Kirjakevät 2019

Kohta se on täällä – KIRJAKEVÄT!

Olen valtavan helpottunut, kun marraskuu jää taaksepäin, sillä minulle ei sovi tämmöiset synkät säät. Onneksi viimeiset pari päivää on ollut pakkasta ja maassa vähän lunta, se valaisee maisemaa kummasti. Kevään kirjakatalogeja olen lukenut mielenkiinnolla, mutta kirjavarauksia on aika vähän tullut tehtyä, sillä laskin lukemattomia kirjapinojani, ja niitä on ihan liikaa. Siirryn siis, osittain, lukemaan oman kirjahyllyni kirjoja, mutta ajattelin laittaa esille niitä, joita olen bongannut ilmestyväksi ja haluan ne ihan ehdottomasti itse lukea, ihan syvältä sydämestäni.

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
...Sylvi Kekkonen <3

Olen lukenut kirjailijalta aiemmin Syntysanat.

Katja Kärki: Jumalan sanat

Onkohan nyt muotia uskontoaiheiset kirjat? ”Hyvästi koko perkeleen suku”, ilmoittaa päähenkilö Elsa lähtiessään kotipaikkakunnalta. Tämä lause ratkaisi lukukiinnostukseni tämän esikoisteoksen puolesta.

Päivi Laakso: Sääskenpyytäjät

Jotain ihanaa tässä kirjassa oli, koska varasin sen kirjastosta.

Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä

Tässäkin kirjassa oli jotain uskontoon liittyvää, muistaakseni, kai?

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi 

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika 

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Kristiina Vuori: Viipurin valtiatar

Kaikki Vuoren historialliset kirjat löytyvät blogista. Olen uskollinen fani!

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista.

Rakastuin kirjailijan Nimeni on Lucy Barton teokseen.

Emma Hooper: Koti-ikävän laulut

Ai kun minä tykkäsin kirjailijan Etta ja Otto ja Russell ja James teoksesta.

Nadeem Aslam: Kultainen legenda

Sokean miehen puutarha ja Elävältä haudatut niittasivat minut kirjailijan ihailijakuoroon.

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Jo kirjan nimi saa kylmät väreet kulkemaan selkärangassa. Kaikki se mitä en muista 

on kirja, jonka muistan ja haluan lukea sen uudelleen.

Elämässä pitää olla myös jännitystä!!!

Lisa Jewell: Sitten hän oli poissa

Apua, ihan uusi tuttavuus!

Fiona Barton: Lapsi

Lesken jälkeen olen odottanut tätä tosi kovasti.

Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat

Kaikki yhdeksän edellistä dekkaria löytyy blogista.

Elly Griffiths: Korppikuningas

Heti ensimmäisestä kirjasta olen fanittanut tätä Ruth Galloway-sarjaa.

Griffiths Elly: Risteyskohdat  
Griffiths Elly: Januksen kivi  
Griffiths Elly: Jyrkänteen reunalla  

Griffiths Elly: Käärmeen kirous

Mads Peder Nordbo: Tyttö ilman ihoa

Naisen selkä puhui omaa kieltään. Kaikki mitä hän ei näyttänyt tai sanonut, selän lihakset ja liikkeet paljastivat. Se kuunteli. Se näki. Hän kuvitteli, että myös mustan kankaan alle jäävät osat ruumiista olivat tatuoidut. Ehkä hänen vartalossaan ei ollut yhden yhtä paikkaa, joka olisi ollut vapaa tatuoitujen kasvien tukahduttavalta otteelta.

Tanskalainen Mads Peder Nordbo aloittaa Grönlantiin sijoittuvan dekkarisarjansa kirjalla Tyttö ilman ihoa. Tässä kirjassa ei ole yhden yhtäkään tyttöä ilman ihoa, ei elävänä, eikä kuolleena. Kuolleita löytyy tämän tästä ja mielestäni kirja sijoittuu väkivaltaisimpiin trillereihin, mitä olen lukenut. Sarjan päähenkilö on toimittaja Matthew Cave, joka syntyi ja asui pienenä Grönlannissa. Hän oli paennut Tanskasta muistoja pakoon, hän oli leski.

Matthew oli kuvaajansa kanssa tekemässä juttukeikkaa historiallisesta jäämuumiosta. Artikkeli voisi olla lähtölaukaus kansainväliselle toimittajauralle. Harmi vaan, jotakin menee pieleen ja kaksikon oli palattava jäämuumion luokse, joka oli sillä aikaa kadonnut ja sen paikalla oli kuollut poliisi. Tästä alkuasetelmasta lähti tämä kiinnostava jäämaisemaan sijoittuva dekkarisarja käyntiin, ja aika hengästyttävältä se vaikutti koko matkan ajan.

Tyttö ilman ihoa kirjan yksi teemoista on pienten tyttöjen hyväksikäyttö, johon liittyi muutakin hämäräperäistä hommaa. Tämä oli siis menneisyyteen liittyvä linkki, joka tuli esille Matthewin tehdessä tutkimustyötään. Tutkimusta hidasti se, että historialliset dokumentit eivät olleet vielä netissä, vaan niitä piti etsiä pimeistä varastoista ja kellareista. Matthewilla oli pomon siunaus tutkimukselle.

Historia ja nykyisyys kävelevät kirjassa rinnakkain. Ilman menneisyyden ilkeitä tekoja ei olisi nykyisiä väkivaltatekojakaan ja Matthew joutuu itsekin kohtaamaan kaikenlaista järkyttävää, ennen kuin salaisuudet tulivat päivänvaloon. Ehkäpä tatuoitu nainen vie Matthewin ajatukset pois masennuksen syövereistä. Mads Peder Nordbo on tanskalainen kirjailija ja hän asuu Grönlannin Nuukissa, ikijään läheisyydessä. Tarinan tekee mielenkiintoiseksi Grönlanti ja sen alkuperäisasukkaat ja heidän kulttuurinsa. Kirjan tarina on kylmä, synkkä ja pelottava, mutta kaikesta karskiudestaan huolimatta, siitä löytyy myös ripaus romantiikkaa.

Mads Peder Nordbo, Tyttö ilman ihoa ***

Suom. Tiina Sjelvgren

Like 2018

s. 349

Pigen uden hud 2017

NIVIARSIAQ AMEQANNGITSOQ

John Steinbeck: Helmi

Kaupungissa kerrotaan tarinaa suuresta helmestä – kuinka se löytyi ja kuinka se jälleen katosi. Kerrotaan, Kinosta, kalastajasta, ja hänen vaimostaan Juanasta sekä Coyotitosta, heidän lapsestaan. Ja koska tuota tarinaa kerrotaan yhä uudestaan, se on juurtunut kaikkien mieleen. Ja kuten kaikissa monesti kerrotuissa tarinoissa, jotka elävät kansan sydämessä, siinäkin on vain hyvää ja huonoa, vain mustaa ja valkoista, hyvyyttä ja pahuutta eikä mitään siltä väliltä.

Yhdysvaltalainen nobelisti John Steinbeck (1902-1968) oli tarinankertoja vailla vertaa. Sen todistaa tämä uskomaton Helmi, joka kertoo helmenkalastajasta Kinosta ja hänen perheestään. Kino oli intiaani, ja valkoiset olivat vieneet hänen esi-isiensä maat petkuttamalla ja nyt he petkuttivat helmenostajina. Eikä petkuttaminen ja kieroilu jääneet helmien ostamiseen, vaan omaisuutta rikottiin ja tuhottiin sekä yritettiin tappaa. Kouluja käymätön köyhä intiaani nousi lopulta valkoisten ylivallan yläpuolelle, mutta sen maksu oli Steinbeckille tyypillinen. Steinbeck ilmaisee kirjoissaan väkivallan aikakautta, eli Helmi julkaistiin toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa vuonna 1947.

Helmen ilmapiiri tiivistyy nopeasti ja muuttuu tunnelmaltaan uhkaavaksi. Kino löytää siis suuren helmen, josta kaikki valkoiset haluavat hyötyä lääkäriä ja pappia myöten. Muut intiaanit seuraavat kiinnostuneina tapahtumia, mutta eivät halua puuttua niihin mitenkään. Kino perheineen on yksin vastassa valkoisten ylivaltaa, jonka kuitenkin kaikki tunnustavat, mutta ovat tottuneet puristamaan silmät kiinni ja suun viivaksi. Kun Kinolta kysytään mitä hän aikoo hankkia rahoillaan, niin hän ilmoittaa hankkivansa kiväärin.

Olosuhteet käyvät nopeasti ylivoimaisiksi intiaanikylässä, sillä perheen kimppuun hyökätään koko ajan ja lopulta kotimajakin poltetaan. Kino perheineen on pakotettu pakenemaan, mutta sitä hyökkääjät halusivatkin, sillä sitten he olivat vapaata riistaa.

Luin Helmen ensimmäisen kerran kouluaikana, sillä se kuului lukukirjoihin, jotka piti lukea yläasteella. Ihastuin välittömästi kirjan luontokuvauksiin, helmenkalastajien elämän kuvailuun ja tiivistunnelmaiseen tarinaan. Lopun olisin toivonut olevan erilaisen, mutta Steinbeck on luonut klassikkokirjansa juuri sellaiseksi kuin on halunnut. Ostin kirjan kirjamessujen vanhojen kirjojen puolelta. Helmen maailma oli jäänyt nuorelle lukijalle hyvin muistiin ja nyt useiden vuosien jälkeen oli kiinnostava kerrata kirjan tapahtumia. Mieleenpainuva kirja.

John Steinbeck, Helmi *****

Suom. Alex Matson

Tammen Keltainen Kirjasto 1996, 21.  Painos

s. 118

The Pearl 1947

Ensimmäinen suomenkielinen teos ilmestyi 1949

Steinbeck John: Oikutteleva bussi 
Steinbeck John: Routakuun aika
Steinbeck John: Torstai on toivoa täynnä 
 

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Joubert oli huijannut häntä kuukausikaupalla. Hän oli toiminut tarkkaan laaditun suunnitelman mukaan.

”Koko omaisuuteni on siirtynyt teidän käsiinne…”

”Ei. Olette menettänyt koko omaisuutenne samaan aikaan kuin minä olen hankkinut omani, se on aivan eri asia.”

Ranskalaisen Pierre Lemaitren Tulen varjot on itsenäinen jatko-osa kirjalle Näkemiin taivaassa. Vihdoinkin ranskalainen kirja, jonka lukeminen oli nautinto, sillä viimeaikoina lukemani ranskalaiset kirjat ovat olleet ns. selkotekstiä, josta on puuttunut tunnelma. Lemaitre kirjoittaa rehevää kieltä ja niitä tunteita ja tunnelmia löytyy runsaasti. Tarina sijoittui Pariisiin ennen toista maailmansotaa, ja se alkoi pankkiiri Péricourtin hautajaispäivästä. Ennen hautajaissaattueen matkalle lähtöä tapahtuu jotain niin ikävää, että pankkiirin tytär ja tyttärenpoika eivät voi osallistua hautajaistilaisuuteen.

Pankkiiri oli suunnattoman rikas ja nyt hänen rikkautensa perii hänen ainoa lapsensa Madeleine. Madeleine oli aina tottunut rikkauksiin, palvelijoihin ja luottamaan varsinkin isänsä luotettavaan apulaiseen Gustave Joubertiin. Isä oli jopa odottanut tyttärensä menevän naimisiin Gustaven kanssa. Annettuaan pakit Gustavelle, Madeleine sai tuntea miten rahanahne ja kostonhimoinen Gustave oli.

Niinpä Madeleine huomasi pian asuvan pienessä asunnossa yksinhuoltajaäitinä ja laskevansa pennosia, sillä omaisuudesta oli Gustaven käsittelyn jäljiltä enää rippeet jäljellä. Eihän tarina tähän päättynyt, vaan siitä alkoi uudet kuviot, kun Madeleine alkoi suunnitella kostoa henkilöille, joiden koki pettäneen hänet ja hänen poikansa. Muutama vuosi siinä meni, mutta menköön. Madeleine oli siis erittäin pitkävihainen.

Rikkaudesta ryysyihin voi olla paljon vaikeampaa sopeutua kuin toisinpäin. Madeleine oli luonteeltaan kuitenkin sopeutuvainen ja hän oli jo aiemmassa elämässä tottunut siihen, että häntä petettiin, että maailmassa tapahtui myös rikkaille pahoja asioita. Madeleinen oli otettava hommat haltuun ja aika hyvin hän toimi koston jumalattarena.

Pierre Lemaitre luettelee kirjan lopussa kirjailijoita ja muita lähteitä, jotka ovat innoittaneet häntä. Yli kolmenkymmenen nimen joukossa on vain yhden naiskirjailijan nimi. Toivoisin Lemaitren lukevan enemmän naiskirjailijoiden teoksia, sillä tämän kirjan naishenkilöistä osa on turhan karikatyyrisesti esitelty, joten  teki välillä ihan pahaa lukea heistä, mutta muuten viihdyin kirjan parissa oikein hyvin. Sivuja on aika paljon, mutta koukkuunsa punovat juonikoukerot ovat jopa satiirisen hauskoja, ja sivut kääntyvät kuin itsekseen kirjan loppuun asti. Kirjassa tuli myös esille aimo annos ranskalaista historiaa, josta pidin kovasti. Viihdyin ja nautin.

Pierre Lemaitre, Tulen varjot ****

Suom. Susanna Hirvikorpi

Minerva 2018

s. 518

Couleurs de l´incendie 2018

Antti Heikkinen: Kehveli

Kehveli kasvoi myös rohkeaksi, reippaaksi ja katalaksi. Vartuttuaan kusipuronuittelijasta räksänpesilläkulkijaksi hän soitteli pirunviulua pappilan ikäneitosisäkön ikkunan alla ja paskansi kerran keljumaisen haudankaivajan savupiippuun. Koskaan Kehveli ei saanut kolttosistaan rangaistusta, koska hän osasi velehdella kirkkain silmin ja tirvauttaa tarpeen vaatiessa aidon, vilpittömyydestä ja viattomuudesta kieliväisen itkun.

Antti Heikkisen Kehveli on jo pienestä pojasta lähtien nimensä mukainen mies. Hän ei osaa ottaa elämää kovin vakavasti ja jos hän erehtyy ottamaan elämän vakavasti, elämä heittää hänet vikkelästi ympäri ämpäri. Kehveli on siis veijaritarina, jonka parissa aika kuluu metkasti ja hymy huulilla, pitääpä jopa toisinaan ääneen hörähtää, sillä Kehveli on aikamoinen velikulta käänteissään.

Kehveli syntyi kirkkoherran nuorimmaiseksi ja jostakin syystä hän ei perinyt vakavaluontoista ja ahkeraa luonnetta vanhemmiltaan, kuten muut sisarukset. Kehvelin elämä meni siitä mistä aita oli matalin, myös sota-aika. Kehveli nimittäin karkasi sotatantereelta ja joutui aikamoiseen seikkailuun karkumatkallaan. Hän löysi mm. tulevan vaimonsakin reissullaan, tosin avioliitosta ei tullut pitkäikäinen.

Aina kun Kehveli luuli elämänsä asettuneen ja tasoittuneen, muutoksen tuulet jo puhaltelivat niskavilloihin. Kehveli oli hyvä tutustumaan ihmisiin ja nämä ystävyydet poikivat myöhemmässä elämässä mukavia yhteensattumia. Vanhemmalla iällä Kehveli toimi isänsä hoitajana ja teki omia bisneksiään siinä sivussa. Niistä nyt ei kannata tässä pahemmin huudella, ehkä voisin mainita yhden kaivoksen näin ohimennen.

Kehvelin seurassa kuluu mukavasti aika ja mietinpä jopa, että kirjasta saisi mukavan kesänäytelmän aikaiseksi. Kirjan henkilöt ovat sen verran herkullisen oloisia karikatyyrejä, että nauruhermot varmasti repeäisivät kesäteatterin penkeillä. Kesänäytelmää odotellen.

- Välillä nopsemmin, sitten hittaammin, ihan rohkeesti. Eihän semmoinen värkki miehen pelistä repiä, josta puserretaan pellolle maitopäälärin kokoisia penskoja. Ja puhu nättejä samalla, naisesta on mukava kun nätiks sanotaan vaikka se ei totta oliskaan.

Antti Heikkinen, Kehveli ***

Wsoy 2018

s. 256

Katja Kettu: Rose on poissa

Koetan kirjoittaa sinulle kauniisti, mutta minusta purkautuu alkuitkua ja kutsuhuuto: Tule takaisin. Kuvittelen kuinka kurvaisit sillä pärinäpyörälläsi tuohon pientareelle ja tomun hälvettyä saisin nähdä merkilliset, kaikennäkevät silmäsi. Veisit minut takaisin sinne minne kuulunkin, ja antaisin sinulle kaiken avaruuden ja tilan mitä tarvitset, kantaisin teidän kummankin taakat, sinun ja pentusi, teille alkaisin emoksi ja kallioksi, en hylkäisi vaan vartioisin ja hellyydellä hoivaisin.

Katja Ketun vimmainen kertomus Rose on poissa on samalla rakkauskertomus ja kertomus kahden eri kertojan näkökulmasta 45 vuotta sitten sattuneisiin tapahtumiin. Kertojina toimivat Rose ja hänen tyttärensä Lempi. Rose on kirjoittanut kirjeitä tyttärelleen Lempille ennen kuin hän katosi, ja Lempi kirjoittaa kirjeitä miehelle, jota rakastaa. Olen aina tykännyt kirjemuotoon kirjoitetuista kirjoista, mutta tällä kertaa kirjeillä oli hiukan liikaa pituutta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltojen Minnesotaan Fond du Lacin reservaattiin, josta Lempin suomalaiset isovanhemmat hankkivat tilan intiaaneilta. Heidän ainoa poikansa Ettu meni naimisiin Rosen kanssa, joka oli Suden klaania ja Muuttujien sukua, ojibwa-intiaani ja anishinaaben. Minunkin sukua on muuttanut Minnesotaan ja Michiganiin, joten luin mielenkiinnolla varsinkin suomalaisuuteen liittyvistä teemoista. Yleensä suomalaiset kuvataan hyvinä työntekijöinä, mutta Lempin isoisä ei pysynyt päivää kauemmin työpaikoilla, mutta lakkoilla hän osasi ja innostaa muita lakkoilemaan.

Lempi on asunut 45 vuotta poissa reservaatista, mutta sitten hän sai puhelun, jossa kehotettiin Lempiä tulemaan kotiin, sillä hänen isänsä oli huonona. Lempi pakkasi kimpsunsa ja lähti matkaan. Saavuttuaan kotiinsa, isä ei tuntenut häntä, eikä intiaanisukukaan ollut innoissaan hänen näkemisestä. Karu kotiinpaluu. Ainoa, joka oli kiinnostunut hänen kotiinpaluustaan oli eräs mies, johon Lempi oli kiintynyt jo nuorena, mutta mies oli naimisissa.

Näihin tunnelmiin Katja Kettu on luonut omalla kielellään tarinan, jossa vuorottelevat äidin ja tyttären kirjeet. Kieli on runsasta ja rehevää, joka tuli jo tunnetuksi kirjasta Kätilö. Muistan aloittaneeni Kätilön lukemisen siten, että luin sitä alkuun kolme sivua kerrallaan, sillä tekstin ymmärtäminen vei runsaasti voimia. Luin kuitenkin koko kirjan ja ihastuin sen tarinaan. Rose on poissa alkaa myös verevällä kielellä heti ensimmäiseltä sivulta. Niin verevällä ja  voimakkaasti, että laitoin kirjan syrjään odottamaan parempaa lukuhetkeä. Kirjan lopulta luettuani totesin, että juuri tällaisella kielellä pääsen hyvin syventymään alkuasukasheimon elämään 1970-luvulla ja tänä päivänä. Katja Ketun kirjoittama  kieli on omalaatuinen sekoitus maagisuutta ja mystiikkaa, joka kiehtoo ja oudoksuttaa yhtä aikaa, vetää ja työntää luokseen, pidänkö vai en siitä mitä luen.

Rose on poissa valittiin Finlandia-ehdokkaaksi ja olen iloinen siitä. Pidin itse kuitenkin  enemmän Kätilöstä ja Yöperhosesta.

Siitä saakka, kun kohtasimme ensimmäisten verieni ja sinun unennäkösi aikaan, siitä keväästä, on kiima ja tulva ollut sisälläni jäätyneenä, ja nyt sinä sen ryskien sulatit. Pahinta on, kun en vieläkään tiedä, olenko hylätty vai huolittu, otettu vai jätetty.

Katja Kettu, Rose on poissa ****

Wsoy 2018

s. 272

Katja Kettu: Kätilö 

Katja Kettu: Yöperhonen

Lars Kepler: Lazarus

Vanha mies keikuttaa tynnyriä muutaman kerran, kunnes se kaatuu kumoon, ja vierittää sen sitten isoon kuoppaan. Tömähdys saa Lars-Erikin menettämään tajuntansa. Hän herää rapinaan, kuin sataisi rankasti. Hetken kuluttua hän tajuaa, että mies on laskenut tynnyrin kuopan pohjalle ja ryhtynyt luomaan sitä umpeen. Rapina kuuluu yhä kauempaa ja lakkaa sitten kokonaan. Tynnyrissä ilma on kosteaa ja haisee muovilta, eikä happea ole tarpeeksi.

Ruotsalaisen kirjailijapariskunnan uusin Lars Keplerin nimellä julkaistu psykologinen trilleri Lazarus on vihlovan terävä trilleriluokassaan, ja kirja koukuttaa heti ensimmäiseltä sivulta mustaakin mustempiin juonenkäänteisiin mukaan. Ennen kuin huomaatkaan olet syvällä pahuuden maailmassa, josta on vaikea nousta ylös. Tuota pahuutta kylvää reiteillään Joona Linnan vanha tuttava vuosien takaa ja hänen kylmäävän kaamea apurinsa, jolla on yliluonnollinen kyky tunnistaa henkilö, joka kuolee huoneessa ensimmäisenä.

Paljon pahuutta on ehtinyt tapahtua Joona Linnan maailmassa, sillä Lazarus on sarjan seitsemäs kirja. Kaikkihan alkoi Hypnotisoija trilleristä, josta on myös tehty elokuva. Joona Linna on suomalaistaustainen, hän on huikea ratkaisemaan sarjamurhaajien rikoksia ja hänellä on taito nähdä heidän ajatusmaailmassaan selkeyttä ja kuvioita, joita muut eivät näe. Toinen kirjan päähenkilöistä on Joonan työkaveri Saga, jonka perhe joutuu kirjassa sarjamurhaajahirviön kynsiin, valitettavasti. Joona Linna pakeni paikalta heti, kun huomasi yhteydet erääseen vanhaan rikolliseen, mutta muilla oli hankaluuksia nähdä yhteyksiä, eivätkä he luottaneet Joonan teorioihin. Joona antoi lähtiessään ohjeita, joita työkaverit eivät noudattaneet pitkään aikaan. Olisi kannattanut!

Minne Joona Linna itse sitten pakeni ja miksi, sen voit lukea kirjasta, mutta eihän hän kauaa siellä ollut, sen voin kertoa. Kirjassa tulee rumia ruumiita ja paljon, joten Lazarus ei sovi herkemmille lukijoille ollenkaan. En lukisi kirjaa yksin ollessani enkä myöhään illalla, sillä ainakin itselläni uni katosi ja yritin ahmia kirjan sivuja, jotta tietäisin miten kaikki päättyy. Oli pakko saada tietää. Tieto siitä miten kaikki päättyy lupaa sitten uutta koukuttavaa Joona Linna trilleriä.

Lazaruksen pääpaholainen harrastaa ihmisten hautaamista elävänä maahan, joka kuulostaa todella kammottavalta, enkä itse haluaisi kokea sellaista ikimaailmassa. Kirjan sivuilla sellaisesta pystyy lukemaan. Luettuani kirjaa muutaman sivun verran, minun oli pakko hehkuttaa Lazarusta ystävälleni, joka pitää myös jännityskirjoista. Lazarus on sairaan hyvä ja on uskomatonta, miten tämmöistä tekstiä joku kykenee luomaan. Jos Ahndorilin pariskunta olisi lähelläni, kysyisin mitä tällaisen teoksen tekeminen vaatii, sillä kirjoja ei luoda hetkessä, vaan se vaatii pitkän luomistyön, heidän tapauksessaan tiiviin yhteistyön. Vaatiiko kirjailijatyö aitoihin rikoksiin perehtymistä ja uuvuttaako se koskaan? Rohkea valinta ruveta kirjailijoiksi on tuonut pariskunnalle mainetta ja kansainvälistä menestystä. Jos uskallat, hyppää mukaan ottamaan kiinni sarjamurhaaja, joka ei pidä tappamisesta, vaan…

  

Hänen ruumiinsa on yhä lamaantunut, hän yrittää paniikinomaisesti kääntää päätään ja huomaa tynnyrin kyljessä valopilkun. Lars-Erik tuijottaa valopilkkua ja tajuaa, että hiukan kuunvaloa pääsee tihkumaan sisään kannen läpi kulkevasta ilmanvaihtoputkesta. Kipu vihloo vääntyneessä olkapäässä ja murtuneessa solisluussa. Hänen sormensa ovat jääkylmät, veri ei pääse kiertämään.

Lars-Erik tajuaa, että hänet on haudattu elävältä.

Lars Kepler, Lazarus *****

Suom. Kari Koski ja Maija Kauhanen

Tammi 2018

s. 552

Ruotsinkielinen alkuteos Lazarus ilmestyi 2018

Kepler Lars: Paganini ja paholainen

Kepler Lars: Tulitodistaja
Kepler Lars: Nukkumatti
Kepler Lars: Vainooja
Kepler Lars: Kaniininmetsästäjä  

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Yksi ensimmäisistä Pobedoista oli uskottu hänelle, palkinnoksi esimerkillisestä toiminnasta. Hän oli muita viisaampi ja taitavampi. Myös ovelampi ja miellyttävämpi. Hän miellytti sekä omia että vihollisia. Hän ei ollut enää erottuvin mies eikä sellainen, joka ei sopinut yhteiskuntaan ja joka pitäisi tehdä päätä lyhemmäksi. Nyt hän saattoi leikata toisten päitä.

Virolaisen Ilmar Taskan esikoisromaani Pobeda 1946 kertoo toisen maailmansodan jälkeisestä Tallinnasta, jossa pienen perheen isä ei uskalla liikkua makuuhuoneesta mihinkään. Äiti käy töissä ja huolehtii kaikesta, myös pienestä pojastaan, josta kehkeytyy kirjan nokkela päähenkilö, joka seikkailee tietämättään sinne tänne junalla, linja-autolla ja tietysti sillä Pobedalla.

Pikkuinen poika, jota oli kielletty puhumasta ventovieraitten kanssa, ei voinut vastustaa, kun häntä pyydettiin uutuuttaan kiiltävän Pobedan kyytiin. Sillä aikaa, kun poika oli ajelulla, pojan isä vietiin kotoaan, eikä hänestä kuulunut sen jälkeen mitään. Kiltti Pobeda-setä kuului valtion turvallisuuspalveluun, ja hänen tehtävänsä oli löytää valtion viholliset, siis Neuvostoliiton viholliset. Viro oli muuttunut osaksi Neuvostoliittoa, virolaiset hävitettiin maasta Neuvostoliiton vankileireille tai tapettiin kuulustelumetodeilla ja venäläiset asutettiin Viroon.

Popeda 1946 kertoo kaunistelematta sodanjälkeisistä tapahtumista, jolloin suuri naapurivaltio rikkoi kaikkia mahdollisia kansainvälisiä sopimuksia miehittämällä ja ottamalla naapurimaan osaksi omaa imperiumiaan diktaattoripresidentti Stalinin ollessa vallassa. Kaikki virolaisuuteen kuuluva oli kiellettyä. Mutta sitä virolaisten sisimpään kuuluvaa isänmaan rakkautta ei kukaan vieraan vallan agitaattori pystynyt tuhoamaan. Siksipä kohteeksi otettiin lapset.

Myös pojan äiti katosi, joten väliaikaisen huoltajuuden sai äidin sisko, joka oli kuuluisa oopperalaulaja. Täti oli rakastunut englantilaiseen radiotoimittajaan, joka halusi tädin muuttavan Lontooseen. Rakkaus vai huoltajuus, kumpi valita, kun molempia ei ollut mahdollista saada.

Virolainen Ilmar Taska syntyi Neuvostoliitossa Kirovin alueella, minne heidän perheensä karkotettiin Stalinin aikana. Suomi ei tunnustanut koskaan Viron liittymistä Neuvostoliittoon, joten Suomen ei tarvinnut tunnustaa Viron uutta itsenäisyyttä vuonna 1991, sillä edellinen tunnustus vuodelta 1918 oli voimassa. Pobeda 1946 valottaa miehityksen aikoja kiinnostavalla, mutta kipeällä tavalla. Sitä virolaisten tuskaa ja pelkoa noina vuosina en pysty itse kuvittelemaan, mutta Ilmar Taska on luonut elokuvamaisen kertomuksen, jota seuraamalla pääsen pelko-kauhutunnelmaan, jota ihmiset ovat pakostakin tunteneet noina vieraan vallan vuosina.

Nuo vieraat hampaat olivat koskettaneet hänen huuliaan ja ihoaan. Tuo mies kykeni täyttämään hänet täysin.

Ilmar Taska, Pobeda 1946 ****

Suom. Jouko Vanhanen

Wsoy 2017

s. 315

Vironkielinen alkuteos Pobeda 1946 ilmestyi 2016

Mikael Niemi: Karhun keitto

Pidin hautajaispuheen ja puhuin siitä yksinvaltaisesta tuomarista, jonka me kaikki eräänä päivänä kohtaamme. Hän punnitsee tekomme, kun seisomme hänen edessään läpikuultavina kuin lasi, niin että kaikki sameat kohtamme paljastuvat. Sitten ammensin arkulle kolme kauhallista multaa ja lähetin miehen helvettiin, minne hän kuuluikin.

Ruotsalaisesta Mikael Niemestä on tullut yksi lempikirjailijoistani ja luettuani Karhun keitto teoksen ihailuni vain kasvaa. Ihastuin suunnattomasti hänen historialliseen murhamysteeriinsä, jonka kertojina toimivat rovasti Lars Levi Laestadius ja hänen oppipoikansa Jussi. Koska rovasti on tunnettu lestadiolaisuuden alullepanija, hänestä löytyy faktatietoa, joka nousee tekstistä esille. Muistan jopa kouluaikaisia uskonnon kirjoja, joissa oli joitakin tietoja kyseisestä merkkihenkilöstä, joka oli aikanaan sekä suuresti ihailtu että  ankarasti vihattu. Koska tykkään historiasta, niin historialliset henkilöt jäävät hyvin muistiin, niin myös Laestadius.

Tornionjokilaaksossa, Köngäksen kylällä, oli tapahtunut nuoren piian katoaminen, jota nimismies Brahe piti tappajakarhun tekosina. Puusta löytyi karhun kynsien jälkiä, joten muulle selitykselle ei lotkautettu korvaakaan. Jahti voisi alkaa ja viina voisi virrata jahdin kunniaksi. Sillä aikaa rovasti toimi salapoliisina ja tutki katoamista tarkemmin Jussi apurinaan. Rovasti oli opettanut Jussin lukemaan ja kirjoittamaan, joten kaikki kirjoitettiin ylös. Tutkimukset johtivat eri suuntiin kuin viinaanmenevän nimismiehen tutkimukset.

Jussi toimi nuoresta iästään huolimatta rikostutkimuksen mainiona salapoliisin apulaisena, ja kuten rovasti oli tuuminut, rikos ei jäänyt ainoaksi tapaukseksi, vaan sille tuli jatkoa, sillä rikollinen oli päässyt nuorten naisten makuun. Seuraava uhri jäi vähäksi aikaa henkiin ja ehti kertoa rovastille, että päällekävijä oli…

Karhun keitossa eletään vuotta 1852. Köngäksen kylä oli jäänyt jälkeen muutoksen tuulista, joita rovasti voi vain muistella opiskeluajoiltaan. Nyt kylälle saapui suuren maailman taiteilija, joka halusi maalata rovastista taulun. Taiteilijalla oli myös mukana erikoinen laite, jonka avulla hän vangitsi rovastista kuvan lasilevylle. Tällainen lasikuva löytyi Pajalan vanhan pappilan korjaustöiden aikana vuonna 2016.

Vuoden 1852 ihmiset olivat hyvin taikauskoisia ja esim. saamelaista Jussia pidettiin noidanpenikkana. Jussia pidettiin syyllisenä vaikka mihin, mutta rovasti ei uskonut syytöksiin, sillä hän tiesi kuka oli syyllinen ja syyllinen halusi hiljentää rovastin hinnalla millä hyvänsä. Karhun keitto on erittäin mielenkiintoinen historiallinen tarina, jossa kuvataan lestadiolaisuuden alkuaikoja trillerimäisestä näkökulmasta katsottuna. Rovasti Lars Levi Leastadius kuvataan oppineena, avarakatseisena ja inhimillisenä luonnontutkijana ja oikeudenmukaisena hengenmiehenä, joka taisteli viinaa ja synnintekijöitä vastaan. Tämä historiallinen murhamysteeri sisältää myös hippusia onnesta ja rakkaudesta.

Hiivimme hiljaa pimeään yöhön. Kun olin sulkenut pappilan oven takanani, tunsin Marian hivuttautuvan lempeästi lähemmäksi. Seisoimme pakkasessa hiljaa, hän jota kyläläiset nimittivät huoraksi ja minä, murhaaja.

Mikael Niemi, Karhun keitto *****

Suom. Jaana Nikula

Like 2018

s. 408

Koka björn 2017

Mikael Niemi: Veden viemää 
 

Samuel Bjørk: Poika pimeästä

Hän painoi epätoivoisesti jarrua, sydän hakkasi kurkussa, kädet puristivat rattia rystyset valkoisina, maailma melkein hajosi hänen silmiensä edessä ennen kuin auto lopulta pysähtyi.

Vanha mies haukkoi henkeä.

Mitä tämä oli?

Tiellä hänen edessään seisoi pieni poika.

Liikahtamatta.

Huulet sinisinä.

Kauriinsarvet päässä.

Norjalaisen Samuel Bjørkin Poika pimeästä jatkaa huippujännittävien psykologisten trillereiden sarjaa, joiden päähenkilönä toimivat rikostutkijat Holger Munch ja Mia Krüger. Toinen absolutisti ja toinen on ollut kuusi kuukautta selvin päin. Kaksi erikoista, kompleksista henkilöhahmoa ja heidän lisäksi murhia tutkivaan ryhmään kuuluvat Curry, Ylva, Gabriel ja Anette. Tähän dekkariin on murhatutkimusten lisäksi ujutettu pahan poliisin kiikkiin saattaminen - voisikohan se paha poliisi olla Holger Munchin ryhmässä? Ainakin sisäinen tutkinta on sitä mieltä, että kyseinen poliisi on niin kauan syyllinen, kunnes todistetaan syyttömäksi.

Tunturijärveltä löydetään nuori balettitanssijan pukuun pukeutunut nainen murhattuna. Tästä lähtee kinkkinen murhatutkimus, joka muuttuu matkan varrella sarjamurhaksi. Murhaaja tuntuu tietävän poliisien tutkimuksista aika paljon, liekö sisäpiirin tietoa, vai mistä onkaan kysymys? Aivan kuin murhaaja ohjaisi poliiseja, mutta miten se on mahdollista?

Ensimmäiseen sarjan dekkariin Minä matkustan yksin liittyi uskonnollinen lahko, hoitokoti ja pienet tytöt. Toinen dekkari Yölintu jatkoi siitä mihin ensimmäinen jäi, ja siinäkin oli uskonnollinen lahko, hoitokoti, mutta pikkutyttöjen tilalla olivat nuoret tytöt. Nuoret tytöt toivoivat turvallisuutta ja rakkautta, joka heidän elämästään oli puuttunut. Poika pimeästä on myös eräänlaisen kaltoin kohtelun uhri. Elämä on ollut turvatonta, eikä siinä ole ollut rakkautta. Rakkaudenkaipuu on lopulta muuttunut joksikin muuksi, mutta siitä tarkemmin voit lukea dekkarin sivuilta.

Kylmäävää kyytiä jälleen. Dekkarin alussa ja lopussa Mia on lähdössä kauas pois. Saapa nähdä pääseekö hän matkalle, jonne haaveilee, vai löytyykö hänen erikoistaidoille jälleen kysyntää, niin että matkat siirtyvät ja jäävät unholaan. Tällä hetkellä ulkona on sen verran kylmäävät ja pimeät ilmat, että itsekin haaveilen aurinkoisimmista rannoista ja maisemista. Poika pimeästä on koukuttava ja puhutteleva trilleri. Traumaattinen lapsuus vaikuttaa koko elämän ajan, ehkä siinä on tämän kirjan tärkein sanoma.

Älä hätäänny Mia.

Hän on ottanut sinut vangiksi mutta ei tappanut.

Sen täytyy merkitä jotain.

Samuel Bjørk, Poika pimeästä ****

Suom. Päivi Kivelä

Otava 2018

s. 363

Gutten som elsket rådyr 2018

Bjørk Samuel: Minä matkustan yksin
Bjørk Samuel: Yölintu