Steinunn Sikurdardottir: Heida

Ljótarstaðir tarkoittaa siis maatilaa, jolla valo asuu. Se on minun maatilani.

Islantilaisen Steinunn Sigurdardottir´n teos Heida -Lammaspaimen maailman laidalta kertoo Heida Äsgeirsdottir´n elämäkerran. Heidasta tuli 23-vuotiaana sukutilan hoitaja, mutta oli tietysti tehnyt jo lapsesta asti töitä lammastilalla. Hän on periaatteessa monisatapäisen lammasfarmin omistaja ja ainoa työntekijä. Tietysti hän saa apua lähipiiriltä, suvulta ja naapureilta, mutta vastuu töistä on hänellä itsellään.

Minusta traktorissa on mukava olla. Se on hyödyllinen muuhunkin kuin kyntämiseen ja niittämiseen. Minusta on esimerkiksi hauskaa sommitella runoja traktorinratissa.

Kai prinsessoita maahan sikisi monta,

kun oli mahtisonni kunkkuna roisi

Kuin isäni mä oon, on siis mahdotonta

että mammani langennut oisi

Heida syntyi perheen viidenneksi lapseksi neljän isosiskonsa jälkeen. Vanhimmasta siskoksesta piti tulla maatilan jatkaja, mutta hän kuoli nuorena. Isä olisi halunnut nuorimmalle tytölleen helpomman elämän kuin mitä maatilan pitäjän elämä on. Suvusta löytyi muitakin Heidan aikomuksen estäjiä, mutta hän piti päänsä. Lammasfarmi oli hänen elämänsä ja tukea hän sai runsaasti läheisiltään ja maatalousoppilaitosopinnoista. Lammasfarmin ja maanviljelyn lisäksi Heida vetää vaellusretkiä maillaan ja toimii kunnallispolitiikassa mukana. Lisäksi hän on eduskunnan varajäsen. Mutta nuorena tuli kokeiltua muunkinlaista elämää, sillä hänestä tuli jo 16-vuotiaana malli. Mallinura jäi nuoruuteen, eikä Heida kokenut sitä omanlaisena elämänä.

Karitsoinnista tulee luonnollisestikin joskus kuin b-luokan kauhuelokuva. Yleensä se on silti kaunista ja loistokasta aikaa. Kyse on kätilön ja synnytyslääkärin ammatista. Työtä on tehtävä ankarasta paineesta huolimatta niin hellävaroen kuin mahdollista. Siitä tulee silti välillä melko epämiellyttävää.

Heida on erittäin mielenkiintoinen teos islantilaisesta maanviljelijästä ja lammasfarmarista. Tulivuoren lähellä asuminen tuo lisäjännitystä elämään. Vuoristoinen tila ei ole helpoimmasta päästä tehdä maanviljelystyötä. Lisähaastetta Heidan elämään on tuonut voimalahanke, jota hän ryhtyi vastustamaan, sillä voimala olisi tehnyt paljon pahaa ympäristölle, luonnolle, ihmisille ja paikallisille maatiloille. Steinunn Sigurdardottir´n Heida on uskomaton kertomus vahvaluonteisesta naisesta, joka tekee sitä mitä haluaa ja osaa, ja jos ei osaa, opettelee.

Steinunn Sigurdardottir, Heida – Lammaspaimen maailman laidalta

suom. Maarit Kalliokoski

Like 2020

s. 294

Elämäkerta
Islanti

Ozzy tykkäsi tästä kirjasta. Olisipa kiva juoksennella vuorenrinteitä pitkin.

Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta - Potilas numero 43

Saiman lapsuuden aikana tieteessä tunnistettiin Alzheimerin tauti ja syyksi yhteen yleisimmistä mielisairauksista, halvaavaan tylsistymiseen, varmistettiin kuppatartunta. Nuoruudentylsistymisenä tunnettu sairaus puolestaan nimettiin uudelleen. Sopivat sanat löytyivät kreikan kielestä. Jakautuneen mielen tauti, skitsofrenia.

Susan Heikkisen tietoteos Pullopostia Seilin saarelta – Potilas numero 43 syventyy mielenterveyden hoitoon. Tarkempana tarkastelun kohteena oli Saima Rahkonen (1903-1959), joka joutui parikymppisenä aluksi vankilaan ja sieltä Pitkäniemen sairaalaan ts. loppuiäkseen laitoshoitoon. Jos hän olisi ollut terve, hän olisi joutunut tietyksi ajaksi vankilaan, mutta harvoin terve ihminen päättää lyödä kirveellä toista ihmistä kasvoihin. Tuo vuosi oli 1923. Saima oli ehtinyt kokea köyhyyden, punaorpouden, useat palveluspaikat ym.

Ei he minua ole moittineet. Jos minua sanotaan pieneksi, uskon että sen sanoi, kun on ajatellut että kaikki lyhkäset ovat pikkumaisia ja tylsiä. Ja huonompia, eivät tiedä niin paljon kuin ne, joilla on enemmän luita, kuin ne joiden luut ovat isommiksi kasvaneet, eivät ole suuria koskaan.

Saiman elämälle olisi toivonut enemmän ilon pilkahduksia, sillä elämä mielenterveyspotilaana ei ollut aina mukavimmista päästä. Saima kirjoitti paljon kirjeitä ja muistilappuja, joita hän sitten piilotti, sillä hän arvasi, että kirjoituksia takavarikoidaan. Kirjeistä nousi esille hoidot, joita hän oli saanut ja joita hän pelkäsi. Kirjeet eivät aina menneet perille, sillä henkilöt, joille hän kirjoitti, eivät olleet aina todellisia. Noita kirjeitä arkistoitiin sairaalan arkistoihin.

Saiman kirjoituksia löytyi vuonna 2010 Seilin saarelta. Susan Heikkinen kiinnostui näistä kirjeistä ja kirjeiden kirjoittajasta, kun näki pullon täynnä paperilappusia eräässä näyttelyssä, joka kertoi mielenterveyden historiasta. Pulloja ei oltu avattu aiemmin. Alkoi tutkimusretki mielenterveyden historiaan, josta Heikkinen kirjoittaa hyvin valaisevalla ja kiinnostavalla tavalla. Kirjan sivuilta löytyy valokuvia, joista vain yksi on Saiman kuva.

Saima sairasti aikana, jolloin mielenterveyden hoito oli vielä kokeilevaa. Sähköshokkihoidot, lobotomia, vesihoito, insuliinpistokset, olivat pelottavia hoitoja. Saima ei tarvinnut lobotomiaa. Terapiat ja terapeutit, sekä psykologia ja psykologit eivät vielä olleet mielenterveydenhoitoja Saiman elinaikana. Mielisairas perheenjäsen piilotettiin suvulta, hänestä ei puhuttu, vaan vaiettiin. Saiman luona ei vierailtu joka vuosi. Häntä hävettiin. Sisko puhui Saiman huonoista hermoista ja isän huonoista hermoista. Mielisairautta ei haluttu tunnistaa.

Susan Heikkinen on kirjoittanut hienon teoksen mielenterveydenhoidon historiasta. Saima Rahkosesta nousi kuva henkilöstä, joka sopeutui harvinaisen sopuisasti hoidokiksi ts. hän laitostui. Uskon, että kirjoittaminen oli hänen henkireikänsä ulkomaailmaan, ja samalla hän kirjoitti omia hankaliakin ajatuksiaan ulos. Seilin turvalaitoksessa Nauvossa hän vietti toisen maailmansodan ajan. Hänet haudattiin lopulta Seilin saarelle.

Seilin saarelle rakennettiin 1600-luvulla kuningas Kustaa II Aadolfin käskystä leprasairaala, johon siirrettiin vuonna 1623 leprasairaita ts. spitaalisia, sekä köyhiä ja vaivaisia – kuurot, sokeat ja liikuntakyvyttömät. Kun lepra katosi Suomesta, saarella aloitti hourujenhuone eli mielisairaala. Mielisairaita hoidettiin saarella 1800-luvulta vuoteen 1962 asti. Sairaalasta tuli etupäässä naispotilaiden sijoituspaikka.

Seilistä on tullut paikka, jonka historia kiehtoo kirjailijoita ja meitä lukijoita. Susan Heikkisen yhdistelmä, jossa tietokirjaa lähestytään kirjallisuuden keinoin, on koukuttavaa lukea. Saima Rahkonen on ansainnut tulla esille pitkäaikaisena mielenterveyspotilaana. Hänet yritettiin unohtaa, mutta pullopostin sisältö halusi lopulta tulla esille.

Susan Heikkinen, Pullopostia Seilin saarelta – Potilas numero 43

SKS 2020

s. 214 + Valokuvat + Kiitokset + Koosteet + Paikat + Saiman tekstit + Viitteet + Lähteet + Henkilöhakemisto

Tietokirja

Elämäkerta

Mielenterveys

Katja Kallio: Yön kantaja 

Hanna Hauru: Tyhjien sielujen saari

Hallie Rubenhold: Viisi - Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

Polly, Annie, Elizabeth, Catherine ja Mary Jane eivät koskaan tavanneet, mutta he ovat kuuluisia samasta syystä: heidät murhattiin Lontoon Whitechapellissa vuonna 1888. Murhaaja muistetaan kautta maailman, mutta naiset leimattiin ”vain prostituoiduiksi”. (Etulieve)

Lontoolaisen historioitsijan Hallie Rubenholdin Viisi on tietoteos viidestä naisesta, jotka joutuivat niin kutsutun Viiltäjä-Jackin uhreiksi. Murhaaja tappoi muut kaduille, mutta Mary Jane tapettiin omaan sänkyynsä. Kirjailija on tehnyt mittavan työmäärän tutkiessaan näiden viiden naisen taustatietoja. Kirjan takaosasta löytyy 15 sivun lähdeluettelo, josta löytyy kymmeniä kirjoja, lehtiä ja tutkimuksia aiheesta. Taustatietoja hyväksikäyttäen kirjasta kehittyi faktateos, jota fiktiiviset mielikuvat värittävät kiinnostavalla tavalla. Uppouduin kirjan maailmaan, jossa kuljettiin jopa Ruotsin talvisessa maisemassa, sillä yksi uhreista oli syntyisin ruotsalainen.

Jos työväenluokkaiset naiset halusivat päättää avioliittonsa, useimmilla ei todellisuudessa ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää varmistaa jonkinlainen epävirallinen asumusero köyhäintalon avustuksella väittäen, että puoliso oli hylännyt heidät.

Viisi syventyy mm. 1800-luvun köyhien hoitoon Lontoossa, sillä kirjan naisista osa joutui hakemaan apua itselleen köyhäintalosta. Köyhäintalo auttoi esim. Pollya saamaan avustusta aviomieheltään, sillä miehellä oli toinen nainen, eikä Polly pystynyt elämään enää sen vuoksi avioliitossa, vaikka heillä oli lapsia. Lapset jäivät miehelle. Avioeron saaminen oli liian vaikeaa, sillä tuomarit maksoivat liikaa köyhille ihmisille. Kirjan naisten elämästä paistoi esille köyhyys, huono-osaisuus ja turvattomuus. Elämä oli raatamista. Palvelijoina työpäivät jatkuivat aamusta iltaan pienellä palkalla. Kun elämään halusi muutoksen, muutos saattoi lähteä usein alaspäin, päin entistä huonompia olosuhteita.

Koulunkäynnistä tuli pakollista vasta vuonna 1876, mutta paremmin toimeentulevat työväenluokkaiset vanhemmat lähettivät usein poikansa – ja joskus tyttärensä – paikallisiin hyväntekeväisyysjärjestöjen ylläpitämiin kouluihin tai maksullisiin kouluihin.

Hallie Rubenhold kirjoittaa hyvin mielenkiintoisesti näiden viiden naisen taustoista. Kirjassa kerrotaan, minkälaisia kouluja naiset kävivät lapsuudessa ja nuoruudessa. Osa kirjan naisista sai koulutusta ja oli luku- ja kirjoitustaitoisia. Työväenluokkaisella tytöllä ei kuitenkaan ollut juuri muuta mahdollisuutta, vaikka oli saanut koulutusta, kuin mennä palveluspaikkaan hoitamaan muiden ihmisten lapsia ja koteja. Se oli jopa suotavaa, koska tuohon aikaan naisen tehtävä oli mennä naimisiin ja hoitaa omaa perhettä kotona. 

Vain Mary Janen taustoista ei ole selvinnyt mitään. Ei syntymäpaikasta, vanhemmista eikä sisaruksista, ei koulutuksesta. Hän eli prostituoituna ja kuoli sellaisena. Hänellä oli kuitenkin ystäviä, tuttavia ja naapureita. Kukaan näistä naisista ei ansainnut kuolemaa murhamiehen veitsestä tai tikarista. Oma elämä on oma elämä jokaiselle.

Hallie Rubenholdin Viisi kietoo mukaansa 1800-luvulle. Kirjassa eletään työväenluokan ja köyhien ihmisten piireissä. Kirjan naiset joutuivat kukin tahollaan Viiltäjä-Jackin uhriksi Lontoon Whitechapellissa vuonna 1888. Näitä rikoksia on yritetty ratkaista siitä asti, kun ne tapahtuivat. Tällä kirjalla on toisenlainen näkökulma. Viisi kertoo näiden naisten tarinat; Pollyn, Annien, Elizabethin, Catherinen ja Mary Janen.

Hallie Rubenhold, Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit *****

suom. Mari Janatuinen

Atena 2020

s. 335 + johtopäätökset + elämä esineinä + kuvalähteet + lähteet + viitteet

tietokirja

Magdalena Hai: Neiti Kymenen ihmeellinen talo

Neiti Kymenen talossa oli seitsemän ikkunaa, jotka katsoivat etelään, viisi jotka katsoivat länteen, kuusi ja puoli, jotka katsoivat itään, ja satakolmekymmentäviisi, jotka katsoivat pohjoiseen, sillä neiti Kymenen mielestä pohjoisesta lankesi maailman kaunein valo.

Magdalena Hain fantasiakirjan, Neiti Kymenen ihmeellinen talo, kuvitus on uskomattoman hieno. Kuvituksen on tehnyt Teemu Juhani. Toivoisin vain, että kuvitus olisi kirjan sivuillakin yhtä värikäs kuin kansikuva on. Mustavalkoväritys tietysti sopii kirjan pelottavaan kauhutunnelmaan. Kirjassa käsitellään siis vaikeita tunnetiloja, kuten katumusta ja pelkoa.

Neiti Kymene asustaa isossa talossaan, jossa hänellä on seuranaan liuta apinoita ja lauma tiikereitä. No tiikerit liikkuvat pihalla ja apinat sisällä, joten heidän välilleen ei synny riitoja tai tiikerit eivät syö apinoita, vai mitä kirjan tarinassa oikein tapahtuikaan…

Tietysti vanhassa ja suuressa talossa asustaa kummitus. Kirjan kummitus on ihanan rakastettava kummitus, joka ei pelottanut ainakaan minua. Kirjan tapahtumat pelottivat, sillä taloon ilmestyi kolme lasta. Neiti Kymene ei pitänyt lapsista, mutta ei hän voinut poiskaan ajaa heitä. Eikä hän ymmärtänyt, että miksi lapset tulivat juuri hänen luokseen. Ja mitä tiikerit ajattelivat lapsista? Ja mitä apinat ajattelivat lapsista?

Tunnetilat ovat sellaisia, että niitä voi hyvinkin käydä läpi lasten kanssa lukemalla kirjoja, joissa käsitellään kyseisiä tunteita. Tunnetaitojen opetus on todella tärkeätä. Tämän kirjan ohessa olisi hyvä keskustella esim. mitä itse kukin pelkää tai mistä pelot voivat johtua. Jokainen katuu jotakin ja mitä silloin on hyvä tehdä tai sanoa? Todella tärkeitä teemoja käydä läpi lasten kanssa. Anteeksipyytämisen taito ja anteeksiantamisen taito pitäisi olla jokaisen osaama perustunnetaito. Näitä taitoja voi pitkin elämää opetella. Itsellekin tulee paljon parempi olo, kun ymmärtää pyytää anteeksi virheitään ja mokiaan, sillä ihan jokainen ihminen tekee niitä. Omista virheistä ja mokista pitää kantaa vastuu.

Neiti Kymene oli kivettynyt kauhusta. Ernesto oli hyvin huolissaan. Jopa kummitus ymmärsi, että kivettyminen ei ole neitien luontainen olotila. Neidit ovat luonnostaan liikkuvia.

Magdalena Hai, Neiti Kymenen ihmeellinen talo

Otava 2020

s. 184

Fantasia

Lastenkirja

Heidi Köngäs: Mirjami

Miksi ompelin hänet heti kovilla, kestävillä ristipistoilla itseeni? Hän oli kuin minun saumani elämäniloon, ja nyt minun piti ratkoa jokainen pisto pois ja jäljelle jäi vain karhunlangan roippeita ja auki revittyjä ompeleita.

Heidi Könkään Mirjami kertoi ajasta Suomen sotiessa Neuvostoliittoa vastaan, ja miten ihmiset selvisivät siitä, pääosin naiset ja lapset sekä vanhemmat ja sairaat ihmiset. Edellinen kirja kertoi Sandrasta, nyt pääosaan nousivat hänen tyttärensä Annikki, Mirjami ja Soili. Vahvoja tyttöjä, selviytyjiä, vaikka elämä ei kohdellut hyvin. Annikki ja Mirjami olivat sodan syttyessä jo aikuisia ja työelämässä Mäntässä, Soili oli vielä lapsi ja kävi koulua. Mirjamin elämään syttyi ylimääräistä loistetta, kun hän kohtasi suomenruotsalaisen Torin.

Miksen työntänyt jalkojani sotilassaappaisiisi, miksen vetänyt mantteliasi päälleni, jäänyt sen sisäpuolelle, asettunut sinulle vuoriksi, paljaaksi silkkivuoriksi.

Kirjan kappaleet on nimetty perheen naisten mukaan. Välillä äänessä on perheen äiti Sandra, joka pelkäsi viiden poikansa menehtyvän sodassa, välillä vanhin tytär Annikki, jolla oli avioliitto-ongelmia, välillä Mirjami, joka rakasti palavasti ja nuorimmalla Soilillakin oli omat ajatuksensa ja mietteensä perheenjäsenistä, naiseksi kehittymisestä, sotavangeista, koulusta jne.

Mirjamin ja Torin välille nousi nopeasti kiihkeän kuuma rakkaussuhde. Tosin kiihkeyttä hidasti se, että heille ei oikein löytynyt paikkaa, jossa seurustella. Aika oli tiukan moraalin aikaa. Naisilta odotettiin hyvää ja siveää käytöstä. Ennen papin aamenta ei ollut soveliasta nukkua yhdessä. Toisaalta sota-aika sai monet heittämään moraaliseikat pois mielestä ja nauttimaan lyhyistä onnenhetkistä.

Tämä toinen sota on niin erilainen kuin ensimmäinen. Talvisota alkoi kuin leimahdus, ensin sitä ei voinut uskoa todeksi, että Helsinkiä oli pommitettu, että oli hyökätty, että taisteltiin tosissaan. Iso ja pieni vastakkain, niin iso vastassa, niin pieni puolustamassa. Nyt on kaikki toisin, ollaan saksalaisten kanssa yhteisvoimin hyökätty jo syvälle Karjalaan.

Heidi Köngäs maalasi Mirjami teoksessa näkökulman sotaan, mutta se näkökulma tuli henkilöiltä, jotka eivät itse osallistuneet sotaan. Perheen tytöt toimivat lottina, kutoivat sukkia, leipoivat leipiä ja kirjoittivat kirjeitä rintamalla oleville miehille. Hautasivat kuolleet. Surivat. Itkivät.

Heidi Köngäs kuvaa Mirjami teoksessa sota-ajan rakkauden mahdollisuuksia ja mahdottomuutta jatkuvan pelon kaihertaessa rakastavaisten mielessä.

Sinun jälkeesi minä elin niin kuin ihmiset elävät, mutta aina, kun ikkunalaudan posliinikukka tiputti raskaan, valkoisen kukintonsa lattialle, minä havahduin ja tunsin sinut.

Heidi Köngäs, Mirjami

Otava 2019

s. 348

Sota-aika

Rakkaus

Paul Heyse: Kaksi vankia

Hänen katseensa pysyi kääntymättä tuossa pienessä linnassa kirkon takana, ja mitä kauemmin hän katseli kastanjoiden ja jalavien auringon kultaamia latvoja, sitä alakuloisemmaksi muuttui ilme hänen kasvoillaan, ja jyrkkä pieni ryppy ilmestyi toiseen suupieleen.

Saksalaisen näytelmä- ja novellikirjailijan Paul Johan Ludvig von Heysen (1830-1914) novelli Kaksi vankia valikoitui lukukirjaksi kesäisen kansikuvan perusteella. Tietysti kirjan nimikin kiinnosti, mutta kirja ei kerro vankilassa olevista vangeista, vaan kahdesta ihmisestä, jotka kokivat olevansa tavallaan vankeja, kiinnittyneitä muiden ihmisten odotuksiin. Heyse on kirjoittanut myös runoja, joista osa on sävelletty liedeiksi ja hän käänsi runoja saksan kielelle. Heyse sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1910.

He olivat kulkeneet ilman päämäärää ja saapuivat nyt, auringon vielä kullatessa kirkontornien ylimpiä huippuja, Sant Paulin esikaupunkiin, niin kutsutulle ”Hampurin vuorelle”, jossa, kuten tietty, harva se talo on tarkoitettu tyydyttämään merellä kulkevan väestön useinkin hyvin epäilyttäviä huvitushaluja.

Kirjan päähenkilöt olivat Josef ja Klara, jotka tapasivat toisensa teatterissa. Hyvin ennakoiva klassillinen murhenäytelmä ”Kavaluus ja rakkaus”, jota he olivat yhtä aikaa katsomassa, ennakoi heidän välilleen syntyvää suhdetta.

Kirja kertoi, miten nopeasti ja missä tahansa voi ihmissuhde syntyä, kuten Josefin ja Klaran tapauksessa. Yhteiset suunnitelmat muodostuivat keskusteluiden kautta. Tässä tapauksessa Josef houkutteli Klaraa suunnitelmiinsa. Klara meni hiukan sekaisin Josefin jutuista. Josef oli tottunut puhumaan työssään eri ihmisten kanssa, joten hän osasi houkutella Klaran mukaansa, mihin hän oli ylipäätään menossa.

Paul Heysen novelli Kaksi vankia kertoi 1900-luvun alkupuolelle sijoittuvasta ihmissuhteesta, ihmisistä, jotka kokivat olevansa elämässään vankeja, mutta päättivät yhdessä pyrkiä vapauteen, irti näkymättömistä kahleista.

Paul Heyse, Kaksi vankia

suom. H.T.

Tiberiuskirjat 2020

s. 117

Ilmestyi ensim. kerran suomeksi 1907

Novelli

Nobel 1910

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Pojat olivat ongelma vielä kuolleinakin.

Yhdysvaltalaiskirjailija Colson Whiteheadin Nickelin pojat alkoi tyrmäävällä lauseella. Tuollaisen lauseen jälkeen oli suorastaan pakko lukea, mitä jatkossa tapahtuisi. Kirjan sivuilla seurataan mm. menneisyyden tapahtumia 1960-luvulla ja 1970-luvulla, kun valkoisten rotusorto mustia ja värillisiä kohtaan oli suorastaan törkeää ja kammottavaa. Kirjan päähenkilö oli nuori lukiolainen Elwood, joka joutui sattuman oikusta Nickelin koulukotiin. Koulukodista hän sai hyvän kaverin, Turnerin, jonka kanssa jaettiin hyvät ja huonot päivät. Elwood ei unohtanut kokemiaan vääryyksiä, vaan hän kirjasi kaiken ylös muistikirjaansa Martin Luther Kingin hengessä, jonka puheita hän oli kuunnellut hartaasti ainoalta levyltään.

Lukuvuoden ensimmäisenä koulupäivänä Lincolnin lukion oppilaat saivat uudet käytetyt oppikirjat valkoihoisten lukiosta kadun toiselta puolelta. Tietoisina kirjojensa tulevista omistajista valkoiset oppilaat olivat kirjoittaneet niihin terveisiä: Kuole kitumalla! Nekrut haisee pahalle. Syö paskaa.

1960-luvulla rasismia harrastavien valkoisten mielestä mustat ja värilliset eivät olleet samanarvoisia ihmisiä kuin he, eikä heillä ollut samoja oikeuksia kuin valkoisilla. Niinpä Elwood kävi mustien lukiota. Hän oli vakaasti aikonut jatkaa yliopistoon, mutta ne opinnot hän sai luvan unohtaa, sillä koulukodin tunneilla ei opetettu yliopistokoulutukseen johtavia aineita. Elwood onnistui kuitenkin hankkimaan hyviäkin kirjoja Nickelin aikana. Hän oli vakaasti aikonut päästä koulukodista hengissä, vaikka osa koulukodin pojista kuoli oudoissa olosuhteissa. Koulukodin johtaja oli tunnettu kurittaja. Oli pakko pysytellä hengissä. Ihan pakko.

Oli neljä tapaa päästä pois Nickelistä. Kieriskellessään seuraavan kerran valveilla keskellä yöllä Elwood keksi viidennen keinon.

Hän keksi keinon päästä Nickelistä eroon.

Kirjan sivuilta voit lukea enemmän Elwoodin ja Turnerin kohtaloista. Toisen pojan vaiheista kerrottiin tarinan loppupuolella. Hiukan oudot vaiheet, joista en oikein innostunut. Nickelin korruptoitunut koulukoti harrasti järkyttävää väkivaltaa koulutuksen ja kurin varjolla. Kaikki sellainen tietysti kiellettiin tapahtuneen, kuten se on kielletty tapahtuneen myös kaikissa todellisissa koulukodeissa. Kuka nyt ilmoittaisi väkivallasta ja vieläpä mustia poikia kohtaan. Ihmisen julmuudella ei ole mitään määrää, ei myöskään rahanahneudella, joka myös liittyi Nickelin poikien tarinaan. Nickelin pojat on julmaakin julmempi kertomus pahuudesta, joka yritti nujertaa väkivalloin alaikäiset pojat, jotka olivat joutuneet floridalaiseen Nickelin koulukotiin eri syistä. Colson Whitehead antaa kirjassaan rotusorron uhreille poikien kasvot.

Pikkupoikana hän oli pitänyt silmällä hotelli Richmondin ruokasalia. Hänen rodullaan ei ollut sinne pääsyä, mutta jonakin päivänä ovet aukeaisivat. Hän oli odottanut ja odottanut. Hän mietti odotusta sellissään. Hän oli odottanut hyväksyntää, joka ulottuisi tummaa ihoa syvemmälle – hän oli odottanut itsensä näköistä ihmistä, joka tunnistaisi hänet kaltaisekseen.

Colson Whitehead, Nickelin pojat *****

suom. Markku Päkkilä

Otava 2020

s. 215

The Nickel Boys 2019
Pulizer 2020

Helmet-lukuhaaste 2020

Helmet-lukuhaaste 2020

1.   Kirja on vanhempi kuin sinä, D. H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja  
2.   Iloinen kirja, Tuutikki Tolonen: Mörköviesti
3.   Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti, F. M. Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus
4.   Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä, Erkki Kokko: Me, sotalapset - Neljän veljeksen tarina
5.   Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja, Rauna Paadar-Leivo: Vieras talvi
6.   Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella, Linda Olsson: Autio ranta
7.   Kirjassa rikotaan lakia, Geir Tangen: Sydämenmurskaaja
8.   Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi, Celeste Ng: Tulenarkoja asioita 
9.   Kirjassa kohdataan pelkoja Pauliina Aminoff: Äiti meidän,tosielämän selviytymistarina
10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa, Eeva Park: Viimeisellä rajalla
11. Vaihtoehtohistoria, Maja Lunde: Mehiläisten historia
12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera, Minna Canth: Työmiehen vaimo
13. Kirjassa eksytään, Sofie Sarenbrant: Kerjäläinen
14. Urheiluun liittyvä kirja, Mika Wickström & Arto Nyyssönen: Teemu Pukki Baby
15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö, Heather Morris: Cilkan tarina
16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli, Herbjørg Wassmo: Dinan kirja  
17. Tutkijan kirjoittama kirja, Helena Miettinen: Hoida kolesteroli ajoissa
18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja, Wendy Holden: Äidiksi keskitysleirillä
19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa, D. B. John: Pohjoisen tähti
20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja, Laura Ruohonen: Otus opus - Runoa ja totta pienistä eläimistä
21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta, Rafel Nadal Farreras: Palmisanon kirous 
22. Kirjassa on epäluotettava kertoja, Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä, Kyung-sook Shin: Hovitanssija 
24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa, Kaari Utrio: Vendela
25. Kirjassa ollaan saarella, Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu
26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö, A. W. Yrjänä: Arcana
27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani, Sarah Crossan: Kuunnousu
28. Tulevaisuudesta kertova kirja, Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika
29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva, Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
30. Kirjassa pelastetaan ihminen, Anna Ekberg: Kadotettu nainen
31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla, Herman Koch: Suomen päivät
32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa, Mohsind Hamid: Exit West
33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos, Magdalena Hai: Susikuningatar
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana, Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade
35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa, Fiona Barton: Epäilty
36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja, Lisa Jewell: Löysin sinut
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa, Patricia Posner: Auschwitzin apteekkari
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu, Elizabeth Strout: Olive Kitteridge 
39. Kirjassa lennetään, E. O. Chirovici: Pahaa verta
40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja, Arto Paasilinna: Rietas rukousmylly
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan, Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija
42. Kirjassa on isovanhempia, Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli
43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja, Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa, Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat
45. Esikoiskirja, Antti Rönkä: Jalat ilmassa
46. Kirjassa on sauna, Kristiina Vuori: Neitsytkruunu
47. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet, Trevor Noah: Laiton lapsi

48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet, Torey Hayden: Satutettu lapsi 
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja, Tiina Katriina Tikkanen: Toinen silmä kiinni
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja, Nicci French: Murheellinen maanantai

 

 

Tämä oli kolmas kerta, kun osallistuin Helmet-lukuhaasteeseen. Kiva haaste. Luen monesti miehelle ääneen varsinkin kirjojen hauskimpia kohtauksia, ainakin kerron minkälaista kirjaa olen lukemassa. Olisin siis voinut laittaa kohdan 19. luette yhdessä samaa kirjaa aika monen kirjan kohdalle. Suosittelen lukemaan yhdessä kirjoja. Varsinkin pitkät automatkat sopivat yhteisten äänikirjojen kuunteluun.

Belinda Bauer: Katkeamispiste

Oranssi kuuloke riippui ulkona kopista. Se roikkui liikkumattomana kiemuraisessa johdossaan, melkein keltaisten ruohonkorsien tasalla.

Jackin valtasi kauhea aavistus.

Kaikki oli ihan väärin.

Ihan, ihan väärin.

Brittikirjailija Belinda Bauer kirjoittaa piinaavan koukuttavia trillereitä. Katkeamispiste kertoi kolmilapsisesta perheestä, jonka äiti katosi kesken automatkan vuonna 1998. Lapset jäivät odottamaan kuumaan autoon, kun äiti lähti hakemaan apua auton mennessä rikki. Eikä palannut takaisin, vaikka lupasi lapsille. Jack, joka oli lapsista vanhin, joutui huolehtimaan kahdesta nuoremmasta sisaruksesta, sillä isä masentui ja ratkesi juomaan äidin kadottua. Sitten isäkin katosi.

Pitkä, matala tyhjyys. Oliko soittaja katkaissut puhelun?

Ja sitten seurasi kuiskaus – yhtä hiljainen kuin hänen omansa – ikään kuin puhujakaan ei olisi halunnut muiden kuulevan.

”Olisin voinut tappaa sinut.”

Vuonna 2001 Catherine odotti ensimmäistä lastaan. Kaikki oli hyvin, kunnes hänen kotiinsa murtauduttiin. Eikä siinä kaikki, vaan murtautuja alkoi lähetellä viestejä. Mistä oikein oli kyse? Murtautuja jopa pyysi häntä ottamaan yhteyttä poliisiin. Todella outoa. Catherine ei uskonut, että poliisi olisi kiinnostunut heidän kotiinsa tehdystä murrosta. Eikä Catherine halunnut huolestuttaa omaa miestään saatikka muita läheisiä. Kyllä hän pärjäisi.

Yölamppu paloi.

Se ei ollut palanut vielä äsken. Hänhän oli pysähtynyt kesken liikkeen. Hän tiesi, ettei ollut sytyttänyt sitä.

Ja lampun langettamassa pikkuisessa valolammikossa lepäsi veitsi.

Ei keittiöveitsi.

Vaan oikea veitsi.

Jack oli varma, että hän oli löytänyt äitinsä murhaajan. Piti vain saada aikuiset huomaamaan, että kuka murhaaja oli. Katkeamispisteen poliisit olivat aika onnettomia rikostutkijoita. He tutkivat ennemmin paikkakuntaa piinaavaa murtoaaltoa kuin Jackin äidin murhaa. Tosin rikoskonstaapeli Marvel odotti, että pääsisi tutkimaan myös murhia. Marvel oli Jackin ainoa toivo. Marvelin kiinnostus pitäisi saada heräämään keinolla millä hyvänsä. Elämäänsä kyllästynyt Marvel tuli lukijoille tutuksi Näkijä trilleristä. Kirjoitin silloin, että en haluaisi kohdata Marvelia missään olosuhteissa, mutta että lukisin Bauerin dekkarin, vaikka siinä olisi kyseinen henkilöhahmo. Tällä kertaa Marvel ei ollut ihan pahimmasta päästä…

Belinda Bauer käyttää trillereissään lapsihahmoja, Katkeamispisteen päähenkilö on teini-ikäinen Jack. Kirjassa ei mässäillä verisillä teoilla, eikä ikävännäköisellä ruumiilla. Murhateko on tässäkin trillerissä tapahtunut jossakin muualla. Tekoväline on kiinnostuksen kohteena. Se johdatti myös rikollisen luokse. Rikollisen, joka teki murhan hetken mielijohteesta. Loppuelämä olikin sitten teon salaamista, mutta tietysti rikollinen mieli voi tehdä mitä vaan, milloin vaan. Lue kirjasta.

Viihdyn aina Bauerin trillereiden parissa. Katkeamispiste oli trilleri, joka sisälsi runsaasti mustaa huumoria, joten minun oli ihan pakko lukea eri kohtauksia ääneen miehelle ja nauraa yhdessä hänen kanssaan.

Belinda Bauer, Katkeamispiste ****

suom. Annukka Kolehmainen

Karisto 2020

s. 359

Snap 2018

Dekkari

Belinda Bauer: Hautanummi

Belinda Bauer: Kadonneet lapset

Belinda Bauer: Ruumis nro 19

Belinda Bauer: Näkijä

Belinda Bauer: Kauniit kuollessaan

Rauna Paadar-Leivo: Vieras talvi

Istuin isolla kivellä ja katselin, miten saksalaissotilaat nostelivat tavaroitamme kuorma-autoon. Auton lavalle oli rakennettu meitä varten väliaikainen suoja, jossa ei ollut ikkunoita eikä ovea, pelkkä oviaukko vain. Sisälle oli tehty lankuista pitkiä penkkejä. Ei niillä ollut mukava istua, mutta pakko oli kelvata. Sellaisella ajopelillä meidän piti lähteä matkustamaan läpi Pohjois-Suomen, evakkoon.

Saamelaiskirjailija Rauna Paadar-Leivon teos Vieras talvi kertoi Biret-Annen kasvutarinan, joka alkoi evakkomatkalla Pohjois-Suomen läpi kuorma-auton lavalla. Evakkoajan äiti ja lapset viettivät Ylivieskassa erään maalaistalon keittiössä. Kohtelu ei ollut mukavimmasta päästä. Puolin ja toisin oli kaikenlaista luulottelua esim. saamelaiset olivat kouluja käymättömiä tyhmiä ihmisiä. Onneksi Biret-Annen äiti oli järkevä ihminen, eikä pahempia ongelmia ehtinyt syntyä. Sitten tuli kuolinviesti.

Naiset alkoivat veisata suomenkielistä virttä ”Kiitos Sulle Jumalani”. Virren aikana tuli näkyviin Rovaniemi, mutta voi sitä näkyä! Kaikki talot oli poltettu. Pitkät, mustat savupiiput sojottivat taivasta vasten. Emme olleet uskoa silmiämme. Voiko tuo olla totta? Vaikka asiasta oli kerrottu radiossa tuhat kertaa ja äiti oli lukenut siitä lehdestäkin, edessä avautuva näky halvaannutti meidät kaikki vähäksi aikaa.

Rauna Paadar-Leivo kirjoittaa hyvin elävästi, joten uskon, että näky siitä, miten kaikki talot oli poltettu, oli hirveä järkytys evakosta palaaville. Sellainen julmuus, ihmisten kotien polttaminen maan tasalle oli halveksittava teko ja koko Lappi oli myös miinoitettu. Ihmiset kuolivat miinoihin vielä pitkän aikaa rauhan tultua. Kirjassa Biret-Annen koti oli säästynyt tulelta. Alkoi rauhanajan elo Koskelonniemessä.

Alkoi pitkä kouluaika. Olimme alkuun kuin lampaita; emme ymmärtäneet mistään mitään. Asuntolanhoitaja haukkui meitä joka päivä asuntolassa ja opettaja koulussa. Heidän mielestään emme osanneet tehdä mitään kunnolla. Kaikki tapahtui tarkasti kellon mukaan. Me saamelaislapset emme tietenkään olleet tottuneet moiseen elämään.

Kesti vuosia, ennen kuin Biret-Anne tottui koulun ankariin sääntöihin, jotka olivat saamelaislapsille ankarammat ja todella julmat. Lomille päästyään tyttö oli laihtunut langanlaihaksi, koska yleinen rangaistus oli ruokailukielto. Toisinaan Biret-Anne ei saanut koko päivänä ruokaa aikuisten julmuuden vuoksi. Voi miten kurjaa koulunkäynti on ollut saamelaislapsille. Myös saamenkieltä ei saanut käyttää. Saamenkielet melkein hävisivät, koska kouluissa piti puhua suomen kieltä.

Rauna Paadar-Leivo on tunnettu lastenkirjailija. Vieras talvi on hänen ensimmäinen romaaninsa. Kertomuksen päähenkilö, saamelaistyttö Biret-Anne, kasvoi Koskelonniemen kylässä sukunsa keskellä, koki ikävän evakkomatkan ja vielä ikävämmän kouluajan. Paadar-Leivon kynänjälki taituroi herkän tytön kuvauksen, josta kasvoi kokemustensa karaisema ja päättäväinen nuori nainen.

Rauna Paadar-Leivo, Vieras talvi

suom. Kaija Anttonen

Kustannus-Puntsi 1997

s. 179

Saamenkielinen alkuteos Goalsenjárga 1994

Mika Wickström & Arto Nyyssönen: Teemu Pukki Baby

Maalinteko oli Teemun juttu ensimmäisistä treeneistä lähtien. Ja mitä enemmän hän maaleja teki, sen hauskempaa hänellä oli.

Mika Wickströmin kuvakirja loistavasta jalkapalloilijasta, Teemu Pukki Baby, on mainio tietoteos lapsille, nuorille ja kaikille, jotka ovat kiinnostuneet jalkapallosta ja tämän hetken maineikkaimmasta jalkapalloilijasta Teemu Pukista. On ihme, jos et kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että Suomen miesten jalkapallomaajoukkue, Huuhkajat, voitti marraskuussa vuonna 2019 Liechtensteinin EM-karsintaotteluissa, ja se ratkaisi sen, että Suomella oli pääsy arvokisoihin, pelaamaan Euroopan mestaruudesta.

”Isoin haaveeni jalkapalloilijana on, että pääsisin joskus Huuhkajien kanssa arvokisoihin.”

Teemu Pukki pelasi kyseisissä karsintaotteluissa ja heti kun seuraavat EM-kisat käydään, hän on mukana pelaamassa, sillä hän on varma maalintekijä. Valitettavasti kisaa ei käyty tänä kesänä Korona-pandemian vuoksi, mutta toivon kovasti, että se käydään ensi kesänä. Teemu valittiin Suomen Urheilugaalassa Vuoden urheilijaksi 2019 ja Huuhkajien päävalmentaja Markku Kanerva Vuoden valmentajaksi. Hienosta saavutuksesta, joka oli ollut kymmenien vuosien tavoite, heidät palkittiin ansaitusti.

Kotkan uneliaaseen satamakaupunkiin ilmestyi kesällä 2007 vieraita Espanjasta asti. He kertoivat saapuneensa Sevillasta ja halusivat keskustella erään lahjakkaan jalkapalloilijan kanssa.

Teemu Pukki ja hänen jalkapallotaitonsa oli huomattu jo alaikäisenä. Hienosta urasta voit lukea enemmän kirjan sivuilla. Arto Nyyssösen upea kuvitus alkaa pienestä pojasta, joka potki aina jalkapalloa, ja kertoo hänen kehityksestään ja siirtymisestään Suomen jalkapallonurmilta ulkomaille, jossa vastus oli kovempaa, pelaajat taitavia ja se kielitaito ei aina riittänyt. Kirja sisältää jalkapallouraan liittyviä hyviä asioita, mutta kertoo myös niistä vaikeuksista matkan varrella.

Mika Wickström kertoo kirjassaan Teemu Pukki Baby ihmepojasta, josta kehittyi kaikkien ihailema jalkapallosankari. Kirjan kuvittaja Arto Nyyssönen on tehty mainion kuvituksen, jossa riittää huumoria, ja myös niitä koskettavampia kuvauksia esim. peleistä, joissa Teemu ei päässyt pelaamaan, vaan joutui istumaan koko pelin ajan vaihtopenkillä, tai kun valmentaja huusi kurkku suorana Teemulle pelin virheistä.

Teemu Pukin elämä ja työ on ollut jalkapallo, ja siitä voit lukea tästä kuvakirjasta, joka sisältää runsaasti tietoa aiheesta.

Mika Wickström & Arto Nyyssönen, Teemu Pukki Baby

Arktinen Banaani 2020

s. 77 + avainsanoja 3 s.

Kuvakirja

Lastenkirja

Nuortenkirja

Tietokirja

Camilla Grebe: Varjokuvat

Elsie lasketaan maan poveen maaliskuun alussa. Hautajaisiin tulevat leskirouva ja hänen kolme lastaan sekä Hilma, Valdemar, muutama konstaapeli ja toinen poliisisisar.

Seuraavana keväänä solmitaan rauha. Maailma nuolee verta vuotavia haavojaan ja yrittää ymmärtää käsittämätöntä sotaa. Se vie lopulta kauemmin kuin kukaan osaa kuvitella.

Ruotsalaisen Camilla Greben uskomattoman taidokas dekkarisarja kertoo tällä kertaa naisista, jotka halusivat poliiseiksi, mutta jotka joutuivat kokemaan ikävää väkivaltaa sekä kiusaamista työssään. Dekkarin nimi on Varjokuvat. Varjokuvan aloittaa vuonna 1944 Elsie, joka toimi poliisisisarena Klaran vartiopiirissä. Toinen maailmansota oli käynnissä ja Venäjä pommitti myös Ruotsia, ehkä vahingossa tai sitten tahallaan, vaikka Ruotsi ei osallistunut sotaan. Elsien miesystävä oli saanut surmansa Tornionlaaksossa lautan kaatuessa. Raskaat sotilasvarusteet päällä ei ollut mahdollista selvitä hengissä. Heidän pieni tyttärensä Britt-Marie oli erään pariskunnan hoidossa.

Jos Elsie on siemen, on Britt-Marie puolestaan puu. Keskipiste, jonka ympärille tämä kummallinen kertomus rakentuu. Tarina alkaa leutona myöhäiskevään iltana kaupungin ja maaseudun rajalla, huolettoman nuoruuden ja perhe-elämän rajalla.

Pian Britt- Mariesta tulee yksi monista, jotka jahtaavat Hornan murhaajaa.

Hän ei vain vielä tiedä sitä.

Elsien tyttärestä tuli poliisi. 1970-luvulla äitiysloman jälkeen hän koki koko ajan ikävää kohtelua työpaikalla, ja työtehtävät olivat kurjia toimistotöitä. Hän kaipasi rikosten selvittelyjen pariin. Toivomus toteutui ja hän pääsi tutkimaan naisiin kohdistuvia rikoksia. Tosin hänen ajatuksensa ja ideansa poljettiin koko ajan maahan. Hän pääsi rikollisen jäljille, mutta sitten hän katosi.

Eräänä kylmänä ja sumuisena joulukuun päivänä vuonna 1985 Hanne Lagerlind-Schön astuu ensimmäistä kertaa Tukholman poliisitaloon. Hän ei pane merkille, että kolme heilurioven luona juttelevaa poliisia vaikenee ja vastaanottotiskin nuori nainen tuijottaa häntä.

Tämän dekkarisarjan tähtihahmo on mielestäni ollut koko ajan Hanne. Hanne työskenteli poliisin avustajana ja profiloijana. Tässä kirjassa kuvataan Hannen alkuaikoja poliisissa ja sitten myöhempiä aikoja, kun hän ei ollut enää työelämässä.

Neljäs Varjokuvien päähenkilö oli Malin. Vuosi oli 2019 ja melkein puolet poliisikouluun pyrkivistä oli naisia. Hornan murhaajaa ei ole löydetty. Murhaajaa, joka tappoi Elsien ja joka aktivoitui aina silloin tällöin ja murhasi uuden naisen. Naisen, jonka pieni lapsi sai katsoa vierestä äitinsä väkivaltaisen murhan.

Camilla Grebe on tähtiluokan kirjailija, jonka jännitystarinat vain paranevat dekkari dekkarilta. Sarjan dekkarit Lemmikki ja Varjokuvat on valittu ilmestymisvuonnaan Ruotsin parhaaksi rikosromaaniksi. Varjokuvissa on upea tarinankaari ja kiinnostavat henkilöhahmot, jotka nostivat esille naispoliisien kokeman epätasa-arvon ja epäinhimillisen kohtelun sekä työelämässä että työelämän ulkopuolella eri vuosikymmenten aikana.

Camilla Grebe, Varjokuvat *****

suom. Sari Kumpulainen

Gummerus 2020

s. 459

Skuggjägaren 2019

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Camilla Grebe: Lemmikki

Camilla Grebe: Horros