaisen Ashley Audrainin hyytävä esikoistrilleri Lapsi rakas kertoi Blythestä ja hänen sukunsa naisista, joiden suhtautuminen tyttölapsiin oli todella outo. Hän oletti olevansa erilainen kuin äitinsä, kunnes hän synnytti oman tyttärensä. Tytössä oli jokin vikana. Tyttö oli outo. Lähipiiri ei huomannut tytössä mitään erikoista, mutta päivähoidosta tuli jatkuvasti viestejä.

 

Käytökseni oli sairaalloista. Mutten pystynyt lopettamaan hänen rankaisemistaan siitä, että hän oli olemassa. Miten helppoa oli livauttaa kuulokkeet päähän ja teeskennellä, että häntä ei ollut.

 

Blythe ei ollut mallikelpoinen äiti esikoislapselleen, mutta toinen lapsi oli poika, ja rakkaus aivan hulmahti hänestä. Hänestä tuli rakastava äiti. Hänen tyttärensä sai seurata sivusta, miten pikkuveli sai kaiken rakkauden. Jokainen lapsi on mustasukkainen, kun perheeseen syntyy uusi vauva, mutta kaikki eivät käyttäydy yhtä oudosti kuin Blythen tytär.

 

En voinut kertoa sinulle totuutta: sitä, että pelkäsin että tyttäressämme on jokin vialla. Sinä uskoit, että ongelma oli minussa.

 

Blythen tyttäressä oli jotain vialla, mutta vikaa oli myös hänessä itsessään, sekä hänen äidissään jne. Kaikista naisista ei ole äidiksi, se nousee selkeästi esille tästä teoksesta. Ja jotkut lapset ovat todella pahoja. Siitäkin olemme saaneet seurata viime aikojen murhaoikeudenkäynneistä, kun alaikäiset kiusaavat ja tappavat systemaattisesti. Pahuus on mennyt liian pitkälle, kun lapsi tai nuori tappaa tai murhaa.

 

Ashley Audrainin psykologinen trilleri Lapsi rakas on hyvin ajankohtainen teos lapsen pahuudesta, samoin siihen liittyy tiukasti myös vanhemmuus ja äitiyteen liittyvät ongelmat.

 

Ashley Audrain, Lapsi rakas

suom. Oona Nyström

Otava 2021

s. 317

The Push 2021

Trilleri

tiistai 30. maaliskuuta 2021

Anneli Kanto: Viisi villiä Virtasta


 

Anneli Kannon sympaattinen lastenkirjasarja kertoo Virtasen perheen lapsista, Veerasta, Paavosta, Vilmasta, Pertusta ja Kastehelmestä. Kiinnostuin kirjoista, koska niissä kerrotaan hyvin lapsiläheisesti ja nykyaikaan liittyen lasten elämään liittyviä asioita, ja niihin liittyen varsinkin tunne- ja turvataitoihin liittyviä teemoja, kuten kiusaaminen, kateus, pimeän pelko, varastaminen ja oma tahto. Tunne- ja turvataidoista on hyvä keskustella, kun ensin on lukenut kirjan. Uskon, että näiden kirjojen aiheet herättävät lasten kanssa keskusteluja. Kirjasarjassa on ilmestynyt tähän mennessä 11 lastenkirjaa, joissa on lisäksi hauska ja värikylläinen kuvitus.

 

Veerasta tulee esikoululainen. Se ei Veeraa jännitä, sillä hän on taitava ja osaa paljon asioita, jotka ovat nuoremmille sisaruksille liian vaikeita.

Veera kirjoittaa nimensä, luettelee numerot, kampaa itse tukan ja pesee hampaat, solmii kengännauhansa ja tekee voileivän. Hän pärjää kyllä vaikka missä.

 

Virtasen perheen esikoinen on siis kuusivuotias Veera, joka aloitti esikoulun sarjan viidennessä kirjassa. Sarjan kirjoissa on aina yksi lapsista päähahmona. Veeran osana on olla perheen esikoinen, isosisko, joka huolehtii pikkusisaruksistaan ja on kova komentelemaan.

 

Veeran ensimmäinen esikoulupäivä sisälsi sekä harmillisia että mukavia juttuja, ja kotona oli kiva jatkaa koululeikkiä.

 

Anneli Kanto, Veera Virtanen ja esikoulu

kuvitus Noora Katto

Karisto 2013

s. 30

 

Ystävykset Veera, Kirsti ja Alex ovat jo koululaisia. He ovat ensimmäisellä luokalla. He opettelevat lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan.

 

Viisi villiä Virtasta-sarjan 11. kirja on nimeltään Veera Virtanen ja kiusaaja. Lapsilla on omat kännykät ja niiden kautta aletaan kiusaamaan Veeraa. Hyvin ajankohtainen aihepiiri, josta haluan kiittää kirjailijaa. Kiusaamisesta pitää puhua ja kertoa miten pahalta se tuntuu.

 

Tämä kirja sopii hyvin esi- ja alkuluokilla oleville lapsille. Kännykät ovat hyvin yleisiä jo esikoululaisilla ja toivoisin vanhempien seuraavan tarkasti mihin kännyköitä käytetään. Lapset eivät tuossa iässä vielä välttämättä ymmärrä, että oma käytös voi olla kiusaamista.

 

Anneli Kanto, Veera Virtanen ja kiusaaja

kuvitus Noora Kautto

Karisto 2020

s. 30

perjantai 26. maaliskuuta 2021

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

 

Cora puhui isoäitinsä suulla, kun Cesar otti sunnuntai-iltana puheeksi maanalaisen rautatien, ja Cora sanoi ei.

Kolme viikkoa myöhemmin hän sanoi kyllä.

Sillä kertaa hän puhui äitinsä suulla.

 

Yhdysvaltalainen Colson Whitehead sai teoksestaan Maanalainen rautatie arvostetun Pulizer-kirjapalkinnon. Kirja pureutuu tiukasti orjuuteen ja mustien sortoon sekä rasismiin. Kirjan nimi on saanut nimensä oikeasti 1700-1800-luvuilla olleesta turvaverkostosta, joka auttoi orjia vapauteen.

 

Öisen sieppauksen jälkeen hänet oli myyty lukemattomia kertoja, hän oli herännyt uuteen päivään kerran toisensa jälkeen uudessa vaakakupissa. Piti tietää arvonsa ja paikkansa maailmassa. Pako plantaasilta oli sama kuin pako elämän perusasioilta: sula mahdottomuus.

 

Kirjan päähenkilö Cora oli kolmannen polven orja. Isoäiti oli tuotu orjalaivalla Afrikasta ja myyty lukemattomia kertoja, kunnes päätyi Randallien puuvillaplantaasille. Orjat eivät olleet valkoisten silmissä ihmisiä, vaan omaisuutta. Omistajat tekivät orjille julmaakin julmempia tekoja ja heillä oli tietyt työtavoitteet, jotka piti tehdä. Kirjassa kerrotaan myös lempeämmin orjiin suhtautuvista omistajista, jotka saattoivat vapauttaa orjansa. Coran isoäiti kuoli puuvillapellolle.

 

Mabelia ei näkynyt eikä kuulunut. Kukaan ei ollut paennut Randallin plantaasilta ennen häntä. Kaikki karkurit raahattiin takaisin. Ystävät kavalsivat heidät tai he katsoivat tähdistä väärän suunnan ja eksyivät syvemmälle orjuuden labyrinttiin. Kiinni jääneitä rääkättiin julmasti ennen kuin heidät annettiin kuolla, ja jälkeenjääneet pakotettiin katselemaan hengenmenon karmeita vaiheita.

 

Coran äiti onnistui pakenemaan plantaasilta, eikä hänestä kuultu sen jälkeen mitään. Cora oli silloin noin kymmenvuotias. Cora vihasi äitiään, joka jätti hänet yksin selviytymään. Tämän johdosta hänestä kasvoi vihainen ja sinnikäs nuori nainen, jonka Cesar halusi mukaan pakomatkalleen. Lopulta Cora suostui matkalle, vaikka tiesi saavansa pelätyn takaa-ajajan jälkeensä. Coran äiti oli ainoa orja, jota Ridgeway ei ollut saanut kiinni. Hän ei aikonut päästää Coraa vapaaksi. Orjat olivat valkoisten omaisuutta. Ridgewaylla riitti töitä, sillä orjia pakeni koko ajan.

 

Colson Whiteheadin Maanalainen rautatie vei minut orjuuden aikakauteen. Tuo aika oli kurjaakin kurjempi ja se kertoo ihmisen silmittömästä tunteettomuudesta ja epätasa-arvosta toista ihmistä kohtaan. Tämä vaihtoehtohistoriallinen kirja kuvaa orjuutta ja vaarallista matkaa vapauteen. Oli tullut Coran aika yrittää päästä vapaaksi.

 

 

Colson Whitehead, Maanalainen rautatie *****

suom. Markku Päkkilä

Otavan 2021

s. 339

The Underground Railroad 2016

Vaihtoehtohistoria

Orjuus

Pulizer

 

Colson Whitehead: Nickelin pojat

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni

 

Hän ei edes tiennyt, mitä hän koulutuksella tarkoitti. Kun valmistuin ja hänelle selvisi, etten ollutkaan opettaja, hän käyttäytyi kuin häntä olisi huijattu. Hänen mielikuvissaan tyttölapsi astui sisään ovesta, jonka yläpuolella luki Opisto, ja astui ulos toisesta, jonka yläpuolella luki opettaja.

 

Yhdysvaltalaiskirjailija Vivian Gornick kuvaa muistelmateoksessaan Toisissamme kiinni äidin ja tyttären raadollista suhdetta. Hän kuvaa omia muistojaan suhteessaan omaan äitiinsä. He molemmat olivat sanataitureita ja mahdottomia puheissaan. Raadollisuus näkyi varsinkin kirjailijan nuoruudessa, kun hän aloitti opiskelut lukion jälkeen.

 

”Minä tapan sin-u-u-u-t! Sinä kyy povellani, minä tapan sinut. Miten kehtaat puhua minulle noin?” Ja sitten hän lähti tulemaan kohti. Hän oli pieni ja tanakka. Niin olin minäkin. Mutta olin kolmekymmentä vuotta häntä nuorempi.

 

Kirjasta voit lukea, miten yllä oleva lainaus jatkuu. Minusta tuntui lukiessa pahalta, kun kirjailijan oma äiti oli niin vihainen keskustelusta, että kävi tyttärensä kimppuun. En kyllä ole itsekään kasvanut hellän äidin hoidossa. Kirjan tarina nostatti monet omat muistot mieleeni. Nuoruusikä on sellainen mikä viimeistään tuo vanhemman ja lapsen välille ankariakin kiistoja. Se nousi tästäkin kirjasta esille.

 

Asuin siinä talossa kuusivuotiaasta kaksikymmentäyksivuotiaaksi. Asuntoja oli kaksikymmentä, neljä asuntoa kerrosta kohti, ja muistan vain rakennuksen täynnä naisia. Miehiä en muista juuri lainkaan. Heitä – aviomiehiä, isiä, veljiä – oli toki kaikkialla, mutta muistan vain naiset. Ja muistan, että he kaikki olivat karkeita niin kuin rouva Drucker tai kiivaita niin kuin äitini.

 

Kirjailija syntyi Bronxissa 1935, joten hän oli viisikymmentäluvun alussa se nuori, jonka äiti halusi menevän opiskelemaan, mikä tuohon aikaan oli vielä erikoista. Naisilta odotettiin tuolloin lähinnä avioitumista ja lasten tekemistä, sekä kotona lasten kanssa olemista. Äidin mielestä hänen tyttärensä oli nero.

 

Kirjailija muistelee elämäänsä äidin kanssa, mutta myös parisuhteitaan. Äidillä ja tyttärellä oli tapana tehdä pitkiä kävelyretkiä ja muistella eri tapahtumia sekä ruotia elämää. Heillä oli omat mielipiteensä ja yhteenottonsa. Voisi luulla, että yhteenotot olisivat erottaneet heidät toisistaan, mutta vaikutti siltä, että ne vain lujittivat yhteenkuulumista.

 

NY Times valitsi Gornickin teoksen viimeisen 50 vuoden parhaimmaksi muistelmaksi vuonna 2019.

 

Olemme selvinneet hengissä yhteisestä elämästämme, ellemme yhdessä niin ainakin yhteydessä pysyen, ja välillämme vallitsee nyt eräänlainen erikoinen toveruus.

 

Vivian Gornick, Toisissamme kiinni

suom. Arto Schroderus

Gummerus 2021

s. 228

Fierce Attachments 1987

Muistelma

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Erin Kelly: Myrkkypuu

 

Ympäröivä maaseutu on kuurassa ja karun näköinen. Lehdettömät pensasaidat heittävät eteeni aavemaisia hahmoja, ja kapean tien korkeat vallit muodostavat varjoja, jotka näyttävät ihmisiltä. Olen nyt kuolleiden, kadonneiden ja kaivattujen ympäröimä, henkien, jotka ovat ryhtyneet toimimaan haamuina. Minua pelottaa katsoa taakseni. Ne seuraavat minua, kun ajan aggressiivisesti, itsetuhoisesti, ja auto nousee ruohottuneelle penkereelle saapuessani tiukkaan kaarteeseen liian kovaa.

 

Brittiläisen Erin Kellyn psykologinen trilleri Myrkkypuu oli hänen esikoisteoksensa. Olen lukenut aiemmin kirjailijalta teokset Älä jää pimeään ja Kiviäidit, joista pidin valtavasti – varsinkin teoksesta Älä jää pimeään. Myrkkypuusta on jo tehty tv-sarja, jota ei ole näytetty Suomessa. Toivottavasti se näytetään pian, kun kerta kirjakin on jo julkaistu täällä.

 

Se kirje on vieläkin äidillä tallessa. Se on päivätty tammikuussa 1993, ja siinä kerrotaan, että minulle on myönnetty stipendi nykykielten opiskeluun Queen Charlotte´s Collegessa.

 

Kirjan kertojana toimi Karen, joka pääsi kirjan menneisyydessä opiskelemaan yliopistoon ja tutustui siellä Biba nimiseen nuoreen naiseen. Biba tutustutti Karenin ystäväpiiriinsä ja veljeensä ja niin siinä sitten kävi, että Karen huomasi asuvansa heidän vanhassa räsistyneessä talossaan, ja viettävänsä boheemia opiskelijaelämää. Ikävät tapahtumat alkoivat pian seurata toisiaan, eikä niille mahtanut mitään. Karenin oli paettava eräänä päivänä talosta ja hän muutti ulkomaille.

 

Tiedän, että merkittävin asia niissä bileissä oli se, että näin tappajan ja uhrin ensimmäistä kertaa yhdessä. Mutta niitä ajatellessani en kuitenkaan näe tuota iltaa tuomittujen sielujen pimeänä ja pahaenteisenä kohtaamisena. Muistan sen vain elämäni parhaana yönä. Se oli jonkinlainen rajapyykki viattomuuden ja kokemusten välillä, täydellisen nautinnollinen hetki, jonka jälkeen kaikki alkoi livetä kohti kaaosta, ensin niin hienovaraisesti, etten tajunnut sen tapahtuvan, ja sitten niin tappavalla vauhdilla, että tapahtumat eivät olleet enää kenenkään hallittavissa.

 

Karenin elämää kuvattiin kirjassa sekä menneisyydessä että siitä kymmenen vuoden päästä. Karenilla oli lapsi ja mies, mutta hän eli jatkuvassa pelossa siitä, mitä pahaa voisi tapahtua heille jokaiselle. Mies tiesi menneisyyden tapahtumista, mutta ei kaikkein salaisimpia salaisuuksia. Ne Karen oli päättänyt pitää itsellään. Sitten tuli päivä, jolloin Karenin elämä keikahti nurin.

 

”Muru”

 

Erin Kellyn psykologinen trilleri Myrkkypuu kertoi ystävyydestä ja siitä mitä se parhaimmillaan ja pahimmillaan voisi olla.

 

Erin Kelly, Myrkkypuu *****

suom. Päivi Pouttu-Deliére

Gummerus 2021

s. 375

The Poison Tree 2009

Psykologinen trilleri

 

Erin Kelly: Älä jää pimeään

Erin Kelly: Kiviäidit

torstai 18. maaliskuuta 2021

Niillas Holmberg: Halla Helle

 


Sinä voit paljon paremmin. Sinä et paina huuliasi huuliani vasten niin kuin minä tavanmukaisuuttani tekisin; sinä revit vettyneet vaatteet iholtani ja puret. Sinä revit minua, revit, revit itseesi.

 

Saamelaisen runoilijan, muusikon ja kulttuuri- ja ympäristöaktivistin Niillas Holmbergin esikoisromaani Halla Helle kertoo Etelä-Suomesta Utsjoelle muuttaneen Samun äänellä nykyaikaan sijoittuvan tarinan, jossa pääosassa on Samun ja saamelaistaiteilija Ellen parisuhde, mutta josta vahvasti nousee esille myös kantasuomalaisten (lantalaisten) ja saamelaisten eriävät katsantokannat esimerkiksi luonto- ja ympäristöasioissa. Lisäksi Ellen mielenterveysongelmat luovat parisuhteeseen ja yhteiseloon omat vaikeutensa.

 

Kun tunturilta palattuani maleksin yksin rivitalolla, huomasin kaipaavani Elleä kuin ihmistä, jota en ole nähnyt pitkään aikoihin. Tapojeni mukaan annoin katseen harhailla mieliseinäyksessäni. Kirjahyllyt ovat stressileluja silmieni hypistellä, eikä kirjaselistön tuijottaminen osoittautunut turhaksi silläkään kertaa. Siinä se taas oli, isoa mustaa fonttia kirkkaan vihreässä selässä: For Indigenous Minds Only. Vetäisin sen kirjojen terveyden kannalta aivan liian ahtaasta rivistä ja löysin etukannesta ala-aotsikon, joka valotti koko asiantilaa: A Decolonisation Handbook.

 

Samu sai työpaikan Utsjoen kirjastosta opeteltuaan aluksi vuoden saamen kieltä. Nuoren miehen lukeneisuus nousee ylös yhtenä kirjan teemana. Hän haki kirjoista vahvistusta moneen eri asiaan mm. Freudilta ja Jungilta. Sopeutuminen utsjokilaisten ja saamelaisten keskelle vaati nuorelta mieheltä ponnisteluja ja ajattelutavan sekä -kannan muutoksia. Tärkeintä oli kuitenkin auttaa Elleä, joka vaipui syvään masennukseen.

 

Ellen kulttuurinen tausta on kuin helvetin iso petäjä. Olen kieltämättä aistinut sen työntävän havujaan yhteisen tulevaisuutemme väliin. Mänty ei toki ole kieltänyt minua olemasta Ellen kanssa – eiväthän puut kiellä. Olen itsekseni arvellut, ettei minulla ole lupaa.

Ympäröivä luonto lumoaa kenet tahansa, mutta samalla ovat maisemat tuijottaneet minua takaisin jokseenkin varautunut häivähdys katseessaan kuin epäilisivät minua tekopyhäksi kauppamieheksi.

Mutta nyt se varautuneisuus on hävinnyt! vaarat eivät enää kiinnitä minuun huomiota, antavat minun olla – kuin osana omaa itseään. Ne sanovat: totta kai Ellellä ja Samulla on yhteinen tulevaisuus, mitä siitä?

 

Niillas Holmbergin esikoisromaani Halla Helle on uskomattoman monivivahteinen ja taidokas romaani suoraan Saamenmaalta. Tarina kuvailee nykyajan saamelaisten elämää ja kulttuuria sekä vertaa elämää historiaan, minkälaista elämä oli ennen.

Halla Helle on myös kirja nuoresta rakkaudesta ja parisuhteesta eteläsuomalaisen Samun näkökulmasta. Parisuhdetta varjostaa Ellen paheneva masennus, josta hän kertoo Samulle unirunoissaan.

 

Niillas Holmberg, Halla Helle *****

Gummerus 2021

s. 451

Saamelaiset

Mielenterveys

Luonto ja ympäristö


tiistai 16. maaliskuuta 2021

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

 


Ruotsalainen kirjailija Linda Boström Knausgård joutui vuosina 2013-2017 useamman kerran psykiatriseen sairaalan mielenterveysongelmiensa vuoksi. Hänen kirjansa Lokakuun lapsi kertoo noista ajoista. Hän sai sairaalassa usein sähköshokkihoitoja, joiden on tutkimusten mukaan todettu vaikuttavan hyvin masennukseen, mutta sillä on ikävä sivuvaikutus, sillä se vie muistin. Muisti on kirjailijan työssä oleellinen asia.

 

Olen itsekin kokenut muistin äkillisen katoamisen lääkehoidon aikana, sillä tarkoitus oli vaihtaa lääkettä ja minulla oli vähän aikaa käytössä kaksi eri lääkettä. Aivoni menivät totaalisen tyhjiksi, mikä oli kamala kokemus. Muistin katoamiseen on siis muitakin keinoja ja varmaan aika moni on kokenut muistin katoamisen päihteiden käytön aikana.

 

Ystäväni on ollut usein psykiatrisessa sairaalassa ja hän sai siellä hoidoksi sähköshokkihoitoja. Kun hän sai tervehdittyään soittaa minulle osastolta, hän aloitti aina samalla tavalla: Olenko soittanut sinulle täältä sairaalasta ja mitä minä kerroin silloin? Häneltä meni siis joka kerta muisti. Kerroin tietysti mitä hän oli kertonut. Sitten hänen muistinsa meni kokonaan. Toivoisin, että se palautuisi, sillä minulla on ikävä ystävääni.

 

En todellakaan ymmärrä miksi he jatkavat vaikka ainoa tulos on, että minä en muista mitään. Ehkä heidän pitää kulkea tie päähän asti niin että lopulta minä en muista heidän nimiään ja tekojaan. Silloin minä unohdan nimeni ja sen missä olen ollut. Unohdan tehtaan.

 

Linda Boström Knausgård sairastui jo nuorena bibolääriseen oireyhtymään eli kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, johon hän on saanut kymmeniä kertoja sähköshokkihoitoa, jossa päähän laitetaan elektrodit ja nukutuksen aikana niiden kautta johdetaan sähköä, jonka pitää aiheuttaa kouristuksen. Kirjailija pitää hoitoa väkivaltaisena toimenpiteenä, mutta hoitomuotoa on vähätelty. Kyseinen hoito on kuitenkin kielletty useissa maissa.

 

Kirjan sivuilta voi myös lukea kuuluisan kirjailijaparin erosta. Teksti on vahvaa ja synkkää monologia. Mielestäni kirjan aiheista ei voisikaan kertoa lempeästi tai rauhoittavasti. Kirjan loppu oli kuitenkin onnellisemman oloinen, elämä oli tasoittunut ja rauhoittunut ja ne muistotkin olivat palautuneet ainakin osittain.

 

Linda Boström Knausgård, Lokakuun lapsi

suom. Petri Stenman

Like 2021

s. 190

Oktoberbarn 2019

Muistelma

Mielenterveys

psykiatrinen sairaala

sähköshokkihoito

 

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Linda Boström Knausgård: Tervetuloa Amerikkaan


lauantai 13. maaliskuuta 2021

Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa

 

Hänen nimensä oli Leila.

Tequila Leila, siten ystävät ja asiakkaat tunsivat hänet. Tequila Leila, niin häntä kutsuttiin kotona ja töissä mukulakivipäällysteisen umpikujan varrella olevassa ruusupuun värisessä talossa satama-alueella, joka sijaitsi kirkon ja synagogan välissä, lamppu- ja kebabkauppojen joukossa – kadulla, jossa sijaitsivat Istanbulin vanhimmat luvanvaraiset bordellit.

 

Brittiläis-turkkilaisen Elif Shafakin teos 10 päivää 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa koskettaa tavalla, joka jokaisen lukijan on omakohtaisesti koettava. Shafak on antanut äänen Leilalle, joka toimi prostituoituna. Kirja antaa äänet myös hänen ystävilleen Nalalle, Sabotaasille, Jameelahille, Zaynab122:lle ja Humeiralle, ystäville, jotka elivät Leilan tavoin unohdettuina.

 

Maailma ei ole enää samanlainen sille, joka on rakastunut, sille, joka on rakkauden keskipisteessä; siitä eteenpäin maailma voi vain pyöriä nopeammin.

 

Voisi kuvitella, että prostituoitu ei voisi rakastua ja elää normaalia elämää, mutta kirjan Leila eli hyvin tavallista elämää bordellin yläkerrassa. Miehiä tuli ja meni, kunnes eräänä päivänä paikalle eksyi vahingossa D/Ali ja he rakastuivat, menivät naimisiin ja muuttivat omaan asuntoon. Tarina on paljon traagisempi kuin tämä lyhyt surullisenkaunis episodi kertoo. Oikeastaan kirjassa on useampi traaginen tarina, sillä kirja kertoo myös hänen ystävistään ja heidän menneisyydestään ja nykyisyydestään.

 

Kellon tikittäessä eteenpäin Leilan mieli muisti ilolla lempikaturuoan maun: friteeratut sinisimpukat – jauhoja, kananmunankeltuaista, ruokasoodaa, pippuria, suolaa ja tuoreita Mustanmeren sinisimpukoita.

 

Leila kuolee kirjan alussa, ja kirja on saanut nimensä niistä 10 minuutista ja 38 sekunnista, joiden aikana hän muistelee omaa ja ystäviensä elämiä, kun hänen tietoisuutensa vielä toimii ennen lopullista kuolemaa. Hän muistelee turkkilaista ruokaa, kulttuuria ja tapoja, omaa perhettään, sukuaan ja kotiaan sekä turkkilaista yhteiskuntaa, joka oli hyvin patriarkaalinen, ja joka sisälsi sekä muutos- ja vastarintoja, eri ryhmittymiä ja lähihistoriallisia tapahtumia Leilan elämän aikana.

 

Elif Shafak on palkittu brittiläis-turkkilainen kirjailija. Hän syntyi Ranskassa ja vietti nuoruutensa Espanjassa. Hänellä on valtiotieteen tohtorin tutkinto ja hän on opettanut useissa turkkilaisissa, yhdysvaltalaisissa ja brittiläisissä yliopistoissa. Hän on naisten oikeuksien, sananvapauden ja sukupuolivähemmistöjen puolestapuhuja. Hän on saanut syytteen turkkilaisuuden loukkaamisesta Turkissa vuonna 2006 kirjastaan Kirottu Istanbul, mutta tuomiota ei pantu käytäntöön. 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa oli ehdolla Booker- ja RSL Ondaatje-kirjallisuuspalkintojen saajaksi ja valittiin Blackwellin vuoden kirjaksi.

 

Elif Shafakin 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa toi tapahtumarikkaan ja värikylläisen istanbulilaisen katuelämän ja vaiennetun ihmisryhmän esille. He olivat kaikki ystävystyneet kirjan päähenkilön, sydämellisen Leilan avulla. Kirjan traagisen kauniit tapahtumat koskettivat ja lumosivat. Elif Shafak on yksi lempikirjailijoistani ja hänen uskomattoman hieno tekstinsä ja hylätyn Leilan tarina kietoi surullisuudessaan tunteiden tunnelmiin.

 

Lopultakin vapaana.

 

Elif Shafak, 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa *****

suom. Maria Erämaja

Gummerus 2021

s. 352

Ystävyys

Turkki

Euraasia

 

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Elif Shafak: Kirottu Istanbul 

Elif Shafak: Kunnia

Elif Shafak: Valkoinen elefantti 

 


Kirjasähkökäyrä täyttää tänään 9 vuotta. Elif Shafakin tunnelmallisen ja koskettavan ystävyydestä kertovan kirjan tavoin kiitän teitä blogiystävyydestä ja mukavista kommenteista. Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavaa blogisyntymäpäivää. 💖

torstai 11. maaliskuuta 2021

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen

 


Aluksi muistikuvat ovat epätarkkoja, mutta seuraavina tunteina ne terävöityvät. Ajatukseni vaeltavat yhä kauemmas ajassa, kunnes lopulta päätyvät siihen tuhoisaan onnettomuuteen, joka varjosti koko lapsuuttani.

 

Sveitsiläis-saksalaisen Benedict Wellsin teos Yksinäisyyden jälkeen alkaa sairaalasta, jossa Jules heräsi moottoripyöräonnettomuuden jälkeen, ja alkoi muistella elämäänsä ja siihen kuuluneita henkilöitä. Heitä ei ollut monta, mutta he olivat sitäkin merkityksellisimpiä. Kirja paneutui nimensä mukaisesti yksinäisyyteen. Kirja sai ilmestyessään Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon.

 

Tuntui nimittäin olevan perheitä, joiden elämään kohtalo ei puuttunut, ja sitten toisenlaisia perheitä, jotka vetivät puoleensa onnettomuuksia, ja sinä yönä kysyin itseltäni, oliko oma perheenikin sellainen.

 

Jules menetti lapsena vanhempansa ja eli aikuiseksi asti sisäoppilaitoksessa. Hän oli muiden lasten mielestä outo kummajainen, ja Jules sukelsi syvälle yksinäisyyteen, kunnes tapasi Alvan, josta tuli hänen paras ystävänsä. He jakoivat kouluaikana kaiken mm. musiikin ja kirjallisuuden.

 

Olin perinyt äidiltä levysoittimemme ja hänen levykokoelmansa, melkein sata albumia: Marvin Gayea, Eartha Kittiä, Fleetwood Macia, John Coltranea. Panin soimaan Nick Draken Pink Moonin, joka oli äidin lempilevyjä. Aikaisemmin en ollut juuri kiinnostunut musiikista, mutta nyt minulle oli joka kerta onnen hetki, kun neula laskeutui rasahtaen vinyylille.

 

Benedict Wellsin teos Yksinäisyyden jälkeen soljuu hyvin kauniisti eteenpäin kuin joen virtaava vesi. Jokainen tietää, että joessa on salakareja, jotka voivat olla hyvin petollisia. Kun kohtaa salakarin, joka aiheuttaa elämään ikäviä yllätyksiä, elämä voi jatkua, mutta ei entisenlaisena. Voit lukea Julesin elämän salakareista tästä hienosta teoksesta, joka toi mieleeni erityisesti Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet. Kirjasta nousi esille samanlainen puhumattomuus ja salailu sekä vuorovaikutusten vähyys kuin Murakamin kirjassa oli. Samoin kirjassa kuvattiin naiset miestennielijöiksi, jopa hutsuiksi. Tosin Elena oli poikkeus.

 

Benedict Wells, Yksinäisyyden jälkeen

suom. Raimo Salminen

Aula & Co 2021

s. 320

Vom Ende der Einsamkeit 2016


tiistai 9. maaliskuuta 2021

Moa Romanova: Paniikkiprinsessa

 


Ruotsalaisen Moa Romanovan esikoissarjakuvaromaani kertoo Moasta, jolla on paniikkihäiriö. Moa tapasi tinderissä viisikymppisen mediapersoonan, joka halusi ryhtyä tukemaan Moan pyrkimystä taiteilijaksi. Kirja kertoo eräänlaisen selviytymistarinan paniikkihäiriöstä, päihteistä ja elämän asettamista paineista.

 

Kirjasta on todella vähän tekstiä. Ehkä eniten teksitä löytyy Moan ja terapeutin välisestä keskustelusta. Teoksessa on paneuduttava kuvien tarinoihin ja niiden välittämään tunnelmaan, joista välittyy Moan elämäntapa ja hänen kokemansa ahdistus. Moa oli jättänyt päihteet, sillä hän oli joutunut psykoosiin niiden käytöstä. Päihteiden käyttö näkyi kuitenkin hänen ympärillään koko ajan ja sitä tyrkytettiin hänelle.

 

Moalla oli kuitenkin hyviä ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa, ja oma asunto. Hän oli hyvä piirtämään ja hän toivoi löytävänsä alalta töitä. Elämään toi hellyyttä myös eräs kissa. Kirjan loppu on hyvin onnellisen oloinen.

 

Moa Romanova, Paniikkiprinsessa

suom. Seppo Lahtinen

sammakko 2020

s. 183

Alltid fucka upp 2018

sarjakuvaromaani 

paniikkihäiriö


sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Sebastan Fitzek: Potilas


 

He olivat harjoitelleet sitä yhä uudestaan ja uudestaan metsäretkillään, autolla ajaessaan ja bussia odottaessaan. He olivat näytelleet kohtausta, jolla poliisi oli pelotellut Maxia.

”Mitä teet, jos joku vieras ihminen pyytää sinua mukaansa ja lupaa antaa sinulle karkkia tai näyttää söpöä kotieläintä?”

 

Tänä vuonna trillereiden ystäville on luvassa saksalaisen Sebastian Fitzekin kolme laatutrilleriä. Sarjan ensimmäinen psykologinen trilleri on nimeltään Potilas ja se on sen verran väkivaltainen, että en suosittele sitä herkimmille lukijoille. Lisäksi vielä varoituksen sana, että sarjamurhaajan kohteina olivat lapset, joten sekin varmasti rajaa lukijoita. Toukokuussa ilmestyvä trilleri on nimeltään Matkustaja 23, ja marraskuussa ilmestyy sarjan kolmas trilleri, joka on nimeltään Ikkunapaikka 7A.

 

Hän näytti sairaalta, eikä pelkästään psyykkisesti. Lommoposket ja korkea, täysin rypytön otsa kuin pääkallolla, jonka päälle on pingotettu nahkaa, ajatteli Till vielä, kun mies tervehti häntä sanomalla ”Hei kusipää” ja törmäsi häneen.

 

Potilaan tapahtumat sijoittuvat tiukasti suljettuun vankimielisairaalaan. Erään kadonneen pikkupojan isä halusi selvittää, mihin hänen poikansa oli joutunut vuosi sitten. Sairaalaan oli sijoitettu kirjan sarjamurhaaja ja isä oli varma, että kyseinen henkilö oli siepannut hänen poikansa. Isä pääsi sairaalaan ja suljetulle osastolle ja loput sairaalatapahtumista voit lukea kirjasta.

 

Fitzek pyöritti tarinaa taiturimaisesti, enkä olisi arvannut tapahtumia enkä henkilöitä etukäteen, mutta seuraavassa trillerissä osaan jo odottaa vastaavanlaisia juonikäänteitä. Kirjan vankimielisairaala oli inhottavan klaustrofobinen paikka, jonne en haluaisi päätyväni missään olosuhteissa. En edes unissani. Potilaan tarinakin oli kuin pahimmasta painajaisesta ja uskon, että monen siepatun lapsen vanhemmat elävät vastaavanlaisissa traagisissa tunnelmissa pelätessään pahinta ja odottaessaan ihmettä, jota harvemmin sieppaustarinoissa tapahtuu.

 

Koska Potilaan tarinassa oli siepattuja lapsia, mieleeni tuli heti maailmankuulu siepattu pikkutyttö, jonka nimi oli Madeline. Tyttö vietiin hotellihuoneesta lomamatkalla sisarusten nukkuessa samassa huoneessa. Voin vain kuvitella, mitä vanhemmat ovat joutuneet kokemaan ja tuntemaan sieppauksen jälkeisinä vuosina. Uskon, että vanhemmat toivoisivat samaa, mitä kirjan vanhemmat toivoivat.

 

Sebastan Fitzek, Potilas

suom. Heli Naski

Bazar 2021

s. 371 + lyhytjännäri Kiitokset

Der Insasse 2018

psykologinen trilleri