Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

 

Sinä olet elänyt hyvän elämän.

Tommi Kinnusen teos Pitkä aukea jatkoi itsenäisesti jo Neljäntienristeyksestä ja Lopotista tutuksi tulleen Johannes Löytövaaran tarinaa. Johanneksesta oli tullut vanhus, ja hän vietti viimeisiä vuosiaan hoitolaitoksessa, nykyisin jo pelkästään sängyssä, liikuntakyvyn ja puhekyvyn menettäneenä. Hänen luonaan kävi joka päivä puhumassa joku nainen, mutta Johannes ei tiennyt, kuka hän oli, ehkä toinen hänen tyttäristään.

Sinä olit valokuvaaja, muistatko Johannes? Äitikin oli, ja sinusta tuli samanlainen.

Nainen oli Johanneksen isosisko, Anna. Heillä oli iso ikäero. Johannes oli ollut läheinen toisen siskonsa Helenan kanssa. Johannes oli jo saatellut hautaan Helenan ja vanhempansa ja mummunsa ja...

Muistatko sinä vielä meidän vanhan kodin? Sen sodantakaisen? Sen missä asuttiin kaikki yhdessä. Sinä ja minä ja Helena. Isä ja äiti. Ja mummu. Sen polttivat silloin, kun me oltiin evakossa.

Ja muistihan Johannes evakkomatkan ja muutakin. Kirjan tarina oli tarina Johanneksen elämästä ja rakkauksista. Johanneksella oli onni rakastaa syvästi vaimoaan Kaarinaa ja lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Ainoa ikävä suhde oli äitiin, jonka elämä oli vihan sokaisemaa, sillä äiti Lahja oli ollut naimisissa Johanneksen isän Onnin kanssa, joka rakasti miehiä, ei Lahjaa. Onni oli kipuillut mielenterveysongelmiensa kanssa, ja teki lopulta itsemurhan.

Tommi Kinnusen Pitkä aukea avasi jälleen kuusamolaisen Löytövaaran perheen elämää, ja tällä kertaa Johanneksen kertomana. Kirjailija on antanut äänen muistisairaalle hoitolaitoksen asukkaalle, mikä on valtavan tärkeä huomio, kun vanhusten palveluista ja hoitamisesta on hyvinvointialueilla karsittu ja ajateltu heistä vain kulueränä, mistä säästetään. Vanhukset ovat eläviä ihmisiä ja heillä on takanaan elämää ja omia läheisiään ja tapahtumia ja tunteita, jotka koskettavat, niin kuin Pitkä aukea koskettaa jokaista sen lukijaansa.

Me ollaan surullista sukua, Johannes. Sinä olit aina isän poika. Aina. Vaikka ei meistä kukaan tainnut olla äidin lapsi. 

Tommi Kinnusen Pitkä aukea oli kertomus kuusamolaisen valokuvaajan elämästä, elämän tähtihetkistä ja rakkaista, sekä niistä kipukohdista, jotka piirsivät pitkään elämään harmaita raitoja ja suruja. Kirjan tunteita herkästi koskettavaa tekstiä oli uskomattoman vaikuttavaa lukea ja olla mukana.

 

Tommi Kinnunen, Pitkä aukea 🧡🧡🧡🧡🧡

Wsoy 2026

s. 264

Valokuvaamo

Kuusamo 

 

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys 

Tommi Kinnunen: Lopotti 

 

Sylvia Plath: Lasikello

 

Kesä oli kummallinen, painostava, se kesä kun Rosenbergit joutuivat sähkötuoliin ja minä ihmettelin, mitä tekemistä minulla oli New Yorkissa.

Yhdysvaltalaisen runoilijan ja kirjailijan Sylvia Plathin (1932-1963) klassikko, Lasikello vuodelta 1963, on hänen omaan elämäänsä pohjautuva teoksensa, jossa hän kertoi miten sairastui masennukseen, yritti itsemurhaa ja joutui mielisairaalaan hoitoon. Lisäksi kirjasta nousi esille, miten kallista hoito olikaan ja miten eriarvoisia hoidettavat olivat. Hoito ei olisi onnistunut ilman, että hän sai siihen rahoitusapua.

Kai minun olisi pitänyt olla yhtä innoissani kuin suurin osa muista tytöistä, mutta minua ei vain liikuttanut mikään.

Esther Greenwood, 19-vuotias opiskelija, oli valittu 11 muun nuoren naisen kanssa erään New Yorkissa sijaitsevan lehden avustajiksi kuukauden ajaksi. He saivat matkat, hotellihuoneet, ruokailun, plus kaikenlaista muuta mitä toimittajat saivat tehdessään juttujaan mm. käydessään muotinäytöksissä tai haastatellessaan kuuluisuuksia. Illat  kuluivat juhliessa ja juodessa.

Esther ei ollut innostunut toimittajan töistä. Hän ei nähnyt itseään valmistuessaan muuta kuin runoilijana.

En tajunnut, miksi ihmisten piti tuijottaa. Monikin oli kummallisemman näköinen kuin minä.

Veriset kasvot kyllä herättäisivät huomiota kenessä vain. Esther oli sairastunut, joten hän ei enää ymmärtänyt, vaan eli kuin olisi lasikellon alla, erillään muista. Mikään ei koskettanut häntä. Ajatukset oli vallannut itsemurhat. 

Lasikellon ilma pakkautui ympärilleni enkä voinut liikahtaakaan.

Luin teoksen Lasikellon alla vuosia sitten ja se oli Mirja Rutasen suomentama. Alunperin kirja julkaistiin salanimellä Victoria Lucas. Siltalan uuden painoksen suomentaja on Kaijamari Sivill ja kirjan nimi on lyhentynyt aiemmasta Lasikelloksi.

Pidin valtavasti molemmista käännösteoksista. Huolimatta siitä, että Sylvia Plath oli vakavasti sairastunut mielenterveysongelmiin, hänen tekstistään nousi myös esille se, että hän oli kriittinen arkielämän ja yhteiskunnan tarkkailija ja pohtija sekä humoristi. Kirjan päähenkilö Esther ei halunnut lapsia, ja hänellä oli ongelmia, koska hän halusi neitsyydestään eroon. Kirjailijalla itsellään oli kaksi lasta runoilija Ted Hughesin kanssa. Sylvia Plath asui lapsineen itsemurhan tehdessään  Lontoossa.

Sylvia Plathin Lasikello oli tarina nuoren naisen taistelusta vakavaa masennusta vastaan.

 

Sylvia Plath, Lasikello *****

Suom. Kaijamari Sivill *****

Siltala 2026

s. 305

The Bell Jar 1963

Ensim. suomennos Lasikellon alla Mirja Rutasen kääntämä

Mielenterveys

Itsemurha  

Caroline Graham: Kämmekkä kukkii kuolemaa

 

Kaikki oli muuttunut. He tiesivät, että hän tiesi. Sitä ei voinut perua. Kunpa voisikin. Hän oli valmis antamaan mitä tahansa jotta voisi kääntää kellon takaisin eiliseen.

Brittiläisen Caroline Grahamin Kämmekkä kukkii kuolemaa dekkarissa oli kaikkien dekkareiden ystävien hyvin tuntema ylikomisario Barnaby. Grahamin dekkarisarja on ollut supersuositun Midsomerin murhat-tv-sarjan pohjalla. Graham itse on ollut käsikirjoittamassa tv-sarjaa. Barnabyn juttusille pyrki neiti Bellringer Badger´s Driftin kylästä. Hän oli varma, että hänen 80-vuotias ystävänsä oli surmattu. Lääkäri oli todennut hänen kuolleen luonnollisen kuoleman.

"Harva lääkäri etsisi koniinimyrkytyksen oireita ruumiista joka vaikuttaa perin säännönmukaisesti, joskin odottamattomasti kuolleelta. Vaikka ei silti", hän virnisti, "olisipa mukava olla kärpäsenä katossa, kun kerrot hänelle." 

Kuka halusi 80-vuotiaan neiti Emily Simpsonin kuolevan, ja miksi, sitä olikin jännä seurata. Heti alkuun kävi ilmi, että neiti Simpson oli metsässä etsimässä harvinaista kämmekkää, eli orkidea-sukuista kukkaa, ja löysikin sellaisen maastosta, johon hän laittoi oman merkkinsä. Heillä oli nimittäin ystävänsä kanssa yhteinen harrastus kilpailla kumpi löysi ensin kämmekän.

Valitettavasti neiti Simpson näki metsässä pari ihmistä hyvin intiimissä kanssakäymisessä, eivätkä nuo ihmiset halunneet, että neiti Simpson lavertelisi näystä kenellekään.

Ei. Barnabya ei kiinnostanut se, että Iris Rainbird tarkkaili mieluummin ihmisiä kuin tilhiä, vaan se mitä nainen teki hankkimillaan tiedoilla.

Piakkoin löytyi samasta kylästä toinenkin ruumis, Iris Rainbird, intohimoinen naapureiden kyttääjä ja kiristäjä. Hän ja hänen poikansa olivat molemmat hyötyneet vuosien mittaan isot rahat ihmisten salaisuuksista. 

Päivä oli juuri omiaan häitä varten. Kivisiin holvikaariin oli sidottu kesäjasmiineihin kiedotut humalahunnut, vanhanaikaiset kukkavihkot tähdittivät kirkon jokaisen penkkirivin päädyn. Tertturuusut peittivät alttarikaiteet.

No ei vaiteskaan, Barnaby näki jälleen unta. Tällä kertaa häistä, jotka olivat  tulossa, mutta kenen häistä olikaan kysymys ja miten niille oikein kävikään kirjan huipennoksessa?

Caroline Grahamin Kämmekkä kukkii kuolemaa  dekkarissa möyhittiin pikkukylän salaisuuksia.

 

Caroline Graham, Kämmekkä kukkii kuolemaa

Suom. Jaana Lahtinen

Tammi 1991

s. 287

The Killings at Badger´s Drift 1987 

Cosy crime

Midsomerin murhat-elokuva 1997 

Englanti 

 

Aino Leppänen: Kunnes Parkinson meidät erotti

 

Olen oman äitini hautajaisissa, mutta elämäni suurin painajainen onkin vasta tapahtunut.

Aino Leppäsen teos Kunnes Parkinson meidät erotti kertoi tosipohjaisen tarinan pariskunnasta, jossa mies sairastui vakavasti ja vaimo toimi hänen omaishoitajanaan. Seijan ollessa äitinsä hautajaisissa toisella paikkakunnalla, mies oli väliaikaisesti hoidossa vuorohoitopalveluita tarjoavassa yksikössä, jossa hän oli ollut ennenkin. Kesken hautajaisten Seija sai puhelun, että hänen miehensä oli kuollut. Kirja kuvaa Parkinsonin tautia, omaishoitajan arkea sekä kymmenien vuosien rakkaustarinaa.

Käännyn kysymään, haluaako Timo leikkelettä. Katselen taakseni, mutta Timo ei ole siinä. Katseeni harhailee hetken. Parahdan. Käteni nousee suuni eteen. Timo on kuollut.

Seijan mies tukehtui osastohoidossa. Mikään syyttely huonosta hoidosta ei toisi Timoa takaisin Seijan luokse. Oli elettävä hetki ja päivä kerrallaan ja muisteltava miehen kanssa viettämiä aikoja, joihin kuului tietysti monenlaisia vaikeitakin hetkiä miehen pahenevan sairauden kanssa. 

Ikävintä oli tietysti, kun Timon sairautta ei ymmärretty Parkinsoniksi, kuin vasta monen vuoden jälkeen. Miehen kädet eivät vapisseet, mikä on tyypillistä Parkinson-potilaille, vaan oireet olivat monenlaisia. Timon kävelykyvyn huononeminen, lihasten heikkeneminen ja puutuminen, nielemisvaikeudet ja yleinen väsymistila olisivat voineet kuulua moneen muuhunkin tautiin. 

"Kyllä minä tiedän, että sinä olet täällä. Mutta ei se riitä. Minulla on niin puolikas olo. Minä kaipaan sinua ihan koko ajan."

Ihan koko ajan.

Seija ja Timo tapasivat ensimmäisen kerran koulussa 1960-luvulla, kun heidät oli laitettu rinnakkain istumaan.  Siitä alkoi heidän ystävyys ja rakkaus. 16-vuotiaana, kun muu perhe muutti toisaalle, Seija jäi jatkamaan koulunsa loppuun paikkakunnalle, vuokrasi asunnon ja pääsi kauppaan töihin. Hän ei jättäisi rakastaan. Pitkän avioliiton aikana oli tietysti aikoja, että oltiin Seijan vuorotöiden ja Timon rekkakuskin töiden vuoksi erossa toisista, myös Timon sairaus toi hänelle paljon sairaalassa olemista ja myös hoitopaikassa oloja, mutta kuolema toi pysyvän eron, joka oli vaikeampi hyväksyä.

Sairaudesta puhuminen oli Timolle todella vaikeaa. Se oli hämmentävää. He pystyivät yleensä puhumaan ihan mistä vain. Mutta ei hän voinut miestä moittia. Seija olisi elänyt paljon mieluummin ilman sairautta ja puhunut jostain ihan muusta itsekin.

Aino Leppäsen teos Kunnes Parkinson meidät erotti on  herkkä ja tunteisiin vetoava tarina vanhenevasta avioparista, jonka kymmenien vuosien rakkaustarina sai ikävän lopun hoitolaitoksessa tapahtuneen hoitovirheen johdosta.

 

Aino Leppänen, Kunnes Parkinson meidät erotti

Docendo 2026

s. 245

Muistelmat

Omaishoitaja

Liikehäiriösairaus Parkinson 

Ninni Schulman: Yöt vailla sarastusta

 

Eikö kukaan ihmetellyt, missä hän oli? Edes isä? 

Ruotsalaisen Ninni Schulmanin dekkari Yöt vailla sarastusta on jo kolmas osa naapuririkoksista kertovassa Ingrid Wolt-sarjassa. Sarjan aloitti Viimeiset leikit, jossa Ingrid pääsi vankilasta, kärsittyään tuomionsa, ammuttuaan ex-miestään jalkaan. He olivat molemmat ammatiltaan poliiseja, joten aseita oli käytössä.

Ingridin olo oli turvallinen niin kauan kuin Kjell oli telkien takana. 

Ex-mies halusi kostaa Ingridille, ja sitä kissa ja hiiri-leikkiä jatkui myös toisessa sarjan osassa, nimeltään Rakas Lena. Ingrid oli joutunut piiloutumaan ex-mieheltään ja hän työskenteli siivoojana hotellissa. Miehellä oli kuitenkin omat keinonsa löytää Ingrid. Mies ampui hotellissa ja joutui tutkintavankeuteen. Näistä tunnelmista jatkui myös Yöt vailla sarastusta.

Hän ei enää tiennyt, oliko nyt ilta, yö vai aamu, eikä sitäkään, kuinka kauan hän oli ollut vankina.

Herman oli postinkantaja, josta kaikki pitivät. Hänellä oli aikaa jutella ja auttaa apua tarvitsevia naapureita, joille hän vei postia ja paketteja. Hän joutui kuitenkin vaikeuksiin erään henkilön kanssa, ja siitä seurasi ikäviä juttuja.

Kuolisiko hän tähän, tälle patjalle? 

Hermanin isä teki katoamisilmoituksen Hermanista. Isä tarvitsi poikansa apua, eikä hän ymmärtänyt, mihin tämä oli joutunut. Poliisit eivät kiinnostuneet tapauksesta, joten Hermanin isä otti yhteyttä Ingridiin, joka oli aukaissut jälleen yksityisetsivätoimistonsa, kun ex-mies oli vangittuna.

Ingrid teki jälleen hyvää työtä yksityisetsivänä ja antoi tietojaan poliiseille. Hänen entinen  miesystävänsä Benny oli mennyt naimisiin, eikä halunnut olla läheisissä tekemisissä Ingridin kanssa, mutta se oli vaikeaa. Oliko Benny Ingridin tyttären isä, sitäkin pohdittiin sivuilla.

Tuomioistuin on tehnyt päätöksensä.

Ninni Schulmanin dekkari Yöt vailla sarastusta jatkoi Ingrid Woltin tutkimuksia kiinnostavalla tavalla rakkauden ja koston maailmassa. 

 

Ninni Schulman, Yöt vailla sarastusta *****

Suom. Jonja Rajala *****

Tammi 2026

s. 391

Dekkari

Ingrid Wolt-sarjan 3. osa

1983

Syksy 

 

Ninni Schulman: Viimeiset leikit

Ninni Schulman: Rakas Lena 

Rosenfeldt Hans: Elonkorjuu

 

Heidän oli pakko jatkaa. Vielä ei oltu kyllin kaukana, ei läheskään. Heidät löydettäisiin ja vietäisiin takaisin.

Ruotsalaisen Hans Rosenfeldtin Elonkorjuu dekkari  jatkoi Haaparantaan sijoittuvaa sarjaa, jonka ensimmäisestä osasta, Surman susi, olen nähnyt erittäin jännittävän tv-sarjan. Elonkorjuussa jatkoi sama päähenkilö, rikostutkija Hannah Wester, joka palasi töihin vuoden sairasloman jälkeen, kun hänen miehensä kuoli traagisissa tapahtumissa edellisessä kirjassa.

Hannah Westerin suurin suru kohdistuu hänen pienenä kadonneeseen tyttäreensä Eliniin. Elonkorjuussa poliisit joutuivat tutkimaan metsästä kuolleena löytyneen vastasyntyneen mysteeriä.

Vauva potki ja hän laski kätensä vatsalleen. Hän lupasi itselleen ja kantamalleen  lapelle, ettei koskaan palaisi sinne mistä he olivat paenneet, tapahtuipa mitä tahansa.

Dardana oli ihmiskaupan uhri. Kansainväliset rikollisryhmät olivat valmiita rikoksiin ihmisyyttä vastaan. He olivat valinneet haaparantalaisen kartanon, joka sijaitsi syrjäisellä paikalla, jonne siepattiin nuoria naisia. Halukkaita ostajia ja hyväksikäyttäjiä löytyi jopa politiikan huipulta.

Dardana oli kuitenkin valmis taistelemaan vastaan. Siispä hän karkasi rikollisryhmältä, pakoili ja vastusti henkensä edestä. Hän tiesi, että hän menettäisi henkensä saman tien, kun vauva syntyisi.

Katja lisäsi vauhtia.

Hänen kättään  alkoi taas särkeä. Päivä oli ollut pitkä kuin nälkävuosi eikä hän halunnut, että päivän päätteeksi joku synnyttäisi lapsen hänen vuokra-autoonsa Haaparannan keskustassa.

Katja tuli tutuksi jo edellisestä kirjasta. Hänet oli siepattu jo pienenä ja kasvatettu adoptioperheessä. Hänen sedäksi kutsumansa henkilö oli kuitenkin vienyt hänet Akatemiaan, jossa koulutettiin venäläisen rikollisjärjestön tappajia pienestä asti.

Hannah Wester epäili jo edellisessä kirjassa, että Katja oli hänen pienenä kadonnut Elin-tyttärensä. Vielä ei tullut selväksi, oliko Katjalla sukusiteet Hannahiin, joten toivottavasti sarja jatkuu vielä. Ja toivottavasti Elonkorjuustakin tulee yhtä jännittävä tv-sarja kuin Surman sudesta. 

Hans Rosenfeldt on ollut töissä sekä radiossa että tv:ssä ja käsikirjoittanut tv-sarjoja mm. Silta ja Wallander. Ystävänsä Michael Hjorthin kanssa Rosenfeldt on kirjoittanut rikossarjaa oikeuspsykologista.

Hans Rosenfeldtin Elonkorjuu syventyi ihmiskaupan hyytäviin rikoksiin.

 

Hans Rosenfeldt, Elonkorjuu ***** 

Suom. Jaana Nikula *****

Otava 2026

s. 397

Skördebarn 2025

Dekkari 

Haaparanta-sarjan 2. osa

Ihmiskauppa 

Kristina Ohlsson: Yöankkuri

 

Kevät oli saapunut varhain, siitä kaikki Hovenäsetin asukkaat olivat yhtä mieltä. Maaliskuun loppupuolella pitkään jatkunut lämmin jakso ja auringonpaiste lupailivat varmaa talven päättymistä.

Ruotsalaisen Kristina Ohlssonin Yöankkuri oli jo viides dekkari Hovenäsetiin sijoittuvassa August Strindbergistä kertovassa sarjassa. August asui Hovenäsetissä, ja oli perustanut sinne vanhojen tavaroiden myymälän, jota hoiti yhdessä Gunnarin kanssa. Edellisen talven aikana hän oli remontoinut myymälän yläpuolella olevan kerroksen huoneet, ja avannut sinne majatalon. Majataloon oli tulossa ensimmäinen majoittuja. Tuo henkilö majoittui tarkoituksella Augustin majataloon.

Bella vilkaisi kelloa. Oli pian keskiyö. Kungshamnissa vallitsi täydellinen hiljaisuus. 

Augustilla ja Marialla, paikallisella poliisilla, oli yhteinen lapsi Sofia, ja heidän häänsä olivat tulossa. Häitä oli siirretty jo kerran. Nyt sai jännittää, siirtyvätkö häät toistamiseen, sillä heidän päivänsä muuttuivat kirjan sivuilla tosi kiireisiksi. Maria aloitti työkaverinsa Ray-Rayn kanssa tutkimaan erään kadonneen tytön tapausta, johon liittyi salaperäinen ufo-yhdistys. Lisäksi Marian omaan kännykkään lähetettiin  mysteeriviestejä, jotka vaativat toisilta poliiseilta paneutumista. Ray-Rayn oma tyttö käyttäytyi myös ongelmallisesti ja oli välillä kateissa. Onneksi suhde Vendelan kanssa kukoisti, vai oliko tulossa hankaluuksia silläkin taholla?

Isä, minä pelkään että olet menettämässä lopullisesti järkesi. Olen todella huolissani. Ja äiti myös. Vaikka hän onkin ensisijaisesti vihainen...

Augustin majatalon ensimmäinen majoittuja, Sander Jensen, tuli Norjasta, Tromssasta, tyttärensä Amalian jalanjäljissä Hovenäsetiin. Tytär oli kuollut kolme vuotta aiemmin ja löytynyt paikalliselta rannalta. Mitä Amalialle tapahtui? Miten uimista harrastava nuori tyttö voi hukkua? Sander ei päässyt ikävistä ajatuksista eroon, hän halusi vastauksia, ja niitä oli pakko löytyä.

Sander ajatteli Bella Silveriä ja sulki silmänsä. Ei Sander ollut tehnyt mitään typerää. Bella oli.

Sander liittyi siihen, mitä August Strindberg halusi saada selville omasta suvustaan. Kuka lähetti Sanderin Augustin lähelle, sekin selvisi tarinasta. Myös Augustin suvun salaisuudet selvisivät. Hääjuhlat vietettiin, mutta Ray-Ray oli todella valppaana juhlien aikana, sillä jotain ikävää saattaisi  tapahtua juhlien aikana. Häät ja mahdollinen ikävä kuokkavieras jäivät sen verran kinkkiseen tilanteeseen, että vaikka Yöankkurin pitäisi olla sarjan viimeinen kirja, toivoisin sarjan silti jatkuvan. 

Kristina Ohlssonin Yöankkuri dekkarissa syvennyttiin rannikkoseutua varjostaviin outoihin katoamistapauksiin ja sukusalaisuuksiin. Yöankkuri oli oikea hyvänmielen dekkari sisältäen romantiikkaa, ihmissuhdedraamaa ja jännitystä sopivassa suhteessa.

Kristina Ohlsson, Yöankkuri *****

Suom. Katja Salmi *****

Wsoy 2026

s. 621

Nattankare 2025

Dekkari 

Cosy crime

August Strindberg-sarjan 5. osa

 

Kristina Ohlsson: Myrskynvartija

Kristina Ohlsson: Jäänmurtaja

Kristina Ohlsson: Varjopaikka 

Kristina Ohlsson: Pelastusrengas 

 

 

 

Sofia Sjöholm: Heta Liisantyttären isoviha

 

"Ryssät tulevat!" käheä ääni kuiskasi ruotsiksi, ja Hetan silmät revähtivät auki. Oli vuosi 1712, Heta oli vielä nuori nainen, ja hän työskenteli emännöitsijänä luutnantin virkatalossa.

Sofia Sjöholmin historiallisessa esikoiskirjassa, Heta Liisantyttären isoviha, oli vuosi 1712 ja emännöitsijänä toimiva nuori Heta heräsi pää keittiön työtasolla, kun luutnantti näki taas painajaisia sodasta, jossa oli loukkaantunut. Venäläiset olivat kyllä lähestymässä, ja se tiesi sitä, että ne kenellä oli rahaa pakenivat, ja ne kenellä ei ollut rahaa, otettiin orjiksi. Luutnantti äitineen pakeni Tukholmaan muiden säätyläisten kanssa, ja Heta joutui orjaksi Venäjälle muiden saman kylän asukkaiden kanssa.

"Osaatko sattumoisin tanssia eurooppalaisia hovitansseja? Haluaisin palkata tanssijattaren?"

Hetan matka jatkui Sankt Peterburgiin, Pietariin, sillä kapteeni, joka oli halunnut hänet tanssijattarekseen,  asui siellä perheineen. Heta sai oikeaa tanssinopetusta, upeita vaatteita, hyvää ruokaa ja kulki työkseen juhlista juhliin tanssimassa yleisölle. Palkkionsa hänen piti kiikuttaa kapteenille. Elämään astui myös juominen, sillä juhlissa juotiin paljon. Pian Heta ei selvinnyt päivistään ilman alkoholia. Humalatila aiheutti myös sen, että kapteeni potkaisi hänet ulos talostaan ja määräsi maaorjansa Kuzjan vaimoksi.

Tuosta tapahtumasta seurasi hyvääkin, sillä Heta raitistui ja sai uusia ystäviä. He joutuivat pian pakenemaan, sillä uusi esimies vaati liikoja menestyäkseen itse. Hetan matka jatkui kasakoiden ja tataarien maille Ukrainaan.

"En ikinä arvannut, että maaorjat raahaisivat sinut tänne Jumalan selän taakse." 

Kapteeni oli jälleen kerran löytänyt Hetan ja aikoi viedä hänet Pietariin. Muut orjat naisineen ja lapsineen kapteeni aikoi myydä tai lähettää pakkotyöhön Siperian kaivoksiin. Miehet kapteeni aikoi tapattaa karkuruudesta. Heta oli nopea toimissaan ja pääsi pakoon kapteenin kynsistä, sillä hän ei halunnut kenenkään kuolemaa. Eikä hän halunnut lapsensa joutuvan hänestä eroon.

"Pikkulinnut lauloivat, että lähistölle on saapunut kapteeni, joka on ollut tataarien vankina, ja hän on hyvin kiinnostunut tästä kylästä."

Kylän miesten ollessa sotimassa, naiset olivat rakentaneet kylän talot ja aitaukset ja viljelleet maata.  Nyt oli tullut aika myös naisten sotia, sillä vihollinen lähestyi kylää.

Sofia Sjöholmin Heta Liisantyttären isoviha vei mielenkiintoiselle historialliselle seikkailulle 1700-luvun maailmaan. Kirjan tarina nosti esille nuoren Hetan ja hänen elämänsä erikoiset käänteet jouduttuaan venäläisten orjaksi.

 

Sofia Sjöholm, Heta Liisantyttären isoviha

Docendo 2026

s. 298

Historiallinen romaani

1700-luku

Orjat 

 

 

Johan Rundberg: Se joka laumaa vartioi

 

Edellisenä iltana noin yhdentoista aikaan oli kuultu kaksi kovaa pamausta lyhyin väliajoin. Kukaan lähistön asukkaista ei ollut pitänyt sitä erityisen merkillisenä.

Ruotsalaisen Johan Rundbergin psykologinen jännityskirja Se joka laumaa vartioi valittiin vuoden 2025 parhaaksi esikoisdekkariksi Ruotsissa. 

Kirjan luettuani voin kyllä yhtyä kehuihin, sillä kirjassa oli tukholmalaisen varakkaamman asuinalueen asukkaiden halua pysytellä suojassa ja turvassa ulkopuolisilta ja varsinkin ei-ruotsalaisilta. Asukkaiden mieleen ei oikein tullut, että kuka vaan voi aiheuttaa ongelmia ja uhkia, myöskin ystävät, perheenjäsenet, työkaverit ym. henkilöt. Asukkaat siis turvasivat omakotitalojaan kameroilla, liiketunnistimilla ja ulkovalaistuksella ulkonaista uhkaa vastaan. Myös Martin ja Sanna hankkivat omakotitaloonsa turvasysteemit. Tosin Sanna oli ollut niitä vastaan.

Lyhyt ilmoitus saa kylmät väreet kiirimään Sannan selkäpiissä. Tällä kertaa kyse ei ole myöhästymisestä, vaan Mya ei ole ollut tunnilla ollenkaan.

Martinin ja Sannan yläasteikäinen tytär Mya oli hankalassa iässä ja koulussa oli ollut ongelmia ennenkin. Nyt hän oli ystävystynyt uuden luokkakaverinsa kanssa, ja he tekivät yhdessä outoja juttuja mm. kuvasivat erään videon, josta tuli isoja ongelmia. Kommunikointi teinin kanssa oli melkein mahdotonta. Mya oli vanhempiaan vastaan joka asiassa.

15-vuotiasta epäillään todennäköisin syin murhista. Poliisi ei kerro, onko epäiltyjä enemmän, ja pidättäytyy kommentoimasta enempää.

Kirjan tarinassa oli siis tapettu kaksi henkilöä haulikolla. Martin ja Sannan harrastivat ampumista ja kulkivat metsällä. Heillä oli aseita autotallin lukitussa asekaapissa, josta oli kadonnut ase. Näistä ase asetelmista ja tyttären kouluongelmista on saatu aikaiseksi jännitystä tihkuva perhedraama. Lisäväriä toi mukaan Sannan traumaattinen menneisyys, jota hän oli kaunistellut kaikin tavoin, mutta siitä voit lukea lisää kirjan sivuilta. 

Johan Rundbergin jännityskirja Se joka laumaa vartioi nosti esille nuoruuden uhkat ja ikävyydet. 

 

Johan Rundberg, Se joka laumaa vartioi *****

Suom. Jänis Louhivuori *****

Docendo 2026

s. 562

Den som vaktar flocken 2025

Ruotsin paras esikoisdekkari 2025 

 

Annikki Setälä: Myllytontun tarinoita

 

Vanha isä Myllytonttu istui sopessaan ja kuunteli, miten tuuli vinkui ja ulvoi myllyn nurkissa.

Annikki Setälän (1900-1970) lastenkirjan Myllytontun tarinoita on kuvittanut Rudolf Koivu (1890-1946).  Annikki Setälä oli aikansa tunnetuimpia ja tuotteliaimpia lasten- ja nuortenkirjailijoita Suomessa, ja taiteilija Rudolf Koivu (1890-1946) puolestaan oli kaikkien aikojen tunnetuimpia suomalaisia lastenkirjojen kuvittajia, joka itsekin kirjoitti satuja.

Myllytontun tarinoiden päähenkilö oli pieni Myllytonttu, joka asui isänsä ja äitinsä kanssa myllyssä. Ensimmäisessä tarinassa myllyn vieressä oleva puro voimistui yllättäen suureksi ja vei alajuoksun kaksi muuta myllyä mukanaan. Niiden tonttuperheet hakivat apua myllystä, jossa tietysti autettiin hätää kärsiviä. 

Harvoinpa tontuilla oli ollut niin hauskaa kuin sinä päivänä, jolloin porsas saapui myllylle.

 

 

Mylläri oli ottanut pienen possun sikolättiin asumaan, mutta Iisko-niminen possu ei viihtynyt siellä yksin, vaan karkasi jatkuvasti. Sehän nauratti kovasti tonttuja, kun possu juoksi ensin ja muu porukka perässä.

Oli pari päivää aikaa jouluun. Ilmassa liiteli suuria valkoisia lumihiutaleita, jotka tanssivat ja leijailivat ja putosivat pehmeinä peittäen alleen kaikki, mitä vain eteen sattui.

Myllytonttu sai hyvän ystävän tonttutytöstä, joka ilmestyi yllättäen heidän ovelleen joulun alla. Yhdessä he eksyivät jopa metsähiiden luolaan, mutta onneksi pääsivät sieltä karkaamaan pois. Olipas se oikea seikkailu.

Annikki Setälän lastenkirjassa Myllytontun tarinoita oli satumaailman hahmoja: tonttuja, jättiläisiä, keijuja ja metsähiisi lapsineen. Lastenkirjan tapahtumat sijoittuivat Rovaniemen seudulle, jossa kirjailija Annikki Setälä asui perheineen. Kirjailija, kääntäjä, opettaja ja radiotoimittaja Setälä perusti Rovaniemelle nukketeatterin vuonna 1948 ja kirjoitti useita nukketeatterinäytelmiä. 

Ollessaan  opettajana 1950-60 luvuilla Ivalossa, Annikki Setälä joutui kollegoidensa kanssa vastakkain, koska salli saamelaisten lasten puhua äidinkieltään, joka siihen aikaan oli kiellettyä kouluissa, joissa pyrittiin saamelaiset unohtamaan kulttuurinsa, kielensä jne. Annikki Setälällä oli selvästi sydämen sivistystä ja ymmärrystä, joka nousi myös esille Myllytontun tarinoista.

 

Annikki Setälä, Myllytontun tarinoita

Kuvitus Rudolf Koivu 

Väyläkirjat 2026

s. 92

Alkuperäisteos: Otava 1945

Lasten klassikkokirja

Syksy-talvi 

 

 

Milja Kaunisto: Napoleonin koodi

 

Sydäntalven räntäsade vihmoi vaunujen ikkunalaseja vasten, ja vastasulanut lumi sai vaununpyörät luisumaan ja kolkkaamaan päin kadunkulmien kivisiä vaunuesteitä. Artémis oli kohmeessa päästä varpaisiin.

Milja Kauniston Napoleonin koodi sijoittui 1800-luvun alkuvuosiin. Kirjan päähenkilö, orvoksi jäänyt Artémis, muutti miehensä mukana Pariisista Villecomtalin kylään apteekkariksi. Aviomies oli myynyt Artémisin isältään perinnöksi saadun apteekin ja lapsuudenkodin, ja he matkustivat hevoskyydillä miehen lapsuusmaisemiin.

Pariisin suuret, valoisat majatalot olivat totisesti jääneet taakse. He olivat tulleet kauas menneisyyteen, vanhojen kuninkaiden aikaan.  

Napoleonin Ranskaan oli kiintoisaa matkata, josta kiitän kirjailijaa. Napoleoniin aikana Ranskassa muutettiin kalenterista ja vuorokaudenajoista lähtien kaikki. Tuosta omavaltaisuudesta ja muutostoiminnasta tuli mieleeni nykyajan eräs muutoksia ja tulleja mielettömällä tavalla heilutteleva valtionjohtaja. 

Napoleon oli siis vallassa 1800-luvun alussa, ja oli säätänyt uuden lain, jota kutsuttiin Napoleonin koodiksi. Vallankumous oli suonut naisille vapauden kymmeneksi vuodeksi, nyt se oli jälleen mennyttä. Nainen ei voinut omistaa, eikä periä mitään, ei olla edes apteekkarina.  Mutta kaukana Villecomtalin kylässä se olisi vielä mahdollista. Artémisin mies ei kyennyt tekemään apteekkarin työtä, koska ei ollut opiskellut sitä missään, mutta hän omisti mielellään porvarisoikeudet, jotka sai naidessaan nuoren Artémisin.

Artémis tiesi, että hänen ei tarvitsisi laskea sekunteja enää pitkään. Hän tiesi sen miehen hajusta. Se oli voimakkaampi ja pistävämpi kuin yleensä. Ureaa, hikeä, sipulia ja silmitöntä vihaa.

Artémis oli saanut tottua avioliitossaan väkivaltaan, sillä mies oli järkyttävän väkivaltainen ja hakkasi vaimoaan koko ajan. Vain se,  että mies odotti vaimon synnyttävän poikalapsen, piti Artémisin hengissä, sillä siinä tapauksessa omaisuus ja apteekki siirtyisivät miehen omistukseen, ilman lasta se menisi valtiolle  tai ehkä suvulle. Artémisilla oli keinot siihen, ettei tullut raskaaksi.

Apteekin pintoja pyyhkiessään Artémis tunsi katoavaisen hetken ajan tyytyväisyyttä siitä, että tulisi tekemään töitä juuri siellä. Ehkä hän oli juuri tuntenut onnea. Hän ei voinut olla varma.

Artémisin elämästä tuli todella kiintoisaa, kun hän kotiutui uuteen kotikyläänsä ja sen asukkaisiin. Eräästä miehestä, joka oli houkutellut heidät kylän asukkaiksi, tuli ahkera apteekissa kävijä. Mies ymmärsi hyvin sen, että Artémis oli virallinen apteekkari ja hänen miehensä oli vain ymmärtämätön öykkäri.

"Hyvä herra", Artémis huokaisi, "minä tiedän hyvin mihin Louise Régis menehtyi, eikä se ollut isorokko. Mutta tiedän myös, miksi teidän on vietävä minut vankilaan.

Artémis joutui vankilaan, mutta siitä voit lukea lähemmin kirjan kiihkeän koukuttavilta sivuilta. Villecomtalin kylässä tapahtui kaikenlaista ja ihmiset sairastivat kuka mitäkin. Varsinkin kuppa oli yleistynyt seudulla. Isorokkokin levisi lopulta kylään, eikä siltä ollut mahdollisuus suojautua, vai oliko sittenkin? 

Artémisilla oli kylään tullessaan mukanaan isältään saatu salaisuus, jota hän varjeli myös kylässä asuessaan. Lopulta hän päätti ottaa selvää isän salaisuudesta, tosin sen salaisuuden halusi kiihkeästi saada haltuunsa eräs ikävä tyyppi, hinnalla millä hyvänsä.

Milja Kauniston  Napoleonin koodi vei mukanaan apteekkimaailman historiallisiin vaiheisiin. Upea kirja ja ihana päähenkilö. 

 

Milja Kaunisto, Napoleonin koodi 💜💜💜💜💜 

Aula & Co 2026

s. 501

Historiallinen romaani

1800-luvun alku

Ranska

Apteekki

Isorokko

Naisen perimisoikeus ja muut oikeudet 1800-luvulla

Johanna Holmström: Karhunkaatajat

 

Aurinko kohoaa teräksenharmaana Varjon rämeen ylle ja aloittaa uuden aamun. Männyn latvassa istuu yksinäinen korppi pehmeään utuun kääriytyneenä ja odottaa. Yö on ollut viileä. Sankka usva riippuu kostean sammalen yllä ja lintu on vaiti.

Johanna Holmströmin Karhunkaatajat on toinen osa Villipedot-jännityskirjasarjassa. Ensimmäinen osa oli nimeltään Suden lapset, jossa pääosia esittivät luonto ja syvällä kuhmolaisen metsän sydämessä elävä mysteerilahko. Lisäksi siinä oli eksynyt pikkupoika. Samoilla teemoilla liikuttiin myös Karhunkaatajat kirjan tarinassa. Tällä kertaa etsittiin kadonnutta nuorta tyttöä, joka lopulta löytyi Kuhmon metsistä. Etsittiin myös karhun kaatajia. 

Maanantaina Henni Laine oli yllättäen ilmestynyt poliisiasemalle mukanaan Jennan valokuva. Hän oli ilmoittanut, että halusi julkaista valokuvan ja Jennan nimen ja iän. Tuloksia ei tarvinut odottaa kauan. Poliisiasemalle oli välittömästi tulvinut lukemattomia silminnäkijähavaintoja, joista useimmat olivat pelkkää soopaa...

Henni oli kadonneen Jennan äiti. Hennin elämämänhallintataidot olivat jo pitkään olleet sekaisin, eikä hän ymmärtänyt päihteiden sekoittamana tyttärensä tarvitsemasta avusta. Jenna oli vastannut perheen kotitöistä ja nuoremmasta siskosta äidin sekoillessa viinan kanssa. 

Henni oli nuorena hukkuneen pojan tyttökaveri, jota käsiteltiin Suden lapsissa. Henni ei ollut päässyt eroon vanhoista murheista, vaan eli niissä päivittäin. Ja syypää oli tietysti silloin nuori poliisi Minna Salminen, jonka olisi Hennin mielestä pitänyt pelastaa poikaystävä. 

Minä kuolin. Kuolin siellä. Simon huoneistossa. Hän kuristi minut, eikä kukaan tullut auttamaan. Minä kuolin ja hän sai elää. Hän hankkiutui minusta eroon, eikä kukaan tule etsimään minua.

Jenna oli joutunut mukaan todella ikäviin juttuihin, mutta niistä voit lukea kirjan sivuilta lisää. Karhunkaatajissa on todella ikäviä kuvauksia nuoren tytön hyväksikäytöstä, joten kirja ei sovellu herkille lukijoille. 

Karhunkaatajat teoksen poliiseina toimi edellisestä kirjasta tutut Minna Salminen ja Timo Kyrö. Minna kipuili elämää Kuhmossa sekä avioliittoaan. Edellisen jutun tapahtumat olivat vielä käsittelemättä ja siihen lisättynä nämä ikävät työkuviot rasittivat lisää ja ylikuormittivat jaksamista. Timo oli puolestaan löytänyt uuden ihmissuhteen, mutta oliko hänen työpaikkansa sen vuoksi vaarassa. Poliisitkin ovat ihmisiä ja heillä on menossa monenlaista, sekä töissä että yksityiselämässään.

Johanna Holmströmin jännityskirja Karhunkaatajat  liikkui kadonneen tytön  ja suurten metsäneläinten jäljillä.

 

Johanna Holmström, Karhunkaatajat ****

Otava 2026

s. 479

Jännityskirja

Villipedot-sarjan 2. osa

Nuoren hyväksikäyttö

Metsästys

Syksy

Kuhmo 

 

Holmström Johanna: Suden lapset

 

Holmström Johanna: Karhunkaatajat 

 

 

Virpi Vainio: Turjanmeren tytär

 

Kohtalo totisesti paiskoi ihmistä kuin tuuli kerjäläisen hattua, Valeria ajatteli, kun käveli navetan sivu kylätielle päin ja kaiken varalta lopotti kahteen kertaan munkkien vanhan rukouksen Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä. Jos se Valerian sinnikkäästä rukoilemisesta oli kiinni, Antti Teerikallio pysyisi hengissä, virui hän sitten missä tahansa sotavankeudessa tai sairassängyssä.

Virpi Vainion Turjanmeren tytär jatkoi upeasti toisella kirjalla Petsamo-sarjaa. Ensimmäinen osa oli nimeltään Petsamon enkeli, ja siinä elettiin 1930-luvun loppuvuosia siihen asti, kun sota syttyi  marraskuussa 1939. Päähenkilö, nuori Valeria Vedoroff asui Petsamon Kaakkurissa läheistensä kanssa, kun käsky evakkomatkasta tuli aivan viime hetkillä. Evakkoajan he viettivät Tervolassa. 

Tieto rauhasta tuli, kun Valerialla oli jo iso raskausmaha, eivätkä muut perheenjäsenet luvanneet Valerian matkustavan vielä kotiin pienen poikansa kanssa. Valeria ei tiennyt lastensa isän olinpaikasta yhtään mitään.

Antti Teerikallio katseli sodan runtelemaa satamakylää. Miehen harmaat sarkahousut ja samanvärinen villapaita näyttivät kahta kokoa liian isoilta. Vyöhönkin hänen oli ollut pakko tehdä ylimääräinen reikä, jotta housut pysyivät ylhäällä.

Valerian mies Antti oli selvinnyt sodasta fyysisesti, mutta henkinen puoli oli hajalla, kuten suurimmalla osalla  sotaan osallistuneilla. Hän oli ollut sairaslomalla, ja paluu rintamalle oli jo määrätty, mutta sitten tuli onneksi rauha. Antilla ja muilla sotaneuroosista kärsivillä traumatisoiduilla ihmisillä oli omat keinonsa lääkitä itseään. Hän halusi kuitenkin palata Petsamoon ja sinne hänet vei hänen ystävänsä Wallenius. Asunto löytyi teltasta, niin kuin monella muullakin, sillä asunnot oli tuhottu ja poltettu.

Jäämeri siinsi ympärillä kuin tarjottimella. Tutut tunturijonot kalarantoineen lohduttivat enemmän kuin mikään muu sitten hartaasti odotetun rauhanjulistuksen. Täällä katseella oli tilaa mennä ja palata, ja Valeria käänteli päätään sinne tänne ahmiakseen rantaviivasta tuttuja maisemia.

Valeria ei kauan odottanut Tervolassa, että koti olisi laitettu kuntoon sodan jälkeen, vaan palasi poikansa kanssa Petsamoon. Pian olikin synnytyksen aika ja sairaalassa ollessa, siellä oli myös eräs läheinen henkilö. 

Valeria lapsineen oli selvinnyt monesta ongelmasta ilman Antin apua. Miten yhteiselämä sodan raunioittaman miehen kanssa sujui, sen voit lukea kirjan sivuilta.

Valerian ystävällä Maijalla oli myös mielenkiintoiset ajat käynnissä, sillä hän osallistui erään henkilön piilottamiseen siksi aikaa, kun amerikkalainen laiva tulisi noutamaan kyseistä henkilöä, jonka moni muukin maa halusi. Laivalla oli jo kiire lähtöön, sillä Norja oli jo miehitetty ja saksalaiset sotilaat tulossa vauhdilla pohjoista kohden.

Virpi Vainion Turjanmeren tytär oli tulvillaan historiaa, rakkautta ja rikoksia Jäämeren rannoilla Petsamossa. 

 

Virpi Vainio, Turjanmeren tytär 💙💙💙💙💙

Wsoy 2026

s.358

Petsamo-sarjan 2. osa

Jäämeri-Suomi 1940

Paras kotimainen kaunokirja Storytel Awards-palkinto 2026

Ensimmäinen julkaisu äänikirjana

 

Virpi Vainio: Petsamon enkeli 

Tuire Malmtedt: Jehki

 

Tenon sarvi Tanahornissa saa meissä aina aikaan saman tunteen. Kuin olisimme maailman laidalla. Kuin kaikki päättyisi tähän.

Tuire Malmstedtin psykologinen jännityskirja Jehki kertoi Ninasta, joka etsi tietoa kymmenen vuotta aiemmin Jäämeren rannalle kadonneesta miehestään, Jehkistä. Hänen miehensä oli kotoisin Utsjoelta, joten ennen Jäämerelle matkaamista, Nina tapasi Utsjoella Jehkin vanhemmat ja ystävät. Hillasta hän sai hyvän auttajan tutkimuksiinsa.

Sinua ei koskaan löydetty eikä sydämeni rauhoittunut. Se ei räjähtänyt, vaikka pahimpina hetkinä olin varma, että niin käy. Se jäi viritetyksi.

Ninaa vastassa oli ystävälliset ihmiset sekä Utsjoella että Manderleyssä, Norjassa. Nina puhui hyvin myös norjan kieltä, sillä hänen vaarinsa oli norjalainen ja oli aikanaan majakanvartijana Berlevågissa. Nina vietti lomansa yleensä vaarin seurana. Jehki oli kosinut Ninaa majakan tornissa. Viikko häiden jälkeen mies katosi jälkiä jättämättä. 

Ainoastaan pahana henkenä hän voi varoittaa Vuotnaa ja ainoastaan pahana henkenä hän voi pelotella väärintekijää. 

Nina otti matkalukemiseksi Jehkin viimeisen käsikirjoituksen, jossa oli viittauksia muinaissaamelaisten tarustoihin. Käsikirjoitus kertoi fantasian keinoin vastakkaisesta maailmasta, alisesta. Nina ei ymmärtänyt olevansa vaarassa, vaikka hän sai siitä ikäviä merkkejä. Mikä oli Jehkin salaisuus ja mitä hänelle oli tapahtunut? Miksi paikalliset ihmiset salailivat asioita häneltä, ja halusivat hänen palaavan takaisin Helsinkiin?

Tuire Malmstedtin psykologinen jännityskirja Jehki henki pohjoisen Jäämeren kylmyyttä ja pahoja tekoja.

 

Tuire Malmstedt, Jehki

Aula & Co 2026

s. 282

Psykologinen jännityskirja

Jäämeri

Utsjoki 

Karoliina Niskanen: Sillinpyytäjä

 

Torsti sanos, et se ol kaunein paikka maan pääl, paljon muuta se ei sit pyynneistään kertonu.

Mää kerron Torstis ny. 

Karoliina Niskasen teos Sillinpyytäjä sijoittui Turun saaristossa sijaitsevaan Rymättylään, ja siellä olevaan satamaan nimeltään Röödilä. Noista ajoista Röödilän nimi on lyhentynyt puhekieleen paremmin sopivaksi: Röölä. Röödilässä asui Kalamamma, joka oli yksi kertojista, toinen oli nuori Freja, joka oli Torstin tytär. Kolmas kertoja oli Frejan äidinisä Nestori, joka kirjoitti kirjeitään Frejan äidille maailman eri satamista. Nestori oli houkutellut tyttärensä Kainuusta Röödilään. Sinne jäi opettajan paikka ja turvattu elämä.

Ajan kans se oppis rakastamaa Rymättylän laaksoi ja luatoi ja havumettii, lahtii ja saarii, järviiki. Kyl mää joka kerta pelkäsin, ku musta auto ajo tiäl, mut Torstii ei koskaa haettu poikakottii.

Kalamamman puhetta oli kiva lukea, kun olen oppinut ymmärtämään Varsinais-Suomen murretta mieheltäni, joka on kotoisin Rymättylästä. Rööläkin on minulle tuttu paikka, sillä olemme pitäneet toisinaan venettä satamassa. Röölässä järjestetään usein eri tapahtumia Sillimarkkinoista lähtien. Kirjan tapahtumien aikaan Röödilässä oli sillitehdas. Saukko-nimiset pyyntialukset kiersivät pyytämässä silliä ja toivat ne Röödilän tehtaalle jatkojalostukseen. Torsti oli töissä pyyntialuksilla. Nykyisin sillitehtaan tiloissa on viinitehdas, jossa valmistetaan paikallisista omenoista viiniä.

Äiti istui lypsyjakkaralla koivunoksa kädessään. Piilotin kyyneleeni häneltäkin. "Sää et kerro mul mitään", sanoin. "Mut mää tiedän kaiken. Torsti on mun isä. Ja mää tiedän miks se jätti meidät." 

Tuijotimme toisiamme, kaikki aaltoili.

"Mää lähden isän kans merille."

Frejan isällä oli jo vaimo ja poika, kun Freja syntyi Esterille. Torstilla oli muita naisia koko ajan, mutta hän ei eronnut Siv-vaimostaan. Torsti oli levoton ja kaipasi jatkuvasti merille. Onneksi Frejalle, Esteri ei huolinut Torstia heidän elämäänsä, sillä kaiken lisäksi Torstilla oli päihdeongelmia ja impulsiivista käytöstä. Torsti olisi halunnut viedä Frejan merille, mutta Esteri halusi Frejalle hyvän koulutuksen ja tasaisen elämän. Isänkaipuu jäyti kuitenkin Frejan mieltä koko ajan, ja hän oppi seuraamaan salassa isänsä perheen elämää, ja tutustui myös velipuoleensa.

Sitä mää täs vaa fundeeraan, miks sää niimpal tahrot Torstist kaikenlaist tiättää, eik toi jo riittäny mitä mää äsken sul kertosin?

Karoliina Niskasen upean vetävällä ja koskettavalla tavalla kirjoitettu Sillinpyytäjä vei saaristomeren syleilyyn ja monille merimatkoille. Freijan isoisän mukana pääsin sillinpyyntimatkoille maailman merille. Freija peri siis isoisältään ja isältään meren levottoman kutsun, jota äiti Esteri tasapainoitti kainuulaisella luonteenlaadullaan. Kalamamma puolestaan toi vanhemman ihmisen tasapainoisuutta ja turvaa Frejan lapsuuteen ja nuoruuteen, kun hän ikävöi isäänsä. Suosittelen.

 

Karoliina Niskanen, Sillinpyytäjä 💙💙💙💙💙 

Bazar 2026

s. 329

Rymättylä  vuonna 1940 ja nykyaikana

Röödilä satama

Kalastus 

Max Seeck: Varjeltu

 

Vaasankadulla sijaitsevan yksiön ikkunat antoivat sisäpihalle, jonka hailakat valot eivät kantaneet sisään kuudenteen kerrokseen. Tuuli ujelsi seinien välissä kuin etsien pääsyä asuntoon. Ääni oli melankolinen mutta jollain tapaa rauhoittava. 

Max Seeckin Varjeltu dekkarin tapahtumat sijoittuivat syksyiseen Helsinkiin. Päähenkilö Milo Perho oli sairaalassa hoidettavana, ja Marko Rehnin työryhmä sai erikoisen itsemurhatapauksen hoidettavakseen, sillä tapaus laajeni yllättäen vuosia kestäneeksi rikosryppääksi. Varjeltu on Milo-sarja kolmas osa. Kirjassa sukelletaan masentuneiden ja psykoterapiaa saavien henkilöiden maailmaan, jotka kaikki tekivät itsemurhan.

Mustat hiukset olivat sateen kastelemat, ja ne peittivät osan poskista. Kasvot olivat silmiinpistävän kalpeat, aivan kuin nainen olisi levittänyt niille valkoista puuteria. Pimeässä rajussa  sateessa seisovan naisen kasvoissa ja silmissä oli jotakin pelottavaa.

Max Seeck on luonut kirjan pääpahiksesta pelottavan hahmon, Blackswanin. En todellakaan haluaisi kyseistä henkilöä oven taakse kolkuttelemaan mihinkään aikaan vuorokaudesta. Blackswan oli saanut tehdä ikäviä rikoksiaan jo pitkään. Oli ne tietysti pistäneet poliisien silmiin jo aiemminkin, joten rikoksista löytyi materiaalia mm. tietyn mallisia kaulakoruja.

Hän tiesi ettei isä ollut siellä. Ja silti hän saattoi nähdä tämän synkän hahmon nojatuolissa. Muisto oli liian elävä. Hänen olisi päästävä ulos tästä talosta. Hänen olisi saatava jotakin muuta ajateltavaa.

Joistakin vanhemmista kehittyy todella pahoja tyyppejä, ja heidän lapsistaankin voi kehittyä pahoja tyyppejä, niin kuin Varjeltu kirja näyttää. Kirja on kuitenkin fiktiota, mutta hyvin ja sujuvalla ja todella koukuttavalla tavalla kirjoitettu. Miten päähenkilölle Milolle kävi sairaalassa. Ainakin hän ehti profiloida hyvin tarkasti rikollisen. Tapaus kosketti kovasti Miloa, sillä myös hänen isänsä oli tehnyt itsemurhan, Milon ollessa teini- ikäinen. Milon mielessä pyöri edelleen kysymys, miksi isä teki itsemurhan. 

Max Seeckin Varjeltu dekkarissa selvitettiin ihmismielen synkkiä pohjavirtoja.

 

 

Max Seeck, Varjeltu *****

Tammi 2026

s. 351

Dekkari

Milo-sarjan 3. osa

Mielenterveys

Psykoterapia 

 

Max Seeck: Merkitty

Max Seeck: Petetty  

Siri Hustvedt: Haamutarinoita

 

Olen elossa. Mieheni Paul Auster on kuollut. Hän kuoli 30. huhtikuuta 2024 kello 6.58 täällä Brooklynin talossa, jossa nyt kirjoitan.

Yhdysvaltalaisen Siri Hustvedtin Haamutarinoita on muistelmateos hänen miehestään Paul Austerista (1947-2024). Mies sairasti syöpää, ja hän halusi kuolla kotonaan vaimonsa Sirin, tyttärensä Sophien, vävynsä Spencerin ja lapsenlapsensa Milesin seurassa. 

Tiesin Paulin tekevän kuolemaa tai ainakin aavistin sen jo kuukausia ennen kuin lääkärit julistivat hänet parantumattomasti sairaaksi.

Paul Austerin syöpäsairaus oli rankkaa aikaa hänelle itselleen hoitoineen, mutta se oli rankkaa myös läheisille ja tietysti myös hän ihailijoilleen. Paul Auster oli julkisuuden henkilö, sillä hän oli kirjailija, kriitikko, kääntäjä, elokuvakäsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja. 

Mitä minä oikein voin tehdä? Paulilla oli tapana kysyä minulta hetkellinen hymy kasvoillaan. Heristää nyrkkejäni Jumalalle?

Syöpä on todella epäinhimillinen sairaus ja syöpiin kehitetyt hoidot ne vasta epäinhimillisiä ovatkin.  Paulin sairauden ja sen hoidon aikana, 16 kuukauden aikana diagnoosista kuolemaan, Sirin kalenteri oli täynnä lääkärikäyntejä, osastohoitoja, päivystyskäyntejä. Pariskunta istui odotushuoneissa aina käsi kädessä. Heillä oli yli 40 vuoden avioliitto yhdessä, läheisyys ja rakkaus nousi kirjan sivuilta esille herkän surumielisellä tavalla. 

Me kirjoitimme unelmamme ylös työpöytiemme ääressä ja luimme nuo unelmat toisillemme ääneen vihreissä tuoleissa istuen.

Siri Hustvedtin Haamutarinoita on muistelukirja hänen puolisostaan ja heidän yhteisestä elämästään, mutta myös elämästä kuoleman jälkeen surun muuttaessa muotoaan. 

 

Siri Hustvedt, Haamutarinoita

Suom. Cristina Sandu

Otava 2026

s. 345

Chost Stories 2026

Muistelukirja 

Syöpä

Yhdysvallat 

 

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen 

Paul Auster: Talvipäiväkirja 

Paul Auster: Mr Vertigo 

Clare Mackintosh: Valheiden virrat

 

Kajakkia oli ollut vaikea kääntää, koska se oli ollut jumissa kivien välissä, mutta myös siksi, että se painoi todella paljon.

Brittikirjailija Clare Macintoshin uusin dekkari Valheiden virrat on kolmas osa Ffion Morgan-sarjassa. Kirjan miljöönä toimi edellisten kirjojen tapaan Walesin ja Englannin raja. Walesin rikosetsivänä toimi Ffion Morgan ja Englannin puolella rikosylikonstaapeli Leo Brady. Parin suhde oli kiihkeä ja yhteen muuttoakin harkittiin puolin ja toisin. Ffion iso koira toi lisäväriä tapahtumiin.

Hemmetin Allie. Leo ei ole koskaan ollut entiselle vaimolleen yhtä vihainen: ei silloinkaan, kun sai tietää tämän syrjähypystä, eikä edes silloin, kun Allie yritti estää häntä tapaamasta Harrisia. 

Tällä kertaa Leon ex-vaimolla Alliella oli iso rooli, sillä hän asui perheineen Leon tutkiman murtosarjan läheisyydessä. Itse asiassa Allie halusi itsekin muuttaa Hillin upeisiin taloihin. Hän tutki somesta kuvia talojen sisustuksista ja teki kotonaan samantyyppisiä sisustusratkaisuja, tosin halvemmalla. 

Koska Allie ei käynyt töissä, oli rahaa hankittava jostakin muualta. Allie oli myös yrittänyt ystävystyä Hillin asukkaiden kanssa. Valitettavasti hänen nykyinen miehensä ei sopinut hienostopiireihin, mutta hänen ja Leon yhteinen poika Harris oli sopiva erään Hillillä asuvan pikkutytön seuraan. Hillillä tapahtui ikäviä juttuja, mutta niistä käänteistä voit lukea lisää Valheiden virrat dekkarin sivuilta.

Taisit voittaa vetosi, Ffion. Ainakaan tämä nainen ei hukkunut joessa.

Ffion tutki erään naisen oletettua hukkumiskuolemaa, kun selvisi, että nainen oli surmattu.  Yllättäen juttu laajeni ja sai yhtymäkohtia Leon tutkiman murtosarjan kanssa. Kuka ja miten rikostutkimuksia tutkittiin jatkossa, sen voit lukea kirjasta.

 

Clare Mackintosh, Valheiden virrat

Suom. Päivi Pouttu-Deliére

Gummerus 2025

s. 408

Other People´s Houses 2025

Dekkari

Ffion Morgan-sarjan 3. osa 

 

Clare Mackintosh: Vuorten varjo 

Clare Mackintosh: Tummat vedet 

 

Jacqueline Winspear: Maisie Dobbs ja välttämättömät valheet

 

Nuori naiskonstaapeli seisoi huoneen nurkassa. Koruttomat kalkitut seinät, raskas ovi, puinen pöytä ja kaksi tuolia sekä yksi pieni huurrelasi-ikkuna tekivät huoneesta sieluttoman. Iltapäivä oli kylmä, ja nainen oli pysytellyt nurkassa siitä lähtien, kun saapui töihin kaksi tuntia aiemmin, seuranaan vain seinään käännetyllä tuolilla kumarassa kyyhöttävä suttuinen tyttö.

Englantilaisen Jacqueline Winspearin Maisie Dobbs ja välttämättömät valheet  on jo kolmas osa historiallisessa sotien väliseen aikaan sijoittuvassa dekkarisarjassa, jossa pääosassa on psykologi-etsivä Maisie Dobbs. Maisiella oli oma toimisto Lontoossa, jossa hän otti asiakkaita vastaan, ja Billy oli hänen alaisensa. Rikoskomisario Stratton oli pyytänyt Maisieta vankilaan puhuttelemaan murhasta epäiltyä nuorta tyttöä, joka ei ollut suostunut puhumaan heille mitään. 

"Haluaisin teidät edustamaan neiti Avril Jarvisia oikeudenkäynnissä."

Maisie oli kauhuissaan, kun hän totesi vangitun nuoren tytön  olevan vasta 13-vuotias, ja ilman ketään tukemassa häntä. Poliisit olivat varmoja, että tyttö oli murhaaja, koska hänet oli löydetty uhrin viereltä. Maisie halusi kuitenkin tutkia tapausta tarkemmin, mutta poliisit pitivät tapausta jo selvitettynä.

"Mutta tarina vaikuttaa kyllä liiankin tutulta: köyhä tyttö lähtee kotoa etsimään onneaan Lontooseen, joutuu ahdinkoon ja sutenöörin leipiin, ja tässä tapauksessa joutuu maksamaan synneistään." 

Maisie tutki myös toista tapausta, jossa pyydettiin varmistamaan, että eräs sodassa kaatunut henkilö oli varmasti kuollut. Koska pyytäjä oli lakimies, Maisie halusi tämän edustavan nuorta tyttöä oikeudessa. 

Maisie matkasi sillä aikaa etsimään kadonnutta lentäjää Ranskaan. Samalla hän tapasi siellä ystävättärensä, Priscillan, joka myös oli pyytänyt etsimään veljensä. Maisiella oli kädet täynnä töitä, lisäksi häntä ahdisti palata Ranskaan, koska hän oli sodan aikana toiminut siellä sairaanhoitajana, kokenut sodankäynnin ja nähnyt todella paljon pahaa - haavoittuneita, verta, kuolemaa.

"Halusin äidin luo."

"Sinne sinä pääsetkin. Älä huoli, sinne sinä pääset."

Maisie Dobbsin työhön liittyi kadonneiden sotilaiden etsintää, mutta myös murhajuttu, jossa todella nuorta tyttöä syytettiin erään sutenöörin murhasta. Kadut vilisivät itseään kauppaavia lapsia ja nuoria, joista suurin osa kuului ihmiskauppiaiden väkivallan piiriin. Lapset pidettiin pakolla kaduilla myymässä itseään, ja rahat veivät sutenöörit. Todella ilkeää puuhaa, ja ihmiskauppiaita on edelleen, joka maassa. Valitettavasti myös Suomessa.

Jacqueline Winspearin Maisie Dobbs ja välttämättömät valheet sijoittui 1930-luvun syksyiseen  Lontooseen ja Ranskaan. 

 

Jacqueline Winspear, Maisie Dobbs ja välttämättömät valheet *****

Suom. Maria Lyytinen *****

Tammi 2026

s. 391

Pardonable Lies 2005

Historiallinen dekkari

Maisie Dobbs-sarjan 3. osa

Lontoo ja Ranska

1930-luku

Ihmiskauppa

Ensimmäisen maailmansodan kaatuneet 

Jacqueline Winspear: Maisie Dobbsin ensimmäinen juttu

Jacqueline Winspear: Maisie Dobbs ja valkoisten höyhenten tapaus 

Jørn Lier Horst: Kuiva maa

 

Vesi oli laskenut edelliskerrasta yli metrin. Vanha rikkinäinen soutuvene oli tullut esiin. Se lojui kyljellään puoliksi mutaan vajonneena, peräosa sameassa vedessä.

Norjalaisen Jørn Lier Horstin dekkari Kuiva maa on jo 18. osa William Wisting-sarjassa. Kuuman kesän seurauksena monta metriä kuivuneen Farris-järven rannalta löytyi kaikenlaista rikoksiin viittaavaa materiaalia, ja jopa vuosia kadonneena ollut nuorukainen moottoripyöränsä kanssa. Wisting ymmärsi, että taustalla voisi olla jotain epämääräistä, salaisuuksia, joita voisi hieman selvitellä.

Paikallislehden toimittaja kehotti häntä pitelemään ruosteista polkupyörää että saisi hyvän kuvan. Kicki Dalberg työnsi kielellä purukumin kitalakeen, tarttui molemmin käsin ohjaustankoon ja otti vakavan ilmeen. He olivat löytäneet padon edestä peräti kahdeksan polkupyörää ja neljä sähköpotkulautaa. Kasassa oli myös autonrenkaita, ostoskärryjä, leirintävarusteita ja muuta romua.

Jørn Lier Horst on ottanut kirjassaan kantaa, sekä ilmaston lämpenemiseen, että siihen, miten ihmiset roskaavat vesistöjä. Toiset roskaavat ja toiset siivoavat heidän jälkiään. Roskilla on tapana ilmestyä esille, samoin veteen tai maahan piilotetuilla uhreilla.

Aamun tuntien aikana tapaus oli kääntynyt yllättävään suuntaan. Wisting huomasi ajatelleensa yksioikoisesti, hän ei ollut miettinyt muita mahdollisia tekijöitä kuin Solifer-miestä ennen kuin metallinpaljastusmiehen lanko tuli kuvaan mukaan. Hänen olisi pitänyt käsittää, että mahdollisuuksia olikin paljon enemmän.

Poliisin työ on uhrien ja rikosjälkien löytämistä, selvitystyötä ja salaisuuksien esillekaivamista. Tärkeää on myös saada ihmiset puhumaan, ja se taito Wistingillä on. Kuiva maa dekkarissa Farris-järven rannalta löytyi lisäksi eräs nuori uhri, joten tarina laajeni nopeasti seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Mutta kuka oikein olikaan tekijä? Ja yllättävän nopeasti tapahtui myös eräs kuolemantuottamus, mutta saisiko Wisting tekijän avautumaan?

Jørn Lier Horstin Kuiva maa nosti esille vanhoja rikosmysteerejä järven pohjasta. 

 

Jørn Lier Horst, Kuiva maa *****

Suom. Päivi Kivelä *****

Otava 2026

s. 334

Tort land 2024

Norja

Kesä 

Jørn Lier Horst: Avaintodistaja 

Jørn Lier Horst: Kadonnut Felicia 

Jørn Lier Horst: Hiljainen meri 

Jørn Lier Horst : Yksi ja ainoa 

Jørn Lier Horst: Yömies 

Jørn Lier Horst: Hylkiöt 

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi 

Jørn Lier Horst: Ajokoirat 

Jørn Lier Horst: Luolamies 

Jørn Lier Horst: Tulikoe 

Jørn Lier Horst: Pimeä laskeutuu 

Jørn Lier Horst: Koodi 

Jørn Lier Horst: Korpimaja  

Jørn Lier Horst: Pahan otteessa

Jørn Lier Horst: Tapaus 1569 

Jørn Lier Horst: Lumen peittämä

Jørn Lier Horst: Petturi 

Jørn Lier Horst: Kuiva maa