Sofi Oksanen: Norma

Norma nousi autosta, repäisi skopolamiinilaastarit pois korviensa takaa ja kyynärtaipeista ja sytytti tupakan. Kohta hän heittäisi hautausmaalta haisevat vaatteensa takapihan roskalaatikkoon, leikkaisi pois päivän tuoman surun ja avaisi punaviinitonkan, jonka hän oli varannut keittiönkaappiin helpottamaan seuraavan aamun odotusta. Pitäisi vain avata portti ja astua porttikongiin. Se oli muodostunut viimeisten viikkojen aikana vaikeimmaksi askeleeksi.

Siinä se nyt on, Sofi Oksasen uusin teos, Norma. Kirjan kansikuva on todella hieno ja vastaa hyvin kirjan sisältöä, joka kertoo tarinan kolmikymppisestä Normasta, joka elää yksin ja vielä yksinäisemmäksi hän tuli, kun äiti kuoli yllättäen. Norman ja äidin asunnot sijaitsivat samassa talossa. Kirjan tarina on tummasävyinen ja jännittävä. Mukana on kansainvälistä rikollisuutta ja kotimaan liike-elämän kovan luokan johtajia, jotka keinoja kaihtamatta etsivät rikastumiskeinoja. Tällä kertaa peiteoperaatioina liikkuivat hiukset, mutta sen alta löytyi mm. ihmiskauppaa. Sofi Oksasen Norma joutui yllättäen äitinsä kuoltua velkojien eteen, äidin velkojen ja velkoja perivät juuri nämä kotoperäiset gangsterit, kirjan klaani.

- Äitisi ei ollut sekaisin, äitisi ei ollut Helena eikä äitisi ollut höperöitymässä kuten mummosi. Äitisi oli sekaantunut ikäviin ihmisiin. Siksi hän käveli raiteille. Itse. Vaikka hän varmasti kuvitteli suojelevansa sinua teollaan, hän vain jätti koko sopan sinun harteillesi.

Norma sijoittuu nykyaikaan, mutta siinä muistellaan vanhoja sukulaisia ja tapahtumia. Äiti oli koonnut tyttärelleen kuvia ja tarinoita vanhoista sukulaisista. Äidin haaveena oli, että he muuttaisivat ulkomaille ja tietysti taka-ajatuksena oli karistaa velkojat pois niskaan hengittämästä. Kirja oli niin mukaansatempaava juoneltaan, että luin sen yhdellä lukukerralla ja kello taisi olla aika paljon yöllä, kun lopetin lukemisen. Pidin kirjan juonesta paljon enemmän kuin edellisestä kirjasta Kun kyyhkyset katosivat. Puhdistus on Sofi Oksasen kirjoista se, josta pidän eniten.

Norma keskittyi päämäärään, siihen että näkisi seuraavan juhannuksen.

Norma jatkaa hienon kirjailijauran luoneen Sofi Oksasen vaikuttavien yhteiskunnallisten kirjojen sarjaa. Tarinan tihenevässä jännityksessä on jotain mystistä ja erikoista, joka sai hengityksen tihenemään ja lukemaan nopeasti Norman tarinan, Norman, jolla oli harvinainen lahja, joka oli pidettävä piilossa. Todella erikoinen lukukokemus, jonka jaan mielelläni muiden lukijoiden kanssa. ****

Sofi Oksanen, Norma
LIKE 2015
s. 304

Oksanen Sofia: Kun kyyhkyset katosivat

Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Vuonna 1996 minun ja veljeni viime tapaamisesta oli kulunut kymmenen vuotta ja sisareni katoamisesta 17 vuotta. Tarinani keskikohta kertoo yksinomaan heidän poissaolostaan, vaikka sitä ei välttämättä tajuaisi, ellen mainitsisi sitä. Vuonna 1996 oli kokonaisia päiviä, joina en juuri ajatellut kumpaakaan heistä.

Karen Joy Fowlerin kuudes romaani Olimme ihan suunniltamme on saanut arvostetun Pen/Faulkner-palkinnon ja oli Man Booker-palkintoehdokkaana. Luin ylläolevan lainauksen jostakin kirja-arviosta, valitettavasti en muista mistä, ja halusin heti lukea tämän kirjan. Sisarusten poissaolo kosketti jotenkin minua ja halusin lukea koko tarinan. Tarinasta löysin pienen Rosemaryn, joka kasvoi ja kehittyi aikuiseksi kirjan juonikuvioissa. Tarinaa katseltiin Rosemaryn näkökulmasta ja se vaihteli välillä, kuten itsellänikin ajatuksissa on välillä lapsuus, nuoruus ja aikuisuus ja kaikenlaiset tapahtumat mitä sitten on tapahtunutkaan jo tähän ikään mennessä. Uskomatonta miten jokin ajatus johtaa seuraavaan ja sitten seuraavaan... No niin palataan kirjan kuvioihin ja Rosemaryn perheeseen.

Isä ja äiti halusivat välttämättä teeskennellä, että muodostimme tiiviin perheen, nautimme luottamuksellisista keskusteluista toistemme kanssa ja turvauduimme toisiimme hädän hetkellä. Kun ottaa huomioon, että molemmat sisarukseni olivat kadonneet, vanhempieni toiveikkuus oli ällistyttävä saavutus. Likipitäen ihailtava. Silti oma mielipiteeni on vankkumaton. Meidän perhe ei ollut ikinä ollut sellainen kuin he halusivat uskotella.

Rosemary on kokenut lapsuudessa kaksi tragediaa eli kahden sisaruksen katoamisen, eikä hän saanut minkäänlaista terapiaa tällaisiin kriiseihin Yhdysvalloissa, joka on terapian kultamaa. Vanhemmat olivat vieläpä yliopiston tutkijoita, joten heidän olisi pitänyt huolehtia tyttärestään. Ehkäpä se vanhempien välinpitämättömyys oli sitten sitä, että väärä lapsi jäi jäljelle. Se rasittava puhua pulputtava lapsi, joka lopulta ei puhunut mitään. Kriisi oli niin paha.

Sanat tulivat ilmoille kuiskauksena, ja toivoin jo ennen kuin suuni lakkasi liikkumasta, että olisin pitänyt sen kiinni. Pelkäsin vastausta niin kovasti, että jatkoin puhumista. "Aloita alusta", sanoin Lowellille, sillä halusin viivyttää mahdollisia huonoja uutisia niin kauan kuin suinkin. "Aloita siitä illasta, jolloin lähdit."

Olimme ihan suunniltamme kirjan kuvioissa syvennytään eläinkokeisiin. Perheen vanhemmat olivat tutkijoita ja he käyttivät psykologisissa tutkimuksissa eläimiä. Kirjan yksi teema on eläintutkimusten vastustaminen ja kirjassa käydään vuoropuhelua hyvistä ja huonoista puolista sekä vastustajien jopa terroristeiksi luokittelusta. Yhdysvalloissa vastustajien perheetkin saavat kärsiä, ja kirjassa poliisit olivat aika hanakoita ottamaan kiinni pienistäkin rikkeistä eläintutkimusten vastustajien perheenjäseniä. Kirjan tarinasta tuli mieleeni vuoden 2014 Finlandia-palkinnon voittanut Jussi Valtosen kirja He eivät tiedä mitä he tekevät. Jussi Valtosen siteeraus on painettu Olimme ihan suunniltamme teoksen kanteen. Molemmille kirjoille on yhteistä eläintutkimukset ja niiden vastustaminen. Tarina on hiukkasen surumielinen, vaikka päähenkilö on aika rempseän oloinen ja tosiaankin puheliasta sorttia. Kirjan lopussa en voinut mitään kyynelille. ****

Karen Joy Fowler, Olimme ihan suunniltamme
suom.  Sari Karhulahti
Tammi 2015
s. 362
We Are All Completely Beside Ourselves 2013

Katjan bloggaus
Marin bloggaus
Pirjoliisan bloggaus
Kristan bloggaus
Kaisa Reettan bloggaus
Bleuen bloggaus
Ullan bloggaus 

Petri Karra: Kotiinpaluu, Iloisten ihmisten huvila

Tämän tarinan voi aloittaa siitäkin, että Eevert ja Matleena tapasivat toisensa Mummotunnelissa. Sitäkin päivää oli syleillyt helle. Rakkaat lukijat, tarkentakaa katseenne nykypäivän Helsinkiin ja Aleksanterinkadun varrelle sijaitsevaan Mummotunneliin, joka kiehuu tuhannen ihmisparan kännistä ja kiimasta. Tarkentakaa tarinamme mieheen ja naiseen. Tarkentakaa heidän humalaisiin kasvoihinsa, mutta älkää kiinnittäkö mitään huomiota kummankaan humalaisiin pakkoliikkeisiin. Olkaa armollisia, pyydän. Tarkentakaa heidän sieluihinsa, niissä on kauneutta. Ja nyt he seisovat kiimatunnelissa toistensa humalaisesta hengityksestä ja katseista hengittäen.

Monelle voi olla tuttu Petri Karran Haarautuvan rakkauden talo, josta tehtiin myös hulvaton elokuva. Mika Kaurismäen elokuva Elämältä kaiken sain perustuu löysästi juuri tähän Karran uusimpaan Kotiinpaluu, Iloisten ihmisten huvila teokseen. Luettuani elokuvan sisällöstä huomasin, että yhteys teokseen on todella löyhä ja olisi voinut juonellisesti olla tiiviimpikin. Armi Toivanen olisi voinut näytellä tiukkaa uranaista Matleenaa, joka muutti tyttärineen avomiehensä Eevertin kanssa Helsingistä Vaasaan Eevertin isän luokse, joka oli kuolemaisillaan. Ylermi-isä eli kuin viimeistä päivää juopotellen, sikaria poltellen ja pitäen hauskaa, mutta sitä ennen hän halusi parantaa välinsä ainoan poikansa kanssa. Elämältä kaiken sain elokuvassa isää esittää Vesku Loiri, joka on todella onnistunut valinta tällaiseen roolisuoritukseen. Kirjan kansikuva esittää huumorintajuisesti kirjan sisältöä. Jos joku haluaa lukea ja nauraa tilannekomiikalle, niin tämä kirja ainakin hymyilyttää. Itse nauraa höröttelin useammassakin kohtaa kirjan juonikuvioissa.

Jotta kirja ei olisi pelkästään vain uusioperheen muutto Vaasaan saattohoitoa tarvitsevan isän seuraksi meren rannalle suureen pitsihuvilaan, niin juonikuvioista löytyy pikkurikollisia, jotka olivat kuulleet joltakin joka oli kuullut joltakin, että isä-Ylermi ei tallettanut rahojaan pankkiin, vaan muutti ne kullaksi ja taloon oli piilotettuna kultaa. Kulta piti vain löytää huomaamatta ja mikäs sen kummempaa kuin perustaa remonttifirma, vanhassa talossa on aina jotain rempattavaa. Yhdellä pikkurikollisella oli mustasukkainen vaimo ja pian pitsihuvilassa pyöri pari kolme railakasta parisuhdetta, joista saisi varmasti aikaiseksi todella hauskan näytelmän. Kirja on siis tiivis ihmissuhdekomedia. Suosittelen lukijoille syysiltojen ratoksi Petri Karran kirjallisen hurttia huumoria. ***

Petri Karra, Kotiinpaluu, Iloisten ihmisten huvila
Gummerus 2015
s. 327

Jorin bloggaus

Anja Snellman: Antautuminen

Hän yrittää määritellä minut. Hän luokittelee minut. Hän käyttää sanoja, joita muut eivät ole vielä kuulleetkaan. Hän on tutkinut isänsä kirjoja. Autisti. Asperger. Syndrooma.

Anja Snellman on kirjoittanut herkän kirjan Antautuminen ja omistanut kirjan erityisherkille ihmisille. Kirjan alussa hän kiittelee Elaine N. Aronia, joka on kirjoittanut kirjan HSP eli Highly Sensitive Person. Ihminen, joka on aistiyliherkkä, kuuluu tähän ihmisryhmään. Itse kuulun siihen. Minun kuuloni on todella herkkä ja se aiheuttaa monesti kaikenlaisia lisäoireita. Anja Snellman kuvailee elämäänsä tämän aistiyliherkkyyden kautta. Hän oli 40-vuotias, kun hän ymmärsi mistä hänen herkkyytensä johtuu. 

Itse olen tiennyt aina, että kuuloni on yliherkkä ja siitä seuraa kaikenlaisia kellonpiilotustapahtumia, jos tikittävä kello on samassa huoneessa. Säpsähtelen ääniä. Joskus kuulen ääniä ja reagoin niihin, vaikka kukaan muu ei ole moksiskaan. Ymmärrän lapsia, jotka laittavat kätensä korviensa päälle hälinässä, minäkin haluaisin tehdä niin. Ymmärrän samoja lapsia, jotka reagoivat huutamalla tai reagoimalla jotenkin muuten hälinään, niin minäkin haluaisin tehdä. En ymmärrä yhteiskunnallisia päättäjiä, jotka lisäävät päiväkotiryhmien lapsimääriä ja luokkakokoja, sillä lapset ovat stressaantuneita ja hälinä vain kasvaa. Ymmärrän pientä Anua, joka istui pöydän alla leikkimässä hiljaisuudessa, ymmärrän aikuista Anjaa, joka samoilee luonnon rauhassa kaukana äänihälinästä, kiireestä, stressistä. 

Jos sain valita, niin sitten sellainen kirja jossa oli vähän surumielinen päähenkilö. Jos sai toivoa, niin sellainen elokuva jota katsoessa ei tarvinnut laittaa käsiä silmien ja korvien päälle. Jos piti ehdottaa, niin sellaista musiikkia jonka voimasta lattia ei hytkynyt ja sydän lyönyt ylimääräisiä lyöntejä. Ei voi. Ei pysty. Ei kykene.

Erityisherkkä voi eristäytyä muista ihmisistä, koska ihmisten hälinässä on vaikea olla. Helpompi on olla rauhassa meteliltä ja vuorovaikutukselta. Helpompi on eristäytyä, että kukaan ei ala pitää outona. Helpompi on eristäytyä, että ei loukkaantuisi muiden puheista, sillä erityisherkkä loukkaantuu herkästi. Se ei ole erityisherkän syy, eikä hän ole outo, vaan hän on herkkä. Anja Snellman on antanut kasvonsa erityisherkälle ihmiselle, hän on rohkea, vaikka hän on herkkä. Hän on uskaltanut tehdä hienon kirjailijauran, vaikka se on merkinnyt julkisuutta, johon erityisherkän on vaikea sopeutua.

 Pidin valtavan paljon tästä kirjasta ja sen rakenteesta sekä sisällöstä. Erityisherkän on helppo ymmärtää toista samanlaista. Itse löydän rauhan ja hiljaisuuden saaren rauhasta ja korvani lepäävät, kun kuulevat luontoääniä. Suosittelen kirjaa aistiyliherkille ihmisille. *****

Minä en osannut laskea päässä jos joku katsoi. Minä en voinut harjata hampaita tai kammata tukkaa jos joku seisoi ovensuussa. Vessan ovi piti aina lukita. Verhot tuli vetää eteen ennen kuin vaihtoi vaatteita. 

... allekirjoitan ylläolevat ja lisäksi kaikki vaatteisiin ommellut kokolaput ja pesuohjeet pitää leikata aina pois :)

Anja Snellman, Antautuminen

WSOY 2015

s. 325

Aron Elaine N.: Erityisherkkä ihminen

Snellman Anja: Pääoma

Marjatan bloggaus
Satun bloggaus

Osallistun kirjalla Les! Lue! -blogin elämäkertahaasteeseen.

Olli Jalonen: Poikakirja

Näin minä opin maailmasta, että tyttö ei saa vemputtaa pyllyä. Näin minä opin maailmasta, että tyttö saa vemputtaa pyllyä.

Olli Jalosen teoksessa Poikakirja eletään 1960-lukua. Perheen isä käy töissä ja perheen äiti on kotiäiti tuon ajan tyylin mukaan. Perheessä on viisi lasta, joista toiseksi nuorin on poika. Kirjan kertojana toimii perheen poika. Kirjaan on saatu mukavan realistinen ja lapsilähtöinen näkökulma perheen tapahtumiin ja pojan omaan kasvukertomukseen. Eletään sotien jälkeistä elämää, ja monessa perheessä on sukulaisia, jotka ovat olleet sotimassa ja sota on jättänyt jälkensä ihmisten mieliin. Yksi kirjan vaurioituneimmista mielistä on kertojapojan miesopettajalla, joka yrittää kasvattaa poikaluokan oppilaista miehiä.

Opettaja huutaa niin kuin se pahimmillaan suuttuessaan voi huutaa. Se huutaa mitä tuli sanottua ja että sinun äitisi huora on ja minäkin olen sitä kotilomalla nussinut. Ja kuuluu Kari-Pekan itkeminen ja opettajan huuto kun se käskee sitä olemaan ulisematta ja seisomaan kuin mies eikä makaronipussi.

Olli Jalosen Poikakirjassa on hienoa kaikki miljöökuvaukset, ihmiset, tapahtumat ja pojan ajatusmaailma. Poika on todella terävä lukuaineissa, mutta käsityö tuottaa vaikeuksia. Vapaa-aika täyttyy kirjoittamisesta ja erilaisten listojen ja kalentereiden tekemisestä. Myöskin opettaja on huomannut pojan erityislahjakkuuden ja kannustaa kielioppisääntöopinnoissa. Valitettavasti sääntöjen nimet ovat muuttuneet, eikä poika halua opetella uusia nimiä kuten verbi, adjektiivi, substantiivi...

Sota alkaa keskityksellä ylätalon saunakentän yli. Jokaista tykkiritsaa hoitamassa on kaksi isompaa poikaa ja sitten on meitä muita juoksuttamassa katkaistuja tiiliskiviä lähemmäs ja tähystämässä suuntia.

Poikakirjan seurassa oli kiintoisaa siirtyä 1960-luvulle. Olli Jalosella on kiinnostava tarinankerrontatapa, joka pitää otteessaan kiinni koko kirjan ajan. Myöskin se, että näkökulmana on kasvavan pojan kerronta, on hyvin oivallettu. Poika kasvaa ja kehittyy samalla, kun kirja etenee. Eteen tulevat myös kiinnostus tyttöihin ja salaiset kohtaamiset heidän kanssaan. Jalonen on onnistunut tuomaan esille lasten viattomuuden, mutta samalla uteliaisuuden jotakin uutta kohtaan, jota ei vielä olisi lupa tietää eikä tehdä, joten se tehdään salassa.

Näin minä opin sen että tytöissä ja naisissa on vettä enemmän ja naisissa monta desilitraa ylimääräistä verta niin että siitä on varaa joka kuukausi pois valuttaa.

Olli Jalonen voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1990 Isäksi ja tyttäreksi teoksellaan. Finlandia-ehdokkaana hän on ollut myös vuosina 1989, 2008 ja 2014. Jalonen on kirjoittanut 16 proosakirjaa, tietokirjoja, näytelmiä, kuunnelmia ja elokuvia, joten lukijoille löytyy valinnanvaraa hänen tuotannostaan. Itse ihastuin Poikakirjan historialliseen ajankuvaukseen ja lapsen näkökulmaan, mitä voi oppia elämästä. Nämä elämästä opitut viisaudet kirjan päähenkilö kirjoitti vihkoihinsa. Suosittelen kirjaa lämpimästi jopa koulujen lukulistoille, sillä kirja avaa hienosti yksityiskohtiensa kautta historiaan jäänyttä aikakautta.

Olli Jalonen, Poikakirja *****

Otava, Seven-pokkari 2011

s. 256

Ensimmäinen julkaisu Otava 2010

Pirkko Jurvelin: Lapseni kuin nukke

Elina oli unelmien täyttymys: terve, iso tyttövauva.

Kiinnostuin Leena Lumin postaamasta kirjasta Lapseni kuin nukke, joka on Pirkko Jurvelinin esikoiskirja. Minua viehättivät kirjan kansikuva, joka on todella kaunis, sekä kirjan nimi. Jotta kirja ei olisi liian imelä, aihe ei ole helpoimmasta päästä. Kirja kertoo anoreksiaan sairastuneesta Elinasta, mutta hänen sairauttaan tarkastellaan perheenjäsenten näkökulmasta. Elina itse ei saa kirjassa kertoa taudistaan, vaan eniten äänessä ovat äiti ja sisko. Kirjan lopussa veli ja siskontyttö kertovat omat näkökulmansa. Kirja sijoittuu Pohjois-Suomeen. Vanhemmat ovat opettajia ja varsinkin perheen tytöt ovat kunnianhimoisia opiskelijoita. Kirjassa edetään lasten syntymästä vanhempien kuolemaan, joten pieni kirja sisältää lyhykäisyydessään kymmenien vuosien perhetarinan.

Elina tarkasteli asioita ja tapahtumia omasta, persoonallisesta näkökulmastaan. Hän ikään kuin otti asian käteensä, pyöritteli ja ravisteli sitä, käänteli ja väänteli hakien siitä jotakin itselleen epäedullista tai vahingollista, mahdollisesti jotain häntä henkilökohtaisesti loukkaavaa.

Kirjan kuvioissa kerrotaan todella tarkkaan anoreksian kehittymisestä ja siihen liittyvistä oireista. Olen lukenut aiemmin Marianne Käckon kirjoittaman tyttärensä anoreksiasta kertovan kirjan Tapa minut äiti! , joka oli todella koskettava ja kiinnostavasti kerrottu ja antoi paljon todellista tietoa hoidoista, joita tytär sai. Lapseni kuin nukke kirjan Elina ei saanut hoitoa anoreksiaansa. Hän joi vain mustaa kahvia, mutta ympäröi itsensä ruoalla. 

Lähipiirissäni on eräs henkilö, joka on sairastunut anoreksiaan useamman kerran. Myöskin hän joi vain mustaa kahvia ja eristäytyi muista ihmisistä. Häneen ei saanut puhekontaktia. Pirkko Jurvelinin kirjan Elina eristäytyi, joutui työttömäksi ja varmasti masentui. Omaiset eivät oikein osanneet auttaa häntä, eikä hän itse hakenut apua. Aikuista ihmistä on vaikea auttaa vaikeuksissaan, varsinkin jos ne vaativat lääkärissäkäyntiä tai mielenterveyshoitoa. Ihmisen syömättömyys kostautuu monella tavalla mm. jaksamattomuudella. Anorektikko ei jaksa eikä pysty välttämättä suorittamaan opintoja loppuun tai jaksa tehdä töitä. Kotonakin voi näyttää epäsiistiltä. Toisaalta anorektikot voivat olla täydellisyydentavoittelijoita, joiden koti on tiptop, opiskelijana parhaimmistoa ja he urheilevat jatkuvasti. Olen aina ihmetellyt näitä ihmisiä, joista suurin osa on nuoria tyttöjä ja naisia jopa pikkulapsista löytyy anorektikkoja. Jos ei syö mitään, niin miten pystyy huippusuorituksiin?

Pirkko Jurvelinin kirja on suuritekstistä, joten kirjan lukeminen oli vaivatonta, selkokielistä. Kirja ei kerro tästä päivästä, vaan menneisyydestä. Kirjan sävy on toteavaa arkirealismia. Pinnalle nousevat perheen arvomaailma ja kenties häpeä siitä mitä muut ihmiset ajattelevat, yritetään pitää kulisseja pystyssä. Kirjan tärkein sanoma, Elinan sairaus, koskettaa koko perhettä. Kirjan jälkeen huokailin raskaasti. Tämä tarina koskettaa todella montaa perhettä jokaisena päivänä.

Ajattelen Elinaa joka päivä. Haluaisin muistaa hänet suloisena pikkusiskona, joka hurmasi ihmiset kauneudellaan ja reippaalla käytöksellään.

Pirkko Jurvelin, Lapseni kuin nukke
kansien graafinen suunnittelu Jari Ervasti
Kustannus Ves-Line 2015
s. 215

Leena Lumin postaus

Agatha Christie, Vanha hyvä aikani

Tänään on kulunut Dame Agatha Christien (15.9.1890 - 12.1.1976) syntymästä 125 vuotta. Juhlistan tätä lahjakasta ja tuotteliasta kirjailijaa tällä hänen itse kirjoittamalla elämäkerralla Agatha Christie, Vanha hyvä aikani. Agatha Christie tuli tunnetuksi dekkarikirjoillaan, mutta hän on myöskin kirjoittanut nimimerkillä Mary Westmacott rakkautta ja ihmissuhteita sisältäviä kirjoja. Dekkarisarjoista kuuluisimpia ovat Hercule Poirot ja Miss Marple-sarjat, joista Miss Marple on suosikkini. Miss Marple oli vanhempi naishenkilö, joka kyläili ahkerasti ja seurasi naapureitaan ja siinä teenjuonnin ohessa ratkaisi murhia, joita riitti todella paljon. Monesti murhat tehtiin myrkyillä, ja myrkkyoppinsa kirjailija sai toimiessaan sota-aikana apteekissa töissä, jossa hän sekoitteli myrkkyseoksia lääkkeiksi. Hän toimi myös hoitajana sairaalassa sota-aikana, joten kaikenlaiset haavat, ampumisvammat ja muut sairaudet tulivat tutuiksi ja hän pystyi käyttämään niitä teostensa aiheina.

Agatha Christie ei olisi halunnut laittaa rakkautta dekkareihinsa, mutta rakkaus oli kustantajan ja lukijoiden suositus, joten kirjoista löytää myös tämän rakkauspuolen jossakin muodossa. Belgialainen Hercule Poirot oli ensimmäisen dekkarin, Stylesin tapaus (1920), päähenkilö, ja Agatha keksi tämän suositun henkilön belgialaisista sotapakolaisista, joita oli heidän kotikylässään. Agatha Christie aloitti elämäkertansa, Vanha hyvä aikani, vuonna 1950 ja lopetti sen 1965. Elämäkertansa hän aloitti, koska kirjoitusjumi vaivasi välillä. Kirjailija oli 75-vuotias, kun hän päätti, että hän oli kertonut omasta elämästään sen mitä hän halusi sanoa. Kirjassa ei mm. kerrota hänen aateloinnista mitään.

Agatha Christie ei kokenut olevansa hyväosainen, vaikka heidän perheessä ei tehty työtä, vaan elettiin isoisän jättämällä perinnöllä. Perheessä oli aina palvelijoita ja perhe matkusteli paljon. Perheen tyttäret jopa opiskelivat ulkomailla ja kotona oli mm. Nursie, ranskalainen kieltenopettaja, musiikinopettaja ja tytöt saivat oppia käsitöissä, taiteissa ja tanssimisessa. Kuitenkin kirjan rivien välistä nousee pienoinen katkeruus siitä, ettei hän ollut tarpeeksi hyvästä perheestä lähtöisin, jotta olisi voinut mennä naimisiin rikkaan aviomiehen kanssa. Pojat ja miehet olivat tyttöjen mielessä ja naimisiinmeno ja perhe olivat toiveista numero ykkönen Agatha Christien lapsuudessa ja nuoruudessa. Agatha Christie oli 24-vuotias mennessään ensimmäisen kerran naimisiin rakkaudesta, oltuaan sitä ennen kaksi vuotta kihloissa. Elämäkertateoksessa kirjailija kertookin varsin vilkkaasta seuraelämästään ja nuoruutensa sulhaskandidaateista huumorinpilke silmäkulmassaan.

Agatha Christie ei suunnitellut kirjailijanuraa, vaan hän olisi mieluummin ollut oopperalaulaja. Laulunopettajan kertoessa, että Agatha voisi korkeintaan olla hyvä konserttilaulaja tai muiden säestäjä, hän lopetti lauluopinnot kokonaan. Sysäyksen kirjailijanuralle hän sai, kun hän sanoi siskolleen kirjoittavansa salapoliisikirjan ja sisko oli sitä mieltä, että Agatha ei pysty siihen. Ensimmäisen kirjansa julkaisun jälkeen, joka tapahtui vasta kun käsikirjoitus oli kiertänyt useammalla kustantamolla, aviomies houkutteli Agathaa jatkamaan kirjoittamista. Agathan saatua hyvät rahat eräältä lehdeltä lyhyistä Poirot-aiheisista kirjoituksista, houkutteli mies Agathan ostamaan auton itselleen. Autot olivat 1920-luvulla todella harvinaisia, mutta Agatha osti itselleen auton ja opetteli sitä ajamaan.

Agathasta kehittyi maailmankuulu kirjailija, jonka tuotanto on todella laaja. Kirjoista on tehty näytelmiä, kuunnelmia ja elokuvia sekä tv-sarjoja. Kirjojen aiheita tuli paljon myöskin maailmanmatkoilta, sillä kirjailija matkusti ahkerasti. Elämäkertakirjassa on joitakin kuvia ulkomaanmatkoilta. Kirjassa on perheenjäsenten isän, äidin, siskon, veljen ja kirjailijan itsensä lapsuuden ja nuoruuden aikaiset maalatut taulut, mutta myöskin maalaukset Nursiesta ja veljen koirasta. Agatha Christie piti koirista todella paljon. Kirjasta löytyy myöskin valokuvia molemmista aviomiehistä, tyttärestä ja tyttärenpojasta.

Agatha Christie antaa elämäkerrassaan itsestään hieman ristiriitaisen kuvan. Hän kertoi inhoavansa esiintymistä ja julkisuutta, mutta silti hän vietti vilkasta seurapiirielämää ja oli monessa riennossa mukana ja matkusteli paljon. Hän koki esiintymiskammoa siten, että epäonnistui mm. erilaisissa kokeissa nuoruudessa. Lisäksi lehdistö kohteli häntä ikävästi eräässä hänen vaikeimmassa elämänvaiheessaan. Tästä syystä kirjailija karttoi julkisuutta. Siitä huolimatta Agatha Christien kirjat ovat edelleen hyvin luettuja ja kiinnostavia ja kiinnostus kirjoihin jatkuu edelleen. Dame Agatha Christie jätti koko maailmalle hienon perinnön, joka innostaa meitä ihmisiä lukemaan ja pitämään lukutaitoa yllä. Dekkarikuningatar kautta aikojen, Agatha Christie, tähdet eivät riitä kertomaan, kuinka uskomattoman hienoja lukuhetkiä annat meille kirjojesi ääressä.

Olen aina ollut suuresti ihastunut juniin. On valitettavaa ettei niissä nykyisin enää ole vetureita, jotka ihminen voisi tuntea henkilökohtaisiksi ystävikseen.

Agatha Christie, Vanha hyvä aikani *****
suom. Antti Nuuttila
WSOY 2010,  6. painos
s. 629
An Autobiography 1977

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Kylmät siniset silmät? Siinäpä jotain mitä kannatti miettiä. Vaikka olin monet kerrat jähmettynyt niille sijoilleni isän jäisen tuijotuksen takia, mieleeni ei ollut ikinä tullut että sellainen kuolettava ase saattoi olla minunkin hallussani.

Flavia de Luce on jälleen täällä. Kanadalaisen Alan Bradleyn Hopeisen hummerihaarukan tapaus on kolmas suomennettu jännityskirja Flavia de Luce - sarjassa. Kirjasarjaa on valmiina jo kuusi teosta, joten toivottavasti seuraava kirja suomennetaan mahdollisimman pian, sillä kirjojen päätähti nokkela ja pikkuvanha Flavia 11v., on todella hurmaava ja kekseliäs dekkaristi, joka auttaa paikallisia poliiseja selvittämään rikoksia, toisinaan paremmin kuin itse poliisit. Kirjat voi ihan hyvin lukea itsenäisinä teoksina, mutta silloin jää paitsi perheen sisäisistä asioista. Flaviahan on perheen nuorin tytär. Isä yrittää kasvattaa palvelusväen avulla tyttökatrastaan, joista vanhin Ophelia on 17-vuotias ja keskimmäinen Daphne 13-vuotias. Isällä on taloushuolia riittämiin, joten pikkuhiljaa talosta myydään kaikki liikenevä. Jotkut muutkin ovat kiinnostuneita rikastumaan perheen vanhojen esineiden avulla, mutta henkilöt eivät ota huomioon salapoliisitaidot hallitsevaa Flaviaa, joka on aina tarkkana kuin porkkana, oli mikä vuorokaudenaika tahansa.

Ällistys varmaan loisti kasvoiltani.

"Niin, vaihdokkaat", Daffy sanoi kummallisella äänellä. "Keijut tulevat yöllä varastamaan terveen vauvan kehdostaan. Ne jättävät tilalle ruman ja kurttuisen vaihdokkaan, sellaisen kuin sinä, ja vauvan äiti on murheen murtama."

"Jos et usko", Feely sanoi, "mene peilin eteen."

"En minä ole vaihdokas", minä väitin vastaan, ja aloin suuttua. "Harriet rakasti minua enemmän kuin kumpaakaan teistä tolvanoista!"

Flavian vanhemmat siskokset ovat kovia kiusaamaan pikkusiskoaan, mutta Flavialla on keinot hillitä siskojensa tekosia. Flavialla on käytössään oma laboratorio, joka on jonkun muinaisen sedän perustama. Laboratoriossaan Flavia sekoittelee kaikenlaisia keitoksiaan, joista siskokset saavat kärsiä.

Mutta nyt Flavian mietittäväksi tuli Hopeisen hummerihaarukan tapaus. Kaikkihan alkoi markkinatapahtumasta, jossa Flavia tapasi mustalaisnaisen. Pienen episodin jälkeen mustalaisnaisen teltta paloi ja Flavia alkoi auttavaksi enkeliksi naiselle. Naisella oli kuitenkin vihamies, joten pian Flavia oli ratkomassa mysteeriä, johon liittyi vuosia sitten kadonnut vauva, antiikkitavaroiden varkaudet ja yksi kuollut kalastaja.

Minulla oli runsaasti kokemusta kalanmaksaöljystä. Merkittävän osan elämääni olin paennut rouva Mulletia, joka jahtasi minua avatun pullon ja puutarhalapion kokoisen lusikan kanssa pitkin Buckshawin käytäviä ja portaita - jopa unissani.

Kalanhaju on yksi merkittävä asia, joka seuraa kirjassa Flaviaa, ja jonka hän merkitsee tarkasti muistikirjaansa. Kirjan juonikuvioissa käy selville, että Flavia taitaa olla todella herkkä hajuille, äänille, kivulle, mutta ei negatiivisessa merkityksessä, vaan ihan tutkimusmielessä niistä on hyvä apu.

Kirjan kuvioissa Flavia sai myös ystävän, joka oli samanlainen kuin hän, kulki milloin kulki kertomatta menemisistään kenellekään, ja omasi valehtelun taidon, joka ainakin Flavian mielestä oli tarpeellinen taito.

"Just niin on", hän sanoi yhtäkkiä eloisammin, aivan kuin kohtaaminen rouva Bullin kanssa olisi piristänyt häntä, "sinä valehtelet niin kuin meikäläiset. Niin kuin mustalaiset."

"Onko se hyvä asia?" minä kysyin. "Vai huono?"

"Se tarkoittaa että elät pitkän elämän."

Alan Bradleyn Flavia de Luce - sarjasta on tulossa tv-sarja, jota jään odottamaan mielenkiinnolla. Sarjan päähenkilön valinta on todella tärkeä juttu, jotta sarjasta tulee kiinnostava. Toivon myös, että kirjan englantilaiset miljöökuvaukset kuvataan 50-luvun malliin, kuten ne ovat kuvattu kirjassakin.

Kirjasarjan ensimmäinen kirja oli Piiraan maku makea ja toinen kirja oli Kuolema ei ole lasten leikkiä. Hopeisen hummerihaarukan tapaus on ainoa näistä kirjoista, jossa ei ole kansikuvassa mustaa korppia, vaikka se korppi vilahtaakin siellä tekstissä. Muuten minusta on hyvä juttu, että kansikuvat ovat kaikissa näissä kirjoissa samantyyppiset. Suosittelen näitä humoristisia kirjoja 10-vuotiaasta ylöspäin. Voin luvata, että aika ei tule pitkäksi Flavia de Lucen seurassa. Kaikkeen tämä pikkuvanha neitokainen uteliaan nenänsä upottaakin, ja laboratoriossaan hämmenetelee ja tarkistelee mitä eri aineista löytyykään. Erittäin kiinnostava kirja, suosittelen. *****

"Kiitos kutsusta", sanoin kohteliaasti. "Tarkistan kalenteristani onko minulla vapaata."

Alan Bradley, Hopeisen hummerihaarukan tapaus
suom. Maija Heikinheimo
Bazar 2015
s. 412
A Red Herring Without Mustard 2011

Bradley Alan: Piiraan maku makea
Bradley Alan: Kuolema ei ole lasten leikkiä 

Ninan bloggaus
Kirsin bloggaus

Dominique Sylvain: Ääni

Tunnettu ääni vaikeni viime yönä dramaattisissa olosuhteissa. Isabelle Castro, Ranskan radion ja Paris Premiére-kanavan lahjakas toimittaja murhattiin raa´asti kotonaan boulevard de Grenellellä Pariisin viidennessätoista kaupunginosassa.

Jos haluat lukea muitakin dekkareita kuin pohjoismaisia, niin suosittelen tätä ranskalaista pehmodekkaria, joka on Dominique Sylvainin Ääni. Sain kirjan Marikalta, joten kiitos uudesta kirjailijatuttavuudesta ja dekkarista. Tarinassa on sarjamurhaaja, mutta loppujen lopuksi tarinat kääntyvät häneen kohdistuneiden tapahtumien valossa ymmärrettäviksi, mutta ei tietenkään hyväksytyiksi, sillä dekkaria voi kuvailla mielenterveyden hajoamisen ja pirstaloitumisen kuvakoosteeksi, jota sarjamurhaaja yrittää koota yhteen uudeksi elämäksi hakemalla täydellistä ääntä. Kirjan sivuilta sitten löytyy nämä murhaajan käyttämät menetelmät. Murhaajan teoilla ei mässäillä, vaan pääosassa on komentaja Alex Bruce ja hänen työkaverinsa, jotka yrittävät päästä sisälle murhaajan aivoituksiin. Tutkinta on ollut päällä jo useamman vuoden ajan, joten olisi aika saada rikollinen tai rikolliset kiinni. Uudet keinot otettiin käyttöön, ja loppujen lopuksi Alex Bruce oli tyytyväinen tähän keinoon alun vastaanhangoittelemisen jälkeen, sillä keino oli käyttää kaunisäänistä naispoliisia houkutuslintuna.

Hän näki unta, että juoksi synkässä metsässä valkoisiin pukeutuneen naisen perässä, joka oli nopeampi. Kultainen kello alkoi leijua ilmassa, sen pienet untuvaiset siivet havisivat kuin linnulla. Kohta nainen tanssi hänen näkökentässään piilotellen lihaksikasta pikajuoksijan vartaloaan. Kello alkoi soida. Se soi, soi ja soi.

Like on julkaissut aiemmin sarjan myöhemmin julkaistun kirjan Kobra, joten olen iloinen, että sain lukea tämän ensin ja voin lainata Kobran, sillä sarjan henkilöt olivat todella kiinnostavia. Lisäksi ilmassa leijuu kaikenlaisia intohimoja ja rakkautta, jotka tekevät Ääni dekkarista mielenkiintoisen ja erilaisen, tunnelatautuneen. Kirjassa kävi ohimennen tutkimusten aikana selväksi kuka oli kenenkin kanssa sängyssä ja mitä tekemässä. Alex Bruce oli itsekin aktiivinen, joka ilahdutti tällaista rakkauden ystävää.  Toivottavasti näitä Dominique Sylvainin kirjoja suomennetaan enemmänkin, sillä hän on kirjoittanut 11 teosta, jotka ovat saaneet lukuisia palkintoja. Rikoksia ja rakkautta samassa paketissa, olkaa hyvä.

Elämän ja kuoleman välillä oleva maailma, josta löytyi nainen. Ja nyt hän makasi naista vasten ja mietiskeli, liikkeet olivat jo muutakin kuin hyväilyä, mutta hän epäröi vielä. Niin kuin ei ollut milloinkaan aiemmin epäröinyt. 

Dominique Sylvain, Ääni ***
suom. Ulla Ranta
LIKE 2006
s. 236
Alkuteos Vox, 2000

Lukutoukan vuodatus

Han Suyin: Päivien kimallus

Huhtikuussa 1950

"Kirjoitatko minusta kirjan?" kysyi Mark.

Oli rakkauden jälkeinen hetki. Lepäsimme vuorenrinteen pitkässä ruohossa auringon helottaessa täydeltä terältään. Yllämme taivas kaartui avarana avoimeen horisonttiin. Ympärillämme oli graniittikalliota, ruohoa, sanajalkaa ja pientä myrttiä. Kukkulan alapuolella levisi vakoinen sininen meri aivan tyhjänä; ei purjettakaan näkynyt loputtomassa keväisessä iltapäivässä.

Klassikkokirja Päivien kimallus on euraasialaisen lääkäri-kirjailija Han Suyin (1917-2012) eli Rosalie Mathilda Kuongha Choun kuuluisa teos, josta on tehty näytelmiä, oopperoita, tunnettu elokuva ja jonka tunnussävel "Niin paljon kuuluu rakkauteen..." on levytetty monet kerrat. Kirja on Kiinassa syntyneen euraasialaisen naisen ja englantilaisen naimisissa olevan miehen rakkaustarina 1940-50-luvun kuohuvien vuosien aikana. Kiinasta oli tulossa kommunistinen valtio vallankaappauksen vuoksi ja kaikki rikkaat ja ylhäiset pakenivat Hong Kongiin. Kirjan naispäähenkilö Han Suyin oli opiskellut englannissa lääkäriksi ja teki töitä Hong Kongissa, jossa tapasi englantilaisen sotakirjeenvaihtajan Markin. Kirja on osin omaelämäkerrallinen teos ja vertailee sekä mystistä kiinalaista kulttuuria ja elämäntapaa kiihkeään ja kansainväliseen hongkongilaiseen kulttuuriin.

Tässä olimme, Mark ja minä, tämän sokeuden ja mykkyyden kynsissä, joka teki kaiken eläväksi; tämä tauti repi mieltämme ja ruumistamme ja ravisti meitä niin intohimoisesti, että eräs kiinalainen ystävämme oli sanonut minulle rakastavaistemme kielellä: "Te kaksi katsotte toinen toistanne, ja joka hetki taivas repeää ja maa murskaantuu välillänne."

Kirjan rakkaustarina on kiihkeä ja aina nähdessään toisensa Suyin ja Mark elivät kuin viimeisiä hetkiä. Hong Kongissa pelättiin, että kiinalaiset valloittavat myös sen. Lisäksi Korean sota puhkesi lähistöllä. Sotakirjeenvaihtajilla oli kiireiset ajat reissatessa maanosista toiseen. Sillä välin Suyin teki töitä ja yritti viettää aikaansa tyttärensä ja ystäviensä kanssa. Kaikki sukulaiset asuivat Kiinassa, ja Suyin kävi tapaamassa myös heitä. Suurin osa sukulaisista oli osaansa ja tulevaan muutokseen valmistautuneita. He ottivat vastaan tulevat poliittiset ja yhteiskunnalliset muutokset rauhallisina. Suyin oli myös valmis tekemään työtä kotimaansa hyväksi. Suosittelen lukemaan tämän viehättävän kirjan ja tutustumaan Suyin ja Markin rakkaustarinaan. Kirjan miljöökuvaukset ovat aitoja tuon ajan kuvauksia, sillä kiinalaissyntyinen lääkäri-kirjailija asui ja teki töitä itse nuo kirjan myrskyisät ja  muuttuvat vuodet väkimäärältään ahtaassa Hong Kongissa.

Olen uneksinut ihmeellisen unelman: rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta, naurusta ja kyynelistä, hyvästä ja pahasta, kaikesta tuosta, mikä on yhdenarvoista tämän taivaan alla, joka tasoittaa kaikki eroavaisuudet.

Ihmeellinen unelma, päiviemme kimallus.

Han Suyin, Päivien kimallus *****
suom. Marja Niiniluoto
Otava 1970  11. painos
s. 287
A Many-Splendoured Thing 1952
Suomennos 1954