Mieko Kawakami: Kaikki rakastavaiset yössä

 

Miksihän yöllä on näin valtavan kaunista, mietin.

Japanilaisen Mieko Kawakamin teos  Kaikki rakastavaiset yössä kertoi surumielisen tarinan yksinäisestä Fuyuko Iriestä, joka teki töitä kotonaan Tokiossa oikolukijana. Irie oli hiljainen, uuttera ja hyvin keskittyvä ihminen, jonka sosiaalinen elämä oli vähäistä. Hän nautti yksinolosta, eikä kaivannut siihen muutosta, kunnes kustannustoimittaja ehdotti hänelle lisätöitä. 

Ishikawa Hijiri oli Irien uusi yhteyshenkilö suuressa kustantamossa. Äänekäs ja sosiaalinen Hijiri kutsui Irietä kahville ja baareihin, ja oli oikein utelias tietämään Irien elämästä.

Yön valo on näet erityistä, sillä päivän suuri paiste on kaikonnut ja jäljelle jäänyt puolikas loistaa täysin voimin.

Irie kohtasi yllättäen myös erään miehen, Mitsutsuka-sanin, joka esitteli itsensä fysiikan opettajaksi.  Heidän yhteiseksi puheenaiheeksi nousi valo. Muuten heidän yhteinen aikansa rakentui kahvilakäynneistä. Irie olisi kenties halunnut enemmänkin yhteistä, mutta ilmeisesti he molemmat olivat arkoja tunne-elämältään. Muitakin vaikuttavia asioita oli, mutta niistä voit lukea lisää tästä herkästä, tunteisiin vetoavasta tarinasta.

Valo kaikkosi, ja tuoksi lyhyeksi ajaksi ennen kuin valo taas saapuisi tänne huomisaamuna, minä suljin hiljaa silmäni.

Ystävystyminen ei ole helppoa, jos on hiljainen ja omissa oloissa viihtyvä  ihminen, kuten Irie oli. Kirjan kuvioissa kerrottiin Irien elämän ikävistäkin käänteistä. Hijiri halusi Irien ystäväkseen, Mitsutsukan motiivit jäivät epäselviksi.

Mieko Kawakamin teos Kaikki rakastavaiset yössä nosti esille yksinäisyyden, alkoholisoitumisen ja masentumisen, mutta myös niiden vastakohdat ystävystymisen, päihteettömyyden ja hyvinvoinnin kauniilla tavalla.

 

Mieko Kawakami, Kaikki rakastavaiset yössä

Suom. Markus Juslin

Keltainen Kirjasto 2025

s. 259

Subete mayonaka no koibitotachi 2011

Mielenterveys ja päihteet

Tokio

Japani 

 

Ragnar Jónasson: Sysipimeä

 

Häiritsevää. Niin, se oli oikea sana kuvaamaan sitä. Tuossa ikivanhassa rauniotalossa oli jotain häiritsevää. 

Islantilaisen Ragnar Jónassonin Sysipimeä on viides osa Pohjois-Islantiin sijoittuvassa Ari Thór-dekkarisarjassa. Heti kirjan alussa sairaslomalla ollut Ari Thór joutui etsimään kadonnutta virkaveljeään, joka löytyi lopulta ikivanhasta rauniotalosta surmattuna. Oli vuoden pimein kaamosaika menossa. Ari Thórin oli pakko palata töihinsä sairaslomalta, mutta onneksi hän sai tutkinta-apua entiseltä virkaveljeltään.

Halusin opiskella kirjallisuutta yliopistossa, mutta minulla ei ole asiassa hirveästi sananvaltaa.

Poliisitutkinnan lisäksi kirjassa on äänessä henkilö, joka kirjoitti muistikirjansa sivuille olostaan mielisairaalassa. Kuka tuo henkilö oli, selvisi kirjan loppupuolella. 

Sysipimeän teemoiksi nousivat ikävät perheväkivallan muodot monessa suhteessa ja sukupolvessa. Luulenpa, että poliiseja työllistää perhe- ja parisuhdeväkivallat hyvin paljon Suomessakin. Ennen joulua on uutisoitu runsaasti nuoren äidin ja hänen kolmen pienen lapsen murhapoltosta. Syylliseksi epäiltynä ja vangittuna on ollut lasten nuori isä. Todella surullinen uutinen.

Toisinaan minusta tuntuu, että tämä kuuma ja eristetty paikka kasvattaa salaisuuksiani ja ohutta pahuuden verhoa sisälläni kuin kukkaa kasvihuoneessa.

Valitettavasti kyseinen mielisairaalan potilas oli oikeassa. Pahuus oli jo ottanut vallan hänestäkin. 

Pienen pojan isyys oli tuonut Ari Thórin elämään syvyyttä ja lämpöä, mutta avovaimo Kristínin oli tyytymätön heidän suhteeseensa. Niin ne suhteet muuttuvat nopeasti kirjojen sivuilla. Ari sai kuitenkin virkaveljensä murhan selville, ja sai lopulta ylennyksen komisarioksi. Siglufjördurissa oli kaikki hyvin.

 

Ragnar Jónasson, Sysipimeä

Suom. engl.kielestä Antti Saarilahti

Tammi 2025

s. 265

Nâttblinda 2015 

Dekkari

Ari Thór-sarjan 5. osa

Islanti 

 

Ragnar Jónasson: Lumisokea

Ragnar Jónasson: Tuhkayö

Ragnar Jónasson: Repeämä

Ragnar Jónasson: Sydäntalvi 

 

Joona Keskitalo: Järvi, joka murtui

 

Kari hieroo rintaansa lievittääkseen stressiä, josta on vihdoin pääsemässä pysyvästi eroon. Eläkepäivät. Enää ei tarvitse kuin myydä muutama maapläntti, ja elinikäinen uurastus palkitaan rauhalla ja yltäkylläisyydellä.

Joona Keskitalon dekkari Järvi, joka murtui jatkoi Takamailla-sarjaa varsin ansiokkaasti. Jälleen ollaan pienessä kylässä, tällä kertaa Rautjärvellä, missä Kari Kinnunen oli suunnitellut kaatavansa puita metsästään, mutta kuuli sitten, että metsä rauhoitetaan. Työmiehet ja kaivinkone olivat jo valmiina paikoillaan, joten kun hän ei saanut kaataa puita, hän määräsi työmiehet kaivamaan ojan. Ei olisi kannattanut, sillä läheisestä lammesta löytyi pari isompaa pakettia. 

Muistot alkavat loksahdella paikoilleen. Ympäristötarkastaja. Rupiliskot. Antero ja Pasi. Vedenpaisumus. ...muovipötköjä lammen pohjalla.

Ojan kaivuusta tuli Karille kovat seuraukset. Henki sentään säilyi, mutta puhekyky ja omaisuus meni sen siliän tien uutta taloa myöten. Jokin jäi kuitenkin kaivamaan ajatuksia, joten hän otti yhteyttä KRP:n etsiviin ja paikallispoliisiin. Karia ei otettu vakavasti, koska hänestä oli tullut vammainen, kylä-hullu, joka ei puhunut, eikä kirjoittanut infarktin vuoksi mitään. 

- Ethän sinä voi julkaista mitään tästä. Ensiksi se on rikos, ja toiseksi KRP:llä on varmasti hyvä syy olla kertomatta kaikista yksityiskohdista. Joistakin asioista tietävät vain murhaaja ja poliisi, ja ne on pidettävä tutkinnallisista syistä salassa.

Kaakon Sanomien päätoimittaja oli saanut kirjeen lampirikolliselta. Toimittaja Anna Vainikka ei halunnut kirjoittaa juttua, mutta päätoimittaja painosti. Päätoimittaja oli muutenkin painostanut Annaa kaikin tavoin. Jutun julkaisun jälkeen KRP:n etsivät marssivat toimitukseen. Anna lupasi olla kirjoittamatta lisää, mutta toimituksen miesväki suunnitteli jo kaikenlaisia lisäjuttuja.

Olosi pahenee niin kauan kuin yrität ratkaista jotain, mikä ei ole ratkaistavissa. 

Sitten Kari Kinnunen otti yhteyttä Annaan. Ja mitähän siitä seurasi, sen voit lukea kirjan sivuilta. Kirjan loppupuolen kappaleiden unenomaiset vaihtelut lisäsivät loppuhuipennusta, jossa sai jännittää sivu sivulta, miten Karille ja Annalle kävikään pääpahiksen käsittelyissä. Pahiksen, joka oli taitavasti piilotellut taipumuksiaan lapsuudesta saakka.

Joona Keskitalon dekkarissa Järvi, joka murtui oli kaikenlaista jäynää ja yllättäviä muuttujia.

Joona Keskitalo, Järvi, joka murtui *****

Bazar 2025

s. 282 

Dekkari

Takamailla-sarjan 4. osa

 

Keskitalo Joona: Saari, joka repesi 

 

Keskitalo Joona: Suo, joka upposi 

 

Keskitalo Joona: Tunturi, joka ulvoi 

 

Keskitalo Joona: Järvi, joka murtui 

 

Ito Ogawa: Paperikauppa Tsubaki

 

Asuin pienessä talossa matalahkon vuoren juurella. Osoite oli Kamakuran kaupungissa, Kanagawan prefektuurissa. Vaikka Kamakura sijaitsi meren rannalla, oli kotini itse asiassa varsin kaukana rannasta, matalien vuorten tai pikemminkin kukkuloiden suunnassa.

 

Japanilaisen Ito Ogawan Paperikauppa Tsubaki kertoi nuoren naisen, Hatoko Amemiyan eli Poppon, elämästä Paperikauppa Tsubakissa, joka oli myös hänen kotinsa, sekä lisätyöstään paikallisena kirjurina. Asiakastyössään hän tutustui lähistön asukkaisiin, naapureihin sekä kahviloihin ja ruokapaikkoihin. Kirjassa kuljetaan myös luonnossa, temppeleissä ja pyhäköissä neljänä eri vuodenaikana.

 

Halusin panostaa sisällön ohessa myös kirjoitusvälineisiin, kuten paperiin ja kuoreen. Yksityishenkilöille suunnatut muodolliset kirjeet kirjoitettiin periaatteessa aina rullapaperille siveltimellä. 

 

Isoäiti oli opettanut Poppolle kirjurin työn. Isoäiti oli ollut pienelle lapselle todella ankara opetustyössään, joten Poppo koki nuoruudessa kapinavaiheen kirjurin ammattia kohtaan ja muutti opintojensa jälkeen muualle. Isoäidin kuoleman jälkeen hän oli kuitenkin palannut kotiseudulleen ja perimälleen paperikaupalle, jonka etupihalla kasvoi kameliapuu. Kirjurin työ sujui kuin hän olisi tehnyt sitä aina.

 

Kamelian oksat kurkottelivat ylväinä sineen kuin ojennetut kädet. Parvi varpusia nökötti hyvätapaisessa rivissä oksilla. Puffattujen riisikeksien lailla pyöreiden lintujen siluetit sopivat niin mainiosti uuteen vuoteen, että minua alkoi hymyilyttää.

 

Poppon asiakkaat pyysivät toisinaan erikoisia kirjeitä. Kirjeistä oli nähtävillä, sekä japanilaisilla merkeillä kirjoitettuja, että niistä suomennettuja kirjeitä. Myös merkkien kirjoitustyylillä oli omat merkityksensä, oliko ne kirjoitettu pystyyn, vaakaan vai peilikuvaksi. Poppo sai kirjeiden sisällöille vapaat kädet, mutta hän  kyseli tarkkaan kohteen ja lähettäjän suhteista, ennen työn aloittamista. Kirjeen kuorilla, taittamisilla ja postimerkeillä oli myös oma tarkoituksensa, samoin musteella, paperilaadulla ja kirjoitusvälineillä.

 

Ito Ogawan Paperikauppa Tsubaki tutustutti japanilaiseen elämänmenoon nuoren naisen mukana.

 

Ito Ogawa, Paperikauppa Tsubaki

suom. Raisa Porrasmaa

kansi Venla Poskela

Japaninkieliset kirjeet Kayatani Keiko

Kartta shunshun 

Publiva 2025

s. 268

Alkuteos julkaistu Japanissa 2016 

Japani

Kalligrafia

Feelgood 

 

 

Harriet Constable: Viulisti

 

Ja kun hänen tyttärensä kysyisi, mitä hänestä voisi jonakin päivänä tulla ja mitä hän voisi elämällään tehdä, hän vastaisi: Ihan mitä tahansa. Jotakin, mikä sytyttää maailmaasi värien roihun.

Englantilaisen Harriet Constablen esikoisteos Viulisti kertoi 1600-luvun lopussa syntyneestä ja orpokodissa Piétassa kasvaneesta Anna Mariasta, josta tuli yksi 1700-luvun suurista viulisteista. Opetuksen viulunsoittajaksi hän sai itseltään Antonio Vivaldilta, joka huomasi varhain Anna Marian lahjakkuuden. Anna Marian tarina pohjautuu tositarinaan.

Jousi kiitää edestakaisin, ja värit alkavat soljua Anna Marian mielessä. Meripihkaa, kultaa, sitruunankeltaista ja valkoista, hopeaa ja okraa ja malvaa.

Anna Maria rakastui jo 8-vuotiaana viulun ääneen. Sitä ennen hän oli saanut kokeilla jo useampia soittimia musiikkitunneilla Piétassa. Itse säveltäjä Vivaldi oli tullut orpokodin soitonopettajaksi. Anna Maria eli musiikista kokonaisvaltaisesti, mutta hänenkin piti osallistua orpokodin jokapäiväisiin töihin. 

Vuosien kuluttua Anna Maria oli jo niin taitava viulisti, että hän osallistui ulkopuolisiin konsertteihin, eikä silloin voinut olla punaiset, turvonneet ja verillä olevat kädet. Piétan muusikoilla ja laulajilla oli eri säännöt kuin muilla orvoilla. Myös vaatteet ja ruoka olivat erilaiset.

Opettaja otti sävellyksen omaksi ansiokseen. Otti sen omakseen.

Vivaldi teki sävellystyötään oppilaidensa kanssa Piétassa siihen asti, kun hän muutti pois Venetsiasta. Anna Maria sai karvaasti kokea opettajansa petoksen, kun tämä ei tunnustanut Anna Marian sävellystyötä julkisesti Anna Marian tekemäksi. Näinhän siinä käy nykyaikanakin. Kuuluisuudet ja johtajat nauttivat muiden tekemistä saavutuksista joka alalla.

Harriet Constablen historiallinen teos Viulisti kertoi 1700-luvun musiikintekijöistä ikimuistettavan kirjan. Venetsiaan sijoittuvasta tarinasta nousi voimakas intohimo ja taituruus loihtia ilmoille upeita säveliä.

 

Harriet Constable, Viulisti *****

Suom. Leena Ojalatva *****

Bazar 2025

s. 435

The Instrumentalist 2024 

Esikoiskirja

1700-luku

Venetsia 

 

Hyvää Uutta Vuotta 2026

 

Unelma

 

Haaveet tulevat

ja haaveet menevät,

tyhjätaskut, kulkurit,

pilvenhattaran lailla lähtevät

sinne minne

tuuli milloinkin maleksii

Haaveet tulevat ja menevät,

kädettömät ja jalattomat, tahtoa vailla

Mutta unelmat, lapsen kaltaiset,

siis laskuttamatta rakastavat,

tarttuvat sinua kädestä

kaksin käsin,

vievät eivätkä päästä:

kaikkialla,

vaikka missä,

nuoli rinnassa,

olet perillä: sinä rakastat

 

Tommy Tabermannin Unelma-runolla toivotan Kirjasähkökäyrän kävijöille:

        HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2026