perjantai 26. helmikuuta 2021

Hannele Lampela: Prinsessa Pikkiriikin talvi

 

Olipa kerran, kauan sitten, kaukana kaukana täältä, harvinaisen hieno prinsessa nimeltään Pikkiriikki. Tai okei, ei se ollut niin kovin kauan sitten vaan oikeastaan aika vasta, ja sitä paitsi Pikkiriikki asuu ihan kotona eikä kaukana ollenkaan, mutta kuvitellaan kotvasen verran, jooko?

 

Hannele Lampelan ihastuttava Prinsessa Pikkiriikin talvi lumosi lapsikuuntelijat, joille luin kirjan. Osa lapsista oli jo aiemmin tutustunut tähän hurmaavaan kirjasarjaan, jossa on ilmestynyt jo kahdeksan satukirjaa prinsessa Pikkiriikistä. Pikkiriikki asuu talossaan vanhempiensa ja pikkuveljensä Urpon kanssa. Kirjassa on ihana talvinen tunnelma, ja lapset leikkivät mm. lumileikkejä ulkona. 

 

Kirjan ensimmäinen tarina, jossa rasittava Urpo pikkuveli myydään kirpputorilla, on varmasti monelle lapsiperheelle tuttu teema. Omakin tyttäreni ilmoitti kolmivuotiaana, että odottamani pikkusisarus pitää myydä, jos se sattuu olemaan vahingossa poika. Kun kaksospikkuveljet sitten syntyivät, he olivat tyttärelleni tosi rakkaita ja ovat edelleen.

 

Toisessa tarinassa satoi vihdoinkin lunta, ja Pikkiriikki, Pöjöläinen ja Makkara huristelivat lumiautolla kaikkein hurjimmasta hyppyristä. Kolmannessa tarinassa Pikkiriikki ja Pöjöläinen ryhtyivät tontuiksi ja "Räkä-Eetukin" sai paketin, vaikka ei kyllä tarvinnut Pikkiriikin mielestä. En lukenut tuota haukkumanimeä ollenkaan ääneen lapsille, sillä ryhmässämme oli Eetu-niminen poika. Tiedän, että nimitys olisi tarttunut, ja hän olisi koko loppuikänsä tuon niminen.

 

Minusta lastenkirjojen kirjailijoiden pitäisi olla varovaisempia haukkumanimien kanssa, eikä luoda hahmoja, joita haukutaan. Se nimittäin johtaa lasten puheisiin, ja jos kirjoissakin nimitellään, he luulevat, että niin voi tehdä, vaikka aikuiset kuinka pitäisivät niitä esimerkkinä ja sanoisivat, että se on rumaa, eikä niin saa tehdä.

 

Tämä satukirja oli hauska ja huumorintajuinen. Prinsessa Pikkiriikki osoittaa olevansa välillä tuhma, joten kirjasta on helppo puhua lasten kanssa, kun jokainen lapsi osaa olla joskus sellainen kuin Pikkiriikki, välillä kiltti, välillä ilkeä ja tuhma, välillä rasittava ja välillä ihana.

 

Nyt tämä kirja on lopussa. Kun sinä käännät sivua, ei siellä ole enää yhtikäs mitään, mutta avaapas mitä? Sinä voit itsekin keksiä tarinoita kuunneltavaksi ja luettavaksi.

 

Hannele Lampela, Prinsessa Pikkiriikin talvi

kuvitus Ninka Reittu

Otava 2017

s. 58

lastenkirja

Hannele Lampela: Lumikuningattaren lumous

2021 kirjat

 

Airth Rennie: Pimeyden virta

Audrain Ashley: Lapsi rakas

Bakkeid Heine: Meren aaveet

Björkstrand Gustav: Maria Åkerblom – Elämän ja kuolemanlähettiläs

Boström Knausgård Linda: Lokakuun lapsi

Braithwaite Oyinkan: Sisareni, sarjamurhaaja

Brunk Holmqvist Karin: Pieni potenssipuoti

Fitzek Sebastian: Potilas

Fitzek Sebastian: Matkustaja 23

French Nicci: Keskiviikkoa odottaessa

Fricke Lucy: Tyttäret

Gornick Vivian: Toisissamme kiinni

Griffiths Elly: Maan alla

Hayden Torey: Aavetyttö

Heyse Paul: Unohtumattomia sanoja

Higasino Keigo: Uskollinen naapuri

Hiidensalo Venla: Suruttomat 

Holmberg Niillas: Halla Helle

Härkönen Anna-Leena: Olis niin kiva ja muita kirjoituksia

Jansson Anna: Katoavat jäljet

Kanto Anneli: Veera Virtanen ja esikoulu

Kanto Anneli: Veera Virtanen ja kiusaaja

Karppinen Riikka ja Joonas Lehtonen: Sodankylän Jeanne d´Arc

Kauranen Anja: Sonja O kävi täällä

Kelly Erin: Myrkkypuu

Kilpi Marko: Kuoleman kosketus

Kilpi Marko: Kuolemanlaakso

Laitila Inka-Maria ja Tarja Strandén: Tukaattityttö

Lampela Hannele: Prinsessa Pikkiriikin talvi

Magga Inga: Varjonyrkkeilijä

Marttinen Annamari: Häiriömerkintä

Marttinen Tittamari: Ikioma perheeni

McGrath M. J.: Lumipoika

Moyes Jojo: Tähtien antaja

Portin Anja: Radio Popov

Powers Richard: Ikipuut

Romanova Moa: Paniikkiprinsessa

Rous Emma: Täydelliset vieraat

Safak Elif: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossamaailmassa

Sarenbrant Sofie: Häpeänurkka

Schulman Alex: Eloonjääneet

Sebold Alice: Oma taivas

Setterfield Diane: Kolmastoista kertomus

Slaughter Karin: Vaikeneva vaimo

Springora Vanessa: Suostumus

Tevis Walter: Musta kuningatar

Tikka Marko ja Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit

Tola Joonatan: Punainen planeetta

Ware Ruth: Lumimyrsky

Wells Benedict: Yksinäisyyden jälkeen

Whitehead Colson: Maanalainen rautatie

Wingate Lisa: Ennen kuin olimme sinun

 

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Andreas Schlieper ja Heike Reinecke: Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä

 


”Kissani on paskonut arkistooni. Se kiipesi minun Golden State Sunkist-appelsiinilaatikkooni ja sonti runojeni päälle, alkuperäisille runoilleni, joita säilytin yliopiston arkistoa varten. Tämä yksikorvainen, lihava musta kriitikko pani välit poikki kanssani.” Charles Bukovski On Cats-kokoelmassa.

 

Saksalainen kirjailijapari, Andreas Schlieper ja Heike Reinecke, on kirjoittanut ihastuttavan tietokirjan Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä. Yllä olevasta lainauksesta käy ilmi, että yksi kissojen omistajista, tai voiko kissoja ylipäätään kukaan omistaa, vai onko asia päinvastoin, oli runoilija Charles Bukovski.

 

Kun hän sinä iltana oli istunut isossa tuolissa lukemassa Boise vierellään, hän oli ajatellut, ettei hän tiennyt mitä hän tekisi, jos Boise kuolisi. Kissan teoista ja epätoivosta hän päätteli, että kissalla oli samat tunteet miestä kohtaan. Ernest Hemingway, Saaret ja virta 1951.

 

Kirjasta löytyy useita kirjailijoita mm. Ernest Hemingway, joka rakennutti kymmenille kissoilleen oman tornin, josta heillä oli vapaa kulku muuhun taloon ja ulos. Hemingway oli tunnettu Polydak-kissoista, joilla voi olla etutassuissaan jopa seitsemän varvasta. Rakkain hänelle oli Boise, jota Hemingway kutsui Veljeksi.

 

”Ooh you make me so very happy – you give me kisses. And I go out of my mind – ooh ooh. And then you make me slightly mad, when you pee all over my Chippendale suite.” Freddy Mercury

 

Rakkaus kissoihin näkyi kirjailijoiden teoksissa. Queenin laulaja Freddy Mercury kirjoitti lauluihinsa rakkaudestaan kissoja kohtaan. Hän omisti sooloalbuminsa Mr. Bad Guy kissoilleen Jerrylle, Tomille, Oscarille ja Tiffanylle. Yllä olevassa säkeessä Mercury laulaa kissalleen Delilahille.

 

Kirjasta löytyy etupäässä miespuolisia kissaihmisisiä, joita kirjassa on 25. Taiteilija Frida Kahlo on päässyt tähän edesmenneistä kissaihmisistä kertovaan teokseen. Hän maalasi tauluihinsa eläimiä, joiden joukosta löytyi kissojakin. Muita naispuolisia kissaihmisiä kirjassa ovat Rosa Luxemburg, Doris Lessing, Patricia Highsmith ja Sidonie-Gabrielle Collette.

 

”Sun täytyy tietää kissan herkkuruoka / kaviaari taikka kinkkuvuoka, / lohiterriini tai äyriäinen - / kaikilla on maku yksityinen.”  T.S. Eliot

 

Toivottavasti kaikki ovat kuulleet Cats-musikaalista. Näin sen Lontoossa vuonna 1995. Aivan uskomattoman ihana musikaali, joka on tehty kirjailija T. S. Eliotin runokirjasta Kissojen kielen kompasanakirja (1939). Musikaalia on esitetty myös Suomessa.

 

Onpa kirjaan päässyt myös yksi näyttelevä kissa nimeltään Orangey. Hän esiintyi seitsemässä Hollywood-elokuvassa mm. Aamiainen Tiffanylla, Katinkultaa, Anne Frankin päiväkirja, Mies joka kutistui. Lisäksi hän esiintyi tv-sarjassa.

 

Suosittelen Andreas Schlieperin ja Heike Reinecken tietoteosta Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä kaikille esim. historiasta ja eläimistä pitäville lukijoille. Jo kirjan kansikuvasta näkee, että kirjassa on mukavasti tietoa ja huumoria kissaihmisistä ja heidän kissoistaan.

 

Andreas Schlieper ja Heike Reinecke, Kuuluisat kissat ja heidän ihmisensä

suom. Heli Naski

Bazar 2020

s. 211 + kirjallisuutta + kirjoittajat + lainaukset

Tietokirja


maanantai 22. helmikuuta 2021

Mattias Edvardsson: Hyvät naapurit

 


En hengitä. Jalkani jatkavat polkemista. Laskeudun satulasta ja tuijotan siniseen valoon.

Keskellä katua lojuu punainen polkupyörä. Se näyttää rusentuneelta, renkaat ovat vääntyneet ja ohjaustanko sojottaa ylöspäin.

 

Ruotsalaisen Mattias Edvardssonin jännityskirja Hyvät naapurit kertoo nimensä mukaisesti naapuruksista. Mikael ja Bianca lapsineen muuttivat Tukholmasta rauhalliseen Skåneen. Naapureikseen he saivat yksinhuoltajaäidin teini-ikäisen poikansa kanssa. Kirjan kertojina toimivat Mikael, Jacqueline ja hänen poikansa Fabian. Kirjan tarinaa kerrottiin ennen ja jälkeen onnettomuuden.

 

En ole ikinä tykännyt samoista jutuista kuin muut saman ikäiset. Kun lapset päikkärissä leikkivät kotia, istuin aina vieressä ja mietin, olinko vahingossa joutunut väärälle planeetalle.

 

Mikael oli liikunnanopettaja, ja Fabian oli hänen oppilaansa. Fabianin kanssa oli todella paljon ongelmia, sillä muut oppilaat vierastivat häntä ja hän joutui kärsimään armottomasta kiusaamisesta. Fabianilla oli taito iskeä takaisin. Sovitteluja oli paljon ja lopulta Mikaelista tuli Fabianin mentori. Fabian oli älykäs, joten siitä ei ollut kyse. Hänellä oli vain omat tapansa, eikä äiti ollut suostunut pojan diagnosointiin.

 

Mitä voi tehdä, jos huomaa, että omassa lapsessa on jotain vialla, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi?

 

Jacqueline joi liikaa. Hän vaihtoi miehiä lennosta, eikä häntä haitannut, oliko miehet varattuja tai ei. Kun Jacqueline saapui paikalle, missä oli ihmisiä, kukaan ei kyennyt katsomaan muita kuin häntä. Hän oli magneetti ja hän tiesi sen ja käytti tilanteita hyväkseen. Muut naiset eivät voineet sietää häntä, eivätkä hänen poikaansa.

 

Näistä asetelmista Mattias Edvardsson kutoi psykologisen kudelmansa, jossa tarkasteltiin kyseisten henkilöiden ajatuksia ja tekoja. Miltä tuntui olla massasta poikkeava nuori, joka kaipasi isähahmoa elämäänsä, sillä äidistä ei ollut takeita, mitä hän kulloinkin teki? Miltä tuntui olla äiti pojalle, joka järjesti koko ajan hankaluuksia tai joutui itse niihin koko ajan? Miltä tuntui olla mies, jonka ajatuksissa oli heti ensi katseesta upea naapuri?

 

Mattias Edvardsson on taitava ihmiskuvaaja ja juonien punoja. Tällä kertaa arvasin juonikuviot ja toivoin tietysti niihin muutosta, mutta viihdyin todella hyvin tarkkailemassa naapurustoa. Onnettomuudet seurasivat toisiaan, ja uhkaavia tilanteita esiintyi jatkuvasti. Skåne ei ollutkaan hiljainen ja rauhallinen asuinpaikka, kuten Mikael vaimoineen oli toivonut.

 

Mattias Edvardsson, Hyvät naapurit

suom. Outi Menna

Like 2021

s. 377

Goda grannar 2020

 

Edvardsson Mattias: Melkein tosi tarina
Edvardsson Mattias: Aivan tavallinen perhe



lauantai 20. helmikuuta 2021

Lucy Fricke: Tyttäret

 

Tämä kaupunki oli lohduton diiva, läpeensä törkyinen, piti puhtaana vain kirkkonsa ja antoi niiden ulkopuolella pulujen paskoa jokaisen maailmanperintökohteen päälle.

 

Saksalaisen Lucy Fricken teos Tyttäret kertoi Bettystä ja Marthasta. He olivat ystävykset jo nuoruudesta, nyt nelikymppisiä. Martha pyysi Bettyä kuskiksi, sillä hänen isänsä halusi Sveitsiin viettämään viimeistiä elinpäiviään, mutta se oli tuolta huijari-isältä aikamoinen keksintö. Isä halusi matkata ihan muualle. Se oli vain varmaa, että hänellä ei ollut enää kovin pitkää elinaikaa edessään.

 

Martha ja minä tutustuimme toisiimme kaksikymmentävuotiaina, olimme tuolloin jo irrottaneet alkuperämme itsestämme, emme siististi mutta määrätietoisesti, ja tajusin vasta nyt, tässä asunnossa, näissä kolmessa ahtaassa huoneessa, joiden seinät olivat tupakansavusta ruskeat, että se, mikä meitä sanattomasti yhdisti, oli juuri tuo menneisyys.

 

Kirjan kuskina ja kertojana toimi Betty, baarivarpunen, matkalintu, ikuinen etsijä. Hänkin siis etsi jotakin tältä tulevalta matkaltaan, menneisyyden haamua. Ihmistä, joka oli lapsuudessa merkittävä. Ihmistä, joka antoi lapsuudessa turvaa ja aikaa. Ihmistä, jota rakasti, vaikka ei ollut nähnyt häntä kymmeniin vuosiin.

 

Kun Kurt pystyi jälleen puhumaan, hän sanoi: ”Hyvänen aika Betty, teidän ajotavallanne olisin voinut jättää tuhlaamatta Sveitsiin.”

 

Kirjasta nousee esille omanlainen musta huumori. Marthan isä huijasi vielä satoja kilometrejä molempia naisia puhumalla Sveitsistä. Betty oli räväkkä kuski, kun taas Martha oli lopettanut ajamisen kokonaan. Kurt puolestaan passautti itseään tyttärellään pahemman kerran.

 

Matka suuntasi siis ihan muualle kuin Sveitsiin ja naiset pääsivät Kurtista joksikin aikaa eroon. Juonikas ja kekseliäs tarina, jossa pääosa oli  ystävyydellä ja isän kaipuulla.

 

Lucy Fricke, Tyttäret

suom. Anne Kilpi

Huippu 2020

s. 271

torstai 18. helmikuuta 2021

Gustav Björkstrand: Maria Åkerblom - Elämän ja kuoleman lähettiläs

 


Maria Åkerblomin elämä ja toiminta on kiehtonut minua lapsuudestani saakka. Kuulin usein siitä, kuinka hän ratsasti kotikaupunkini Kokkolan halki, vakuutti kuulijoilleen olevansa Jumalan lähettiläs ja muutti kannattajineen Helsinkiin. Vielä kiehtovampia olivat dramaattiset kuvaukset siitä, miten hän hyppäsi junasta, karkasi Kokkolan raatihuoneesta ja pakeni Hämeenlinnan vankilasta.

 

Gustav Björkstrandin elämäkerta Maria Åkerblomista on ollut lukulistallani kirjan julkaisemisesta lähtien. Maria Åkerblom (14.9.1898-25.2.1981) kuuluu ehdottomasti samaan naissarjaan kuin mistä Maria Pettersson kirjoitti tietoteoksessaan Historian jännät naiset. Maria teki itsestään kuuluisan hinnalla millä hyvänsä.

 

Maria Åkerblomista on olemassa valtavasti tietoa mm. sanomalehdissä ja oikeudenpöytäkirjoissa. Hän oli hypnoottinen manipuloija, joka toimi sisällissodan aikoihin unissasaarnaajana ja Jumalan lähettiläänä. Taitojaan hän käytti perustamalla yhteisön kannattajiensa kanssa. Kannattajat antoivat kaiken omaisuutensa yhteisölle ja tekivät mitä tämä huikenteleva nainen pyysi, käski tai komensi tekemään, jopa rikoksia.

 

Vankeuden aikana Maria Åkerblomia yritettiin tutkia, mutta lääketieteen asiantuntijoiden oli vaikea arvioida hänen terveydentilaansa. Lapinlahden lääkärit päättelivät, että Åkerblomissa ilmenee ”korkea-asteista hysteerisluonteista psyykkistä rappeutumista” ja että hänen on sen vuoksi katsottava olevan täyttä ymmärrystä vailla. Åkerblomilaiset pyysivät kuitenkin toista lausuntoa professori Ernst Ehrnroothilta. Hän totesi Åkerblomin olevan yksinkertainen ja vaatimaton nainen, joka pystyy keskustelemaan loogisesti, vaikka hänen tunne-elämänsä alueella ilmeneekin psykopaattisia piirteitä.

 

Maria Åkerblom pyöritti useita rooleja kuulijoidensa mukaan, ja jopa lääkärit tulivat huijatuiksi. Vankilasta päästyään åkerblomilainen herätysliike oli loppunut ja jäljellä olivat vain uskollisimmat kannattajat. Tämä ei hidastanut Mariaa, vaan hänestä tuli menestynyt liikenainen ja kennelin pitäjä, sillä eläimet olivat hänelle tärkeitä. Maria piti jopa kahta leijonan pentua lemmikkieläiminään, kunnes siitä tuli kielto.

 

Gustav Björkstrandin elämäkerta Maria Åkerblomista on runsas ja rehevä kuin itse kohdekin. Teos sisältää monipuolisesti mm. valokuvia, lehtileikkeitä, julkaisuja, kirjeenvaihtoa ja Åkerblomin itse runoilemia lauluja. Teksti on helppolukuista ja kertoo kiinnostavasti Marian köyhästä lapsuudesta torpparin tyttärenä, nuoruudesta herätysliikkeen vaiherikkaana perustajana ja koko Suomea kiinnostavana vankina ja vankikarkurina. Marian   loppuelämäkin päätyi usein lehtien palstoille.

 

Björkstrand teki åkerblomilaisuudesta historian ja kirkkohistorian pro gradut sekä kirkkohistorian lisensiaattityön ja tohtorinväitöskirjan. Uskon, että tutkimustyön aineisto on ollut todella laaja ja mielenkiintoinen. Tässä elämäkertateoksessa käydään läpi Maria Åkerblomin elämä lapsuudesta kuolinvuoteelle. Kirjan sivuilta voi lukea myös muista samoihin aikoihin vaikuttaneista suomalaisista naispuolisista herätysliikkeiden johtajista. Maria kiehtoi ja kieputti myös pappeja. Jotkut heistä olivat kannattajia, jotkut vastaan, samoin kaikki muutkin, jotka tämä karismaattisen julistajan kohtasivat. Marian elämä on kiehtonut näytelmäkäsikirjoittajia ja hänestä on tehty myös elokuva nimeltään Marian paratiisi (2019).

 

Gustav Björkstrand, Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs

suom. Mirja Hovila

Schildts 2011

s. 314 + kuvia + lähdekirjallisuus

Elämäkerta

Tietokirja


tiistai 16. helmikuuta 2021

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä

 

Jokainen haluaa uskoa, että elämä kantaa, tapahtuipa mitä tahansa. Minä en silloin uskonut. En usko vieläkään, että se kantaa aina. Joskus käy niin, ettei se kanna ja ihminen romahtaa kaikkien rakenteiden läpi.

 

Annamari Marttisen uusin romaani Häiriömerkintä kertoo talousahdinkoon joutuneesta yksinhuoltajasta. Aihe on pelottava. Miten selvitä työttömyydestä ja kahden asunnon loukusta, kun rahaa ei ole? Karoliina oli töissä, kun hän päätti vaihtaa kaksionsa kolmioon. Kiinteistönvälittäjän suostuttelujen vuoksi hän osti kolmion, ennen kuin kaksio oli mennyt kaupaksi. Kaksio ei mennyt kaupaksi. Kolmiossa oli aloitettu keittiöremontti ja Karoliina oli ostanut uudet huonekalut kolmioon. Laskuja alkoi tulvia postilaatikosta. Sitten perintälaskuja. Tilanne oli kauhea.

 

Koska pakkoni oli pakko, sellaisena kuin pakko on, pakko tarkoittaa sitä, että mikään ei jousta, mistään ei voi antaa periksi, mikään ei järkähdä, mikään ei muutu toiseksi, valehtelin työpaikastani. Että minulla oli edelleen työpaikka.

En tiedä edelleenkään oliko se rikos.

Jos on, niin olen rikollinen.

 

Marttisella on taito kirjoittaa siten, että tilanteet kasautuvat ja päähenkilöt joutuvat mahdottomiin tilanteisiin. Karoliina linnoittautui kotiinsa, eikä puhunut tilanteestaan kenellekään pitkään aikaan. Häpeä oli valtava. Pikavipit seurasivat toisiaan. Asuntojen vastikkeet, lainat ja korot jäivät maksamatta. Sähkölaskut jäivät maksamatta. Ylipäätään laskut jäivät maksamatta. Elämästä oli kadonnut ilo. Elämä mustui.

 

Marttinen kirjoittaa aiheesta hyvin aidonoloisesti ja luin eräästä lehdestä, että hänelläkin oli omakohtainen kokemus taustalla taloudellisesta ahdingosta. Kukaan ei voi syytellä ihmistä, joka joutuu taloudelliseen ahdinkoon, sillä se voi kohdata ihan ketä tahansa. Jopa kansanedustajista löytyy henkilöitä, jotka ovat joutuneet elämään pikavipeillä jostakin syystä ja elämästä on kadonnut taloudellinen turva, vaikka saavat suurta palkkaa. Suuri palkka ja omaisuus eivät kerro sitä, miten ihminen selviytyy arjesta taloudellisesti.

 

Kun olin eron jälkeen yksinhuoltajana, minulle jäi vastuu myös asuntolainasta. Loppujen lopuksi asuntolaina ei juurikaan lyhentynyt vuosien mittaan, sillä korkomenot olivat todella suuret. Yhdellä palkalla piti elättää lisäksi kolme lasta. Elimme tiukasti palkasta toiseen. Se oli köyhää aikaa ja onneksi en jäänyt työttömäksi tai sairastunut eikä muita katastrofeja ilmestynyt. Tiesin kyllä, että moni asunnonvaihtaja oli kahden asunnon loukussa. Kun minulla oli asunnonvaihtoaika, en tehnyt lopullisia kauppoja ennen vanhan asunnon myyntiä.

 

Ihailen Marttisen tapaa kirjoittaa aiheista, jotka ovat tiukasti kiinni nykyajassa ja sen ongelmissa.

 

Annamari Marttinen, Häiriömerkintä

Tammi 2021

s. 325

 

Annamari Marttinen: Korsetti 

Annamari Marttinen: Vapaa
Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla 

Annamari Marttinen: Törmäys

Annamari Marttinen: Kuu huoneessa 

Annamari Marttinen: Tässä meillä on kaikki nyt 

sunnuntai 14. helmikuuta 2021

Jojo Moyes: Tähtien antaja

 


”Mitä liikkuva kirjasto käytännössä tarkoittaa? Mitä ratsastava kirjastonhoitaja tekee?”

”Se tarkoittaa sitä, että kirjastonhoitajat ratsastavat syrjäseuduille viemään luettavaa kansalaisille, jotka eivät pääse piirikunnan kirjastoihin esimerkiksi heikon terveydentilan, raihnaisuuden tai kulkuneuvon puutteen vuoksi.”

 

Jojo Moyesin superihana teos Tähtien antaja sijoittui 30-luvun lopun Kentuckyyn, jonne toinen kirjan päähenkilöistä, Alice, matkasi Englannista vastavihityn miehensä kanssa. Alice huomasi nopeasti avioliiton muuttuneen tosi oudoksi, mutta hän sai joutilaisiin päiviinsä pian uutta haastetta liikkuvana kirjastonhoitajana. Hän oli ratsastanut lapsesta asti, joten piti vain opetella tuntemaan vuoristoinen maasto ja sen ihmiset. Jokaisen luokse ei voinut mennä, sillä vuoristo kätki kaikenlaista hämärää sisäänsä.

 

Työparikseen Alice sai Margeryn, joka tutustutti hänet vuoristoon ja siellä asuviin henkilöihin. Paikalliset vierastivat aluksi Alicea ja hänen ylhäistä englantilaista aksenttiaan, joka aiheutti heissä hilpeyttä. Alicen sydämellisyys sulatti pian paikalliset puolelleen, ja Margerysta tuli lopulta Alicen sydänystävä. Kirjan yksi tärkeimmistä teemoista oli ystävyys ja sen kantava voima, joten Tähtien antaja sopii todella hyvin ystävänpäiväkirjaksi.

 

”Olet harva se aamu kuin vankilasta vapautunut vanki.” Margery siemaisi kahviaan ja katsoi tielle. ”Joskus minusta tuntuu, että rakastat vuoria yhtä paljon kuin minä.”

Alice potkaisi pikkukiveä kantapäällään. ”Minusta tuntuu, että ne ovat lempipaikkani koko maailmassa. Siellä ylhäällä olen vain jotenkin… enemmän oma itseni.”

 

Nykyisin kirjastot ja kirjastoautot ovat yleisiä ja äänikirjoja saa lainattua netin kautta kirjastoista. Kirjojen lainaamisesta on tullut helppoa. Kirjoja ei myöskään sensuroida kovin helposti, mutta toista oli noin 80 vuotta sitten. Osa kentuckylaisista miehistä olisi halunnut, että kotona luetaan vain Raamattua. Muu ei ollut heidän mielestään tarpeen naisille ja lapsille. Kirjan taustalta löytyy oikea Työllistämisvirasto WPA:n Liikkuva kirjasto-hanke (Horseback Librarian programme) vuosilta 1935-43.

 

Tähtien antajan toinen päähenkilö, Margery, oli reipasotteinen sukunsa viimeinen elossaoleva, luontoa rakastava nainen, joka ei halunnut sitoutua kehenkään. Hän rakasti kuitenkin Sveniä ja Sven häntä. Tulistuvan luonteensa ja sukunsa tekojen tähden Margery joutui kirjassa todella pahaan pulaan, mutta hänellä oli hieno motto, jonka hän oli opettanut myös ystävälleen Alicelle.

 

Joka ikisestä tilanteesta pääsee pois. Vaikka se tuntuisi kuinka rumalta. Siltä, että maa pettää jalkojen alta. Ulospääsy löytyy aina.

 

Jojo Moyesin Tähtien antaja oli huikean hyvä tarina Appalakeilta, jossa luonto oli uskomattoman villiä ja kaunista ja jossa osa ihmisistä kaipasi kirjojen tarinoita ja osa vihasi niitä. Ihastuin jo ensimmäiseen lukemaani Moyesin teokseen ja nyt olen lukenut melkein kaikki suomennokset. Toivon Tähtien antajalle kimaltelevaa tähtisadetta ja runsaasti lukijoita.

 

Jojo Moyes, Tähtien antaja

suom. Heli Naski, ihana suomennos!

Gummerus 2020

s. 441

The Giver of Stars 2019

Liikkuva kirjasto

Ystävyys

Rakkaus

 

Jojo Moyes: Jos olisit tässä
Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä 

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Jojo Moyes: Ne jotka ymmärtävät kauneutta

Jojo Moyes: Elä rohkeasti

 

     Hyvää ystävänpäivää!



lauantai 13. helmikuuta 2021

Blogistanian Finlandia, Globalia, Tieto ja Kuopus 2020

 


Blogistanian Finlandia

 

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa  3p.

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjat  2p.

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade 1p.

 

 

Blogistanian Globalia

 

Delia Owens: Suon villi laulu 3p.

Colson Whitehead: Nickelin pojat 2p.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge 1p.

 

 

Blogistanian Tieto

 

Maria Pettersson: Historian jännät naiset 3p.

Noah Trevor: Laiton lapsi –Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa 2p.

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta 1p.

 

 

Blogistanian Kuopus

 

Anja Portin: Radio Popov  3p.

Laura Ruohonen: Otus opus  2p.

Meri Luttinen: Myrskynsilmä  1p.

 

 

Kiitokset Blogistanian 2020 Globalia, Tieto ja Kuopus vetäjille! Finlandian vetäjät eivät hyväksyneet ääniäni, joka harmittaa minua kovasti, sillä Kinnusen teos olisi silloin voittanut äänestyksen.

keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

 

Sanoilla on erityinen mahti. Asiantuntijan käsissä, taitavasti käsiteltynä, ne sieppaavat ihmisen vangiksi. Kietoutuvat hänen jäsentensä ympärille kuin hämähäkin seitti, ja kun hänet on kahlehdittu niin, ettei hän pysty enää liikkumaan, ne lävistävät hänen ihonsa, tunkeutuvat hänen vereensä ja turruttavat hänen ajatuksensa. Ne tekevät taikojaan ihmisen sisällä.

 

Diane Setterfieldin esikoiskirja Kolmastoista kertomus teki taikojaan minun mielikuvitukselleni, kietoutui ajatuksiini ja koukutti lukemaan aina eteenpäin, kunnes käänsin kirjan takakannen kiinni. Ihastuttava sukutarina suoraan Yorkshirestä, jossa asusti kirjailija Vida Winter. Winter lähetti kirjeen kirjan toiselle päähenkilölle Margaret Lealle, jossa pyysi tätä kirjoittamaan elämänkertansa. Kukaan ei tiennyt Winterin oikeasta elämästä mitään, sillä hän oli sepustanut kysyjille joka kerta erilaisen tarinan.

 

Vida Winterin ulkoista olemusta ei ollut luotu piilotettavaksi. Hän oli kuningatar, velho tai jumalatar jostakin muinaisuudesta. Hänen vartalonsa erottui kuninkaallisen ryhdikkäänä runsaiden pönäköiden, violettien ja punaisten tyynyjen keskeltä. Hänen hartioilleen oli kiedottu ja poimuteltu turkoosin ja vihreän kirjava vaate ei pehmentänyt hänen ankaria piirteitään. Hänen kuparinkiiltävät hiuksensa oli taivuteltu hienosti laineille ja kiharoille. Hänen kasvonsa, täynnä mutkaisia viivoja kuin kartassa, oli puuteroitu kalpeiksi, ja kalpeutta korostettu räikeällä huulipunalla.

 

Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus sukelsi kirjailija Vida Winterin menneisyyden saloihin, joita riitti runsaasti. Alkuun Margaret oli epäileväinen, sillä hän ei halunnut kirjoittaa jälleen yhtä uutta totuuden vastaista elämäkertaa Winteristä, vaan halusi kertoa totuuden. Hän sai kolme salaisuutta, joista tutkia olivatko ne totta.

 

Ruskeapukuinen mies oli siis vain Vida Winterin mielikuvituksen tuote. Niin tietenkin. Vida Winter oli juonenpunoja. Tarinankertoja. Satutäti. Valehtelija. Ja minuun syvästi vaikuttaneen pyynnön – kertokaa minulle totuus – oli esittänyt mies, joka ei edes itse ollut totta.

En osannut selittää, miksi pettymys tuntui niin karvaalta.

 

Kirjan tarinassa liikuttiin kartanomaisemissa, huolettomien ja joutilaiden ihmisten tehdessä mitä halusivat. Voisi luulla, että elämä olisi ollut ihanaa, helppoa ja kaunista, mutta kartanossa asuvien henkilöiden salaisuuksiin kuului mm. väkivaltaa, insestiä, pyromaniaa ja raiskauksia. Yllä olevassa lainauksessa oli ruskeapukuinen mies, joka oli kyllä olemassa, mutta siitä voit lukea kirjasta lähemmin. Suosittelen tätä teosta kartanoromantiikan ystäville, vaikka se romantiikka vilahtelee vain sivuhuomautuksina, melkein huomaamatta ohitse. Kirjasta on tehty myös tv-elokuva (2013), jonka pääosissa olivat Vanessa Redgrave, Olivia Coleman ja Sophie Turner.

 

Diane Setterfield, Kolmastoista kertomus

suom. Salme Moksunen

Tammi 2007

s. 419

The Thirteenth Tale 2006

Esikoisteos

Kartanoromantiikka

Kaksoset

Oma kirjahylly

maanantai 8. helmikuuta 2021

Vanessa Springora: Suostumus

 


Vuosikausia kiersin kehää häkissäni, ja uneni olivat yhtä kostoa ja murhaamista, kunnes ratkaisu tuli silmieni eteen itsestäänselvänä: aja saalistaja omaan ansaansa, sulje hänet kirjaan.

 

Ranskalaisen Vanessa Springoran esikoiskirja Suostumus on omaelämäkerta. Kirjassaan Springora kertoi, miten hän joutui pedofiilin suostuttelujen ansaan ja seurusteli kyseisen miehen kanssa, joka oli kuuluisa kirjailija Ranskassa. Tuo kyseinen iljettävä pedofiili kirjoitti päiväkirjoihinsa mitä teki alaikäisten tyttöjen ja poikien kanssa ja lopulta kirjoitti heistä kirjoja, jotka jopa palkittiin.

 

Kirjeitä tuli sittemmin lukuisia, ne olivat sametinpehmeitä ja niissä kehuttiin minut maasta taivaisiin. Tärkeä yksityiskohta: G. teitittelee minua kuin olisin aikuinen.

 

Kaikki tiesivät mitä mies teki, mutta siihen ei puututtu. Mies oli sanataituri ja puhui poliisit ja kriitikot ympäri. Hän sai elostella rauhassa ja pilata lasten elämät. Vanessa Springora oli vasta 13-vuotias, kun mies aloitti ns. lemmenpuuhansa hänen kanssaan. Samanaikaisesti hänellä oli useita muitakin lapsia. Hän kirjoitti lapsille ja pyysi heitä kirjoittamaan hänelle. Lopulta hän käytti näitä kirjeitä kirjoissaan, samoin lasten kuvia.

 

Kun olen tarttunut syöttiin, G. ei aikaile. Hän väijyy minua kadulla, vahtii korttelia ja koettaa järjestää yllätyskohtaamisen, joka tosiaan pian tapahtuukin.

 

Kirjan tarina on kammottava. Se on iljettävä. Se on oksettava. Ajattelin, että en pysty lukemaan sitä, mutta sivuja ei ole paljon. Pedofiili oli hioutunut mestariksi. Lisäksi hän oli kuuluisa ja hän esiintyi mediassa, jossa hän kertoi mehukkaita yksityiskohtia kenenkään kieltämättä hänen tekojaan tai sanojaan. Springoralla ei ollut keinoja pysäyttää miestä. Mies sai jatkaa elostelujaan ja hänen stalkkaustaan. Kirjeitä tuli jopa hänen työpaikoilleen ja sähköposteja hänen esimiehelleen.

 

Pedofiilien kitkeminen yhteiskunnasta on niin kauan vaikeaa, kun aiheesta ollaan hiljaa. Springora on antanut yhden näkökulman pedofiilin ansaan joutumisesta. Hän on nimennyt rohkeasti pedofiilin, joka käytti häntä hyväkseen, ei pelkästään fyysisesti, vaan henkisesti pahoinpitelemällä vuosikausia retostelemalla mediassa suhteellaan häneen, 13-14-vuotiaaseen tyttöön.

 

Yksi asia on nykyään muuttunut, ja siitä G:n kaltaiset miehet moittivat nykypuritanismia. Nimittäin se, että siveyskäsitysten vapauduttua myös uhrien ääni pikkuhiljaa vapautuu.

 

Vanessa Springora, Suostumus

suom. Lotta Toivanen

Wsoy 2021

s. 175

Le Consentement 2020

Omaelämäkerta

Pedofilia


lauantai 6. helmikuuta 2021

M.J. McGrath: Lumipoika

 

Mökin katolle oli kertynyt ohut kerros lunta, mutta seinän vierustat olivat paljaat. Vaikutti siis siltä, että mökki oli ollut paikallaan edellisestä lumisateesta saakka, mutta ei paljon kauempaa. Mökille ei johtanut eikä sen ympärillä ollut ihmisen tai eläinten jälkiä. Pikkuinen mökki kökötti paikallaan lumen keskellä kuin olisi ollut siinä aina, aivan kuin se kuuluisi johonkin toiseen todellisuuteen ja siinä asuisi pienen pieniä keijukaisia.

 

Englantilaisen M.J. McGrathin jännityskirja Lumipoika sijoittui Alaskan lumisiin ja kylmiin olosuhteisiin. Lunta ja pakkasta oli ihan reilusti. Alaskan asukkaat ovat tottuneet kylmiin olosuhteisiin ja pukeutuvat aina lämpimästi. Kirjan päähenkilö inuiitti Edie Kiglatuk oli tullut kotiseudultaan Anchorageen, sillä hän oli avustamassa ex-miestään, kun tämä osallistui legendaariseen koiravaljakkokilpailuun.

 

Edie ei ollut tottunut kaupunkiolosuhteisiin, joten hän lähti ulos luontoretkelle, josta hän teki ikävän löydön. Tuo löytö johdatti hänet erään rikollisjärjestön jäljille. Joku ylempi taho johti ja hallitsi järjestöä, sekä yritti estää Edien tutkimuksia, mutta pieni ja voimakastahtoinen Edie halusi oikeutta heille, jotka joutuivat kärsimään rikollisten käsissä. Kirjan vahvin teema oli ihmiskauppa, mutta luin kiinnostuneena kirjan kuvauksia Alaskan olosuhteista, ihmisistä ja eri kulttuureista ja niiden tavoista.

 

”Me ei tykätä siitä, että ulkopuoliset tunkeutuvat alueellemme luvatta, ei siinä muuta. Jos olisin sinä, en suuntaisi takaisin näille kulmille lähiaikoina.” Niine hyvineen mies irrotti otteensa jarrusta, napsautti visiirin kiinni ja painoi kaasua. Moottorikelkka lähti liukumaan eteenpäin ja Edie seurasi, kuinka kaksi matkaajaa katosivat metsän varjoihin.

 

Kirjan yksi juonikuvio oli Anchoragissa elävä uskonnollinen lahko, joka herätti vihaa paikallisissa ja sitä vihaa lietsoi kirjan rikollisjärjestö peittääkseen omia ilkeitä puuhiaan. Edien tekemä löytö pelotti rikollisjärjestöä, sillä vaalit lähestyivät, eikä mikään eikä kukaan saanut pilata niitä. Eräs lahkolainen vangittiin syyllisenä ja kaikki vaikuttivat hengähtävän helpotuksesta, mutta pian tehtiin toinen löytö. Jostakin syystä poliisi oli tyytyväinen siihen, että heillä oli syntipukki, mutta ei ollut kauan…

 

Alaskan hyytävän kylmä ilmasto meinasi käydä jopa kylmyyteen tottuneelle Edielle ylivoimaiseksi, kun hän joutui yllättäen vähissä vaatteissa keskelle lumista merta, mutta siitä voit lukea tästä jännittävästä kirjasta. Kirja on jatkoa aiemmin ilmestyneelle jännityskirjalle Jään muisti. M.J. Grathin Lumipoika on sekoitus kansainvälistä ihmiskauppaa, eristäytynyttä uskonlahkoa, kieroa politiikkaa ja järjestäytynyttä rikollisuutta arktisissa olosuhteissa.

 

M.J. Grath, Lumipoika

suom. Anu Turunen

Like 2013

s. 354

Boy in the Snow 2011

Trilleri

Alaska

Talvi

keskiviikko 3. helmikuuta 2021

Richard Powers: Ikipuut

 



On kastanjoiden aika.

Ihmiset kivittävät jyhkeitä runkoja. Pähkinät putoavat heidän ympärilleen ihanana raekuurona. Tänä sunnuntaina satoa korjataan lukemattomissa paikoissa Georgiasta Maineen. Concordissa Thoreau on mukana. Hänestä tuntuu, että hän heittelee kivillä tuntevaa olentoa, jolla ei ole samanlaista ymmärrystä kuin hänellä, mutta joka on silti hänen verisukulaisensa. Iäkkäät puut ovat meidän vanhempiamme ja kenties isovanhempiamme. Jos tahtoo oppia luonnon salat, on oltava entistä inhimillisempi…

 

Laitoin juuri takakannen kiinni Richard Powersin teoksesta Ikipuut ja pyyhin solkenaan valuvat kyyneleeni. Kyyneleeni alkoivat valua noin sata sivua ennen loppua, sillä en olisi halunnut lopettaa tämän suurenmoisen tarinan lukemista. Kirja kertoo juuri nimensä mukaisesti ikipuista, mutta myös niihin liittyvistä ihmisistä, luonnosta, eläimistä ja linnuista, ilmasta, jota hengitämme, vedestä, jota juomme, luonnonvaroista, joita käytämme surutta, metsänhoidosta, ekoaktivisteista, jopa rikollisuudesta, mikä liittyy metsätuotantoon ja sen vastustajien toimintaan.

 

Kirjan tarina alkoi 1800-luvulta, kun Nickin isoisän isoisä muutti Amerikkaan ja laittoi amerikankastanjoita kasvamaan talonsa pihapiiriin. Kastanja oli niitä harvoja, jotka selvisivät sienitaudista, joka tappoi melkein kaikki kastanjat Pohjois-Amerikasta. Nickistä itsestä tuli lopulta ekoaktivisti, joka vastusti metsien avohakkuita ja ikivanhojen punapuiden järjetöntä kaatamista.

 

On vuosi 1950, ja pieni Patty Westerford rakastuu lemmikkikauriiseensa kuten Kyparissos-nuorukainen, jonka tarina tulee pian hänelle tutuksi. Hänen kauriinsa koostuu risuista, mutta se elää joka solullaan. Samoin hänen saksanpähkinöiden kuorenpuolikkaista liimaamansa oravat ja lännenambrapuun hedelmistä tekemänsä karhut, lohikäärmeistä käyvät kentukipapupuun palot, tammenterholakkiset keijukaiset ja enkeli, jonka männynkäpyruumis vaatii enää kaksi kesäorjanlaakerin lehteä siiviksi.

 

Nickin lisäksi kirjasta löytyy runsaasti päähenkilöitä mm. Olivia, Adam, Mimi, Douglas ja Neeley, mutta luin mieluiten Patrician tarinaa. Patricia alkoi puhua vasta nelivuotiaana, mutta hänestä tuli lopulta maailmankuulu tutkija, joka väitti ensimmäisenä, että puut kommunikoivat keskenään.

 

Richard Powers sai Ikipuut teoksestaan Pulizer-palkinnon vuonna 2019. Hän on kirjoittanut kaksitoista romaania, joista on suomennettu neljä teosta. Ikipuut on hyvin voimaannuttava teos, mutta se on samalla hyvin pelottava teos. Ihmiset ovat pilanneet maapallon ja se nousee kirjan vahvana viestinä esille.

 

Olemme käyttäneet surutta luonnonvaroja hyväksemme, valjastaneet vesistöt ja lianneet jätteillä sekä maat että vedet, käyttäneet hyönteismyrkkyjä, kaataneet metsät, pilanneet ilmaston, tappaneet sukupuuttoon eläimiä, hyönteisiä, kaloja ja kasveja ja paljon muuta luonnolle tärkeää, ja tämä kaikki vain noin parin sadan vuoden aikana. Tahti on koko ajan kiihtyvä. Teos kertoo tarkkaan, mitä seurauksia puiden kaatamisella on.

 

Kävelyretket mustapoppeleiden alla, missä oli niin rikkumattoman rauhallista, että hengittäminenkin tuntui rikokselta. Sypressin kuorta raaputtaessa syntynyt ajatus: Tältä kuolemanjälkeisen elämän pitäisi tuoksua.

 

Tämä kirja on lukuhaaste minulta sinulle. Olen varma, että kirja koskettaa sinua jollakin tavalla ja saa sinut tuntemaan tunteita. Minut kirja sai ahdistuneeksi, pelokkaaksi ja surulliseksi, mutta samalla kirjan tarina sai minut tuntemaan kiitollisuutta siitä, että sain lukea näin uskomattoman upean teoksen puista. Ikipuut on ansainnut tähtien kimallusta matkalleen.

 

Tämä. Mikä meille on annettu. Mikä meidän täytyy ansaita. Se säilyy aina.

 

Richard Powers, Ikipuut *****

suom. Sari Karhulahti

Gummerus 2021

s. 649

The Overstory 2018