Sanoilla on erityinen mahti. Asiantuntijan käsissä, taitavasti käsiteltynä, ne sieppaavat ihmisen vangiksi. Kietoutuvat hänen jäsentensä ympärille kuin hämähäkin seitti, ja kun hänet on kahlehdittu niin, ettei hän pysty enää liikkumaan, ne lävistävät hänen ihonsa, tunkeutuvat hänen vereensä ja turruttavat hänen ajatuksensa. Ne tekevät taikojaan ihmisen sisällä.
Diane Setterfieldin esikoiskirja Kolmastoista kertomus teki taikojaan minun mielikuvitukselleni, kietoutui ajatuksiini ja koukutti lukemaan aina eteenpäin, kunnes käänsin kirjan takakannen kiinni. Ihastuttava sukutarina suoraan Yorkshirestä, jossa asusti kirjailija Vida Winter. Winter lähetti kirjeen kirjan toiselle päähenkilölle Margaret Lealle, jossa pyysi tätä kirjoittamaan elämänkertansa. Kukaan ei tiennyt Winterin oikeasta elämästä mitään, sillä hän oli sepustanut kysyjille joka kerta erilaisen tarinan.
Vida Winterin ulkoista olemusta ei ollut luotu piilotettavaksi. Hän oli kuningatar, velho tai jumalatar jostakin muinaisuudesta. Hänen vartalonsa erottui kuninkaallisen ryhdikkäänä runsaiden pönäköiden, violettien ja punaisten tyynyjen keskeltä. Hänen hartioilleen oli kiedottu ja poimuteltu turkoosin ja vihreän kirjava vaate ei pehmentänyt hänen ankaria piirteitään. Hänen kuparinkiiltävät hiuksensa oli taivuteltu hienosti laineille ja kiharoille. Hänen kasvonsa, täynnä mutkaisia viivoja kuin kartassa, oli puuteroitu kalpeiksi, ja kalpeutta korostettu räikeällä huulipunalla.
Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus sukelsi kirjailija Vida Winterin menneisyyden saloihin, joita riitti runsaasti. Alkuun Margaret oli epäileväinen, sillä hän ei halunnut kirjoittaa jälleen yhtä uutta totuuden vastaista elämäkertaa Winteristä, vaan halusi kertoa totuuden. Hän sai kolme salaisuutta, joista tutkia olivatko ne totta.
Ruskeapukuinen mies oli siis vain Vida Winterin mielikuvituksen tuote. Niin tietenkin. Vida Winter oli juonenpunoja. Tarinankertoja. Satutäti. Valehtelija. Ja minuun syvästi vaikuttaneen pyynnön – kertokaa minulle totuus – oli esittänyt mies, joka ei edes itse ollut totta.
En osannut selittää, miksi pettymys tuntui niin karvaalta.
Kirjan
tarinassa liikuttiin kartanomaisemissa, huolettomien ja joutilaiden ihmisten tehdessä
mitä halusivat. Voisi luulla, että elämä olisi ollut ihanaa, helppoa ja kaunista, mutta
kartanossa asuvien henkilöiden salaisuuksiin kuului mm. väkivaltaa, insestiä,
pyromaniaa ja raiskauksia. Yllä olevassa lainauksessa oli ruskeapukuinen mies,
joka oli kyllä olemassa, mutta siitä voit lukea kirjasta lähemmin. Suosittelen
tätä teosta kartanoromantiikan ystäville, vaikka se romantiikka vilahtelee vain
sivuhuomautuksina, melkein huomaamatta ohitse. Kirjasta on tehty myös tv-elokuva (2013), jonka pääosissa olivat Vanessa Redgrave, Olivia Coleman ja Sophie Turner.
Diane Setterfield, Kolmastoista kertomus
suom. Salme Moksunen
Tammi 2007
s. 419
The Thirteenth Tale 2006
Esikoisteos
Kartanoromantiikka
Kaksoset
Oma kirjahylly
Totisesti totta että sanoilla on erityinen mahti. Taitava ihminen saa niillä aikaan paljon hyvää tai pahaa. Monet kirjailijat ovat uskomattoman taitavia vangitsemaan lukijan, mikä on hieno juttu. Toinen juttu sitten ovat psykopaatit.
VastaaPoistaIloitkaamme koukuttavista kirjoista 🙂
Ihana kommentti Rita, kiitos :)
PoistaIloitaan koukuttavista kirjoista :)
Mietin, että miten tuo kirjan nimi tuntui jotenkin tutulta. Ja olenhan minä tämän lukenut, luin sen heti ilmestymisen jälkeen. Tästä puhuttiin paljon silloin ilmestymisen aikaan. En vain oikein muista, millaisia tuntemuksia kirja herätti minussa, ilmeisesti ei kovinkaan mieleenjääviä.
VastaaPoistaKiva kuulla, että olet lukenut kirjan. Koska minulla on kaksoset, olen kiinnostunut kirjoista, joissa on kaksoset. Katson myös mielelläni elokuvan, jos löydän sen jostakin.
PoistaTämä oli kyllä huikean taianomainen kertomus! Minua kiehtoi kirjan miljöö erityisesti ja se alituinen salaperäisyys joka leijui kaiken päällä.
VastaaPoistaMinustakin miljöö oli mahtava. Vanha ränsistynyt kartano.
Poista