Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri

 

Minä pelkään vaimoni silmiä. Hän ei näe ulos, eikä kukaan näe sisään. Katsokaa nyt, silmät ovat kuin kivet, harmaat kivet, meren hiomat kivet. Katsokaa häntä.

Brittiläinen kirjailija Christy Lefteri kirjoittaa kirjassaan Aleppon mehiläistarhuri Syyriasta paenneista pakolaisista, jotka toivoivat päätyvänsä pakomatkallaan ystäviensä tapaan Isoon-Britanniaan. Pakomatka oli vaarallinen, koska niitä järjestivät rikollisjärjestöt. Pakomatka vaati myös paljon rahaa ja/tai lisäksi jotain muuta.

Kirjan kertojana toimi Nuri, joka hoiti Aleppon laidalla mehiläisiä. Hänen vaimonsa Afra oli kuvataiteilija. Heillä oli lisäksi pieni poika. He kaikki vaurioituivat psyykkisesti tai fyysisesti Syyrian sisällissodan aikana. Sota alkoi todellisuudessa vuonna 2011 ja jatkuu edelleen. Sota on pääosin uskonsota, ja sen johdosta yli viisi miljoonaa syyrialaista pakeni ulkomaille vuoteen 2017 mennessä Wigibedian mukaan.

Aleppo oli pelkkää tomua. Afra kieltäytyi lähtemästä. Kaikki muut olivat menneet.

Kirjan kirjoittaja Christy Lefteri toimi vuosina 2016 ja 2017 vapaaehtoistyöntekijänä ateenalaisessa pakolaiskeskuksessa, jonne tulvi syyrialaisia ja afganistanilaisia pakolaisia. Hän kuuli paljon ihmisten kertomia tarinoita sodan runtelemasta kotimaastaan ja kokemuksista sodan jaloissa. Nuo ihmisten kertomat tarinat saivat hänet kirjoittamaan Aleppon mehiläistarhurin. 

Minä otin Afran kasvot käsiini, suutelin ensin toista silmäluomea, sitten toista. Osa minusta toivoi, että olisin voinut surmata hänet suudelmillani, vaivuttaa hänet ikiuneen. Hänen mielensä kauhistutti minua. Hänen silmiensä takana oli kuin vankilassa kaikki se, mitä hän näki, ja kaikki se, mitä hän muisti. 

Sota on hirvittävää ja se aiheuttaa aina kammottavia traumoja, jotka voivat siirtyä sukupolvelta toiselle. Syyrian sota on kestänyt jo hirvittävän kauan. Voiko niin kauan kestäneestä sodasta toipua mikään maa? Pakolaisten kohtalo voi olla julma. Olemme nähneet uutisista, miten pakolaiset värjöttelevät vähissä vaatteissa teltoissa jäätävissä talviolosuhteissa, tai miten maat pystyttävät piikkilanka-aitoja ympärilleen politikkojen ja kansalaisten huutaessa, että meidän maahan ette pääse, emme ota vastaan pakolaisia!

Meidän ihmisten velvollisuus on auttaa vaikeuksissa olevia ihmisiä, varsinkin sodan runtelemista maista tulevia pakolaisia.

Tutustuin nuoreen syyrialaisperheeseen työni kautta. Perheen isä oli kreikkalaisella pakolaisleirillä, äiti oli saapunut elokuussa 2018 kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa Suomeen eri leiriltä. Isä ei ollut tavannut nuorinta lastaan kertaakaan muuta kuin kännykän videopuheluiden välityksellä. Minäkin puhuin isän kanssa videopuhelun välityksellä, ja isä oli kiitollinen siitä, että opetin hänen lastaan. 

Lapset saivat elämänsä ensimmäisen kerran leluja, värityskyniä ja paperia, kun aloittivat päivähoidon. 6-vuotiaalla esikoisella oli niin kova tarve oppimiseen, että kun hän aloitti eskarin syksyllä, hän oppi alussa tekemään kynällä ympyrän omaksi kuvakseen, mutta keväällä hän piirsi jo prinsessoita ja osasi puhua ja lukea suomen kielellä. Ja samana keväänä myös äiti puhui suomea suoritettuaan kielikurssin.

Christy Lefterin Aleppon mehiläistarhuri nosti esille pakolaisten kokemia tilanteita ikävällä pakomatkallaan pois kotimaastaan. 

Christy Lefteri, Aleppon mehiläistarhuri

suom. Leena Ojalatva

S&S 2021

s. 376

The Beekeeper of Aleppo 2019

Sotakirja/Pakolaiskirja