Aila Meriluoto: Peter-Peter (Klassikkohaaste 5)

Mut tiedäks, myöhemmin mä keksin, että kun ihminen on rakastunut, hän on sekä olemassa että hänellä on kasvot. Ihan kuin uskois itseensä vasta kun huomaa että toi toinen näkee mut. Ihan kuin rakastuis itsekin itseensä sen toisen kautta. Mulle tuli kamalan tärkeeksi olla rakastunut. En mä tiedä, mulla on kai aina ollut niin heikko itsetunto että mun täytyy pönkittää sitä muilla ihmisillä. Miehillä. Ei kai kukaan voi olla rakastunut tyhjään.

Aila Meriluodon (s.1924) Peter-Peter (1971) on syväluotaava tarina ihastumisesta, rakastumisen kehittymisestä ja kaikennielevästä intohimosta. Kirja on omaelämäkerrallinen ja siitä on tehty elokuva vuonna 1972 nimellä Haluan rakastaa, Peter. Tekstiluolan Tuomaksen vetämän viidennen Klassikkohaasteen haluan omistaa Aila Meriluodolle, joka halusi rakastaa ja tuo sen voimakkaasti esille tässä ensimmäisessä proosateoksessaan. Aiemmin hän tuli tunnetuksi runoilijana.

Tarinan kertojana toimii Ruotsissa asuva suomalainen Sanna, joka kirjoittaa lastenkirjoja, mutta on osapäiväisesti töissä kirjastossa. Sanna haluaa järjestää yleisötilaisuuksia kirjastossa, joissa käsitellään ulkomaalaisten tilannetta ja häivytetään rajaa ja aggressioita ruotsalaisten ja maahanmuuttajien väliltä. Meriluoto lähestyy tässä omiakin kokemuksiaan maahanmuuttajana, ja haluaisi tuoda myös esille toisen maailmansodan aikana maahan muuttaneiden pakolaisten mielipiteitä sopeutumisesta Ruotsiin. Sanna lähestyy siis kirjeellä Ruotsissa asuvaa baltialaislähtöistä tohtori Peter Mackusta, joka on myös kirjailija, ja kirjeidenvaihdosta sulkeutuu kiihkeä mielipiteidenvaihto eri asioista. Molemmat henkilöt ovat jo keski-ikäisiä, Sanna on leskeksi jäänyt yksinhuoltaja ja Peter on naimisissa.

Voi että ilmaisu on niin rajoittunutta, ja kuitenkin sitä yrittää aina nimenomaan ilmaista. Minkähän takia? Onko se kirjailijan asennoitumista, vai onko se puhdasta kontaktin tarvetta? Oletko muuten huomannut miten terveellisen inflaation kieli itseisarvona kärsii, kun muuttaa vieraaseen maahan ja joutuu kuulemaan ja käyttämään vierasta kieltä? Huomaa että n.s. äidinkieli on itse asiassa kauhean nurkkakuntainen, hedelmättömän itseriittoinen, jopa eräänlainen l´art pour l´art.  Ja loppujen lopuksi me olemme vain eläimiä jotka äännellen lähestyvät toisiaan, minusta ei ole kysymys kuin alkeellisesta, perustavasta kosketuksen tarpeesta. Sitä on kieli, sanominen.  Tässä minäkin tulen äännellen Sinua kohti, ehkä vähän tavallista monimutkaisemmin äännähdyksin, mutta pohjalla on ihan yksinkertainen pyrkimys: päästä lähelle.

Peter-Peter on uskomattoman hienoa ja ajattelevaa sekä pohdiskelevaa tekstiä. Kirja sisältää Sannan kirjeitä Peterille, päiväkirjamerkintöjä, romaaniluonnoksen otteita, siis aika monipuolisesti eri tekstilajeja. Ensimmäinen lainaus on ote haastattelusta, jossa äänessä on Sanna. Peter-Peter on maahanmuuttajan silmin kerrottu intohimoinen rakkaustarina paljastumisenpelkoineen, epätoivoinen halu rakastaa ja olla rakastettu, samalla vimmainen toisen naisen asemasta kiinnipitäminen tuntuu jo melkein alusta lähtien tuhoontuomitulta. Aila Meriluoto tuo tarinallaan kaiken elävästi lukijan eteen. Hän piirtää pikkutarkasti miljööt, ihmiset ja tapahtumat, mutta kuvailee niitä värikylläisellä pensselillä. Peter-Peter on jo ikänsä 46v. puolesta klassikkokirja, mutta se on klassikkokirja myös aiheensa puolesta, jossa syvennytään toisen naisen asemaan rakkaussuhteessa. Klassikkoaseman kirja saa tietysti myös maahanmuuttoilmiöiden esilletuojana. Suosittelen kirjaa jokaiselle joka on kiinnostunut 70-luvun kirjallisuudesta.

Aila Meriluoto, Peter-Peter (Erään rakkauden asiapaperit) ****

Wsoy 2010

s. 236

Ensimmäinen painos ilmestyi  1971

Klassikohaasteeseen lukemani kirjat:
1  Émile Zola: Nana
2  Veijo Meri: Manillaköysi
3  Maria Jotuni: Huojuva talo
4  Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa 

5  Aila Meriluoto: Peter-Peter

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Pikkuruisen kaupungin laitamilla oli vanha, ränsistynyt puutarha. Puutarhassa oli vanha talo, ja talossa asui Peppi Pitkätossu. Hän oli yhdeksänvuotias ja asui siellä aivan yksin.

Ruotsalainen kirjailija Astrid Lindgren (1907-2002) on kirjoittanut suuren määrän lastenkirjoja, joista suosikkini on ehdottomasti Peppi Pitkätossu. Peppi on niin huikea tyttöjen esikuva, että jossakin vaiheessa varmaan jokainen leikkii olevansa maailman vahvin tyttö, Peppi Pitkätossu.  Peppi nimittäin jaksaa nostaa hevosen. Pepin koti on Huvikumpu ja naapurissa asuvat Tommi ja Annika, Pepin parhaimmat kaverit. On Pepillä hevonen ja apina, herra Tossavainen ja kultakolikoita iso laukullinen. Ei Pepillä ole mitään hätää, mutta tietysti sitä näin äitinä ajattelee, että Pepin elämä on aika yksinäistä, kun ei tiedä, että onko isä hengissä vai ei. Periaatteessa Peppi on orpo, mutta saduissa voi olla maailman vahvin tyttö ja voi asua yksin omassa talossa.

Ja kaikki viisi poikaa asettuivat piiriin Pepin ympärille hyppien ja huutaen:

- Punapää, punapää!

Peppi seisoi piirin keskellä ja hymyili ystävällisesti. Pentti oli toivonut, että hän suuttuisi tai alkaisi itkeä tai ainakin näyttäisi säikähtäneeltä. Kun mikään ei auttanut, Pentti tyrkkäsi Peppiä.

- Minun mielestäni et kohtele naisia erityisen hienosti, sanoi Peppi.

Jokainen varmaan muistaa mitä Pentille ja hänen neljälle kaverille sitten tapahtui. Pepillä oli omat tapansa ratkoa riitoja ja kiusaamistapauksia. Kiusaaminen ja tappelu eivät ole uusia juttuja, vaan niitä on ollut aina. Peppi on julkaistu vuonna 1946 ja jo silloin Astrid Lindgren halusi puuttua kiusaamisilmiöön lasten keskuudessa.

- Senkin pelkurit. Hyökkäätte kaikki viisi yhden pojan kimppuun. Se on raukkamaista. Ja sitten alatte tyrkkiä pientä, turvatonta tyttöäkin. Hyi, miten rumaa!

Peppi Pitkätossu oli Astrid Lindgrenin toinen julkaistu kirja. Kirjan hän kirjoitti tyttärelleen 10-vuotislahjaksi. Kirjailija oli kertonut tarinoita sairaalle tytölleen, mutta hän kirjoitti ne paperille vasta, kun oli nyrjäyttänyt nilkkansa ja joutui olemaan levossa. Peppi Pitkätossussa sekoittuvat fantasia ja realismi. Hahmot ovat karikatyyrisiä ja hauskoja. Peppi on hyvin oikeudenmukainen, mutta kuriton ja omapäinen. Siinäpä sitä tytöille ja naisille esikuvaa kerrakseen. Onneksi Pepin tarina on satua ja saduissahan voi tapahtua mitä vain. Peppi Pitkätossu on hauska, hulvaton, reipas, toimelias ja tietysti vahva. Kyllä tämä tarina on kiva ja sitä lukee lapsille mielellään ja vähän isommat lapset lukevat ihan itse omatoimisesti. Ehkäpä se onkin Pepin sadun opetus, että lapset voivat tehdä monia asioita ihan itse ja ei sitten kiusata ketään. Klassikkosatu ja yksi lapsuuteni lempikirjoista.

Astrid Lindgren, Peppi Pitkätossu *****

Suom. Laila Järvinen

Kuvitus Ingrid Vang Nyman

Wsoy 2005  14. painos

s. 155

Pippi Långstrump 1946

Osallistun tällä lastenkirjalla Luetaanko tämä? -blogin Kian Lapsuuteni kirjasuosikit-haasteeseen.

Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita

Eihän tapahtuneesta ole kuin hetki, vain yksi kevät. En tahdo houkutella sitä kaikkea uudelleen esiin. Silti minun on pakko. Kuolemasta on vaikea kirjoittaa. Mutta vaikka tehtävä on työläs, ei sitä sen takia pidä jättää tekemättä.

Upea Maresi. Punaisen luostarin kronikoita on Maria Turtschaninoffin fantasiamaailmaan sijoittuva Finlandia-Juniorpalkinnon vuonna 2014 voittanut nuortenkirja. Kirjailijan aiemmat kirjat Arra ja Anaché sijoittuvat samaan fantasiamaailmaan, samoin itsenäinen jatko-osa Naondel. Maresi, Punaisen luostarin kronikoita on käännetty 17 kielelle, jota en ihmettele yhtään, sillä tarina on uskomattoman hieno, mielikuvituksellinen ja kansainvälinen.

Päähenkilö Maresi on asunut seitsemän vuotta luostarissa, joka sijaitsee saarella. Saarelle on miehiltä pääsy kielletty. Eräänä päivänä saarelle saapuu arka ja säikky tyttö, joka kiinnittyy Maresiin. Maresi haluaisi vain lukea ja etsiä tietoa kirjoista, mutta pian hän tottuu Jain seuraan, sillä Jai lukee myös. Jokainen tyttö, joka saarelle tulee, etsii paikkaansa luostariyhteisössä ja kehittää samalla omia taitoja. Luostarissa vaalitaan ikiaikaisia naiseuteen liittyviä jumalia ja jokainen saarelle tuleva valikoituu naisjumalan ja taitojensa mukaan noviisiksi luostarin papittarille ja samalla luostariyhteisön jäseneksi.

Kaukana Hampaiden luona purjehti laiva. Tuuli pullisti sen valkeat purjeet, sen terävä keula kynti vettä, niin että laivan kyljissä kuohui. Verikello vaikeni. Minä tiesin. Tiesin, kuka oli tulossa, ja käännyin etsimään katseellani Jaita valkoasuisten hahmojen parvesta, joka vilisi ylös portaita. Minun täytyi nähdä hänet ennen kuin hän näki laivan.

Luostarin väki teki kaikkensa, että laivoilla olevat miehet eivät päässeet maihin, taikakeinoja, jumalatarvoimia ym. Pahuus oli tulossa ja Maresi tiesi sen, sillä jumalatar, jolle hän kuului, kuiski tietojaan ja auttoi Maresia näkemään miten vastustetaan vihollisia. Kaikki luostarin asukkaat olivat peloissaan, suuri tuho valtasi saaren. Oliko Maresi kylliksi rohkea ja riittivätkö hänen saamat tiedot ja taidot? Mikä oli luostarin kohtalo ja oliko Maresilla tulevaisuutta lue se tästä mielikuvituksen herättävästä fantasiakirjasta. Kirjan tarina koukuttaa lukemaan, tarinassa jännitys kasvaa ja kihelmöi. Olit saarella ja näit ja kuulit kaiken, lensit ilmassa, valuit maan sisään, kiipeilit katolla ja mietit selviytymiskeinoja, mutta et vain itsellesi. Maresi, sinun oli pelastettava heidät kaikki.

Joku tarttui minua kädestä, ja minä takerruin käteen lujasti samalla kun pimeys sulki minut syliinsä.

Maria Turtschaninoff, Maresi. Punaisen luostarin kronikoita *****

Suom. Marja Kyrö

Tammi 2014

s. 212

Maresi. Krönikor från Röda klostret 2014

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän

Kierumatara käy nilkkaan kiinni

karhunköynnös vyötäisille

krassi kietoutuu niskaan

  tähän jäät, tähän, tähän jäät.

Nukahdat kurpitsan kylkeen

unohdut vadelman varjoon

suloisten nokkosten vartioon

  tähän jäät, täällä olet vapaa.

Takiaisen mykerö takertuu tukkaan

lutukan siemen jalkapohjaan.

Poppelin höytyvä huuleen

  tähän jäät, tähän, tähän jäät.

Anja Erämajan runokirja Ehkä liioittelen vähän sopii hyvin luettavaksi Tuijatan vetämällä Naistenviikolla. Tästä elämänmakuisesta runokirjasta luin ensimmäisen kerran Kirja vieköön! - blogissa ja kiinnostuin kovasti nauttimaan runoista, joita kaupataan hauskalla kirjan nimellä. Runot ovat sekä perinteisiä, että proosarunoja, seassa villi A-kirjain-runo ja kokeilevalla tavalla kirjoitettuja runoja. Perhepalaveri on niin kokeileva, että en ymmärtänyt sitä ollenkaan, ehkä sitä oli liioiteltu nimen mukaan liikaa. Miinuksia ja plussia –runossa olisin jakanut omalta kohdaltani arviot eri tavalla, kivan kokeileva ja laittoi hauskasti miettimään omia arvoja ja elämää. Sivulla 19 runo on nurinperin ja muualtakin löytyy runon kääntämistä. Toisaalta hauskaa, mutta toisaalta sitten liioiteltua, kuten runokirjan nimikin kertoo.

Tämä runokirja sopii henkilöille, jotka osaavat hassutella, eivätkä säikähdä vähästä. Heille runot voivat olla nurinperin ja ne voivat kokeilla rajoja. Minulle hiukan perinteisimmistä runoista pitävälle löytyi myös runoja, kuten tuo yllä oleva, josta pidän kovasti runon luontoon liittyvän sisällön vuoksi. Minä luin runon rakkausrunona.

Anja Erämaja, Ehkä liioittelen vähän ***

WSOY 2016

s. 70

Osallistun kirjalla Ompun runohaasteeseen.   

Veera Vaahtera: Sattumalta sinun

Puhuessani sain varmuutta ja aloin vähitellen nauttia olostani. Tiesin mitä tein, olin joku muu kuin se ihminen, joka ei ollut saanut edellisiltana unta miettiessään, kuinka tuhoaisi seuraavana päivänä maineensa, uransa ja itsekunnioituksensa.

Veera Vaahteran Sattumalta sinun teoksella on lujaluonteinen ja päättäväinen päähenkilö, vai onko? Karoliina Laajasalo oli palkattu filosofian laitokselle konsultiksi, sillä yliopisto oli huomannut, että laitokselta ei valmistunut opiskelijoita, siellä ei tehty jatko-opintoja ja ulkomaiset artikkelit olivat käyneet vähiin. Laitoksella oli sitä paitsi homeongelma ja yksi työntekijöistä teki pelkkää etätyötä kotona. Hän olikin ainoa, joka julkaisi jotakin. Karoliinan piti siis lyhyessä ajassa saada laitos tuottamaan hyviä tuloksia. Hän oli vetänyt jo aiemminkin samanlaisia projekteja ja tähtäimenä oli vakituinen yliopistoura, sillä työttömyys oli jo tullut tutuksi. Akateemisia työttömiä alkoi olla te-toimistot täynnä, ja opiskelijoita ei juuri kiinnostanut valmistua, koska valmistuttua joutuisi työttömäksi.

Tervehdykseni eivät saaneet miestä liikahtamaan. Pahat epäilykset täyttivät mieleni: kuuluiko ihon todella olla niin kelmeä kuin Harmaaparralla? Kohosiko lehtorin vatsakumpu lainkaan hengityksen rytmissä? Lähestyin miestä varovasti. En nähnyt edelleenkään elonmerkkejä.

Karoliina päätti keskustella jokaisen työntekijän kanssa kahden kesken ja tutustua henkilökohtaisesti jokaiseen, ennen kuin alkoi antaa neuvoja miten parantaa työpanosta. Työntekijät olivat erikoisia ja karikatyyrisiä. Osa piti pelkästään aataminaikuisia kalvosulkeisia opiskelijoille. Niistä laitteista Karoliina päätti ensimmäiseksi päästä eroon ja houkutella jokaisen käyttämään tietokoneita. Helpommin sanottu kuin tehty.

Aina välillä katseemme kohtasivat, ja tunsin kuinka hänen flow´nsa katkesi. Olin ehkä hänen tiellään, mutta olin myös liian lannistunut lähteäkseni mihinkään. Sitä paitsi oli Matiakselta vähän tylyä näyttää niin avoimesti, että vaikka toisten päivät olivatkin yhtä oravanpyörää, hän itse eli vapaaherran elämää. Vähintä mitä hän saattoi tehdä oli sietää toisten murjotusta.

Filosofian laitoksella oli mukavan oloinen siviilipalvelusmies, Matias, ja kiinnostus vaikutti molemminpuoliselta. Yksi häiritsevä tekijä oli kuitenkin Karoliinan entinen avomies Ville, joka oli huomannut vasta eron jälkeen minkälaisen kultakimpaleen oli menettänyt. Ville hääräsi jatkuvasti lähistöllä joka päivä, ihaili ja tarjosi olkapäätään. Erosta oli jo puoli vuotta, mutta ero ei selvästikään ollut selvä, ja Matias ei antanut minkäänlaista saumaa entisille poikaystäville.

Ympäröin Massan puruleluilla, kaadoin kulhoon niin paljon terveyskuivamuonaa kuin se ikinä saattaisi syödä ja katsoin koiraa suoraan silmiin.

- Jos sä lupaat olla täällä tosi kiltisti, mä voin pudottaa häissä vahingossa lattialle jotain. Ja mä olen varma että muutkin pudottaa. Sulla on edessä onnenpäivät, jos sä vain hetken käyttäydyt hyvin.

Karoliina joutui jossakin vaiheessa koiranhoitajaksikin, ja niinpä koira oli otettava mukaan jopa häihin. Tässä kohden nauroin ääneen, sillä Massa oli oikea persoona ja todellakin olen tavannut aika monta vastaavanlaista koirapersoonaa. Veera Vaahteran Sattumalta sinun on chick litiä parhaimmillaan. Kirja on mukavaa kesälukemista, se viihdyttää, se on hauska ja kirjasta tulee rennonletkeä olo. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Veera Vaahtera, Sattumalta sinun ***

Tammi 2015

s. 249

Veera Vaahtera on kirjailija Pauliina Vanhatalon alter ego, jonka suojissa kirjailija kirjoittaa komediallisia lemmentarinoita.

Vanhatalo Pauliina: Keskivaikea vuosi,  Pitkä valotusaika,  Korvaamaton

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Samassa muistan uneni. Hahmon, joka piirtyi kuutamoa vasten. Lamauttavan pelon, jonka valtaan jouduin tajutessani, etten pystynyt liikkumaan enkä huutamaan.

Ruotsalaisen Camilla Greben psykologinen trilleri Kun jää pettää alta tuli Tuijatan vetämän Naisten viikon kolmanneksi kirjaksi kustantamon välityksellä, kun he suosittelivat kirjan yhteisbloggausta tälle päivälle. Kirja kertoo rakkaudesta tai rakkaudettomuudesta tai epätoivoisesta rakkaudesta ja tietysti myös rikoksista. Trillerin poliisitutkijana toimii Peter Lindgren. Peter on myös yksi tarinan kertojista, sillä Tukholman hienosto-omakotialueelta oli löytynyt naisen ruumis ja talon omistaja oli kadonnut. Talon omistajaa etsittiin mahdollisena epäiltynä. Rikos liitettiin vuosia aiemmin tapahtuneeseen henkirikokseen. Tuolloin rikoksen kohteena oli nuori mies. Epäillyn vaateliikeketjun toimitusjohtajan elämä tutkittiin perinpohjaisesti, mutta mies pysyi kadoksissa.

Hälytyskellojen olisi ehkä pitänyt silloin alkaa soida päässäni, mutta tietenkin uteliaisuuteni vain heräsi. Jos kohtasin hieman rikkinäisen ihmisen, tunsin aina eräänlaista tarvetta hoitaa avonaista haavaa.

Peterin poliisipäällikkö halusi kutsua tiimin jäseneksi myös vuosia aiemmin poliisia auttaneen profiloijan. Hannen näkökulmasta tuli tarinaan toinen kertomus.  Hanne toi tarinaan oman jännitteensä, sillä hänellä oli salaisuus, josta hän ei halunnut puhua tutkijatiimille. Ei edes Peterille, jonka kanssa hän oli ollut läheisempi kuin kenenkään muun kanssa koskaan. Peterin vuoksi Hanne oli ollut valmis luopumaan entisestä elämästä, mutta siitä oli jo kymmenen vuotta. Hannen tunteet eivät olleet muuttuneet. Yhteistyö entisen rakastetun kanssa onnistui kuitenkin ilman pahempia kömmähdyksiä, no lukekaa kirjasta narraanko. Hanne oli tutkinut kymmenen vuotta sitten nuoren miehen murhaa, joka liittyi tähän uusimpaan rikokseen, joten langat lähtivät johtamaan oikeaan suuntaan. Hannella oli ihan oma tapansa ajatella ja tutkia tapausta, ehkä laajemmin kuin poliiseilla. Hannen oma salaisuus toi kuitenkin hankaluuksia tutkimukseen.

Tarinan kolmannesta kertojasta voi lukija lukea tästä nimestään huolimatta kesälukemiseksi sopivasta trilleristä, vaikka Hannen sormenpäitä palelikin välillä ja lunta satoi. Kolmas kertoja liittyy tavalla tai toisella kadonneeseen toimitusjohtajaan. Tämä psykologinen trilleri koukutti rikkinäisten henkilöhahmojensa vuoksi. Jokaisen kertojan taustalta löytyi ikäviä juttuja, mutta myös niitä mukavia juttuja. Mikä tekee ihmisestä murhaajan? Yksi maailman vanhimmista motiiveista on rakkaus. Mutta mitä jos sitä rakkautta ei edes ole ollut? Jos ja kun elämä on kuvitelmaa, näytelmää tai näytös, ja lopulta esirippu laskeutuu...

”Ystävän erottaa vihollisesta vasta silloin, kun jää pettää alta.”

Inuiittien sananlasku

Camilla Grebe, Kun jää pettää alta

Suom. Sari Kumpulainen

Gummerus 2017

s. 506

Älskaren från huvudkontoret 2015

Trilleri

Arvostelukappale

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Se sattuu liikaa. Joskus. Joskus se on vain sietämätöntä. Tämä arki. Tämä murhe. Tämä ruma elämä. Tämä latteus. Tämä typeryys. Kaikki mitä te ette ymmärrä. Anteeksi. Se oli tarpeetonta. Anteeksi.

Ruotsalaisen teologian tohtorin ja etiikan tutkijan Ann Heberleinin teos En tahdo kuolla, en vain jaksa elää kertoo hänen sairaudestaan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja elämästä sen kanssa. Välillä se elämä tuntuu niin kamalalta, että halu tehdä itsemurha melkein voittaa. Nuorena hän ei saanut masennuslääkkeitä ennen kuin oli yrittänyt itsemurhaa, sillä silloin oli sellainen sääntö, että masennuslääkkeitä sai vain itsemurhaa yrittäneet. Masennus ei ollut oikea diagnoosi, joten kului vuosia ennen kuin oikea diagnoosi varmistui kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi, jossa vaihtelevat maaniset ja masennuskaudet. Lääkkeiden syömiset ja terapia ovat tärkeitä hoidossa, mutta takapakkeja tulee heti, kun terapeutti vaihtuu tai potilas jättää lääkkeet syömättä.

Totta kai olin liukumassa hypomaniaan. Jos olisin rehellisesti tunnustellut oloani, olisin ehkä pystynyt taltuttamaan sen. Mutta en ollut niin rehellinen. En halunnut pysähtyä. En vain halunnut. Siihen tilaan pääseminen on ihanaa. Ihanaa. Ainakin ajoittain. Ajoittain on voittamaton. Hetkittäin nerokas. Huumaantunut. Täyttynyt. Yhtäkkiä kaikki – kaikki – on erittäin tärkeää, erittäin merkityksellistä. Jokainen tekstinpätkä muuttuu elämän ja kuoleman kysymykseksi.

Ann Heberleinin En tahdo kuolla, en vain jaksa elää teos on niin kiihkeä ja se vie imussaan mielenterveyden kipupisteisiin kiihtyvällä vauhdilla aivan kuin itsekin olisi mukana manian pyörivässä karusellissa. Syytöksiä satelee entisille ja nykyisille ystäville ja työpaikoille. Pidetään suureellisia juhlia, kirjoitetaan yökaudet kaikkea mahdollista ja kierretään puhumassa kaikki kissanristiäiset, mutta vain jos niistä maksetaan, sillä kirjailija on hankkinut maniavaihteessa kaksi suurta taloa ja velkaa on valtavasti. Vaikka ei jaksaisi lähteä puhumaan, silti on pakko lähteä, sillä viisihenkinen perhe tarvitsee äidin ansiotulot selvitäkseen.

Onni. Enpä tiedä. En ole tottunut olemaan onnellinen. Se tuntuisi epämukavalta. Joskus uskon että pysyn onnettomana – epäonnisena – myös siksi että se on turvallista. Tämän tappion minä taidan. Sen minä tunnistan. Rakas vanha ystävä. Turvallinen.

Olin pitkään halunnut lukea tämän kirjan, ja tiesin mistä se kertoi, mutta silti se hyökyi päälle vimmaisuudella ja melkein hukutti minut. Olin kirjailijan kanssa laiturilla, kun hän mietti elämänsä lopettamista, jäähyväisiä, mustaa vettä. En edes pystynyt ajattelemaan, että pinnistele vielä, kyllä sinä jaksat elää. Kirja vaikutti niin voimakkaasti, että varasin heti Heberleinin kaksi muuta suomennettua teosta. Kirja on aihepiiriltään tietoteos kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mutta se on myös kirjailijan elämänkuvaus. Sairaus kulkee kuin aaltoliikkeenä hänen elämässään. Kirja valikoitui naistenviikon kirjaksi kuin kohtalon oikusta. Elämä on kuin oikku, jota on vain kestettävä.

Ann Heberlein, En tahdo kuolla, en vain jaksa elää *****

Suom. Ulla Lempinen

Atena 2010

s. 165

Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva 2010

Tietoteos

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen

En oikein tiedä, kuinka kirjoittaa itsestäni. Jokainen valitsemani tyyli valitsee itsensä pois jo ennen kuin kappale on valmis. Anna mennä vain, ajattelen mielessäni, levitän käteni ja sanon, c´est moi, nieltävä se on. Luotan lukijaan. Sitähän suosittelen ihmisille, jotka mielivät kirjojaan julkisuuteen. Luota lukijaasi, älä syötä lusikalla, älä suhtaudu alentuvasti, myönnä että lukijasi on vähintään yhtä terävä kuin sinä, ja lakkaa olemasta niin kirotun kiehtova.

Siitä huolimatta, että suosittu brittikirjailija Hilary Mantel, joka on voittanut kaksi Man Booker-palkintoa (Susipalatsi ja Syytettyjen sali), suosittelee itselleen, että ei olisi niin kirotun kiehtova, minusta hän on kiehtova. Vain varjo häälyväinen on Hilary Mantelin  muistelmateos itsestään ja elämästään, joka ei ole ollut suosiostaan huolimatta pintaliitoa ja elämää kirjallisuuden aateliskerhossa. Hänen elämänsä on ollut rankkaa ja hänen kehonsa arvet kertovat julmaa tarinaa, julmempaa kuin mitä hän on kirjoissaan kertonut. Hilary Mantel on sairastanut koko ikänsä mm. migreeniä, mutta pahempi tauti kuin migreeni löydettiin vasta vuosikausien jälkeen. Tätä ennen Mantel joutui jopa olemaan suljetulla osastolla, koska lääkäreiden mielestä hänen oireensa viittasivat mielenterveyspuolelle.

Mikään fyysinen kipu ei ole koskaan vetänyt vertoja tuolle aamuiselle tappavan kauhun hyöylle, vasarana takovalle sydämelle. On pakko liikkua, astella pienessä huoneessa edes takaisin. Pakottautua tuolin, vain ampaistakseen heti ylös. Kädet kiskovat vaatteita ja raastavat käsivarsia. Hengitys on repivän katkonaista. Tulee halu heittäytyä päin ikkunaa ja seiniä. Jok´ikinen hermosäie värisee paniikissa.

Yllä oleva  lainaus on kohtauksista mitä kirjailija sai, kun söi erästä mielenterveyslääkettä. Lääkkeitä vaihdeltiin ja vointi huononi. Lääkärit hoitivat jo lääkkeiden aiheuttamia sivuvaikutuksia, eikä itse sairautta, josta ei vielä tiedetty mitään tai siitä ei ymmärretty mitään. Lääkärit taistelivat siis poistaakseen kirjailijan hulluuden, jota ei ollut, kun hän meni oireidensa kanssa lääkäriin, mutta joka kehittyi lääkkeillä.

Jos astuin jalallani yleislääkärin vastaanotolle – kuten tein, kun aloin voida yhä huonommin ja huonommin – otin riskin, että minulle määrättäisiin annos, joka tainnuttaisi norsun seisovilta jaloiltaan. Valium, josta tiesin, ettei sitä pitäisi mennä lähellekään, ei, ellei mielinyt poliisin käsiin.

Yrittääkseen pysytellä edes jonkinlaisessa kunnossa, sillä nuori Hilary Mantel ei pystynyt ammattityöhön, hän meni kirjastoon ja lainasi paksun pinon Ranskan vallankumousta koskevia kirjoja. Hän luki ja teki muistiinpanoja, luki kuningasvallasta ja sen julmuudesta ja alkoi kirjoittaa. Hän muutti eri mantereelle ja jatkoi kirjoittamista ja lopulta kirja lähti kustantajalle. Samoin tieto kirjailijaa invalidoivasta taudista löytyi. Se oli levinnyt laajalle elimistöön, joten se vaati runsaasti leikkauksia ja lääkehoitoa.

La la la. Ma ma ma. Joulukuu 1979. Sain yllykkeen jättää viestin vuoteeni viereen: jos herään vihanneksena, pankaa minut kattilaan.

Hilary Mantel purkaa itsensä kerältä auki ja aukoo elämänkeränsä solmukohtia auki. Lukija voi vain hämmennyksissään lukea eteenpäin. Salaisuuksia, menetyksiä, sairauksia, elämää eri maissa. Tämä elämäkerta koskettaa monella tasolla. Upeaa ja syvällistä kerrontaa, ja vietin kirjaa lukiessa monta hämmentävää hetkeä loistavan kirjailijan seurassa. Sain kirjan Ullalta ja tämä bloggaus on Ullan muistolle.

En kirjoita saadakseni mitään erityistä myötätuntoa. Ihmiset selviytyvät paljon pahemmastakin tarttumatta koskaan kynään.

Hilary Mantel, Vain varjo häälyväinen *****

Suom. Kaisa Sivenius

Teos 2015

s. 257

Giving Up the Ghost 2003

Elämäkerta

Tommy Tabermann: Aivan kuin joku itkisi

Sade, kastele maan haljenneet huulet

viljan lempeäksi hymyksi

Sade, älä yllätä koditonta

lehdettömän puun tiellä

Sade, älä hukuta riisiä tyhjiksi kupeiksi

Sade, pese sokeiden silmistä unien imelä

Sade, kastele hyökkääjien aseista ruuti

Sade, pese mullasta iäksi veri

Sade, ojenna kätesi ruusuille ja siemeniä suuteleville

Sade, aivan kuin joku itkisi,

                                          ilosta.

Tommy Tabermann (1947-2010) on yksi lempirunoilijoistani, enkä uskoakseni ole ainoa ihailija. Täällä blogissa olen esitellyt hänen runojaan monet kerrat.  Ensimmäinen runokokoelma Ruusuja Rosa Luxemburgille ilmestyi vuonna 1970. 40-vuotisen kirjailijauransa aikana kirjoja ilmestyi lähes 80. Tabermann kirjoitti myös proosateoksia, kolumneja ja hän oli toimittaja. Uutisvuoto-tv-ohjelmassa hän oli peräti 300 kertaa. Tabermann oli myös yhteiskunnallinen  vaikuttaja ja viimeiset elinvuodet hän oli kansanedustaja. Yhteiskunnallinen kiinnostus näkyy hänen monissa runoissa, vaikka hänen runojensa pääteemoiksi nousevat rakkaus, miehen ja naisen suhde ja erotiikka. Tommy Tabermann – nimikkopalkinto myönnettiin ensimmäisen kerran vuonna 2012 Toni Edelmannille.

Sain Tommy Tabermannin runokirjan Aivan kuin joku itkisi ystäviltäni 15-vuotislahjaksi. Se oli toiveeni ja vieläkin hellyydellä ajattelen heitä, nuoria ystäviäni, he toteuttivat toiveeni. Päällystin runokirjan kontaktimuovilla, jotta se pysyisi hyvänä, sillä runokirja kulki mukanani ja luin siitä runoja aina kun tuli sellainen olo,  että tämän runon haluan lukea. Joidenkin runojen kohdalle olen piirtänyt punaisia sydämiä ja joidenkin kohdalle sydämen, joka itkee kyyneliä. Ajattelen lempeydellä tuota nuorta runotyttöä, itseäni. Tietysti rakkausrunot kiinnostivat, sillä aika oli ihastusten aikaa.

Miksi runokirja puhutteli minua niin kovasti on juuri se yhteiskunnallinen sanoma. Runot eivät ole pelkästään sanoja aseteltuna kauniisti sopimaan toisiinsa, vaan ne laittavat kyyneleet valumaan silmistä maailmassa tapahtuvien epäkohtien vuoksi, väkivallan, sorron, tappamisen, sotien vuoksi ja sitten vastakohtana on sanomattoman kaunis rakkaus ja kaipaus hellään syliin. Voi Tommy, kirjoitit runoillasi itsesi unohtumattomaksi. Tähtien vilkutusta sinulle, missä sitten oletkin.

Kuu nostaa keltaisen purjeensa

             pilvien kuohuihin, eteenpäin,

yö kuin pieni asema ja seisahtunut juna,

             ja laulamattakin jo kuuluu

                                                lintu,

                      luumupuun pimeää keinuvassa laivassa.

Tommy Tabermann, Aivan kuin joku itkisi *****

Wsoy 1973

s. 52

Osallistun kirjalla Ompun runohaasteeseen. 

Kirjabloggaajan kesäaakkosia H-N

Kesäaakkoset jatkuvat!

H = Helmi – mummo oli hauska ihminen. Ehdin tuntea hänet pari vuotta, ennen kuin hän kuoli. Olen siis tuntenut lasteni isomummon, mutta he eivät. Helmi – mummo oli perheineen Karjalan evakkoja. Sota-aikana tuli lähtö Laatokan rannalta kotitalosta ja lopulliseksi asuinpaikaksi jäi Oulu. Hänessä näkyi karjalaisuus iloisena touhuamisena, hän teki hyvää ruokaa ja leipoi herkkuja. En ollut syönyt koskaan karjalanpiirakoita, koska en syönyt riisipuuroa, mutta leivoimme yhdessä karjalanpiirakoita ja opin syömään niitä. Meistä tuli hyvät ystävät yli sukupolvirajojen ja hän pysyy aina muistoissani. Näen Helmi-mummon omassa tytössäni, temperamentin, nopsat jalat ja touhukkuuden.

I = Inarista on tullut läheinen paikka, jossa käyn monesti vuodessa. Inarissa olen saanut tutustua saamelaisiin, saamelaisuuteen, saamen kieliin ja ortodoksi-uskontoon. Juhlissa on hienoa, kun saamelaisilla on kauniit saamelaisasut päällä. Saamelaisohjelmat tulee seurattua telkkarista: Unna Junna lastenohjelma ja Oddasad uutiset, jotta oppisin vähän kieltä. Inarissa kannattaa käydä Siidassa, joka on saamelaismuseo ja Sajoksessa, joka on saamelaisten kulttuuritalo, jossa istutaan mm. saamelaiskäräjät, siellä on kirjasto ja juhlasali sekä ravintola.

J = Junalla matkustan aika paljon ja toivon, että junarata jatkuisi Jäämerelle asti, sillä silloin voisin matkustaa junalla Inariin asti. Nyt juna lopettaa Rovaniemelle ja siitä on jatkettava matkaa linja-autolla. Junalla olen matkustanut myös koirien kanssa. Kerran viereeni osui nuori pappismies. Samassa vaunussa oli myös humalainen, joka jutteli isolla äänellä itsekseen koko ajan. Tunnelma oli kesäkuumassa täydessä junavaunussa kuin suoraan jostakin jännitysnäytelmästä, jota korosti toimimaton vessanovi, joten jo haju loi julman ja oksettavan ilmapiirin. Junavaunussa alkoi olla jo lynkkausmeininki humalaista miestä kohtaan, ja pahin lynkkaaja vaikutti olevan se vieressäni istuva pappismies. Onneksi saavuttiin perille, ennen kuin mitään pahempaa tapahtui.

K = Kirjablogia olen harrastanut viisi vuotta ja innostusta riittää edelleen. Kirjablogi ei nyt kauhiasti ole muuttunut matkan varrella, ulkonäkö vaihtelee aina silloin tällöin. Tällä hetkellä on selvästi menossa historia/elämäkerta/fantasiakausi, jota värittää jännityskirjat ja trillerit. Minulle sotakirjat ovat vaikeita aiheita, mutta tulipa luettua pari toiseen maailmansotaan liittyvää kirjaa ja yksi ensimmäiseen maailmansotaan liittyvä kirja nyt heinäkuussa.

L = Lapset ovat maailman tärkein asia. Lasten hyvinvointi, koulutus ja perustarpeet kuuluisivat jokaiselle lapselle maapallolla. Suomalainen uusi innovaatio on koulutus+liikunta ja sen vienti ulkomaille. Ulkomailta käyvät Suomessa ihmettelemässä, miten lapset ovat koulussa muutaman tunnin ajan, syövät ilmaisen ruuan ja ovat koulupäivästä ison ajan ulkona välitunnilla tai liikuntatunnilla. Ja silti, vaikka opetusta tulee vähän, lapset oppivat ja osaavat hyvin kouluaineita. Liikunta kunniaan ja varsinkin vapaa liikunta.

M = Muu maa mustikka, oma maa mansikka. Vanha sananparsi tulee mieleen m-kirjaimesta, mutta myös mansikat. Meillä on oma mansikkamaa, joka vaatii kovasti työtä, mutta sitten talvella saa herkutella luomumansikoita. Eilen kuului oikea isojen lintujen laulukuoro mansikkamaalta, ja sinne oli kokoontunut kymmenkunta lokkia miettimään yhdessä, miten pääsisi rautalankaverkkojen sisäpuolelle syömään kypsiä mansikoita. Linnut ovat hoksaavaisia ja nokkivat mansikoita verkon raoista. Rautaverkot pitävät muut poissa, mutta kyllä sinne etanat ja myyrät pääsevät halutessaan, ja niiden perässä tarhuri. Luonto on ihmeellinen.

N = Tähän sopii namit, sillä olen herkuttelija, kuten tuosta m-kirjaimestakin huomaa. Mansikat ovat hyviä nameja. Jäätelöä kuluu koko vuoden ajan sopivasti. Talvisin vaniljajäätelöä ja omatekemää omenahilloa, kesäisin sellaista jäätelöä mikä syödään heti. Valkosuklaalla kuorrutettu jäätelötikku tai jokin marjainen sorbetti, nam ja maiskis. Ja ihan pakko on syödä välillä irtokarkkeja, ja joka kerta sanotaan miehen kanssa, että ei ikinä enää irtokarkkeja, koska niistä tulee huono olo.

Haaste on Ja kaikkea muuta-blogin Minnan ideoima kesähaaste aakkosten mukaan. 

Lue myös Kirjabloggaajan kesäaakkosia A - G

Arnost Lustig: Rukous Katarzyna Horowitzille

Katarzyna Horowitzissa, joka oli äsken laiturilla noussut isäänsä vastaan sanoen ”Mutta minä en halua kuolla…” (juuri se oli saanut Cohenin vaatimaan Brenskeltä tyttöä mukaansa jo ratapihalla), se herätti ihastusta: se vaikutti häneen kuin täyteläinen viini joka äkkiarvaamatta aiheuttaa makean, syvän ja epätodellisen huimauksen.

Nuori Katarzyna oli perheineen kulkemassa kohti varmaa kuolemaa toisen maailmansodan aikana, kun rikas amerikanjuutalainen kuuli Katarzynan lauseen ja pyysi natsikomentajaa säästämään tytön. Hän halusi olla tytön huoltaja. Amerikanjuutalainen oli ryhmänsä kanssa jostakin syystä tullut Eurooppaan keskelle etnisiä puhdistuksia ja oli jäänyt natsien vangiksi. Näitä rikkaita juutalaisia aiottiin käyttää sotavankien  vaihdossa. Lipeväksi puhemieheksi aikomuksissa oli valittu kenraali Brenske, joka aikoi auttaa Amerikan matkustusasiakirjoilla matkaavia miehiä ja Katarzynaa poistumaan maasta turvallisesti. 

Te olette meidän käsissämme, ja ennen kuin luovutamme teidät eteenpäin haluamme jonkinlaisen korvauksen. Meidän sotilaamme ovat siellä teidän puolellanne, ja asiaan liittyy suorastaan uskomattomia määriä rahaa. Todella monimutkainen moraalinen ja kansantaloudellinen juttu. Olette niin älykkäitä, että minun on turha selitellä tämän enempää. Mitä enemmän ihmisiä, sitä enemmän kustannuksia ja päinvastoin, näin on asia tässä armeijassa. Jos sotaa, sellaista kuin tämä meidän, käydään elämästä ja kuolemasta, on Saksalla, eli maalla jota tässä kiistassa edustan, siinä sodassa täydet oikeudet.

Matkalaisille varattiin juna ja ennen kuin juna pääsi lähtemään junan kustannuksista piti maksaa. Näin jatkettiin koko ajan. Lopulta oltiin perillä laivan luona ja jälleen kaikesta oli maksettava mm. miinojen raivaamisesta merestä. Saksalaiset olivat nimittäin laskeneet miten rikkaita nämä juutalaiset olivat, ja aikoivat siirrättää miesten varat Saksalle. Kun varat loppuivat alkoi sukulaisten rahojen lypsäminen ja sähkeet lensivät edestakaisin ja rahat siirtyivät pikapikaa saksalaisille. Brenske hieroi käsiään tyytyväisenä ja keksi kaikenlaisia juttuja, joista oli mahdollista saada lisää rahaa. Aika kului ja juna kulki. Jälleen oltiin keskitysleirillä.

Tsekkiläinen Arnost Lustig (1926-2011) joutui itsekin keskitysleirille ja kaikista hänen kirjoistaan nousee sota- ja keskitysleirikokemukset esille. Rukous Katarzyna Horowitzille  on hieman erilaisesta näkökulmasta kerrottu sotavankikuvaus. Piinaava junamatka ja toivo vapaudesta, sekä pelko loivat psykologisen jännityskertomuksen kammottavasta matkasta. 

Arnost Lustig, Rukous Katarzyna Horowitzille ****

Suom. Nina Saikkonen

Like 2008 toinen painos

s. 169

Modlitwa do Katarzyny Horowitz 1964
sotakirja

Samuel Beckett: Piiritetyn huoneen novelleja

Muistot ovat tappavia. Niinpä ei pidä ajatella tiettyjä asioita jotka ovat sinulle rakkaita, tai pikemminkin niitä täytyy ajatella, koska jos et tee sitä, on olemassa vaara että ne vähä vähältä löytyvät mielestäsi. Tarkoitan, että sinun on ajateltava niitä jonkin aikaa, aika pitkään, joka päivä useita kertoja, kunnes ne vajoavat mutaan ikuisiksi ajoiksi. Tämä on käsky.

Irlantilaisen nobelistin (1969) Samuel Beckettin (1906-1989) teos Piiritetyn huoneen novelleja sisältää kolme novellia: Karkotettu, Rauhoittava lääke ja Loppu. Novellit on julkaistu Ranskassa 1946, sillä Beckett muutti jo ennen toista maailmansotaa Ranskaan töihin. Hän kirjoitti teoksensa ensin ranskaksi ja käänsi ne sitten englanniksi. Saksan miehityksen aikana Beckett toimi vastarintaliikkeessä. Novellikirjan nimi henkii sota-aikaa ja novellien henkilö anonyymi mies on karkotettu, kukaan ei halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä ja jo puheesta kuulee, että hän ei kuulu paikkakunnan asukkaisiin.

Kaikki kolme novellia voisi kertoa samasta miehestä, mutta on niissä eroavuuksiakin. Novellista toiseen seuraa jotain samaa. Novellit ovat pessimistisiä, synkkiä, brutaaleja, karkeita, raakoja jopa iljettäviä. Tuoko Beckett sodan julmuuden ihmisiä kohtaan ikävästi esille vai rauhanajan ihmisten inhottavuudet erilaisuutta kohtaan julmaakin julmemmalla tavalla. Nämä novellit voisivat puhua tästä päivästä, kun pakolaiset asuvat muoviteltoissa lumen ja mutavellin keskellä vailla minkäänlaista hygieniaa. Tai romanit istuvat kerjäämässä ja ihmiset ajavat heitä pois. Poissa silmistä, poissa mielestä, ongelmaa ei ole.

Beckett tuo ulosteet ja kusen, lian ja taudit, sairaudet, kuolemanpelon ja yksinäisyyden lukijan silmille kaunistelematta mitään. Jopa itsemurhan ennen viime hetkeä. Novellien miehet ajattelevat ja heillä on selvästi ollut parempiakin hetkiä elämässään, mutta nyt parasta on se, että kukaan ei häiritse ja hyljeksi. Miehet ovat kohtaloonsa sopeutuneet, mutta siitäkin huolimatta lukemalla näistä miehistä makaamassa lannassa tai kuvaamassa kehon toimintoja, olo on oikeastaan oksettava. Mitä voisi tehdä miesten puolesta. Jos minä olen hyvä ja annan rahaa, niin toinen tulee ja ajaa miehen pois, haukkuu, on ilkeä. Mitä me tiedämme ihmisestä, joka makaa maassa, autammeko? Voi Beckett sinä teit vastarintatyötä ja autoit ihmisiä natsien hirmuvallan aikana, piileksit ja pakenit hirmuhallitsijan alamaisia. Kaikki se paska sodan aikana puskee ulos näistä kauheista novelleista.

Samuel Beckett, Piiritetyn huoneen novelleja

Suom. Anni Sumari

Like 2000

s. 119 + 16 sivua kääntäjältä

L´Expulse (Karkotettu) 1946

Le calmant (Rauhoittava lääke) 1946

La fin (Loppu) 1946

Osallistun kirjalla Nipvetin Novellihaasteeseen 2 
Peukutan kaikkien kolmen novellin samaa näkökulmateemaa. Ihmiset voivat olla paskoja toisilleen ja tietyt tilanteet vaikuttavat siihen vahvasti.

Nipvetin bloggaus kirjasta

Siiri Enoranta: Surunhauras, Lasinterävä

Leana pysähtyi katsomaan kirkkaanvihreää kyynärvartensa mittaista liskoa, joka vasta yritti tointua nukutusta yöstä, se pälyili Leanaa ulkonevilla silmillään. Hän juoksi taas ja väisti tiheänä paikoillaan surisevan hyttysparven, juoksi taas ja loikki kaatuneiden, sammaloituneiden puunrunkojen yli. Leana tunsi reitin kuin oman sydämensä, sillä tavalla kuin sen saattoi tuntea, läpikotaisin mutta ei koskaan kokonaan.

Siiri Enoranta aloittaa vuoden 2016 Topelius-palkinnon voittaneen teoksensa Surunhauras, Lasinterävä tapahtumalla, joka muuttaa kirjan henkilöiden elämää Surukauriin saarilla. Leanan pienempi lapsi Uli haluaa pois saarilta, sillä hänen kantamansa suru on valtavan suuri taakka, liian suuri taakka pienelle kuusivuotiaalle pojalle. Niinpä Uli lähettää pullopostia ja pyytää hakemaan hänet pois uskomattoman kauniilta saarelta, jossa surukauriit ennustavat jokaiselle kuusivuotiaalle lapselle tulevaisuuden, sen jälkeen kukaan ei näe surukauriita. Jokainen lapsi tietää jo pienenä mikä hänestä tulee aikuisena, mutta Ulille ei sekään ole selvinnyt. Hän vain itkee ja suree.

Ulin isosisko Linania on myös kirjan päähenkilöitä ja hän kokee suuren muutoksen elämässään kohdatessaan Mereian, Sarastuksen lasittaren. Mereia saapui Sarastuksen Lasinkirkkaan prinsessan Sadeian seurueessa valtamerialuksella Surukauriin saarille. Sadeia halusi itselleen surukauriin, mutta kohtasi rakkauden, jota ei ollut uskonut kokevansa koskaan. Siispä lähtö Surukauriin saarilta oli vaikeaa. Sadeia vei mennessään surukauriin.

”Ennustatko sinä minulle surua?” Sadeia kysyi. Hän ei tiennyt mitä oli odottanut kauriin tekevän, mutta jokainen sekunti, jonka kauris vietti niityllä merkitsi enemmän tuskaa, ainakin jos uskoi Surukauriin kansan ihmisiä.

Paluu Sidrineialle oli ikävä, sillä Sadeian poissa ollessa valtakunta oli vallattu ja valtaajat asuivat Sadeian kotipalatsissa Sarastuksessa. Valtaajat olivat miehiä. Sidrineiassa naiset hallitsivat ja olivat valta-asemassa. Miten nuori Sadeia selvisi valloittajista ja mikä surukauriin kohtalo oli? Kirjan huikean kaunis tarina koukutti elämän- ja ihmiskuvauksilla, joita ei ole, mutta joita voisi olla. Fantasianomainen tulevaisuuskirja toisistaan tietämättömistä ihmisistä, erikoisista uskomuksista ja kulttuureista, rakkaudesta ja surusta, vallanhimosta ja pakkomielteistä, ihmisten alistamisesta, kirja on täynnä toiseutta ja erilaisuutta, vastakohtaisuuksia ja hyvän ja pahan vertausta.

Onko mahdollista kahden toisistaan poikkeavan kansan olevan samoista esi-isistä lähtöisin. Siiri Enoranta kuvaa teoksessaan Surunhauras, Lasinterävä ihmislajin kehittymistä eri olosuhteissa. Kirja on todellinen lukuhelmi, joka sisälsi Surukauriin saarten uskomattoman kaunista kuvailua. Mielestäni luontokuvaukset ovat tekstin kielikuvien ja tarinaan liittyvien erikoisten sanojen ohella unenomaista ja satumaista luettavaa.  Surunhauras, Lasinterävä on kaunein tarina mitä olen lukenut fantasiakirjallisuudesta.

Älä anna tämän olla minun syytäni, Uli pyysi ääneti kauriilta ja koukkunokikkaalta, älä anna kaiken olla tuhoutunut, hän pyysi mereltä, joka pystyisi valtavalla suolaisella kidallaan sammuttamaan minkä tahansa tulivuoren.

Siiri Enoranta, Surunhauras, Lasinterävä *****

Wsoy  2015

s. 473
Fantasia

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Surukauriin saarilla ovat käyneet mm. Suketus,  Maria, Kirjanurkkaus, Linnea, Reta ja Niina