Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio

Kuninkaalle,

Kaukaisuuden Maa.

Se, jota kauan olet etsinyt, on taipaleella. Hän matkaa halki päivän, yön, ja kädessään hänellä on tunnusmerkki, kultainen kultaomena.

Ruotsalainen Astrid Lindgren (1907-2002) kirjoitti hurmaavia lastenkirjoja, joista Mio, poikani Mio on varmasti hellyttävimmästä päästä. Kirjan päähenkilö oli 9-vuotias Juhani Ville Hämäläinen, joka poistui kotoaan, mutta josta ei saatu koskaan tietoja mihin poika katosi. Juhani Ville Hämäläinen oli oikeasti Kaukaisen Maan prinssi Mio, joka taikavoimien avulla löysi isänsä Kaukaisen Maan kuninkaan ja kotimaansa. Kirja on kuin unelmaa, kun poika, josta kukaan ei välitä, löytää paikkansa maailmassa, ystävyyttä ja isänrakkauden, sillä hän oli ollut aiemmin orpo ja epämieluisa kasvattilapsi.

- Olen etsinyt sinua yhdeksän pitkää vuotta, sanoo isäni kuningas. - Olen valvonut yöllä ja ajatellut: "Mio, poikani Mio." Kaipa minä siis tiedän, että se on nimesi.

Kaukaisessa Maassa Mio kaipasi kuitenkin ystäväänsä, ja kuinka ollakaan hän sai uuden ystävän Jum-Jumin, jonka kanssa Miolla oli kaikenlaisia seikkailuja hevosensa Miramisin selässä. Kaikki ihmiset Kaukaisessa Maassa olivat iloisia Mion tullessa maahan ja kaikki tiesivät mikä Mion tehtävä oli. Saduissa toisinaan hyvä ja paha kohtaavat ja Mion tehtävä oli kohdata Kaukaisen Maan pahin vihollinen yhdessä ystävänsä Jum-Jumin kanssa.

En tiedä, kuinka kauan me kiidimme pimeän halki. Ehkä se oli vain lyhyt tuokio, ehkä monta, monta tuntia. Vai oliko se ehkä tuhannen vuotta - siltä melkein tuntui.

Mio ja Jum-Jum kohtasivat retkillään ihmisiä, joiden lapset oli siepattu, ja ystävykset halusivat auttaa lapset takaisin koteihinsa. Matkalla he kohtasivat hirmuisia satuolentoja, joista osa halusi auttaa poikia ja osa halusi saada heidät vangittua pahimmalle hirviölle. Miten pojille kävi ja mitä olentoja he oikein kohtasivat, sen voit lukea kirjasta. Ja saiko paha palkkansa vai ei! Kirja on samalla reipas ja koskettava, voittoisa ja pelottava, mutta ystävyys kantaa tarinan kahta pientä poikaa seikkailujen läpi. Voi kun jokaisella lapsella olisi edes se yksi ystävä, jonka kanssa jakaa hyvät ja huonot hetket. 

Tästä lumoavasta kirjasta on tehty myös samanniminen elokuva vuonna 1987.

Unessa minä joskus kuljin pimeissä, kauheissa taloissa. Siellä oli mustia huoneita, jotka minut telkesivät, niin etten voinut hengittää, ja lattioita, jotka aukesivat mustiksi kuiluiksi juuri siinä mistä minun piti mennä, ja portaita, jotka luhistuivat, niin että putosin.

Astrid Lindgren, Mio, poikani Mio *****
kuvitus Ilon Wikland *****
suom. Kristiina Kivivuori *****
Wsoy 2015 tarkistettu suomennos
s. 192
Mio, min Mio 1954
ensim. suomenkiel. laitos 1955
satukirja

Lindgren Astrid: Peppi Pitkätossu
Lindgren Astrid: Vaahteramäen Eemeli 
Lindgren Astrid: Marikki, katso, lunta sataa!
Andersen Jens: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä

Osallistun kirjalla Yöpöydän kirjat-blogin Ajattomia satuja ja tarinoita2-haasteeseen.

Kati Tervo: Iltalaulaja

Lintu pesisi Ellenin hiuksiin, jos hän nukahtaisi verkkokeinuun. Suortuvat olivat runsaat, ruohomaiset ja nutturalla. Kun hän heräsi, hän ei voisi liikahtaa viikkoihin. Ei ennen kuin munista kuoriutuisivat poikaset. Niitten pitäisi kasvaa ja oppia lentämään.

Kati Tervon Iltalaulaja kertoo taiteilija Ellen Thesleffin (1869-1954) kesästä kesähuvilallaan Casa Biancossa Muroleessa vuonna 1945. Hänen apulaisenaan huvilalla on maalaistalon tyttö Taimi. Taimi on seurannut pienestä asti huvilan tapahtumia kesäaikaan tarkkailupuustaan. Tietysti Ellen on huomannut pienen reippaan tytön puussa, mutta hänen mielestä on hyvä asia, että Taimi on kiinnostunut heistä ja katselee elämänmenoa uteliaasti ja puusta käsin. Ellen ja Taimi jakavat yhdessä myös kiinnostuksen taiteisiin. Taimi taiteilee myös, mutta sitä ei katsota hyvällä, varsinkin äiti pitää huvilassa vietettyä elämää kaiken pahan alkuna ja juurena. Pakanoita. Tyttö saa huonoja vaikutteita.

Miten isä oli tänne eksynyt? Oliko isä vakoilemassa häntä? Senkö tähden isä oli täällä, kun tytär oli ilmoittautunut haluavansa taiteilijaksi.

Iltalaulaja on viihteellinen ja raukea kertomus taiteilijan elämästä ränsistyneessä huvilassa, jossa ainoa seuralainen on Taimi, joka imee vaikutteita vanhasta Ellenistä. Taimi haluaa omia Ellenin vain itselleen ja  on vihainen kaikille, jotka yrittävät tulla heidän kahden väliin. Kirja on kaunis kuvaus taiteilijan kaipuusta menneeseen ja tiedosta, että on vanha ja halu tehdä tauluja on suurempi kuin mikään muu elämässä.

Ellen Thesleff (1869-1954) oli yksi  eturivin suomalaisista naisista, joka eli taidegraafikkona ja taidemaalarina Suomessa ja maailmalla. Hän oli saanut ensimmäiset oppinsa isältään, joka oli harrastajamaalari. Ellen kävi myös piirustuskouluja Suomessa, Pariisissa ja Firenzessä. Kirjan molemmat naiset kertovat omat elämänkuvionsa tasavertaisina. Kati Tervo on kirjoittanut Iltalaulajan omalla äänellään kauniiksi kertomukseksi, joka henkii kesäillan huumaavaa kukkaistuoksua ja loppukesän kuolleita lehtiä.

Äiti halusi uskoa, että Ellen laittoi Taimin pään pyörälle. Taimi itse tietää, ettei se niin ollut. Elämä sen sekoitti.

Kati Tervo, Iltalaulaja ****

Otava 2017

s. 201

Osallistun kirjalla Tuijatan Taiteilijaromaani-haasteeseen ja Marikan Naisen tie-lukuhaasteeseen.

Kate Morton: Talo järven rannalla

Alicen sormet tapailivat korvan tuntumasta alinomaa karkaamaan pyrkivää hiussuortuvaa ja kieputtivat sitä herkeämättä edestakaisin. Hänestä oli hauskaa katsella sillä lailla salaa. Se sai hänet tuntemaan itsensä voimakkaaksi toisin kuin silloin, kun he olivat yhdessä, kun hän vei miehelle limonadia puutarhaan tai onnistui livahtamaan talosta ja yllättämään miehen tämän tehdessä töitä tilan kaukaisimmilla rajoilla, kun mies kyseli hänen romaanistaan, perheestään ja elämästään ja kun hän itse kertoi tarinoita ja sai tämän nauramaan. Silloin hän joutui ponnistelemaan, ettei hukkuisi kiinteästi katsovien vihreiden, kultatäpläisten silmien syvyyksiin.

Australialaisen Kate Mortonin kirjassa Talo järven rannalla eletään vuotta 1933 sekä vuotta 2003. Alice Edevane on kuuluisa kirjailija nykyisyydessä, mutta vuonna 1933 hän oli 15-vuotias nuori tyttö ja rakastunut heidän kartanonsa puutarha-apulaiseen. Samana vuonna tapahtui ikävä tapahtuma, sillä Alicen pikkuveli katosi juhannusjuhlien aikana, eikä häntä löydetty mistään. Kirjan tapahtumissa vietetään noita aikoja mm. Alicen, hänen äitinsä ja isänsä seurassa. Voisi luulla, että rikkailla kartanonomistajilla ei olisi ongelmia, mutta Cornwallissa sijaitsevan kartanon seinien sisälle mahtui runsaasti julmiakin salaisuuksia. Alice oli taitava tutkimaan, urkkimaan ja saamaan selville juttuja, joista hänelle oli hyötyä tulevaisuudessa kirjoittaessaan kirjoja. 

Sadie juoksi aina yksin. Hän oli juossut yksin jo kauan ennen kuin Baileyn tapaus oli tuhonnut hänen elämänsä Lontoossa. Niin oli parasta. Jotkut juoksivat liikunnan vuoksi ja jotkut nautinnon vuoksi, mutta Sadie juoksi kuin kuolemaa pakoon.

Vuonna 2003 lontoolainen rikostutkija Sadie Sparrow oli laitettu pakkolomalle edellisen tutkimuksensa vuoksi. Sadie oli jättänyt Lontoon ja vietti aikaansa isoisänsä luona Cornwallissa, kun hän juoksulenkillä näki Edevanen kartanon. Kartano oli asumaton ja sen näköinen, että kartanosta oli lähdetty kiireellä. Sadie kiinnostui kartanosta ja sen vanhoista salaisuuksista. Pakkoloma alkoi tuntua vähemmän ikävältä ja päivät täyttyivät tutkimustyöstä.

Kate Morton on kirjoittanut kartanoromantiikkaan sekoitetun dekkarin. Historialliset tapahtumat aukeavat pikkuhiljaa lukijalle. Tekisi mieli lukea vain vanhoja historiallisia tapahtumia, mutta kirjailija on halunnut liittää siihen nykyaikaisen rikostutkijan ja hänen elämänsä. Onko mahdollista saada selville vanha rikos kaukaa menneisyydestä, kun asianosaista suurin osa on kuollut? Suosittelen kirjaa kaikille jotka pitävät kartanoromantiikasta ja haluavat siihen hiukan dekkariaineksiakin mukaan. 

Yhtä yksittäistä johtolankaa ei oikeastaan löytynyt, mutta monta pientä yksityiskohtaa niveltyi yhteen. Se oli kuin hetki, jona auringon valo siirtyy hiukkasen ja aikaisemmin näkymätön hämähäkinseitti alkaa hohtaa kuin kehrätty hopea.

Kate Morton, Talo järven rannalla ***
suom. Hilkka Pekkanen
Bazar 2017
s. 671
kartanoromantiikkaa
dekkari

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Kiuru näki aina samaa painajaista. Unessa hänen isoäitinsä oli yhä elossa, muttei lainkaan sellainen kuin Kiurun muistoissa. Hän ei ollut sydämellinen tai edes kohtelias, vaan vihainen siitä, että Kiuru oli varastanut hänen lintunsa. Hän huusi ja huusi – ja sitten hän hyökkäsi Kiurun kimppuun.

Elina Rouhiaisen uusimman kirjan Muistojenlukijan kannessa on lintuja. Linnuilla on kirjassa suuri merkitys, sillä ne kertovat kirjan päähenkilölle Kiurulle mitä muistoja ihmisillä on. 16-vuotiaan Kiurun äiti oli romani, mutta oli jättänyt sukunsa taakseen. Kiurua kiinnosti oma sukunsa ja sen kulttuuri. Hän oli läheinen isoäitinsä kanssa, vaikka isoäiti ei ollut tekemisissä tyttärensä, Kiurun äidin  kanssa. Ehkä seuraavissa kirjoissa aukeaa myös tämä salaisuus.

Muistojenlukija on nuortenkirja, joka on täynnä salaisuuksia, fantasiaa, mytologiaa, mystiikkaa, mutta joka kertoo nuorista, eri maiden nuorista, jotka ovat kokoontuneet Helsingin Vuosaareen. Osa heistä etsii oman piirin ihmisiä, mutta se voi olla vaarallista, sillä väki etsii heitä myös. Muistojenlukija on Väki-trilogian aloitusteos.

Kiuru ei pystynyt enää pidättelemään totuutta. ”Mä tiedän, mitä sä olet tehnyt. Mä näin sen sun muiston.” Hän nielaisi. ”Sä … sä tapoit jonkun. Niin sä sait sun voimat.”

Kiuru elää tässä päivässä. Hän on menossa syksyllä lukioon, mutta kesä kuluu uusien ystävien seurassa. Hän tottuu bilettämään, juomaan alkoholia ja kokee ensimmäiset ihastumiset. Kiuru on aina ollut hiljainen taustaseuraaja ja yksinviihtyjä. Nyt hänellä on ystäväporukka, jonka parissa kuluu kaikki päivät, illat ja yöt. Heillä kaikilla on jokin ominaisuus, joka erottaa heidät muista ihmisistä. Heillä on ominaisuuksia, joita yhdessä käytettynä voisi käyttää mihin vain. Siksi väki etsii heitä ja heitä on oltava viisi, että he muodostavat piirin. Heitä oli viisi, mutta yksi oli petturi ja aiheutti hankaluuksia. Maa alkoi polttaa neljän muun jalkojen alla. Oli tullut aika jatkaa etsimistä. Oli tullut aika unohtaa.

Elina Rouhiaisen Muistojenlukija jäi jännittävään kohtaan, joten toisen Väki-sarjan kirjan odottelu alkoi heti, kun sain kirjan takakannen laitettua kiinni. Mukava ja runsaasti juonikäännöksiä sisältävä kirja, jonka tapahtumat kiihtyivät loppua kohden. Kirjassa oli aihe, josta en pitänyt: huumeet, joita kasvatettiin, myytiin, käytettiin ja hankittiin rahat varastamalla aika estottomasti ilman syyllisyydentunteita. Siitä huolimatta suosittelen kirjaa nuorille lukijoille ja toivon tietysti, että kukaan nuorista ei käyttäisi huumeita eikä sortuisi niihin, ei edes bilekäyttäjiksi.

Kiuru oli jo tiennyt, että totuus oli vain harvoin ruusuinen. Nyt hän tiesi, että joskus se löyhkäsi.

Elina Rouhiainen, Muistojenlukija ***

Tammi 2017

s. 387

Nuortenkirja

Fantasia

Veera Salmi: Puluboin Ja Ponin komerokirja

18.10. on valtakunnallinen SATUPÄIVÄ ja myös Sadun nimipäivä, ja kuinka ollakaan siinä kaikessa hässäkkyydessä unohdin postata juuri tästä kirjasta, tästä hirmuisen tärkeästä kirjasta, tästä Veera Salmen Puluboi ja Poni-sarjan viidennestä kirjasta. Ehkäpä saan anteeksi, kun juuri satupäivänä luin tätä kirjaa ja sattumoisin eilen oli myös syntymäpäiväni. Olen siis satutäti, mutta ihan oikea, enkä satua. Saanko esitellä, taustalta kuuluu fanfaareja, Puluboin ja Ponin komerokirja.

Alvoisa Elkki. Minä kiljoitin tämän kiljan sinulle, koska uskon, että kaipaat ystävää. Tättädää! Kuuluisa Puluboi ilmoittautuu heti ystävä numelo ykköseksi. Hieno Puluboi on nimittäin ystävätieteellisen kolkeakoulun valaplesidentti, joten kaikenlaiset kamukiemulat on minulle alkipäivää. Alvaa mitä, Elkki-Poju. Tätä et usko, mutta tämä on NIIIIIIIIIIN totta: Joskus nimittäin kilja voi olla myös ystävä, eikö olekkin uskomatonta? Siis kilja, jossa on tällaista papelia. Aika outo ystävä, sinä Elkki ehkä ajattelet.

Puluboi on ihan oikea Hakaniemen toripulu, joka osaa puhua ja asuu rouvansa Kaija Kolakopsiksen kanssa saman kerrostalon katon  alla kuin missä Ponin eli Main perhe asuu. Ponin vanhemmat ovat lähteneet lemmenlomalle juuri ennen joulua ja Ponia ja hänen pikkusiskoaan Madelinea on tullut hoitamaan heidän Lempi-mumminsa. Lempi-mummilla on kaikenlaista aktiviteettia ja hän suunnittelee jouluaatoksi ihan erilaista joulua kuin perhe on aiemmin viettänyt. Ponilla on muitakin murheita, kun hänen paras ystävänsä samasta talosta muuttaa kauas pois. Puluboi yrittää olla ystävänsä tukena, mutta hänelläkin on oma pelottava ongelma, mikä liittyy jouluun.

PULUBOIN TONTTULAPOLTTI

Elikkä mitä ihmettä nämä tontut yössä oikein tekevät? Mitä he oikein kiikaloivat pienillä kiikaleillaan, miksi hiippailevat niin hiljaa? Mitä ihmeen asioita he oikein etsivät? Ehkä sinä, Elkki siellä muuttoautossa mietit, että ovatko tontut kenties likollisia?

Veera Salmi kirjoittaa hyvin lapsinäkökulmaisesti näitä satukirjojaan. Tekstin koko vaihtelee ja Puluboin tekstissä ei ole R-kirjainta, koska… kaikki sarjan ystävät tietävät miksi ei ole. Emmi Jormalainen on kuvittanut kaikki sarjan kirjat ja kuvitus on todella hauska, vaikka se on mustavalkoinen. Kirjoissa vaihtelevat Puluboin ja Ponin kappaleet. Välillä on Puluboin mainoksia, joille ei voi olla nauramatta. Kirja siis houkuttelee keskustelemaan eri asioista mitä kirjassa käsitellään. Ja tietysti satukirjat ovat aina opettavaisia ja niissä on onnellinen loppu, niin tässäkin Puluboin ja Ponin komerokirjassa.

Puluboi ja Poni ovat tulleet niin tykätyiksi ja kuuluisiksi, että he pääsevät elokuvan tähdiksi, ihan totta. Heidän kirjoista tehty elokuva tulee valkokankaalle ensi  vuonna eli 2018. Toivon oikein monen lapsen pääsevän katsomaan elokuvaa (ja kaikki satutätit ja satusedät ja isät ja äidit tietysti mukaan). Ja vielä enemmän toivon, että lapsille luetaan näitä ja muita satukirjoja ääneen ja vähän isommat lapset voivat lukea itse. Lukekaa satuja!

Veera Salmi, Puluboin ja Ponin komerokirja *****

Kuvitus Emmi Jormalainen *****

Otava 2017

s. 128

Lastenkirja

Salmi Veera: Puluboin ja Ponin kirja
Salmi Veera: Puluboin ja Ponin pöpelikkökirja
Salmi Veera: Puluboin ja Ponin loisketiiviskirja
Salmi Veera: Puluboin ja Ponin tsompikirja

Osallistun kirjalla Yöpöydän kirjat-blogin Ajattomia satuja ja tarinoita2-haasteeseen.

Terveys ja hyvinvointi

Aarnipuro Marja: Rintasyövän jälkeen
Adébáyọ̀ Ayọ̀bámi: Älä mene pois
Ahava Selja: Ennen kuin mieheni katoaa
Ahvenainen Helvi: Kukkia lumessa
Aminoff Pauliina: Äiti meidän: tosielämän selviytymistarina
Annala Marko: Värityskirja
Aron Elaine N.: Erityisherkkä ihminen

Aroniemi Iiris: Narsistin vuoristorata
Asher Jay: Kolmetoista syytä
Barnett Kristine: Ihmeellinen mieli - Poikani tarina
de Beauvoir Simone: Lempeä kuolema
Björk Marja: Poika

Bly Nellie: Kymmenen päivää mielisairaalassa
Bonde Golnaz Hashemzadeh: Olimme kerran 

Borg Patrik: Tunne nälkä! 
Bosco Manuela: Ylitys
Boström Knausgård Linda: Tervetuloa Amerikkaan
Boström Knausgård Linda: Helioskatastrofi

Boström Knausgård Linda: Lokakuun lapsi 
Bourne Holly: Oonko ihan normaali? 
Bowen James: Katukatti Bob
Burroughs Augusten: Juoksee saksien kanssa
Choi Soki: Suolistovallankumous, Näin suolistobakteerit vahvistavat aivojasi 
Ebershoff David: Tanskalainen tyttö
Edvardsson Mattias: Melkein tosi tarina 
Ehrnroth Karin: Vinoon varttunut tyttö
Eugenides Jeffrey: Virgin Suicides - Kauniina kuolleet 
Feldt Felicia: Näkymätön tytär
Foster Zoe, Petri Pietiläinen ja Juha Metso: Peilissä näin naisen 
Franzén Peter: Tumman veden päällä
Gardós Péter: 117 kirjettä
Genova Lisa: Puolinainen
Genova Lisa: Edelleen Alice
Green John: Kilpikonnan kuorella  

Hannah Kristin: Alaskan taivaan alla

Hast Susanna: Ruumis / Huoneet 
Hauru Hanna: Jääkansi 

Haveri Hanna, Soili Soisalo ja Eeva Voutilainen: Planetaarinen ruokavalio & elämäntapa
Hayden Torey: Tiikerin lapsi
Hayden Torey: Satutettu lapsi 

Hayden Torey: Näkymätön tyttö  

Hayden Torey: Aavetyttö
Heberlein Ann: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää 
Heikkinen Susan: Pullopostia Seilin saarelta - Potilas numero 43
Higashida Naoki: Miksi minä hypin-Erään pojan ääni autismin hiljaisuudesta
Hirvisaari Laila: Hiljaisuus
Hubara Koko: Ruskeat Tytöt  
Hurme Juha: Hullu
Hustvedt Siri: Vapiseva nainen

Hämäläinen Tuukka: Pakko - Kuinka OCD pakotti minut epäilemään kaikkea

Ikonen Veera: Pimeässä syttyy majakka
Isoviita Kikka & Nyman - Janatuinen Eija: Paha tyttö
Jaakola Marissa ja Väntänen Ari: Takaisin valoon
Jalonen Riitta: Kirkkaus

Jensen Hanna: Äitini muistina - Toinen kierros 
Jensen Hanna: 940 päivää isäni muistina
Jones Sadie: Kotiinpaluu
Jotuni Maria: Huojuva talo
Juntunen Tuomas: Tuntematon lapsi 
Jurvelin Pirkko: Lapseni kuin nukke
Jäntti Essi (toim.): Täyttä elämää ADHD:n kanssa
Järvi Elina, Hotti Tiina ja Olga Poppius: Error - Mielen häiriöitä
Järvi Elina ja Olga Poppius: Elämäni ennen kuolemaa
Kalanithi Paul: Henkäys on ilmaa vain 
Kallio Katja: Yön kantaja
Kang Han: Vegetaristi
Kankimäki Mia: Naiset joita ajattelen öisin  
Kanto Anneli: Pala palalta pois - Kertomuksia Alzheimerin taudista

Kaukonen Katja: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan
Kauranen Snellman Anja: Syysprinssi 

Kay Adam: Kolme yövuoroa jouluun on 
de Kerangal Maylis: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät
Kesey Ken: Yksi lensi yli käenpesän

Kinnunen Tommi: Pimeät kuut 
Kivi Aino: Maailman kaunein tyttö 
Koponen Noora: Jos mä oon oikee - Nuutin tarina
Korhonen Marja: Häivähdyksiä - Erityinen elämäni
Korhonen Marja: Sydämeen tatuoitu
Kotro Arno & Lybäck Christer: Veitsen terällä

Kuoppamaki Venla: Sun poika kävi täällä 
Käcko Marianne: Tapa minut äiti!
Laatikainen Reijo: Herkän vatsan valinnat 
Laitila Kälvemark Tiina: H2O 
Lignell Raakel, Eija Holmala & Arja Vanhanen: Raxun remppa - Rapakunnosta hyvään oloon
Lignell Raakel ja Borg Patrik: Raxun rinnalla kohti pysyvää painonhallintaa
Liksom Rosa: Everstinna 
Linstedt Laura: Oneiron
Lähde Kalle: Happotesti  
Malinen Ben: Taakkana läheisriippuvuus - Kenen elämää elät?  
Malmquist Tom: Joka hetki olemme yhä elossa 
Mantel Hilary: Vain varjo häälyväinen
Metso Riina-Maria: Miksi se ei vain lähde? 
Miettinen Helena: Hoida kolesteroli ajoissa
Mäkelä Jenna: Kun pelihimo ottaa vallan - Peliriippuvuus ja siitä selviäminen
Oksanen Kimmo: Kasvonsa menettänyt mies
Palacio R.J.: Wonder - Ihme
Pistorius Martin & Megan Lloyd Davies: Mykkä huuto
Poijula Soili: Lapsi ja kriisi
Rintala Heli: Liian ihmeellinen maailma? - Asperger- ihmiset kertovat

Rintanen Viivi: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta  

Romanova Moa: Paniikkiprinsessa
Roth Anne: Sekundakroppa - Elämäni kilpirauhaspotilaana  

Ruottinen Riika: Porno sijainen 
Saastamoinen Anni: Depressiopäiväkirjat 
Save Laura: Paljain jaloin
Schmidt Kathrin: Et sinä kuole
Schulman Alex: Unohda minut

Schulman Ninni: Tyttölapsi nro 291 
Skagnes Sarita: Vain tytär 
Snellman Anja: Antautuminen
Storgård Päivi: Keinulaudalla
Stridsberg Sara: Niin raskas on rakkaus
Stridsberg Sara: Unelmien tiedekunta 
Takamaa Tomi: 875 grammaa - Pirpanan tarina
Tikkanen Tiina Katriina: Toinen silmä kiinni
Tilli Paula: Toisin - Minun Asperger - elämäni
Törrönen Hannele: Väärin rakastettu - Vanhemman ja aikuisen lapsen ristiriidoista
Vaara Maria: Toinen hengitys 
Vaara Sarianna: Huomenkellotyttö
Vainio-Korhonen Kirsi: Musta-Maija Ja Kirppu-Kaisa. Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa  
Vanhatalo Pauliina: Keskivaikea vuosi 
Virolainen Harri ja Virolainen Ilkka: Anteeksianto - Tie rauhaan ja vapauteen
Walls Jeannette: Lasilinna
Yanagihara Hanya: Pieni elämä
Yoon Nicola: Kaikki kaikessa
Zadoorian Michael: Viimeinen loma 

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Khalil on ihana, muuta ei voi sanoa. Ennen mä kävin sen kanssa kylvyssä. Siis en silleen, ja muutenki se oli joskus ajat sitten, sillon ku meitä vielä nauratti että sillä oli pippeli ja mulla pimpero, niinku sen mummi sanoi. Mä vannon ettei siinä ollu mitään pervoa.

Amerikkalaisen Angie Thomasin Viha jonka kylvät teoksen alku alkaa kotibileistä. 16-vuotias Starr on puoliväkisin haalattu ison D:n kevätlomabileisiin, mutta hän tuntee olevansa siellä ulkopuolinen, sillä hän ei yleensä seurustele asuinalueensa muiden nuorten kanssa. Hänen  vanhempansa haluavat lapsilleen erilaisen mahdollisuuden kuin mitä hänen asuinalueensa nuorille on tarjolla. Vanhemmat pelkäävät jengejä, huumeita ja rikollisuutta, sekä ammutuksi tulemista. Eri jengit ovat jakaneet alueet keskenään. 

 The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody

  

Starrin isä oli ollut aikoinaan jengiläinen, mutta pääsi siitä eroon. Isä ei ole kuitenkaan halukas muuttamaan alueelta pois, millä suojelisi lapsiaan paremmin kuin sillä, että lapset kulkevat pitkän matkan valkoisten kouluun. Kirjassa käsitellään rotuun liittyviä asioita, jotka ovat kärjistyneet Missisippissä, missä Starr asuu ja missä kirjan kirjoittaja on syntynyt. Slummitaustansa vuoksi kirjailijalla on huikea tietomäärä kirjan sisältöä varten, ja sen hän on käyttänyt todella hyvin tarinassaan. Mississippissä on kuohunut pitkään ja poliisien ja mustien asukkaiden väliset yhteenotot ovat muuttuneet niin tavanomaisiksi, että Suomessa ei juurikaan uutisoida niistä mitään.

Mutsi hössötti ja sanoi faijalle, että mä olen vielä liian pieni. Faija väitti, että kyllä mulla ikä riittää pidätettäväksi ja ammuttavaksi. ”Starr-Starr, tee täsmälleen niinku poliisi käskee”, faija sanoi. ”Pidä kädet näkyvissä. Älä tee äkkinäisiä liikkeitä. Puhu vain kun sua puhutellaan.”

Starr tapasi kotibileissä kuitenkin ystävänsä Khalilin ja siinä heidän jutellessa joku ampui toisen, ja syntyi yleinen hässäkkä. Khalil ja Starr juoksivat Khalilin autolle ja Khalil lupasi viedä Starrin kotiin. Starr pääsi kotiin, mutta Khalil joutui ruumishuoneelle. Tästä tapahtumasta alkoi kirjan tarina, joka paisui paisumistaan. Poliisikuulustelut, asianajan kanssa keskustelut, syyttäjän kanssa keskustelut, oikeudenkäynti. Jossakin välissä oli julkinen puhe televisiossa, mutta niin, ettei kasvoja näytetty. Aika karmea tilanne nuorelle ystävän kuolemasta traumatisoituneelle nuorelle. Tämä oli jo toinen kuollut ystävä, jonka kuoleman todistajana Starr oli ollut. Molemmat olivat kylmäverisiä murhia.

Muhun kylvettiin vihaa, ja nyt mä haluan panna kaiken vituiksi, vaikken oikein edes tiedä miten. ”Mä haluun tehdä jotain”, mä sanon. ”Osottaa mieltä, mellakoida, ihan sama – ”

Jos haluat lukea ajankohtaisen kirjan tämän päivän mustien kokemuksista Amerikassa, kokemuksista, joilla on syvät juuret kaukana historiassa, kun orjia haettiin Afrikasta, ja vietiin orjatyöntekijöiksi Amerikkaan, tämä nuortenkirja sopii siihen erinomaisesti. Jokainen lukija on saman kysymyksen äärellä kuin kirjan nuori päähenkilö Starr, mitä minä haluan tehdä sille, että rasismi ja epäoikeudenmukainen kohtelu loppuvat. Kirja, jonka seurassa kyyneleet ja nauru vuorottelevat.

Olipa kerran ruskasilmäinen poika, jolla oli hymykuopat.

Angie Thomas, Viha jonka kylvät *****

Suom. Kaijamari Sivill *****

Otava 2017

s. 393

The Hate U Give 2017

Nuortenkirja

Starrin tarinasta ovat bloganneet mm. Henna, Notkopeikko, Niina, Riitta, Mari, Omppu, Heidi, Bleue, Lilli, Laura ja Koko Hubara

Herman Koch: Pormestari

Yö toisensa jälkeen olen jakanut vuoteeni ennakkoluulojeni kanssa. Mutta entä jos aamulla varhain herääkin huomaamaan, että viereisissä lakanoissa ei ole nukuttu? On vielä pimeää, verhojen läpi lankeaa katuvalon kiila sijatulle vuoteelle. Ei helvetti, mitä kello jo on? Hänen olisi pitänyt palata aikoja sitten.

Herman Koch teki sen jälleen, ravisteli lukuhermojani moneen suuntaan uudella kirjallaan Pormestari. Olen jo tottunut siihen, että Kochin kirjoissa kaivellaan esille jotain luotaantyöntävää, jotain inhottavaa, jotain ärsyttävää. Voisin jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta nyt uusimpaan kirjaan, jonka äänenä on Amsterdamin pormestari. Kirjan kansikuvassa on polkupyörä, sillä kuusikymppinen pormestari ajelee Amsterdamin vilinöissä ennemmin polkupyörällä, ja sehän kuuluu kaupungin imagoon, pyöräily. Pyöräillessä hän näkee kaikenlaista mitä ei haluaisi nähdä, mutta lukijat voivat selvittää itse mitä. Jossakin vaiheessa terroristiuhka oli niin korkea, että pormestarilla oli jopa neljä henkivartijaa, sitten kaksi. Pidetty mies työssään. Mies joka inhosi kuninkaallisia.

Miksi ihmiset käyvät vieraissa? Himosta; vaihtelun vuoksi; koska tilaisuus tarjoutuu. Himon vedin yli heti. Jopa minä, itsekin mies, kärsimään joutunut mies, petetty mies, pystyin olemaan riittävän objektiivinen todetakseni, ettei kaupunginhallituksen jäsen ollut mikään seksiobjekti.

Kuten ylläolevasta lainauksesta voi lukea, huomasi pormestari pikkuhiljaa, että vaimo käyttäytyi omituisesti, ja hän huomasi selvästi kenen seurassa. Kirja on petetyn miehen tilitystä, mutta paljon muutakin, kuten elämään kuuluu. On lapsia ja on vanhempia, joiden elämä liittyy omaan elämään. No nyt oma isä oli päättänyt, että oli aika lähteä tästä maailmasta yhdessä vaimon kanssa, ettei tarvitse elää muiden vaivoina. Samaan aikaan paras ystävä oli tullut samaan tulokseen. Pormestarin ympärillä tapahtui kaikenlaista, josta hän ei oikein saanut otetta, kaikki luisui kauemmas, myös työpaikalla tapahtui omituisia juttuja.

Tarkkailin häntä, hänen kasvojaan, hänen ristittyjä käsiään ja toisiaan hierovia paukaloitaan, odotin merkkiä, heikkoa hetkeä - en olisi hämmästynyt, jos hän olisi puhjennut itkuun.

Herman Koch on loistava ihmismielen salaisuuksien tulkitsija ja hänen henkilönsä ovat kuin todellisia ihmisiä. Vanheneva mies, hyvässä  asemassa, mitään ei pitäisi olla pielessä, mutta sitten kaikki muuttuu, ja koko elämä on pielessä. Ajatuksissaan mies kertaa vaimoaan, tytärtään, vanhempiaan, omaa elämäänsä, muiden elämää, yhteiskuntaa, koko maapalloa, historiaa ja maailmankaikkeutta. Tuo maailmankaikkeus tulee hänen hyvän ystävänsä filosofisista pohdinnoista. Kirjassa käsitellään Hollannin löysää eutanasiailmiötä, itsemurhia, kaksoisitsemurhia, ja kirjailijan kannanotto on selkeä. Myös vanhusten elämää sivutaan. Pormestari on runsas, mutta päätarina pitää sen napakasti koossa. Tämä oli mielestäni paras Kochin teos, jonka olen lukenut. P.s. sanoin saman asian myös edellisestä kirjasta ;)

Herman Koch, Pormestari *****
suom. Mari Janatuinen
Siltala 2017
s. 383
De Greppel 2016

Pormestarin ovat lukeneet myös Leena Lumi ja Marissa Mehr

Koch Herman: Illallinen
Koch Herman: Lääkäri
Koch Herman: Naapuri
Koch herman: Pormestari

Pauliina Lindholm: Komendantti

Komendantti Ehrensvärd oli kääntänyt kaupungin naisväen päät heti saavuttuaan Helsinkiin. Hän oli tullut seurueineen reellä Turusta. Rouva Ignatius muisti yhä ilmestyksen, joka nousi valkoiseen turkkiin kietoutuneena paksujen vällyjen alta. Kuin ulkomaan prinssi! Komendantti oli roteva ja kaunis katsella. Hän hymyili paljon ja silmät paloivat kuin kekäleet. Vanharouva oli katsellut häntä katuvarren pakkasessa ja huomannut hymyilevänsä.

Pauliina Lindholm voitti Otavan Suomi 2017 kirjakilpailun teoksellaan Komendantti. Kirjan tarina sijoittuu vuoteen 1748, kun komendantti Ehrensvärd (1710-1772) saapui Helsinkiin tehtävänään rakennuttaa Sveaborgin linnoitus (Viapori, Suomenlinna). Ruotsin kuningaskunta oli menettänyt Haminan ja Lappeenrannan linnoitukset Venäjälle Turun rauhassa vuonna 1743, joten uuden linnoituksen tuli korvata aiemmat, sillä uhka Venäjältä oli joka päivä ajatuksissa.

Miehet tuijottivat rinta rinnan sumuun. Molemmat kuvittelivat näkevänsä violetinharmaassa usvassa venäläisten sotalaivojen mastoja ja mustina varjoina liehuvia lippuja.

Lindholm kuvaa Komendantti teoksessaan Ehrensvärdin ensimmäisen vuoden kokemuksia suuresta rakennusprojektista, johon liittyi taloudellisia ja materialistisia huolia sekä suuren työntekijäjoukon majoittumisongelmia, sairastelua ja muonittamisongelmia. Yksi pahimmista ongelmista oli kallioiden graniitti, joka oli kovaa ja tarvitsi räjähdystöitä. Pauliina Lindholm kirjoitti siis aidosti aiemmin eläneestä sotamarsalkka Augustin Ehrensvärdistä, jonka hauta sijaitsee oikeasti Susisaaren Linnapihalla Suomenlinnassa.

- Kenenkähän katon ne nyt särkee, kunhan ei vaan lennä tänne, tyttö sanoi käheästi. Hän nosti kätensä silmiensä suojaksi, ja yritti tähytä tarkemmin ilmaan hälvenevän savun suuntaan. Hän oli ehkä seitsemäntoista, sydämen pysäyttävällä tavalla sorea, pitkät vaaleat letit roikkuivat hameen vyötärön yli. Vaatteet olivat moneen kertaan parsitut, mutta siistit.

Komendantti kuvataan hyvin osaavana, mutta toisaalta herkkänä ja luovana miehenä, joka harrasti piirtämistä. Hänen vaimonsa ei halunnut muuttaa Helsinkiin, joten miehiset tarpeet piti jotenkin saada hoidettua, mutta porttolat eivät tulleet kysymykseen. Lindholm on käyttänyt komendantin tarpeisiin mukavia juonenkäänteitä, joita ei voinut hymyilemättä lukea. Komendantin piti olla joka päivä komea ja ylväs, pitsit ja peruukki ojennuksessa, mutta pikkuhiljaa häneen tuli toisenlaista rentoutta, mutta periksi hän ei antanut, linnoituksen oli valmistuttava ja nopeasti.

Tyttö raotti kääröä ja näki kasvin tummat marjat ja haaraiset lehdet. – Sen kukka on vaatimaton, komendantti jatkoi, ja tyttö keskeytti hänet surullisesti hymähtäen: - Semmoinen kuin minäkin. Molemmat katsoivat toisiaan ääneti.

Tämä historiallinen kirja sisältää hieman heräilevää rakkauttakin ankarien ja kiireisten rakennuspuuhien lomassa. Mikä kirjasta tekee Suomi 2017 kirjan, sitä voi ajatella monelta kantilta. Kirjassa rakennetaan puolustuslinnoitusta Itämereltä mahdollisesti tulevien vihollisten hyökkäyksiä vastaan. Itämeri on ollut useamman maan kiihkeiden ilmasotaharjoitusten temmellyskenttänä jo pitemmän aikaa, myös erilaisia sotalaivoja on kuljetettu rannikolta toiselle hyvinkin näkyvästi. Kirjan tekee Suomi 2017 kirjaksi sotahistoria, joka on koettu Suomen rannikolla moneen kertaan, ja joka on tälläkin hetkellä hyvin avoimessa, jopa yhtä pelonsekaisessa tilanteessa kuin se oli vuonna 1748. Puolustusta oli vahvistettava, niin kuin tänäkin päivänä.

Pauliina Lindholm, Komendantti ****

Otava 2017

s. 298 + 2s. Lähteitä

historiallinen muistelmateos

Suomenlinnan alkuvaiheista ovat lukeneet Riitta, Kirsi, Tuijata, Arja, Kirjaluotsi, Jane, 

 Anneli ja Leena- Maija

Sotamarsalkka Augustin Ehrensvärdin matkasta Suomenlahden rannikolle on julkaistu v. 2002 kirja nimeltään Matka Suomessa 1747. Kirja on kuvitettu hänen luonnoksillaan ja piirustuksilla.

J P Delaney: Edellinen asukas

Kadun päässä, kulmassa, on aita. Sen takana näen matalan pienen rakennelman, vaaleasta kivestä tehdyn kompaktin kuution. Muutama vaakasuuntainen kapea ikkuna, jotka näyttävät summamutikassa sijoitetuilta, ovat ainoa merkki siitä, että kyseessä todella on talo eikä jättikokoinen paperipaino.

Jane on muuttanut uuteen asuntoon, jossa ei ole asunut pitkään aikaan kukaan. Janella on suruaika menossa ja hän halusi elämäänsä muutoksen. Uusi arkkitehdin luoma koti, joka on kuin taideteos, tuntuu hyvältä ajatukselta ja talon omistaja vielä paremmalta. Talon asukas joutuu sopeutumaan omistajan asettamiin tiukkoihin sääntöihin ja siihen, että asukasta tarkkaillaan. Asunnossa käy myös vierailijoita tutustumassa luomukseen ja kaikkeen mitä se sisältää. Pikkuhiljaa talon salaisuudet alkavat paljastua Janelle.

”Kaiken kaikkiaan ehtoja on parisataa. Viimeinen ehto on kuitenkin se, joka aiheuttaa eniten ongelmia.”

Nimimerkin takaa kirjoittava J P Delaney  on kirjoittanut ihmissuhdetrillerin Entinen asukas, jonka pääosassa ovat nykyinen asukas Jane ja entinen asukas Emma. Naiset voisivat olla ulkonäkönsä puolesta sisaruksia ja molemmille tulee suhde talon omistajan kanssa. Kirjan kappaleissa äänessä ovat vuorotellen Emma ja Jane. Kirjan henkilömäärä on pieni. Talon omistajan lisäksi kirjassa esiintyvät Emman poikaystävä, Janen ystävät, poliisi… Ai niin , unohdin kertoa, että Emma kuoli.

”Meidän täytyy olla tarkempia siinä, että panemme aina toalettitarvikkeet pois näkyviltä. Tänä aamuna esimerkiksi huomasin, että jätit sampoon esiin.”

Edellinen asukas on julkaistu 40 maassa ja siitä on tulossa elokuva. Kirja on hyvin kuvauksellinen ja voin kuvitella jo elokuvaotoksia kirjan eri kohtauksista. Jane on joutunut miehen ja talon lumoihin, mutta siitä ei hyvää seuraa.

Pidin kovasti tämän psykologisen trillerin kehittymisestä ja näiden kahden naisen kertomuksista. Jane sai päähänpinttymän siitä, että hän halusi selvittää miten Emma kuoli. Kuolema oli todettu itsemurhaksi, mutta Janen salapoliisivaistot kertoivat jotakin muuta. Samalla talo alkoi käyttäytyä yhä omituisemmin. Mutta Janella oli salaisuus, joka piti hänet talossa, vaikka terve järki käski juosta sinne missä pippuri kasvaa.

Tyylikäs trilleri tyylikkäässä designtalossa. Suosittelen.

Talossa ei ole kirjahyllyjä, mutta hän sietää siistin pinon kovakantisia kirjoja makuuhuoneessa, kunhan kirjojen reunat on tasattu ja pino muodostaa nelikulmion.

J P Delaney, Edellinen asukas ***

Suom. Satu Leveelahti

Otava 2017

s. 410

The Girl Before 2017

Designtalossa ovat vierailleet mm. Annika, Riitta ja Tuulia

ELÄMÄNI KIRJOJEN KERTOMANA

Lapsena olin:  Lumilapsi

Nyt olen:  Äitikirja

Haluaisin olla:  Kanssasi aina

Ominaisuuteni, josta en luovu:  Äidinrakkaus

Taito, jota haluan kehittää:  Syötävän kaunis piha

Kotini:  Onko teillä tämmöistä

Elämäni:  Veden peili

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni:  Et kävele yksin

Asia, jota ilman en voisi elää:  Hyvä aviomies

Asia, jota en haluaisi kokea:  Kyynelvaunut

Työni:  Pieniä sankaritekoja

Työpöydälläni:  Lapsi ja kriisi

Yöpöydälläni:  Pikku Prinssi

Antavat voimaa:  Kurittomat kaverit

Vievät voimia:  He eivät tiedä mitä tekevät

Haaveilen:  Valkoisen pilven maa

Viestini ystävälle:  Ihana nähä!

Minua mietityttää usein:  Ennen kuin kaikki muuttuu

Minua pelottaa joskus:  Kirottu ajan katoava virta

Tulevaisuudensuunnitelmani:  Maailman kirkkaalle laidalle

Olisi mukava tietää, mitä kirjat kertovat sinun elämästäsi. Valitse siis blogistasi 20 kirjaa, jotka sopivat juuri sinulle ja kerro niiden nimillä oma tarinasi. Löysin tämän kivan kirjatehtävän Sadun Kirjat kertovat-blogista.

Jacob ja Wilhelm Grimm: Lumikki ja neljä muuta Grimmin satua

Vanhan kirjan päivänä sopii hyvin lukea Grimmin veljesten satuja, joista on lähtenyt maailmalle leviämään tuhansia erilaisia versioita näistä saduista. Lumikki ja neljä muuta Grimmin satua sisältää Lumikin ohella sadut Susi ja seitsemän pientä kiliä, Bremenin soittoniekat, Saapasjalkakissan ja Peukaloisen.

Lumikki on kertomus kauniista prinsessasta,  jota uusi kuningatar vihasi tämän kauneuden tähden. Lumikki pääsi pakoon seitsemän kääpiön luokse, mutta ilkeä kuningatar löysi tiensä sinne ja yritti tappaa Lumikin monta kertaa ja lopulta onnistui vai onnistuiko. Sadussa on onneksi onnellinen loppu kaikille muille paitsi kuningattarelle, joka koki kamalan lopun.

Susi ja seitsemän pientä kiliä  kertoo päivästä, jolloin vuohiemo lähti ruokaa hakemaan ja varoitteli pieniä kilejään sudesta. Sudella oli katalat keinot käytössä, jotta pääsi sisälle kilien kotiin. Vuohiäiti kuitenkin pelasti lapsensa, mutta sudelle kävi huonosti. Paha sai palkkansa jälleen.

Bremenin soittoniekoissa aasi, koira, kissa ja kukko halusivat kaikki pakoon, sillä ne olisi muuten tapettu, koska olivat liian vanhoja. Niinpä ne suuntasivat kohti Bremeniä ajatuksena, että  parempi Bremenissä kuin padassa. Illalla he tulivat erään talon luokse, jonka ikkunoista he näkivät, että pöytä notkui herkuista ja viinistä ja jokin rosvojoukko oli pöydän äärellä mässäilemässä. Eläimet päättivät ajaa rosvot tiehensä. Kuinkas sitten kävikään, no eläimet asuivat talossa onnellisina elämänsä loppuun asti.

Tämä reipas Saapasjalkakissa on varmasti kaikkien tuntema ja rakastama veijari. Sadusta on uskoakseni tehty monta eri versiota. Tämä kissa tuli perinnöksi perheen nuorimmalle pojalle, joka oli ensin pahoillaan, koska ei mitään muuta saanut. Kissa osasi kuitenkin puhua ja pyysi poikaa teettämään hänelle saappaat. Sen jälkeen kissa lähti kuningasta tapaamaan kävellen kuin mies. Kissa oli päättänyt tehdä pojasta rikkaan miehen, mutta sitä ennen tarvittiin runsaasti rahaa ja piti voittaa mahtava noita. Kuka muistaa miten noidalle kävi? No ainakin kissasta tuli kuninkaan korkein neuvonantaja.

Olipa kerran köyhä talonpoika, joka toivoi vaimonsa kanssa lasta. Kävi sitten onnellisesti, että vaimo alkoi odottaa lasta, mutta lapsi oli vain peukalon pään kokoinen. Vanhemmat rakastivat poikaansa kovasti ja antoivat nimeksi Peukaloinen. Poika ei kasvanut yhtään, mutta hänestä tuli älykäs ja nokkela poika. Peukaloinen kävi välillä seikkailemassa maailmalla, tapasi rosvoja ja varkaita, joutui eläinten vatsoihin, mutta tälläkin sadulla on onnellinen loppu.

Saksalaiset veljekset Jakob (1785-1863) ja Wilhelm (1786-1859) Grimm keräsivät kansansatuja ja muokkasivat niistä satukokoelmia, jotka oli tarkoitettu aikuisille. Sadut olivat alunperin karkeita, julmia ja väkivaltaisia, mutta veljekset karsivat niistä pahimpia julmuuksia. Ensimmäinen Grimmin sadut julkaistiin 1812 ja lopullinen versio, joka oli seitsemäs painos, julkaistiin 1857.

Lumikki ja neljä muuta Grimmin satua on julkaistu vuonna 1987. Saduissa lapset juovat viiniä, tehdään rikoksia, yritetään tehdä murhia ja tapetaan. Sadut ovat aika julmia ja ovatkin muuttuneet tästä 30 vuotta vanhasta kirjasta paljon lempeämmiksi saduiksi nykyajan kirjoissa. Alkuperäiset sadut ovat olleet vielä pelottavampia kansantarinoita. Kieli ja kirjallisuus muuttuvat ja se näkyy hyvin myös lastensaduissa. Näiden satujen takaa löytyy moraaliopetuksia, niistä löytyy pelottelua ja kasvatusta, jossa käytetään apuna neuvokkuutta, nokkeluutta, rohkeutta ja pelottomuutta. Kirja voi aiheuttaa painajaisia herkille lapsille, joten en suosittele alle kouluikäisille.

Jakob ja Wilhelm Grimm, Lumikki ja neljä muuta Grimmin satua

kuvitus Svend Otto Sörenson

suom. Anja-Liisa Vartiainen

Wsoy 1987

s. 122

Schneewittchen

Der Wolf und die sieben junge geisslein

Die Bremer Stadtmusikanten

Der gestiefelte Kater

Däumedick

Osallistun kirjalla Yöpöydän kirjat-blogin Ajattomia satuja ja tarinoita2-haasteeseen.

Lukuiloa Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä!