Ja juuri nyt, tätä
kirjoittaessani, ajattelen taas kerran, miksen kysynyt häneltä silloin. Miksen
sanonut: Äiti, minä opin kaikki rumat sanat siinä vitun autotallissa, jota me
kutsuimme kodiksi.
Yhdysvaltalaisen Elizabeth Stroutin teoksen päähenkilö tulee
esille kirjan nimestä, Nimeni on Lucy
Barton. Lucy on kirjailija ja kertoo omasta elämästään, jonka huippukohtana
hän pitää sitä, että ollessaan eräässä elämänvaiheessa sairaalassa useamman
viikon, hänen äitinsä tuli sinne useammaksi päiväksi hänen seurakseen.
Äiti-tytär-suhde oli ollut vaikea ja Lucy oli pysytellyt kaukana perheestään.
Lucyn lapsuudenkoti oli siis autotalli ja he olivat köyhiä. Kouluiässä Lucy
oppi jäämään koululle niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista, sillä koulussa
sentään oli lämmintä. Oma koti oli jäätävän kylmä.
Nimeni on Lucy Barton teosta on sanottu munromaiseksi, ja
kieltämättä lyhyestä ja tarkkanäköisestä kirjoitustyylistä nousi mieleeni Alice
Munron novellit. Alice Munro kirjoittaa myös tavallisista ihmisistä, jopa
köyhistä. Kirjailija itse on vakavaraisesta akateemisesta perheestä lähtöisin, joten hän on uskaliaasti pureutunut köyhyyteen ja huono-osaisuuteen. Elizabeth Strout on kirjoittanut päähenkilön lapsuudesta vaikean ja
hävettävän, josta ei voi puhua edes äidin kanssa. Muistot olivat liian kipeitä
ja täynnä kyyneleitä. Kyyneleitä, joita lapsuudenkodissa ei saanut vuodattaa.
Kodin ilmapiiri oli tunneköyhää, eikä vanhemmat arvostaneet lapsiaan. Rakkaus
ja halaukset eivät kuuluneet perheen käytäntöihin. Lucy janosi rakkautta ja
hyväksyntää vielä aikuisenakin.
Luin Elizabeth Stroutin sanoja ja kertomusta suurella
intensiivisyydellä. Avasin kirjan ja luin sen yhdellä lukukerralla loppuun
asti. Kirjan lopusta ei löydy kohokohtaa, vaan se kulkee tarinan mukana. Se
kohokohta on lukijan halu tietää enemmän, mutta kirjailija antaa myös lukijan
arvata tapahtumia. Pahimmat salaisuudet, ehkä edes sinäkään et halua niistä
tietää.
Elizabeth Strout hurmasi minut lyhyistä kappaleista
koostuvalla teoksellaan. Kirjailija sai vuonna 2009 Pulizer-palkinnon
kirjastaan Olive Kitteridge, jonka haluaisin lukea. Tällaista kirjallisuutta
janoan lisää. Kirja on kipeäätekevää arkielämän kuvausta, mutta upeasti kerrottuna.
Sillä lailla useimmat
meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain
epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta.
Elizabeth Strout, Nimeni
on Lucy Barton *****
Suom. Kristiina Rikman
Tammen Keltainen kirjasto 2018
s. 163
My Name
is Lucy Barton 2016
Tätä kirjaa ei tosiaan voinut noin vain pudottaa käsistään. Minäkin luin sen lähes kerralla. Hienoa kerrontaa, kuristava tarina aineellisen ja henkisen köyhyyden vaikutuksesta lapseen, lapsesta kasvavaan aikuiseen ja hänen ihmissuhteisiinsa. Kirja on ollut mielessäni jo monta kuukautta. Täytyy ehdottomasti lukea myös Olive Kitteridge.
VastaaPoistaHienosti sanoit, kuristava tarina. Lucy pääsi irti kodin ilmapiiristä, mutta oli siihen sidottu ikuisesti.
PoistaTämä tosiaan on hieno, intensiivinen, monikerroksinen romaani. Ihastuin niin, että aion jatkaa Stroutin parissa englanniksi.
VastaaPoistaOlen samaa mieltä kirjan kuvauksesta Katja.
PoistaMinäkin ihastuin ja haluaisin lukea lisää kirjailijan tuotantoa.
Luen just parhaillaan Alice Munroa -ja jos jonkun muun sanotaan kirjoitustyyliltään muistuttavan häntä, en oikeastaan tarvitse muuta suositusta! :) Muutamassa blogissa olen jo ihaillut Stroutin saamaa suitsutusta, ja nyt täällä sinun luonasi kiinnostus vain kasvaa!
VastaaPoista<3
Minulle Strout oli jopa Munroa parempi tässä kirjassa. Strout sai minusta fanin <3
PoistaVoi kun suomentaisivat lisää hänen teoksiaan, ainakin Olive Kitteridgen.
Kuulostaapa kiinnostavalta! Menee lukulistalleni.
VastaaPoistaSuosittelen Jonna tätä kirjaa. Aika suorapuheista tekstiä kipeistä aiheista.
PoistaLukuiloa <3