Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino

Kevyt tuulenvire puhalsi liplattavan valtameren suunnalta. Sarastava aamu paljasti jylhät vuoret. Harmaan villamekon yllä leijuivat tulenpunaiset hiukset. Kiharoiden keskellä häivähtivät vakavat, kalpeat kasvot. Kaunis nainen.

Iki-Kuura veti henkeä, mutta teki sen liian nopeasti. Maailma uhkasi taas pimentyä.

Johanna Valkaman hienon viikinkiaikaan sijoittuvan Metsän ja meren suku – sarjan kolmas kirja Kaukosaarten Aino kertoo ensimmäisestä teoksesta tutuksi tulleen Aurin nuorimmasta pojasta Iki-Kuurasta, joka lähti etsimään tietoa siitä, mikä uhkasi kotipaikkaa ja sen ihmisiä. Enteet ja uhkaavat painajaiset olivat tulleet Aurin ja hänen lastensa uniin, sillä he olivat tietäjiä ja tietäjät halusivat enemmän tietoa valkeasta vaarasta, joka näyttäytyi unissa.

Iki-Kuura halusi löytää tien pitempään elämään kuin mitä oli enteiden mukaan luvassa. Vaellusmatkallaan hän haaksirikkoutui Kaukosaarille eli Färsaarille. Iki-Kuuran auttoi pelastumaan nuori nainen, jolla oli leiskuvanpunaiset hiukset. Ann oli karannut saarille pakoon väkivaltaista miestään. Iki-Kuura antoi hänelle nimeksi Aino, kunhan nyt ensin löysi hänet, sillä Ann oli oppinut piiloutumisen taidon.

Kun hän havahtui uudelleen, miehen muotoinen varjo pimensi valkenevan taivaan. Tuulenpieksemä muukalainen katseli häntä. Valkoiset hampaat välähtivät sänkisen partasuun keskellä, kun mies puhui:

- Poika – minä olen Erik Tuulihattu ja sinä olet nyt minun orjani.

Johanna Valkaman kirjat paranevat kirja kirjalta ja olen ihan koukussa tähän sarjaan. Tykkään varsinkin kirjan tyyliin sopivasta kielestä, joka vie taianomaisesti mukanaan viikinkiaikaan. Kirjailija on kulkenut viikinkien mailla Färsaarilla ja poiminut mukaan kirjan fantasianomaiseen tarinaan ihan oikeasti eläneitä viikinkiajan ihmisiä. Jopa Ann Naddodsdóttir on elänyt Färsaarilla 900-luvun loppupuolella ja hänen isänsä oli norjalainen viikinki, joka oli ensimmäisiä Färsaarten asuttajia.

Kirjan lopussa Iki-Kuura palaa takaisin kotiinsa ja hän tuo mukanaan varsinkin hänen äidilleen Aurille erittäin mieluisan henkilön. Voisin vaikka veikata, että kyseinen henkilö on  seuraavan kirjan päähenkilö. Upea sarja, fantasiaa, viikinkejä, rakkautta ja vahvoja naisia.

Johanna Valkama, Kaukosaarten Aino ****

Otava 2018

s. 338+ lukijalle+ historialliset henkilöt+ laulujen lähteet

Historiallinen teos viikinkiajalta

Johanna Valkama: Itämeren Auri

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

Leïla Slimani: Kehtolaulu

Ei paperitonta, siitä me kai ollaan samaa mieltä? Siivoojan tai maalarin kohdalla se ei haittaa. Täytyyhän ihmisten tehdä työtä, mutta lastenhoidossa se on liian vaarallista. En halua meille ketään, joka pelkää hätätilanteessa soittaa poliisille tai mennä sairaalaan. Eikä sitten liian vanhaa, eikä hunnutettua eikä tupakoitsijaa. Tärkeintä on, että hän on reipas ja palvelualtis. Ja tekee työnsä niin että mekin päästään töihin.

Marokkolais-ranskalaisen Leïla Slimanin Kehtolaulun pariskunnalla on kaksi pientä lasta ja he ovat päättäneet palkata kotiin lastenhoitajan. Lasten äiti Myriam päätti palata työelämään takaisin, sillä hän oli asianajaja ja kotiäitiys ei vain ollut hänen juttunsa. He laativat etukäteen listan minkälainen heidän lastensa hoitajan pitäisi olla. Louisen astellessa heidän kotiinsa Myriam ja perheen tytär Mila ihastuivat hänen käytökseensä. Alussa kaikki sujui hyvin. Paulin ja Myriamin tullessa kotiin asunto kiilsi puhtauttaan, vaatteet oli pesty, astiat tiskattu ja ruoka odotti valmiina. Lapset oli hyvin hoidettuja, puhtaita ja iloisia.

Pinnan alla kuitenkin kuohui. Päällepäin kaikki oli hyvin ja koko perhe uskoi ja luotti Louiseen. Louise oli itsekin tyytyväinen, vaikka hänen asunnolleen oli pitkä matka. Pariisi oli iso kaupunki ja halvimmat asunnot sijaitsivat kaukana keskustasta. Louiselle tulikin tavaksi jäädä ainakin parina päivänä viikossa nukkumaan perheen sohvalle. Paul ja Myriam olivat tyytyväisiä, että saivat rauhassa tehdä ylitöitä ja mennä töiden jälkeen lasilliselle ystäviensä kanssa.

Leïla Slimanin Kehtolaulu sai vuonna 2016 Ranskan arvostetuimman Goncourt -kirjallisuuspalkinnon. Kirja pureutuu vanhemmuuteen, yhteiskunnan eriarvoisuuteen ja valtasuhteisiin. Kirjan alussa kerrotaan tarinan juoni, joten se ei ole missään vaiheessa yllätys, että mitä tapahtuu. Tarinassa halutaan kertoa miksi tällaista tapahtuu ja mitkä syyt aiheuttavat tällaisia tekoja.

Vaikka Louisella on koko elämä retuperällä, niin silti hän ei saanut minulta sympatiapisteitä. Perheen vanhemmat, Paul ja Myriam, kuvataan itsekeskeisinä työnarkomaaneina, jotka hyvin huolettomasti ohittivat ongelmat ja varoitusmerkit, joita alkoi esiintyä yhä enenevissä määrin.  Kehtolaulu on hyvin hallittu kokonaisuus psykologisista pintaväreistä ja syvemmistä virtauksista, jotka keikuttivat kehtoa epätahtiin.

Sydän on paatunut. Vuodet ovat muodostaneet sen pintaan paksun ja kylmän kuoren, niin että sen sykettä hyvä jos kuulee.

Leïla Slimani: Kehtolaulu ***

Suom. Lotta Toivanen

Wsoy 2018

s. 237

Chanson douce 2016

Kristina Ohlsson: Sairaat sielut

Suurimmat näkyvimmät vammat olivat rintakehässä ja selässä. Käsivarsiin, jalkoihin ja kasvoihin ei ollut jäänyt pysyviä jälkiä. Kun häneltä kysyttiin, mitä oli tapahtunut, hän sanoi aina olleensa vakavassa onnettomuudessa, mikä oli osittain totta.

Ruotsalainen dekkaristi Kristina Ohlsson siirtyy Sairaat sielut trillerissä lähemmäs kauhua. Kirjan määritelmäksi sanotaan dekkarimuotoinen kauhuromaani. Tosin omasta puolestani kirja ei vielä yllä kauhuosastolle asti, mutta jatkokirjat voivat jo yltää sinne asti, jos niitä ilmestyy. Saas nähdä uskallanko niitä lukea. Teoksesta ei löydy yliluonnollisia olentoja, sillä ihmisten tekemä pahuus on riittävän pahaa. Kuka selkäsi takana on tai tunne siitä, että sinua seurataan tai palavat puut ja lähellä olevat ristit, kellarit, sähkökatkot, niin vähällä syntyy kauhutunne.

Lukas matkustaa kotipaikkakunnalleen Kristianstadiin kymmenen poissaolovuoden jälkeen. Lukas kidnapattiin aikoinaan ja lopulta hän löytyi hakattuna ja muistinsa menettäneenä puistosta. Sairaalasta pääsyn jälkeen hän muutti pois paikkakunnalta. Lukas ei ollut ainoa kadonnut, sillä naapurintyttö oli edelleen kateissa. Lukas oli päättänyt selvittää mitä hänelle ja Fannylle tapahtui, sillä poliisit eivät olleet saaneet selvitettyä mitä heille oli tapahtunut. Huhumyllyt pyörivät kymmenen vuotta sitten ja huhut saivat lisää vettä myllyynsä, kun Lukas palasi kotiinsa. Oliko Lukas osallinen tapahtumiin?

Hän ei kyennyt enää torjumaan pelkoa, joka oli jäytänyt häntä siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli ymmärtänyt mitä hänen muistilleen oli tapahtunut. Hän oli koko ajan lähempänä, hän tunsi sen joka solullaan. Ehkei mitään toista murhaajaa ollut.

David ja Anna muuttavat samaan aikaan Kristianstadiin kuin Lukas. Pariskunta on ostanut vanhan pappilan ja he peruskorjaavat sitä. Anna kokee pelottavia juttuja ollessaan yksin ja kyllähän sitä itsekin olisi säikkynä, jos kuulisi askelia ja hihitystä siellä täällä taloa. Annalla on salattu menneisyys, jota he yrittävät piilotella, mutta Lukas on aivovammastaan huolimatta terävä salapoliisi ja selvittää salaisuudet. Lukaksena olisin kyllä kirjannut tietoja johonkin, mutta harrastelijasalapoliisit ovat huolimattomia tässä tarinassa. Peloista ja vaaratilanteista voi lukea kirjoista, mutta kyseiset tilanteet elävässä elämässä olisivat kammottavia. Ja mitenkähän tarina jatkuu? Mielikuvitusta kutkuttava tarina.

Kristina Ohlsson, Sairaat sielut ***

Suom. Outi Menna

Wsoy 2018

s. 396

Sjuka själar 2016

Ohlsson Kristina: Nukketalo
Ohlsson Kristina: Tuhatkaunot
Ohlsson Kristina: Varjelijat
Ohlsson Kristina: Paratiisiuhrit 
Ohlsson Kristina: Daavidintähdet
Ohlsson Kristina: Syntitaakka   
Ohlsson Kristina: Lotus Blues 
Ohlsson Kristina: Mion Blues
Ohlsson Kristina: Sairaat sielut 

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Katokin että oli tasan viimeinen kerta? Luuletko sinä, että minä räjäytän sinun postilaatikkosi uudestaan? Sitä ei ole enää, tampio! Kuka sinä kuvittelet olevasi sanelemaan mitä minä teen tai en tee? Katsokin, että oli viimeinen kerta tai mitä? Kerrot äidille?

Odotus palkittiin, sillä Veera Niemisen toinen teos Ei muisteta pahalla on yhtä hauska kuin ensimmäinen Avioliittosimulaattori. Kirjoitin blogitekstissä Avioliittosimulaattorista, että siitä saisi hauskoja kesänäytelmiä ja tiedän, että se on jo pyörinyt kesäteattereissa. Veera Niemisen kirjat ovat tunteellisia ja niiden seurassa itkettää ja naurattaa ihan oikeasti. Tällä kertaa kirjassa mellastaa todella kiukkuinen ja pahansisuinen Piiamari eli Piipe. Piipe on vihainen, koska hänen poikaystävänsä Juri on jättänyt hänet. Noin vain, eikä se ollut ensimmäinen kerta.

No Piipe oli aikonut räjäyttää Jurin postilaatikon, jos Juri jättää. Juri oli siis saanut varoituksen etukäteen,  ja sinne se postilaatikko lensi iloisesti taivaan tuuliin. Postilaatikon räjäytys aloitti oikein ilkitöiden sarjan, sellaisten ilkitöiden, joita mustasukkainen ja vihainen sekä ärsytetty nais-ihminen voi suutuspäissään sortua tekemään ilman järkevää ajatusta siitä, että niistä voi olla jotain seurauksia.

Olenpa minä vihainen. Juuri nyt minä olen niin vihainen, että se on tunteena lähes riemukas. Minä tunnen tunteen niin kirkkaana ja viiltävänä, että sitä täytyy tietyllä tavalla melkein ihailla ja ylistää.

Veera Nieminen on pureutunut parisuhteen karikkoihin syvällä intensiivisyydellä. Ero on aina vaikea paikka ja harvemmin se tapahtuu kaikella ystävyydellä ja yhteistyöllä, ei ainakaan Jurin ja Piipen ero päättynyt ystävyyteen. Kyllä se aiheutti sotatilanteen, jonka kohteena oli Juri. Minua alkoi jo alkutarinan nauramisen jälkeen vähän säälittämään miesparka ja aina seuraavan tapahtuman alkaessa olin, että voi ei. Täytyy sanoa, että Veera Niemisellä on hyvä mielikuvitus. Suosittelen jokaista, jota ero kiukuttaa ja suorastaan vihastuttaa, niin kirjoittamaan tunteensa auki tai kertomaan niistä jollekin. Tosin kyllähän Piipekin kertoi niistä ystävilleen, tosin he olivat erittäin yllytyshulluja ja aina valmiina Piipen ilkitöissä. Että sellaista on tällä kertaa luvassa: tulta ja tappuraa.

Lupaan, että et voi hymyilemättä lukea tätä kirjaa. Nauruterapiaa olkaa hyvä.

Veera Nieminen, Ei muisteta pahalla ***

Tammi 2018

s. 202

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Tommi Kinnunen: Pintti

- Tulehan katsomaan, mitä Tyynelän ämmävainaan poika on tänään saanut aikaan.

Nuoret pojat kiskovat Jussin pintaan, ja ympäristön äänet, värit ja tuoksut iskevät häneen kuin moukari. Hän huomaa rannan kurjenmiekan keltaisen värin, kuulee miten savu suhisee tehtaan korkeasta neliskanttisesta piipusta ja haistaa mänkihallissa säilytettävän lasihiekan kuivan tuoksun. Hän ei tunnista kasvoja, vaikka tietää, että jokainen poika on tuttu. Kivestä hän ei irrota.

Tyynelän Jussi on sisarusparven vanhin ja Tommi Kinnusen teos Pintti kertoo sydämeen sattuvassa ensimmäisessä kappaleessa juuri hänestä. Tommi Kinnunen on halunnut antaa äänen kaatumatautia potevalle Jussille, jota melkein kaikki kiusaavat ja pilkkaavat päivät pääksytysten lasitehtaalla, joka työllistää kaikki lähialueen ihmiset. Kartanon lasitehtaan ympärille on muodostunut kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Jussi on vanhin Tyynelän sisaruksista. Jussilla on omat ongelmansa, mutta köyhän arkiset ja työntäyteiset päivät kirkastaa maailmalle lähteneen isän lähettämät kirjeet. Jussi asuu Railin ja Helmin perheen kanssa kotitalossaan. Turvaa tuovat pysyvät asiat ja luonto. Helmin mies on mukava ja tietää, että Jussi näkee enemmän kuin muut.

Luulevatko ihmiset, että suru tarttuu? Tai ehkä he ajattelevat että hän on jotenkin rikki? Että hän on kuin uunissa vioittunut malja, herkkä ja altis hajoamaan taitamattoman käsittelyssä? Kunpa he tietäisivät olevansa oikeassa.

Pintin toinen kappale kertoo Jussin siskosta Helmistä. Helmin elämä on vaikeaa ja surullista. Pienen lapsen äitinä hän joutuu taiteilemaan työn ja lastenhoidon rajamailla. Se miten Helmi hoitaa lapsenhoidon työaikana, aiheuttaisi tänä päivänä lastensuojelun puuttumisen asiaan. Huomioon on otettava se, että kirjassa eletään sotien jälkeistä aikaa maaseudulla, jossa ei ollut päivähoitoa.

Pintti pureutuu siis menneisyyteen, aikaan, jolloin tehtiin vielä paljon käsin. Lasitehtaan omistajat halusivat pitää lasintuotannon samanlaisena kuin se oli ollut aiemminkin ennen sotia. Sotien aikana Helmi sai puhaltaa lääkepulloja. Miehinen lasinpuhallus olisi muuten keskeytynyt, mutta omistaja halusi, että naiset tekisivät miesten työt. Niinpä naiset saivat mahdollisuuden oppia uusia työmenetelmiä, joita miehet hallitsivat yksinvaltiaina. Sodan jälkeen vanha marssijärjestys palasi tehtaalle. Naiset naisten töihin ja miehet miesten töihin.

Hän kumartuu ja tarttuu alushameeseen molemmin käsin, nostaa sen helman korkealle päänsä ylle. Hän paljastaa hiutuneet alushousunsa ja paljaat säärensä, sillä mitä niitä piilottelemaan. Ovat mitä ovat.

- Onko perkele parempi nyt?

Hän ei näe Ailia hameensa takaa, mutta kuvittelee mielessään, miten sen siansilmät leviävät ja se vetää päätään nopeasti taakse, kuin olisi saanut äkkiä nokkaansa lattian alle kuolleen rotan hajun.

Kolmas kirjan kertoja on Tyynelän Raili. Raili on helposti kiivastuva ja siitä kärsivä ihminen. Sodan aikana pitkä ja voimakas Raili puhalsi ikkunalasia, sillä sota tuhosi varsinkin ikkunoita runsaasti. Raili on sisarusparvesta se, joka lähti maailmalle kokeilemaan onnea, sillä kotielämä ahdisti, mutta hän palasi takaisin lasikylään koettuaan henkilökohtaisen menetyksen.

Kirjan loppukohtaus on loistava ja näin sen upean elokuvamaisuuden sieluni silmissä. Loppukohtaus oli niin koskettava, että kyyneleet kostuttavat silmäni tälläkin hetkellä, kun kirjoitan. Pintti on loistava ja uskomattoman upea teos. Tommi Kinnunen kirjoittaa suoraan syvimpiin tunteisiin, niihin tunteisiin, jotka herättävät herkkiä muistoja. Pintti on tunteiden tulkki.

Tommi Kinnunen, Pintti *****

Wsoy 2018

s. 291

Kinnunen Tommi: Neljäntienristeys  

Kinnunen Tommi: Lopotti            

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr Bojangles

Olohuoneen piirongin päällä, valtavan mustavalkoisen valokuvan edessä, joka esitti äitiä hyppäämässä iltapuku päällä uima-altaaseen, oli kaunis vanha levysoitin jolla soi aina sama Nina Simonen vinyylilevy ja aina sama kappale: ”Mister Bojangles”.

Ranskalaisen kirjailijan Olivier Bourdeautin esikoisteos Tule takaisin, Mr Bojangles kertoo surumielisen tarinan pojasta, jonka vanhemmat rakastivat syvästi toisiaan. Tietysti he rakastivat myös pientä poikaansa, mutta kiihkeys ja samankaltaisuus veti voiton heidän avioliitossa. Lopulta heidän pieni poikansa saattoi vain katsella kiihkeyden kasvamista ja älyttömyyksien leviämistä yli äyräidensä. Kirja on traaginen kertomus parisuhteesta, jossa eletään viimeistä päivää, juodaan ja juhlitaan ja lopulta ollaan sekaisin kuin seinäkellot.

Palopäällikkö kertoi, että äiti oli kasannut postivuoren ja kaikki talosta löytämänsä valokuvat olohuoneen lattialle, sytyttänyt koko läjän palamaan, ja koska asunto oli vuorattu lattiasta kattoon muovilla, olohuone muuttui silmänräpäyksessä valtavaksi tulipätsiksi…

Perheen poika oli kehittänyt itselleen omat suojamenetelmänsä sille, että kotona meno oli kuin villissä lännessä ja sama meno ei käynyt koulussa. Varsinkin perheen äiti vaikutti mielenterveyspotilaalta kaikkine oireineen ja maanisuuskohtauksineen. Selväjärkisemmän isän meno mukaan äidin sekoiluun oudoksuttaa, mutta kirjan tarinassa rakkautta pidettiin korkeassa kurssissa. Rakastunut voi tehdä samoja juttuja kuin mieleltään sairas ihminen, ainakin kirjan mies teki niin.

Tule takaisin, Mr Bojangles on saanut runsaasti kirjallisuuspalkintoja. Tarina on kieltämättä erikoinen, mutta uskon siitä huolimatta, että tämänkaltaisia pareja löytyy aidostakin elämästä. Äidin maanisuuden kehittyminen oli uskottavasti kuvattu. Tämä lyhytproosateos on kiihkeä ja draamaa täynnä. Kirjan kaikki henkilöt ovat, pikkupoikaa lukuunottamatta, erikoisia ja yliampuvia, melkein koomisia, jollei tekstistä paistaisi surumielisyys läpi.

Hänen hillitön käytöksensä täytti minun elämäni, asettui sen jokaiseen sopukkaan. Se täytti koko kellotaulun, ahmi elämäni jokaisen hetken. Otin tuon hulluuden vastaan, suljin sen syleilyyni puristaakseni tiukasti ja imeäkseni osaksi itseäni, mutta pelkäsin ettei tuo lumoava järjettömyys voisi jatkua loputtomiin. Hänelle todellisuutta ei ollut olemassa.

Olivier Bourdeaut, Tule takaisin, Mr Bojangles ***

Suom. Ville Keynäs

Siltala 2017

s. 144

En attendant Bojangles 2015

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Minulla ei ole isää mutta on äiti ja Ann ja kaksi veljeä joista toiselle olen eno. Nämä sukulaisasiat ovat monimutkaisia ja vaikeampia käsittää kuin on nähdä tähdet oikein.

Olli Jalosen historiallinen teos Taivaanpallo sijoittuu 1600-luvun loppupuolelle. Saint Helenan saarella asustaa poika nimeltään Minä-joka-on Kuolleenpuun-Angus. Kirja kertoo Anguksen kasvuvuosista saarella, jolle hänen isänsä ja äitinsä muuttivat Lontoon suurpalon jälkeen, hankkivat maata ja viljelivät sitä elannokseen. Isän kuoltua äiti jatkoi maanviljelystä lapsineen. Naisen osa ei ollut helppo ilman aviomiestä, mutta Anguksen äiti oli sitkeä ja toivoi pojalleen parempaa elämää. Tähtitieteilijä Halleyn tutkimusretki Saint Helenalle antoi Angukselle kipinän opiskeluun ja haaveen Lontoosta ja elämästä tähtitieteilijän oppipoikana.

Edelleen sivuja vuodelta 1684 Joka on minulle tärkeä vuosi, voi olla että kaikkein tärkein, koska silloin aika kääntyy sijoiltaan ja Minä-joka-on Kuolleenpuun-Angus matkustaa toiseen elämään.

Elämä Saint Helenalla kävi vuosi vuodelta tiukemmaksi ja Anguskin sai karvaasti kokea ihmisten julmuuden. Kuvernööri hallitsi saarta rautaisella otteella ja kaikki vastustelu tukahdutettiin nopeasti ja vastustajat tapettiin. Vastustajia kuitenkin löytyi yhä enenevissä määrin. Yksi kovimmista vastustajista oli saaren pastori, joka oli ottanut Anguksen perheen suojelukseensa. Saarella rehotti lahkolaisuus, salakatolilaiset ja taikausko.

Elettiin 1600-lukua, ja lukeminen oli harvinaista, mutta pastori opetti Anguksen lukemaan ja kirjoittamaan sekä laskemaan. Pian oli Anguksen aika tehdä pastorille vastapalvelus. Saarelta oli vietävä salainen kirje mannermaalle Lontooseen. Lontoossa oli tiedettävä, miten ihmiset joutuivat kärsimään Saint Helenalla. Tehtävä oli vaarallinen ja matka jäniksenä rahtilaivan märssykorissa oli hankalaa, mutta Angus omisti seikkailevan mielenlaadun ja rohkean luonteen. Matka ei kuitenkaan ollut helppo ja vaikeuksia oli tiedossa, mutta Angus pääsi kuin pääsikin Lontooseen ja kirje luettiin, mutta mitä sitten tapahtui? Tuliko Anguksesta tähtitieteilijän oppipoika?

Edmond Halley 1656-1742 oli englantilainen tähtitieteilijä, joka oli hyvin arvostettu aikansa tähtitieteilijöiden joukossa. Kirjassa mainitaan myös Halleyn komeetta, josta hän on tunnettu. Kirja ei kerro suoranaisesti Halleysta, mutta hän esittää kirjassa suurta roolia Anguksen suojelijana.

Olli Jalosen Taivaanpallo on historiallinen seikkailukertomus ja herkän ja oppivaisen pojan kasvukertomus isättömänä. Isän kuolema tulee kirjan kuvioissa vastaan toisessakin yhteydessä. Herkkyyttä ja rohkeutta samassa tarinassa. Matkusta sinäkin Taivaanpallon sivuilla Saint Helenan paratiisisaarelle tähtitaivaan alle ja rahtilaivalla Afrikan rannikolle ja lopulta Lontooseen.

Olli Jalonen, Taivaanpallo *****

Otava 2018

s. 461

Jayne Anne Phillips: Suojelus

Hän tunsi että hänen ruumiinsa kohosi ja pyöri vitkalleen, viilenevän illan irrottamana ja pimeyden ja yön äänien jotka voimistuivat sitä mukaa kuin hän keskittyi niihin yksi kerrallaan: heinäsirkoista kohoava läpitunkeva siritys, metsäpöllöjen kuin henkeä haukkovat huudot, ruohon hienoinen kahina, oksan katkeaminen.

Lenny on 15-vuotias nuori tyttö ja päähenkilö amerikkalaisen kirjailijan Jayne Anne Phillipsin jännitystä tihkuvassa teoksessa Suojelus. Lenny toimii Suojeluksen yhtenä kertojana ja hänen pikkusiskonsa Alma, joka myös on leirillä Shelterissä, on toinen kertoja. Kolmas kirjan kertoja on Buddy, leirin keittäjän pieni poika. Heidän perheensä asuu lähistöllä pienessä talossa. Kirjan neljäntenä äänenä toimii Pastori, joka on saapunut paikkakunnalle vankilasta pääsynsä jälkeen tai ehkä karkaamisensa jälkeen, tarina ei kerro koko totuutta. Shelteriin Pastorin veti Buddyn isäpuoli, joka oli Pastorin sellikaveri vankilassa.

Shelterissä on siis tyttöjen kesäpartioleiri menossa ja eletään vuotta 1963. Kirjan tapahtumat kuvaavat henkilöiden omaa elämää, mutta myös muutaman päivän tapahtumia leirillä ja yllättäviä juonenkäänteitä, lapsuuden viattomuuden menetyksiä, ja jopa ikäviä ja traagisia väkivallantekoja, joihin kirjan henkilöt joutuvat ottamaan osaa tavalla tai toisella.

Jokaisen lapsen ja nuoren, joka esiintyy kirjassa, taustalta löytyy traagisia menetyksiä tai omien vanhempien kyvyttömyyttä toimia lapsensa tukena ja turvana. Vanhemmat kuvataan oman edun tavoittelijoina, jopa ikävinä tyyppeinä, jotka turvautuvat lapsiinsa, eikä toisinpäin. Lapset katsovat olevansa vastuussa vanhemmistaan, ainakin niistä heikoimmista ja avuttomista. Lapset kuvataan vahvoiksi ja itsenäisiksi toimijoiksi, jotka joutuvat lopulta toimimaan vaistojensa varassa pahuutta vastaan.

Suojelus saa heti kirjan alusta otteeseensa ja uskoin heti, että kirjassa tapahtuu jotain todella pahaa ja eikä se paha jäänyt yhteen kertaan. Tarinan kertomistyylin vuoksi koin lukijana olevani kuin tirkistelijä näiden henkilöiden elämässä. Ehkä Pastori oli kaikkein kaukaisin henkilö, jonka tarina ja olemus sekä käytös olivat välillä jopa epätodellista, mutta hyvin tarinaan kuitenkin  sopivaa, sillä muuten kertomus olisi liian raskas lukea. Fantasia liittyi myös pienen Buddyn elämään, ja hänen kokemuksensa olisivat olleet muuten ihan hirveitä.

Fantasian ja runollisuuden avulla kirjailija on luonut omalaatuisen maailman henkilöiden ajatuksista ja kokemuksista sekä leirin tapahtumista. Kaikista näistä lasten ikävistä kokemuksista huolimatta, uskon, että nämä lapset selviäisivät oikeassakin elämässä. Pahuudesta selviäminen voittajana voi olla henkisesti raskasta, mutta hyvien ystävien apu ja yhteinen ponnistus pahuutta vastaan kannatti tässä tarinassa. Kirjan huippukohta on ikävä ja traaginen ja siinä on lukijalle paljon pohdittavaa ja nikoteltavaa. Onneksi tarina on fiktiota. Kiihkeitä tunteita, ystävyyttä ja heräävää intohimoa, mutta myös psykologista jännitystä, pelkoa ja jopa paniikkia.

Hiljaisuus jonka halki hän käveli oli täynnä hajanaista linnunlaulua, ylhäällä puissa kaikuivat näkymättömät kutsut ja vastaukset. Ruoho oli kuin valaistu, joki raikas, läpinäkyvä, liian kirkas ollakseen totta. Viime yönä joen tumma vesi oli ollut kuin kiinteä mutta rikkonainen pinta jonka alla kuohui. Nyt joki vain mumisi unista kohisevaa mutinaa joka häipyi ja sykki Lennyn etääntyessä kivistä polkua puiden lomitse kohti Turtle Holea.

Jayne Anne Phillips, Suojelus *****

Suom. Kersti Juva

Tammen Keltainen pokkari, toinen painos

s. 372

Shelter 1994

Ensimmäinen suomenkielinen painos 1995

psykologinen jännityskirja

Leena Lumin bloggaus

Thomas Mann: Herra ja koira

On omalaatuista, hauskaa ja hullunkurista, kun hän istuu siinä jalkateräni päällä, johon hänen kuumeinen ruumiinlämpönsä vähitellen leviää. Rinnassani ailahtelevat ilo ja myötätunto, kuten miltei aina hänen seurassaan ja häntä katsellessa.

Saksalaisen nobelistin (Nobel 1929) Thomas Mannin (1875-1955) omaelämäkerrallinen lyhytproosateos Herra ja koira kertoo kirjailijan ja hänen koiransa Bauschanin yhteisistä hetkistä varsinkin luontoretkillä. Kirjan tarina on luonnon moninaisuuden luovaa kuvailemista ja oman koiran luonteenpiirteiden tarkastelua huumorinpilke silmäkulmassa. Jokaiselle koiraihmiselle tärkeä kirja, joka kertoo kirjailijan sanoin, miten sopuisaksi ihmisluonto koiran kanssa liikkuessa ja oleillessa tekee. Tietysti siinä samalla tulee oltua ulkosalla, ja uskon, että Thomas Mann on saanut virikkeitä kirjoihinsa kulkiessaan koiransa kanssa luonnossa tarkkailemassa kukkia, kasveja, säätä, vesistöjä ja luontokappaleita mm. pieneläimiä, riistaeläimiä ja lintuja. Hän kirjoittaa niistä todella kauniisti tässä kirjassa.

Hän tuli tuolini viereen, heilutti häntäänsä ja katseli minua anelevin silmin, jalkojaan kutsuvasti tömistellen. Pieninkin myötämielisyyteen viittaava liikahdus aiheutti sen, että hän nosti etujalkansa tuolin käsinojalle, työnsi itsensä rintaani vasten, sai minut ilmasuukoillaan nauramaan, siirtyi sitten tutkimaan pöytää luullen ilmeisesti löytävänsä siltä jotakin syötävää, koska minä ahersin niin innokkaasti sen ääressä, ja tahri leveillä, karvaisilla metsästäjäntassuillaan vielä tuoreen kirjoituksen.

Koirat ovat vieneet sydämeni mennessään. Edellinen koiramme Andy eli 17 vuotta, ja vieläkin pitää hiukan itkeskellä välillä, kun muistelen häntä. Pieni koira, mutta iso persoona. Andy ja Ozzy elivät perheessämme sopusoinnussa yhdessä jonkin aikaa, kunnes Andy kuoli. Kuvassa oleva Ozzy on jo ehtinyt miehekkääseen viiden vuoden ikään, joten pentumainen hulluttelu on vähentynyt kovasti. Jostakin syystä Ozzy tykkää saaressa olevasta lammesta. Kesäisin lammen vesi vähenee, rantatörmä on vetisen suomainen ja haju on hirvittävä. Tällaisen tepsutteluretken jälkeen Ozzy haisee erittäin pahalle, eikä peseminenkään vähennä juuri hajuaistimusta. Retket ovat kiellettyjä, mutta Ozzy unohtaa kiellot heti, kun meitä ei näy lähistöllä.

Thomas Mannin Bauschan on hieman samanlaisen oloinen kuin Andy ja Ozzy. Ozzy on myös sekarotuinen, kuten Bauschan. Koira tuli puolivuotiaana perheenjäseneksi Manneille. Sitä ennen hän oli ehtinyt olla jo eri perheessä, mutta ilmeisesti siellä ei oltu kiinnytty koiraan. Surkea, alistuva ja laiha koira vei heti lasten sydämen ja taisi se viedä vanhemmiltakin, sillä miettimisaikaa  pidettiin vain pari päivää. Koira sai uuden nimen ja ruokaolotkin paranivat. Koira kiintyi isäntäänsä kovasti ja isäntä koiraan. Tarina on ihanan vastustamaton.

Thomas Mann, Herra ja koira *****

Suom. Markku Mannila

Wsoy 1983

s. 127

Herr und Hund 1919

Mann Thomas: Kuolema Venetsiassa

Camilla Grebe: Lemmikki

Jos vainaja olisi saanut surmansa onnettomuudessa ja haudattu sitten kiviröykkiöön, häntä olisi alettu kaivata – mutta täältä tai naapurikunnasta ei ollut kadonnut lapsia.

Tyttö ei asunut Ormbergissa.

Eikä hän kuollut tapaturmaisesti.

Ruotsalaisen Camilla Greben Lemmikki on itsenäinen jatkokirja Kun jää pettää alta dekkarille. Ensimmäisessä osassa lukijat tutustuivat Hanneen, joka toimi rikostutkinnoissa profiloijana. Hanne on kuusikymppinen ja sairastaa ikävää muistisairautta. Hän on tullut rikospoliisina toimivan miesystävänsä kanssa Ormbergin kylään, sillä vanha murhatapaus halutaan saada ratkaistuksi. Tilanne pahenee yllättävästi, sillä Hanne tavataan metsästä sekavana ja pian hänen löytöpaikan läheisyydestä löytyy ruumis. Hanne ei muista mitään ja Peter on kadonnut.

En voi olla ajattelematta Nerminaa. Kuvien luita: valkeita, rapautuneita.

Aivan elottomia.

Nyt hän lepää nimettömän hautakiven alla.

Lemmikin kertojina toimivat viisitoistavuotias Jake ja nuori poliisi Malin. Kolmantena kertojana toimii Hannen päiväkirja ja sen merkinnät, joita Jake lukee itsekseen. Jake löysi päiväkirjan metsästä, josta Hanne löydettiin sekavana. Jake salaili erästä asiaa, eikä sen vuoksi halunnut viedä päiväkirjaa poliisille. Päiväkirjassa oli asioita, jotka selvittivät kirjan mysteerejä ja salaisuuksia, jotka Hanne ja Peter olivat saaneet selville muun tutkimusryhmän tietämättä mitään.

Malin oli kotoisin Ormbergin kylästä, mutta halusi kiihkeästi muuttaa kauemmaksi kotikylästä. Hänestä oli kovasti apua tutkimuksen ratkaisussa. Yllättävää, mutta totta, kirjailija on kirjoittanut mysteerin ratkaisijaksi myös Jaken, joka uskalsi tapahtumien huippupisteessä nousta sankariksi murhaajia vastaan.

Kirjailija on halunnut nostaa pakolaiset ja heidän kokemansa muukalaisvihan, konfliktit ja pelontunteet kirjan avulla esille ja tekee sen todella hyvin. Lemmikki valittiin Ruotsin parhaimmaksi rikosromaaniksi vuonna 2017. Yhteiskunnallinen sanoma oli varmasti vaikuttamassa valintakriteereihin. Ilkeiden salaisuuksien on aika tulla julki.

Camilla Grebe, Lemmikki ****

Suom. Sari Kumpulainen

Gummerus 2018

s. 504

Husdjuret 2017

Grebe Camilla: Kun jää pettää alta

Katja Törmänen: Karhun morsian

Nainen sylkäisi: ”Ja kuka sinä olet minulta Karhua kieltämään? Sinun se pitäisi Karhulle uhrata, jos jonkun!”

”Mitä sinä hourit, penikka”, mies sähähti ja ravisti naista.

”Äitisi”, kirahti nainen, yritti kiemurrella irti, ”sinun äitisi oli Karhun morsian.”

Katja Törmäsen mielikuvituksellinen fantasiateos Karhun morsian sijoittuu varhaiselle viikinkiajalle Norjan kaakkoisrannalle. Tarinan päähenkilöitä ja kertojia ovat kaksi nuorta naista, joista Aslaug asuu Surmankylässä ja Freydis Suolakarissa. He molemmat ovat Karhun morsiamia. Seudulla on palvottu Karhua jo monta sukupolvea, tosin palvontamenot ovat muuttuneet vuosien saatossa. Molemmat naiset ovat menettäneet äitinsä jo varhain ja heidän kohtalonsa ovat sidottuna Karhuun. Viikingit antoivat jumalille ihmisuhreja ja uhrasivat muutenkin kaikesta mahdollisesta lepytelläkseen tai pyytääkseen jotakin jumalilta. Ennen valloitusretkelle lähtemistä uhrattiin ja juhlittiin ja jälleen uhrattiin ja juhlittiin, kun palattiin takaisin kotikylään.

Jos Karhun morsian otti ihmissulhasen, miehen tuli toimittaa uhri hääyönä. Hieman verta sekä se vaate, jonka päällä neitsyys oli viety, niin että Karhu tiesi, että Karhun morsian oli naitettu päällikölle kuten kuuluikin. Ettei sen omaa ollut kukaan vienyt aiemmin.

Karhun morsian voitti Liken ja Tähtivaeltajan järjestämän spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailun vuonna 2016. Kirjan tarinassa on käytetty sujuvasti ja vetävällä tavalla suomalaista ja pohjoismaista mytologiaa, historiaa, vanhoja uskomuksia, loitsuja ja jumalten palvontaa, joista Karhu on jumala, joka vahvimmin suojelee ja varjelee, mutta myös kurittaa. Ukkoset, salamat, tulipalot, myrskyt ja muut katastrofit olivat Karhun suuttumuksen ulospäin näkyviä merkkejä. Karhua ei kannattanut vihastuttaa missään nimessä.

Karhun morsiamet oli tarkoitettu vain päälliköiden vaimoiksi. Kirja pureutuu vahvasti sukupuolisen vallan kysymyksiin, sillä viikinkiaika oli miesten hallitsemaa aikakautta. Vahvat miehet, taistelut vallasta ja vallattujen kylien ihmisten ottaminen orjiksi, väkivallan ihannointi. Naisten paikka oli kotikylässä. Naapurikylissä ei vierailtu. Mutta toisinaan kyliin tuli vieraita ihmisiä, naisia nyytteineen…

Katja Törmänen on kirjoittanut naisista, jotka näkevät, naisista joiden kohtalo on sinetöity jo lapsuudessa, naisista, jotka tuntevat vahvasti. Mutta voiko kohtaloa muuttaa, se selviää tästä tiivistunnelmaisesta viikinkifantasiaromaanista. Aslaug ja Freydis ovat mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Tarinasta löytyy heidän kasvattajansa, ja heidän tulevat miehensä. Elo viikinkiajalla ei ole ollut helppoa, mutta se on ollut työntäyteistä. Päähenkilöitä yhdistää näkijänkyvyn lisäksi parantamiskyky. Vahva luottamus Karhun voimaan ja suojelukseen auttaa näitä nuoria naisia,  ehkä vasta nuoria tyttösiä, elämänkolhuissa. Muutakin yhteistä heillä on, mutta voit lukea sen tästä kirjasta. Tähän mielikuvitusta vauhdittavaan tarinaan on tulossa onneksi jatkoa. Seikkailu viikinkiajalla odottaa lukijaansa.

Aiemmin hän oli ollut varma, ettei kylästä ollut poispääsyä. Että jos he lähtisivät, Randolf löytäisi heidät. Mutta jos hän oli väärässä? Kuka tiesi, ehkä karkaaminen ei ollutkaan ainoa keino vapautua päällikön raskaasta varjosta. Mitä jos oli muitakin vaihtoehtoja, jumalten huvikseen pudottelemia tai harkiten veistämiä, jotakin, mitä hän ei vielä osannut nähdä?

Oli yksi, joka osasi kertoa hänelle.

Hän laski huiviaan.

”En osaa sanoa vielä. Karhu nukkuu yhä.”

Katja Törmänen, Karhun morsian ****

Like 2018

s. 389

Viikinkifantasia

Jørn Lier Horst: Tulikoe

Talo oli isompi kuin hän muisti, oikeastaan aivan liian iso hänelle. Edellisestä käynnistä oli yhdeksäntoista vuotta. Silloin hän oli luvannut itselleen, ettei tulisi koskaan takaisin. Nyt hän muuttaisi taloon asumaan.

Niinpä niin, joskus päätökset tulevat siihen pisteeseen, että niistä voi luopua ja aloittaa alusta, kuten Sofie teki tyttärensä kanssa. Muutto hirviömäisen ja vihatun isoisän taloon oli helpompaa, kun isoisä oli heittänyt veivinsä. Talo oli rikollisten kiinnostuksen kohteena, sillä isoisä oli johtanut vuosikymmeniä rikolliskartellia. Ehkäpä talosta löytyi rikosvälineitä, aivan oikein. Oliko isoisän kuolema murha vai luonnollinen, se selviää norjalaisen Jørn Lier Horstin Tulikoe nimisestä dekkarista, jonka rikospoliisina toimii William Wisting.

Wisting tekee perusteellista tutkimustyötä rikosten ratkaisemiseksi. Puolen vuoden takainen taksikuskin katoaminen tulee yllättäen uudelleen tutkinnan alle ja linkittyy samaan aikaan tapahtuneeseen ampumistapaukseen, josta pidätetty henkilö vannoi syyttömyyttään. Oliko poliisit missanneet jotakin tärkeää ja aikoivat väkisin syyttää syytöntä miestä? Miehen onneksi Wisting tekee perusteellista työtä.

Heinä-elokuun helteillä tehdään Norjassa kiivastahtista rikostutkimusta. Wistingin vaimo on kuollut ja hänen tyttärensä Line odottaa viimeisillään vauvaa. Vauvan isä ei ole maisemissa ja niinpä isoisäksi tuleva Wisting lupaa olla tyttärensä tukena niin remonttihommissa kuin vauvan hoidossakin. Ehtivätkö rikokset selvitä ennen synnytystä? Line on ystävystynyt Sofien kanssa ja entisen rikollisjohtajan talossa oleskelu on vaarallista, mutta nuorille naisille semmoinen ei tule mieleenkään. Ehkäpä talossa vain kummittelee? Ainakin he tekevät mystisiä löytöjä vanhoista rikoksista talon uumenissa.

Jørn Lier Horstin Tulikoe on Wisting-dekkarisarjan 10. kirja, mutta niistä on suomennettu vain neljä. Kyllä olisi nyt aika tehdä käännöstöitä ja julkaista tämän sarjan kirjoja. Sarjasta on tekeillä kansainvälinen tv-sarja, ja yksi kirjoista on saanut Pohjoismaiden parhaan dekkarin Lasiavain-palkinnon. Wisting on todella symppis päähenkilö ja hän pystyy tekemään tutkimustyötä ja jahtaamaan rikollisia, vaikka ei ryyppää eikä rällää. Suomennos on myös huippuluokkaa. Kirjailija on itsekin toiminut rikostutkijana, joten hänellä on rikostutkinnasta omakohtaista kokemusta.

Rikokset on tehty ratkottaviksi ainakin dekkareissa, ja tässä kirjassa sai käyttää omiakin hoksottimia ja arvuutteluja rikoksista ja puuhakkaista rikollisista. Laatujännäri olkaa hyvä.

Jørn Lier Horst, Tulikoe ****

Suom. Päivi Kivelä

Otava 2018

s. 397

Blindgang 2015

Wisting-dekkari