Hauskaa vappua!

Minut valtaa halu

Joka ainut kevät minut

valtaa vastustamatta

halu olla valkovuokko.

Lumesta, kosteista

mättäistä minä kohoaisin

ja seisoisin purojen varrella

pää kainosti painuksissa.

Kunnes tulisi joku joka

kaipaisi iloa, antaa iloa,

ja minut pehmeillä

käsillään poimisi.

Joka ainut kesä minut

valtaa vastustamatta

halu olla mehiläinen.

Niityltä niitylle minä

lentäisin hoilaten,

hoippuen, hyräillen

ja jäisin kukkaan aina

kunnes olisin uuvuksissa,

ja tuuli, kumppanini,

hyväilisi otsaani.

Kunnes tulisi se yksi

johon jäisin iäksi.

Joka ainut syksy minut

valtaa vastustamatta

halu olla perunanvarsi.

Hienosta hiekasta, mustasta

mullasta, kivien seasta

minä kohoaisin kuin purje.

Ja joku käsi, joku väkevä,

karhea kuin perkaamaton koski,

sileä ja puhdas kuin sormet

saanut sydän kiskoisi

minut maasta, pesisi

perunani kirkkaimmalla

vedellä, keittäisi kattilassaan,

söisi, kiittäisi, syleilisi

maata ja aurinkoa.

Joka ainut kevät

joka ainut kesä

joka ainut syksy

joka ainut hetki.

Olla valkovuokko

mehiläinen ja

perunanvarsi.

Tommy Tabermann

Anna minä kumoan vielä tämän maljan 1977

Lukuiloa ja oikein hauskaa vappua!

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Huoneeseen palattuani avasin ikkunan ja jäin vielä hetkeksi nojailemaan rautakaiteeseen. Metron sisäänkäynnin luona olevasta kahvilasta kuului vaimeaa soittoa. Kirjavin lyhdyin valaistu vene lipui Saint-Michelin sillan alitse ja katosi pian näkyvistä. Kuun sirppi hohti taivaalla Notre Damen tornien yläpuolella. Miten lie ajatus harhaili siihen lentäjäparkaan, joka parhaillaan yritti henkensä kaupalla ylittää valtamerta. Miltähän tuntuisi lentää tuolla ylhäällä läpi yön pelkässä kuun valossa, kun alapuolella pauhasivat Atlantin vaahtopäät?

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoissa on edetty kuudenteen kirjaan Taiteilijan vaimo. Sarja jatkuu vielä. Ensimmäisistä kirjoista tutun Idan näkökulma vaihtui edellisessä kirjassa, Ruokarouvan tytär, hänen tyttärensä Kirstin näkökulmaan ja mielestäni myös sarjan luonne muuttui syrjästäkatsojan roolista vahvan ja luonteikkaan Kirstin rooliin. Ida itse jäi kirjan taustahenkilöksi. Ruokarouvan tytär kirjassa Kirsti muutti Pariisiin, sillä hän oli kiinnostunut muodista. Taiteilijan vaimo teoksessa eletään vuosia 1927-30 ja alussa jatkuu Pariisin aika ja kuuma rakkaussuhde kuvanveistäjä Iivoon.

Kirstin haaveena oli perustaa Helsinkiin muotiateljee tavallisille naisille. Kirsti oli taitava piirtäjä ja muotiluomukset valloittivat hänen piirroksensa. Luovan puolensa hän oli perinyt isältään. Pariisista olivat vuonna 1927 monet suomalaiset kulttuurivaikuttajat kiinnostuneita, ja Kirstillä ja Iivolla oli runsaasti seuraa vapaa-ajalla. Olavi Paavolainen oli tullut tutuksi jo edellisestä kirjasta. Nyt hänen seurassaan liikkuivat Mika Waltari, Matti Annala ja Erkki Kivijärvi. Suomessa ei oltu yhtä vapaamielisiä kuin Pariisissa ja Kirsti alkoi pelätä menettävänsä maineensa Iivon rinnalla, joten heille tuli kipin kapin  lähtö takaisin kotiin, ennen kuin juorut kerkesivät perästä.

Kirsti Ja Iivo ehtivät Suomeen ja vihille. Koti sai olla Kirstin entinen huone Albergassa äidin, Eliaksen ja kaksosveljien luona. Iivo pääsi naapuriin Ville Vallgrenin oppeihin ja Kirsti perusti ystävänsä kanssa muotiateljeen Bulevardille. Yrittäjän päivät olivat pitkät ja samoin Iivon päivät. Nuoripari joutui koetukselle, ennen kuin arki tasaantui. Pariisin huolettomuus ja kiihkeä kaupunkielämä jäi taakse. Tilalle tuli arki ja tiukka talous, joka sopi Kirstille, mutta luovalle Iivolle ei. Iivoa myös rassasi asua appivanhempiensa luona, kaupungissa olisi vapaampaa ja ystävät lähempänä. Sopeutuiko Iivo? Ja saiko Kirsti muotiateljeeseen asiakkaita? Monta vaikeaa askelta oli nuorella parilla edessä, mutta onneksi Ida oli tukena ja turvana.

Enni Mustosen historiallinen Syrjästäkatsojien tarina-sarja on ihastuttanut minua aidosti kulttuuri- ja taidemaailmaan sijoittuvilla henkilöillä ja tapahtumilla. Jokaiseen kirjaan on mahtunut runsaasti eri kulttuurimaailmoihin vaikuttaneita henkilöitä. Taiteilijan vaimo on, kuten ihastuttava kansikuvansa, elävää menneisyyttä.

Enni Mustonen, Taiteilijan vaimo ***

Otava 2018

s. 427
Historia

Enni Mustonen: Paimentyttö
Enni Mustonen: Lapsenpiika
Enni Mustonen: Emännöitsijä
Enni Mustonen: Ruokarouva
Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Mikko Kamula: Iso Härkä

Unet olivat tärkeitä, eikä niihin suhtauduttu milloinkaan yliolkaisesti. Niinpä hän ryhtyi kertomaan samalla kun Varpu auttoi häntä sytyttämään tulen kiukaan tulipesään. Siinä vierähti tovi, joten Tenho ehti käydä painajaisensa läpi alusta loppuun. Hän päätti kuvauksensa siihen, miten oli vajonnut verenpunaisena virtaavaan veteen. Varpu näytti säikähtäneeltä.

”Kuulostaa huolestuttavalta. Yksi uni voisi olla sattumaa, mutta monta samanlaista merkitsee varmasti jotain.”

Mikko Kamulan Iso härkä teos kuvaa juuri sitä mistä Tenho näki painajaisia, suuren suurta härkää, joka kasvoi joka kerta suuremmaksi, kun Tenho näki sen unessa. Lähistöltä alkoi kuulua huolestuttavia uutisia siitä, miten iso härkä tappoi ihmisiä ja tuhosi rakennuksia. Tenho oli Yörnin äijän opissa oppimassa tietäjäksi. Unet tiesivät jotain tulevaksi ja se tuleva oli pelottavaa. Tenho oli vielä nuori poika, joten painajaiset suuresta härästä, joka ajoi häntä takaa, uuvuttivat häntä. Tenho oli Juko Rautaparran nuorempi poika ja Varpu oli hänen tyttärensä. Vanhin poika oli nimeltään Heiska ja Jukon vaimon nimi oli Mateli. Perhe tuli tutuksi Mikko Kamulan Ikimetsien sydänmailla teoksesta, joka aloitti 1480-luvulle sijoittuvan Metsän kansa -sarjan. Ihastuin suunnattomasti jo Ikimetsien sydänmailla teokseen, ja Iso härkä vei minua kovaa kyytiä ympäri keskiaikaista Savoa, kyytiä, josta pidin mielettömän paljon.

Juko Rautaparta sai sarjan ensimmäisessä kirjassa Tönius Ikäheimosen, joka toimi neljännesmiehenä etsimässä uusia verotettavia, vihat niskaansa. Jostakin syystä Ikäheimonen alkoi piinata Jukon perhettä. Tällä kertaa perhe joutui monenmoiseen kiipeliin Ikäheimosen johdosta. Mutta Ikäheimosenkin aiheuttama piina oli pientä ison härän hirmuisten voimien edessä.

Mikko Kamula on rakentanut onnistuneen sarjan historian aineksista, johon hän on keitellyt mukaan mytologiaa ja fantasiaa myös lappalaisten historiasta. Taru alisesta tulee tutuksi kirjan sivuilla, kun haetaan keinoja nujertaa härkä joillakin keinoin. Niihin keinoihin tarvitaan sekä taikuutta, magiaa ja suuria sotajoukkoja, jotka koostuivat myös taruolennoista. Isolla härällä oli uskomattomat voimat. Tenho oli kiinnostunut syvemmin siitä, mistä ne voimat tulivat ja kuka niitä voimia ohjaili, sillä härkä oli vain härkä.

Iso härkä on uskomattoman mielikuvitusrikas ja koukuttava teos. Jotta seuraavakin sarjan kirja tulee luetuksi, on kirjan lopussa jälleen oikea loppukoukutus seuraavaan kirjaan, jota en halua missata missään nimessä. Keskiaikaiset tarinat ruokkivat mielikuvitusta, sillä aika oli uskomusten, tietäjien, noitien, mytologisten taruolentojen, henkien jne. aikaa. Kirjailija on luonut keskiajan saagan, joka sisältää runsaasti tietoa keskiajan asuinoloista, ihmisistä, yhteiselosta ja muuttuvasta maailmasta. Olavinlinnan rakentaminen tulee tutuksi, samoin Viipurinlinna. Historiaan tutustuminen käy kuin luonnostaan kirjan sivuilla, joita ei malttaisi jättää millään kesken. Maagista ja henkeäsalpaavaa tarinointia kirjan jokaisella sivulla.

”Rangaistus on vuosi pakkotyötä Pyhän Olavin linnassa. Se lasketaan samalla Rautaparran perheen työveroksi. Tuomio astuu voimaan välittömästi. Määrään syytetyn menemään suoraan Olavinlinnaan ja ilmoittautumaan voudille…”

Mikko Kamula, Iso härkä *****

Gummerus 2018

s. 602

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla

A.J. Finn: Nainen ikkunassa

Kun he olivat lähteneet – niiden tyhjien, mustien kuukausien ajan, jolloin minun oli vaikea päästä irti lakanoiden otteesta – minulla oli tapana vieriä hitaasti kuin murtuva aalto sängyn laidalta toiselle niin että vuodevaatteet kiertyivät ympärilleni ja avautuivat taas.

A.J. Finnin Nainen ikkunassa trillerin päähenkilö Anna on pysytellyt viimeisen vuoden neljän seinän sisällä. Anna asuu yksin isossa talossa, jossa hän asui aiemmin miehensä ja tyttärensä kanssa. Annan päiviin liittyy runsas viininlipitys ja erilaiset mieliala- ja unilääkkeet. Anna siis haahuilee syömättä ja lääkityksen ja viinin avulla päivästä toiseen melkein ilman seuraa. Tosin hän on vuokrannut kellarikerroksen miehelle, joka tekee talossa pikku korjauksia. Kirjan alussa naapuriin muuttaa uusi perhe, joiden jäsenet alkavat ravaamaan Annan luona häiriöksi asti.

Ajattelen kaikkia ja kaikkea, mitä olen kameralla nähnyt: naapureita, ventovieraita, suudelmia, kriisejä, pureskeltuja kynsiä, pudonneita kolikoita, harppomista, kompastelua.

Anna kuluttaa aikaansa myös kuvaamalla ikkunasta kaikkea mitä näkee. Sitten eräänä päivänä hän näkee jotakin, minkä vuoksi hänen on soitettava poliisille. Tapahtuman johdosta poliisitkin aloittavat ravaamisen Annan luona, mutta Anna ei pysty luottamaan heihin, koska he eivät luota Annaan.

Nainen ikkunassa teos jarruttelee pitkän aikaa, ennen kuin siinä tapahtuu mitään, joten ehdin kyllästyä totaalisesti Annan ryypiskelyyn. Vuoden takaiset tapahtumat tietysti olivat edesauttaneet Annan sairastumiseen, jota hän ei itse auttanut ollenkaan, vaikka oli itse lastenpsykologi. Kirjan lopussa Annankin asiat selkiytyvät, mutta sitä ennen tapahtui kirjan koukuttavin osa.

Trillerin poliisitkin olivat pökkelöitä, jotka puhuivat Annan taustasta ja sairaudesta naapurien kuullen, joka oli minusta uskomaton moka. Tämä trilleri ei todellakaan kuulu vuoden parhaimpien listalle, mutta uskon, että kirjalle löytyy runsaasti lukijoita.

A.J. Finn, Nainen ikkunassa **

Suom. Jaakko Kankaanpää

Otava 2018

s. 460

The Woman in the Window 2018

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät

Meidän työmme olisi siis hoitaa huvilalle tuotavia, lievästi haavoittuneita poikia ja miehiä; pahasti loukkaantuneet vietäisiin tietenkin sairaalaan. Lääkäri kävisi tarkistamassa potilaat, ja oikea sairaanhoitajakin tulisi päivittäin. Jännitin, osaisimmeko me, mutta Linda sanoi, että tietty me osataan. Hoitaisimme lannistumatta ja kyseenalaistamatta ja tekisimme parhaamme ja saisimme työstämme jopa kymmenen markkaa päivältä. Emme saaneet epäillä taitojamme, vaikka olisimme kenkätehtaan tyttöjä emmekä aiemmin sitoneet muuta kuin omat haavamme.

Laura Lähteenmäen nuortenkirja Yksi kevät kuvaa Suomen sisällissotaa ja sen jälkeistä aikaa nuorten tyttöjen silmillä. Tytöt ovat ystävystyneet samassa tamperelaisessa kenkätehtaassa, jossa he tekivät kuusipäiväistä työviikkoa kymmenen tuntia päivässä pienellä palkalla. Suomi oli jakaantunut kahtia valkoisiin ja punaisiin. Neljän kuukauden sota 28.1.-15.5.1918 saa kyyneleet silmiini ja kirja herkistää minut. Niin paljon verenvuodatusta ihan turhaan. Kirjan nuoret ystävykset ajautuivat hoitamaan haavoittuneita kuukauden ajaksi ja viikoksi vakavampiin selkkauksiin. Kirjan lopussa Laura Lähteenmäki avaa kirjan tapahtumia jälkisanoissa, ja sitoo ne sisällissodan tapahtumiin.

Täytyy sanoa, että kahden veljen pikkusiskona ja äitini synnytyksissä auttaneena olen nähnyt monenmoista enkä ihan vähästä säikähdä, mutta se haava oli kyllä ruminta, mihin olen silmäni luonut.

Kirjan tyttöviisikko on enemmän tai vähemmän punaisten puolella olosuhteiden pakosta. Kukaan heistä ei ole miettinyt sotaa pitemmälle, vaan jokainen elää tässä ja nyt elämää. Osalla heistä on haaveita, mutta nälkä, lika ja pelko ahdistavat liikaa. Sota on ahdistanut heidät nurkkaan. Vain yksi ajatus voimistui heidän mielissä saarretussa kaupungissa.

Punakapina voi pilata maineenne, eno sanoi tärkeilevällä äänellä, mutta hän oli väärässä: se oli jo pilannut maineemme.

Sata vuotta sitten Suomessa oli sisällissota. Veljet taistelivat veljiä vastaan, sukulaiset sukulaisia vastaan, lapset vanhempia vastaan, naapurit naapureita vastaan. Punaisten naiset ja tytöt halusivat osallistua vapaaehtoisesti miesten ja poikien rinnalla sotaan. Tästä kului kymmeniä vuosia, kunnes naissotilaiden ura lähti käyntiin Suomessa 1990-luvulla. Vuonna 1991 naiset pääsivät rauhanturvaajiksi ja 1995 lokakuussa astuivat ensimmäiset suomalaiset naisalokkaat palvelukseen. Kirja kuvaa hienosti ja herkästi sisällissodan aikaa Suomessa. Toivon kovasti, että elämme jatkossa rauhassa, eikä suomalaisten tarvitse enää tarttua aseisiin. Toivon myös viisaita johtajia maallemme, sillä heidän panoksensa rauhan puolesta on ensiarvoisen tärkeää.

Laura Lähteenmäki, Yksi kevät *****

Wsoy 2018

s. 163

Laura Lähteenmäki: Korkea aika
Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Sara Stridsberg; Unelmien tiedekunta

Hotellihuone Tenderloin Districtissä, punaisten lyhtyjen alueella San Franciscossa. On huhtikuu vuonna 1988, ja Valerie Solanas kuolee keuhkokuumeeseen maaten likaisella patjalla, virtsantahrimissa lakanoissa. Ulkona välkkyvät vaaleanpunaiset neonkyltit, ja pornomusiikki jumputtaa yötä päivää.

Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta räjäyttää itsensä lukijan tietoisuuteen heti ensimmäisillä lauseilla. Lukijalle on tiedossa kaikkea mahdollista pedofiliasta prostituutioon, ja siinä ohessa runsasta huumeidenkäyttöä, murhayritys, pakkohoitoa mielisairaalassa jne. Hm. Joku voisi säikähtää tästä minun aloituksestani, mutta ei kannata, sillä minäkin luin kirjan loppuun. Aihepiiri on todella raskas. Se on niin raskas kuin ikinä voi mielenterveyteen liittyvä kirja olla. Stridsbergin Niin raskas on rakkaus oli aihepiiriltään samankaltainen, lapsen heitteillejättö, vastuuttomat vanhemmat, pedofilia, alkoholismi, mielenterveys, mutta kirja oli mielettömän hyvä. Unelmien tiedekunta on kaikin puolin liikaa, mutta nostan hattua kirjailijalle, joka pystyy kirjoittamaan näin rankan teoksen.

Viimeisen kerran hän tuo kanakeiton pihalle, viimeisen kerran hän huutaa sinut ulos, oluttölkki kädessäsi kävelet hitaasti auringon kuumentamalla hiekalla ja kuumuus on polttanut pois kaikki ajatuksesi, ja kun ulkona on mustaa, on sama vaikka olisi kuollut.

Kirjan päähenkilö on Valerie Solanas. Stridsbergin mukaan Unelmien tiedekunta on kirjallinen fantasia, joka pohjautuu edesmenneen amerikkalaisnaisen Valerie Solanasin elämään ja teoksiin. Wikipedian mukaan Valerie Solanas oli radikaalifeministi, joka yritti murhata Andy Warholin. Tämä tulee kirjassa esille, sillä kirjassa kuvataan Valerien aikaa psykiatrisessa sairaalassa sen jälkeen, kun hän yritti murhata Warholin. Kirjassa kuvataan Valerien elämää mm. lapsuudessa ja nuoruudessa sekä kuolinvuotena. Valerie Solanas syntyi vuonna 1936 ja kuoli vuonna 1988.

Käyt taas kierroksilla, värit aulassa näyttävät tavallista kirkkaammilta, ja ihan kuin kaikki tavarat olisivat yhtäkkiä jättimäisiä ja kiitäisivät täyttä vauhtia sinua kohti.

Pienelle tytölle, joka kasvoi heitteillä ja koulunkäynti lapsuudessa oli mitä oli, ei elämällä ollut paljon tarjottavana. Nuoruus kului katulapsena, mutta siitä huolimatta Valerie ponnisteli yliopistoon ja valmistui sieltä. Lapsena satutettu on silti aikuisenakin satutettu.

Sara Stridsberg, Unelmien tiedekunta ****

Suom. Outi Menna

Tammen Keltainen kirjasto 2018

s. 388

Drömfakulteten – tillägg till sexualteorin 2006

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Victor Hugo: Kurjat - Les Misérables (Lukuviikko)

Lukuviikon kunniaksi on kirjabloggareiden kesken aikomus blogata kirjasta, joka on itselle merkityksellinen. Teemana on mun tarina. Minulle Victor Hugon (1802-1885) Kurjat on tavattoman merkityksellinen. Kirja puhuttelee kaukaa menneisyydestä, sen tavoite on olla yhteiskuntakriittinen teos ja tuoda esille köyhien ihmisten asema. Kurjat on juuri se kirja, jonka valitsisin siksi yhdeksi ainoaksi kirjaksi, jos jokin kirja on valittava. Ottaisin Kurjat myös autiolle saarelle mukaan matkalukemiseksi. Kirja on niin paljon ettei sanotuksi saa. Kirja on sydämeenkäypä, tunteellinen sekä samalla raaka ja rakas.

Tämän suurenmoisen kirjansa ranskalainen Victor Hugo kirjoitti maanpaossa, sillä hän vihasi Napoleon III:tta. Kirja julkaistiin ilmestyttyään Pariisissa, Brysselissä, Leipzigissä, Lontoossa, Milanossa, Madridissa, Rotterdamissa, Varsovassa, Pestissä ja Rio de Janeirossa. Maailma oli kiinnostunut tästä vallankumouksellisesta yhteiskunnallisesta siveysopista, joka oli haaste sen aikaisia oloja vastaan, jossa sorrettiin köyhiä.

Kurjat- teoksen päähenkilöksi nousi Jean Valjean, joka nuoruudessa oli joutunut 19 vuodeksi kaleeriorjaksi, koska varasti leivän nälkäänsä. Hän sai varkaudesta viisi vuotta vankeutta, mutta koska pakeni vankilasta, vankeus piteni.  Leivän varastamisen vuoksi hänet oli loppuiäksensä merkitty roistoksi, jonka olisi pitänyt ilmoittautua aina tietyn ajan kuluttua poliisille. Hän oli hylkiö, mutta lopulta hän kohtasi hyvän ihmisen, joka muutti hänet ja hänen ajatusmaailmansa. Pystyäkseen elämään, hänen oli muutettava nimensä ja jopa ulkonäkönsä ja pakoreittien oli aina oltava selvillä, sillä pahamaineinen poliisitarkastaja Javert oli hänen sinnikäs takaa-ajajansa. Myös Pariisin pahamaineiset roistot halusivat hyötyä Valjeanista.

Jean Valjean sai eräältä kuolevalta naiselta tehtäväkseen huolehtia naisen pienestä tytöstä Cosettesta. Nainen oli jättänyt aviottomana syntyneen tytön hoitopaikkaan, josta hän maksoi palkkion perheelle. Perhe piti tyttöä kurjaakin kurjemmissa oloissa ja pieni tyttö sai raataa aamuvarhaisesta yömyöhään surkeassa majatalossa piiskan ja potkujen seassa. Valjean vei tytön mennessään, kasvatti hänet tyttärenään, mutta tarinan jatkuessa myös tämä majatalon perhe tuli vastaan kieroillen ja rahaa keräten Valjeanilta, joka oli rikastunut. Valjeanin ja Cosetten elämä tasottui vähäksi aikaa, kun Cosette pääsi luostarikouluun ja Valjean luostarin puutarhuriksi. Luostarikoulu sai jäädä, kun Cosette kasvoi kauniiksi nuoreksi naiseksi, jota alkoi kiinnostaa kauniit vaatteet ja tietysti nuorukaiset, joka oli isälle vaikea kasvun paikka. Varsinkin se yksi sinnikäs nuorukainen, Marius.

Victor Hugo kertoi 1800-luvulle sijoittuvassa suurteoksessaan aikansa köyhälistön asemasta, kirjaa kutsuttiin jopa Köyhien evankeliumiksi, hän oli ja on edelleen yhteiskunnallinen vaikuttaja, sillä kirjan sanoma elää edelleen. Victor Hugon Kurjat kertoo kuvainnollisesti 1800-luvun kuohuvasta Ranskasta, sivuaa tasavaltalaistaisteluita, pureutuu ihmisten ennakkoluuloihin ja vankilajärjestelmään sekä köyhien ihmisten taisteluun omasta ja lastensa elämästä. Kirja on hyvän ja pahan vuoropuhelu, jossa ne taistelevat keskenään sekä ihmisten teoissa että sydämissä.

Kurjat on myös rakkaustarina, jossa kuvaillaan rakkauden monimuotoisuutta. Kirja kertoo myös hyväsydämisistä ihmisistä, ja ihmisen oikeudentunnosta sekä unelmista, sillä kirjoittaja oli huolimatta yhteiskunnallisiin epäkohtiin puuttuja, myös suuri romantikko. Kurjat on seikkailukirja, rakkauskirja, yhteiskunnallinen kirja, sotakirja, kulttuuri- ja historiallinen kirja, josta löytyy jokaiselle lukijalle jotakin. Kirja ei puutu pahemmin naisen asemaan, sillä kirjassa naisen perintö meni avioliitossa miehelle, joka päätti sen käytöstä. Naisen tuli myös totella miehensä tai isänsä määräyksiä. Uskon, että Hugo kiertoteitse toi ilmi myös nämä näkökohdat ja niiden epäoikeudenmukaisuuden, toivon niin suurelta ajattelijalta, jolla oli laaja sydän.

Victor Hugo,  Kurjat - Les Misérables *****
suom. Eino Voionmaa 1927-30
Wsoy 2013
s. 971
Les Misérables 1862

Kristiina Vuori: Elinan surma

Minä olen Laukon avainpiika, vaan en emäntä. En vielä. Klaus-herra, Kurkien sukukartanon isäntä, on yhä mies vailla vaimoa. Häädän huulilleni karkaavan hymynpoikasen tiehensä.

Kristiina Vuoren historiallisen romaanin ilmestymistä odotan aina yhtä kiihkeästi, sillä pidän hänen kirjoistaan todella paljon. Elinan surma on kirjailijan seitsemäs historiallinen romaani, ja tälläkin kerralla luin kiihkeästi kirjan sivuja heti, kun sain kirjan käteeni. Lopetin yöllä puoli kaksi ja jatkoin aamulla heti lukemista. Olen siis historiallisten viihdekirjojen ystävä, mutta kirjoissa on oltava särmää ja henkilöiden on oltava kiinnostavia. Elinan surma on rakennettu jälleen faktahenkilöiden ympärille ja tapahtumapaikkana on Klaus Kurjen omistama Laukon kartano ja kirja sijoittuu keskiajalle. Laukon kartano on edelleen olemassa, tosin vanhasta kartanosta on jäljellä vain kiviröykkiö. Elinan surma niminen runo löytyy Kantelettaresta ja se löytyy myös Kristiina Vuoren kirjasta.

Avainpiian sijasta minusta olisi voinut tulla emäntä ja Laukon avaimet olisivat jääneet vyöllisiini pysyvästi. Nyt joutuisin luovuttamaan ne Elinalle, tytölle, jonka pelastin suden hampaista, vaikka olin silloin itsekin pelkkä lapsi.

Kirjan kertojana toimii Laukon kartanon avainpiika eli emäntäpiika, arvoltaan korkein naispalvelija. Avainpiika kantoi talon avaimia vyöllään, jos talossa ei ollut emäntää. Klaus Kurki oli siis vielä poikamies, kun hän tapasi nuoren Kirstin ja luritteli itsensä Kirstin peiton alle. Kirsti oli orpo ja kasvanut kasvattityttönä ja Elinan kasvattisisarena. Ihastuminen Klausiin johti hänet avainpiiaksi Klausin kartanolle. Kirjan tarina on kolmiodraama, mutta kirjassa on myös muita henkilöitä kuin Kirsti, Elina ja Klaus.

Jos Elina saisi vihiä siitä, kenen sylissä vietin yöni, hän viskata roppaisi minut Laukon kynnyksen yli niin vinheästi, etten ehtisi lausua lempoakaan. Ja minne minä silloin menisin?

Kirsti on kuumaverinen nainen, mutta herkästä Elina-siskosta on kasvanut yhtä kuumaverinen ja omasta miehestä kiinnipitävä nainen. Salaisuuksien tultua julki, Kirstin olo kartanossa käy tukalaksi. Hän ei ole kuitenkaan vielä valmis luopumaan Klausista. Tilanteet karkaavat käsistä ja juonittelujen verkko kiristyy päivä päivältä. Tilanne tulehtuu mätäpaiseeksi, joka vaatii puhkaisemista ja se puhkaiseminen vaatii tulta ja tulikiveä.

Elinan surma on keskiaikaan sijoittuva historiallinen rakkausromaani. Kirstistä on kasvanut osaava ja tekevä naisihminen, joka on kuitenkin pohjimmiltaan herkkä ja tunteellinen. Jos hän ihastuu johonkin ihmiseen, hän pitää ihmisestä lujasti kiinni. Kasvattitytöllä on selkeästi liian suuret luulot Klaus Kurjesta, joka osoittautuu kirjassa hameniekaksi. 

Keskiaika on katolisen kirkon aikaa, mutta silti ihmiset uskovat myös pakanallisiin uskomuksiin ja lääkitsevät itseään luonnonlääkkeillä. Lemmenyrtit ja muut taikakeinot ovat innokkaassa käytössä. Kirsti saa kokemuksen mm. kuuden käärmeen kepistä, jolla on vahvat seuraukset. Kirjan yksi teemoista on naisen asema miehisessä maailmassa. Kirsti ei ole henkilö, joka sopeutuu miehisen vallan alle, vaan hän haluaa itse päättää omasta elämästä. Kirjan päähenkilö sopii hyvin Kristiina Vuoren historiallisten kirjojen upeiden naisten kavalkaadiin. Tuhkasta nousee tällä kertaa nainen, joka uskoo itseensä, tulevaisuuteensa ja onneensa.

Kristiina Vuori, Elinan surma *****

Tammi 2018

s. 294 + Elinan surma-runo & historia sen taustalla 15s. + sitaattien lainaukset + kirjailijan kiitokset  + sanasto

Vuori Kristiina: Näkijän tytär
Vuori Kristiina: Siipirikko
Vuori Kristiina: Disa Hannuntytär

Vuori Kristiina: Neidonpaula

Vuori Kristiina: Kaarnatuuli

Vuori Kristiina: Filippa

Vuori Kristiina: Elinan surma

Meredith Russo: Tyttösi sun

Ainoa tulevaisuus, jonka mä voin kuvitella itselleni, on sellainen, jossa mä olen tyttö.

Amerikkalaisen Meredith Russon esikoisteos Tyttösi sun kertoo 18v. Amandasta, joka käy läpi sukupuolen korjausta. Hän syntyi pojaksi, mutta ei ole koskaan kokenut olevansa poika. Hän on kokenut kiusaamista, haukkumista ja jopa väkivaltaa siitä, että muut lapset ja nuoret ovat pitäneet häntä outona. Kiusaamista ja väkivaltaa on vaikea ymmärtää, mutta Meredith Russo tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on itse vaihtanut sukupuolta. Kirja ei kerro kirjailijasta, mutta hän on voinut tietysti kirjoittaa myös omista kokemuksista. Amanda oli vahvasti masentunut ollessaan poika, joten hän teki jotain itselleen. Terapeutin luona hän pystyi purkamaan omia tuntojaan väärästä identiteetistä. Kirjasta tuli mieleen Marja Björkin teos Poika, jossa kirjailija kertoo transsukupuolisesta Makkesta. Muistui myös mieleeni ihana Lili David Ebershoffin teoksessa Tanskalainen tyttö.

”Entä jos poikasi olisikin tyttäresi?”

Murrosikä on vaikeaa aikaa, ja jos siihen liittyy vielä sukupuoli-identiteetin häiriö, edessä voi olla pitkä ja kivulias muutosprosessi siksi ihmiseksi, joksi nuori kokee itsensä. Ihan kevyin perustein ei Amandakaan selvinnyt muutosprosessista. Leikkaukset ja hormonilääkitykset masennuslääkityksen lisäksi muuttivat ulkonäköä ja rinnat kasvoivat ja kehoon tuli pyöreyttä. Muutosprosessi aloitettiin hyvään aikaan, sillä murrosikä ei vielä ollut muuttanut ääntä ja ulkonäköä miehekkääksi, ainoastaan pituutta oli kertynyt reilusti. Kirjan kansikuvassa on kaunis Kira Conley, joka on transnainen ja toimii menestyvänä mallina.

”Mistä sä olet saanut tuon mustan silmän.”

Amanda muutti isänsä luokse asumaan eri kaupunkiin, sillä aiemmassa lukiossa hän oli joutunut väkivallan uhriksi. Vanhemmat halusivat Amandan turvaan. Uudessa lukiossa hän sai ystäviä ja ihailijat piirittivät häntä. Isä varoitti häntä ihastumasta, mutta eräs Grant oli innokkain piirittäjä. Amanda koki ensisuudelmansa Grantin kanssa. Mutta elämä ei ole ruusunpunaista ja kirjailija on tarinoinut aikamoisia juonenkäänteitä lukijoiden varalle. Kestääkö Amandan ja Grantin ihastus? Selviääkö uusille ystäville ja Grantille Amandan salaisuus? Lue ihmeessä tämä koukuttava nuortenkirja, sillä voit oppia paljon uutta transsukupuolisuudesta.

Meredith Russo, Tyttösi sun ***

Suom. Leena Ojalatva

Karisto 2018

s. 338

If I Was Your Girl 2016

Nuortenkirja

Björk Marja: Poika
Ebershoff David: Tanskalainen tyttö 

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Mitä minuun tulee, olen pudonnut välitilaan. Olen hahmoton ja vailla selkeitä piirteitä niin kuin hiusteni ylikasvanut malli.

En jaksa esittää itseäni enää.

En ole valmis päästämään irti.

Pauliina Vanhatalo on kirjailija, jonka teokset luen aina mielelläni ja Toinen elämä jatkaa hänen mielenkiintoisten kirjojen kavalkadia. Toinen elämä on jatkoa Keskivaikealle vuodelle. Ei suoraan, mutta kirja on myös kirjailijan omasta elämästä kerrottua ajatusten virtaa. Jo Keskivaikeasta vuodesta tutuksi tuli talonrakennusprojekti, mikä rassaa koko perheen hermoja. Talo voisi jo valmistua, olen hengessä mukana, sillä kirjailija tarvitsee myös omaa rauhaa, ja sitä ei ole pihapiiriin rakennetussa piharakennuksessa. Parisuhdekaan ei kovin kukoista ahtaudessa ja jatkuvat riidat rasittavat elämää. Irtiotot ovat tarpeellisia, mutta sekään ei kuulosta kovin hyvältä ratkaisulta.

Pauliina Vanhatalon elämä muuttuu välillä suurin piirtein yhtä hankalaksi kuin pikkukivi kengässä, mutta se ei katoa vaikka kuinka sen ravistelisi pois. Teksti on mukavasti soljuvaa ja arkipäivän tapahtumat valottuvat lukijalle lyhyissä kappaleissa kuin päiväkirjamaisina tapahtumakuvauksina tai kuin katselisi lyhyitä videopätkiä kirjailijan elämästä.

Vanhemmalta vaaditaan siis itsensä hallitsemista, pidättäytymistä, pakottamista, teeskentelyä, hampaiden puremista ja niiden piilottamista. Riittävää valvontaa ja itsekuria noudattaen Mama Jekyll säilyttää niskaotteen Mama Hydeen, tuohon kohtuuttomaan ja itsekeskeiseen hahmoon, kärsimättömään, pikkumaiseen ja ailahtelevaiseen naiseen, joka ei kykene hillitsemään tunnetilojaan eikä aina edes halua.

Kirjailija kutsuu huumorilla itseään Mama Jekylliksi ja Mama Hydeksi. Vanhemmuus on yksi kirjan teemoista, parisuhde toinen. Siihen  sekaan pitäisi mahtua monta eri roolia naisena, mutta keski-ikäistyvä nainen kuulostaa kirjailijan omasta mielestä sellaiselta, joka ei kiinnosta ketään.

Ensimmäistä kertaa teen jotakin, minkä olen tähän asti nähnyt vain elokuvissa. Vedän kasvojen ihoa kireämmälle selvittääkseni, millainen olin nuorempana tai miltä näyttäisin kasvojenkohotuksen jälkeen.

Miten kamalan kliseistä tämä on.

Miten kulunutta ja kaavamaista.

Lohduttaisin kirjailijaa sillä, että yhteiskunta ja varsinkin mediamaailma on hyvin ulkonäköpainotteinen ja luo siten paineita jokaiselle olla jotakin muuta kuin on. Ihmisellä ei ole lupa olla onnellinen omasta itsestä ja siitä mitä hänellä jo on. Aina pitäisi olla enemmän tai vähemmän ja mikään ei kuitenkaan ole riittävä tai riittävää on liian kanssa. Kiloja on liikaa tai liian vähän, no ruokavalio on ainakin pielessä, dieettejä löytyy ehkä sadoittain. Muuten pitää olla laiha, mutta poskien pitää olla pyöreät. Karvoja ei saa olla muualla kuin kulmakarvoissa ja hiuksissa, no nythän voi kyllä ajaa hiukset poiskin, mutta kulmakarvojen pitää olla tuuheat ja tummat. Ehkäpä se, että näyttää omalta äidiltä, ei kuitenkaan ole paha asia. Isän kuollessa näin pitkään peilistä vain isäni silmät, sillä meillä on samanlaiset silmät. Ainahan sitä näkee tuttuja piirteitä vaikka vastasyntyneessä vauvassa. Onko äidin suvun näköä vai isän suvun näköä on aina taattu keskusteluaihe, kun käydään vieraisilla vastasyntyneen kotona. Lapsethan suorastaan rakastavat katsella itseään peilistä. Ehkä heistä pitäisi ottaa mallia ja rakastaa itseään sellaisena kuin on.

Pauliina Vanhatalo, Toinen elämä ****

S&S 2018

s. 206

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi 

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika 

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Minulla on kuusi kuukautta elinaikaa. Tai muutama viikko. Tai muutama vuosi. Istahdan sohvalle pesemättä kasvojani. Istun vain siinä kädet polvilla ja ihmettelen mitä nyt tehdään. Mitä sitä tekisi saatuaan kuulla kuolevansa.

Iranilaissyntyisen Golnaz Hashemzadeh Bonden Olimme kerran on kertomus iranilaisnaisesta, joka pakeni perheineen vallankumouksen pyörteissä Ruotsiin. Lääkäriopinnot ja lähiomaiset jäivät Iraniin. Ruotsissa edessä oli sairaanhoitajan vuorotyö, väkivaltainen parisuhde ja etääntyminen ainoasta lapsesta. Päähenkilö oli katkeroitunut ja ikävä läheisille. Nyt sitten oli sopeuduttava siihen, että kuolema kolkutti oven takana.

Kirja valottaa lukijoille miksi ihmiset pakenevat omasta maasta. Minkälaisia tapahtumia joudutaan kokemaan, ennen kuin ajatuksiin tulee lähtö kotimaasta. Millaisena Ruotsi näyttäytyy maahanmuuttajan silmissä? Kirja avaa näkökulmia maahanmuuttajien elämään ja kokemuksiin vieraassa maassa, vieraan kielen ja kulttuurin maassa. Sopeutumisongelmat, ikävä perhettä ja kaipuu sydämessä eivät lopu viikoittaisen puhelinsoiton aikana. Suru, murhe, ikävä ja pakolaisten kokema tummaakin tummempi tunne-elämä nousee kirjan päähenkilön elämästä vakuuttavasti esille.

Ajattelen, että hävisin taistelun omasta ruumiistani. Ajattelen, että se taistelu hävittiin luultavasti jo silloin kun synnyin. Taas tyttö, taas pettymys.

Pakolaisuuden ja maahanmuuttajaelämän rinnalle kirjan tarkastelussa nousee suvun naisten samankaltaiset kulttuuriset kokemukset. Kirjailija nostaa esille lapsimorsiamet ja lapsiäidit sekä naisten kokeman alistamisen ja väkivallan neljän seinän sisällä, kotona, jossa pitäisi tuntea olonsa turvalliseksi. Henkinen kidutus ja fyysiset pahoinpitelyt jättävät jälkensä. Jokainen meistä tarvitsee hyväksyntää jo lapsuudessa.

Golnaz Hashemzadeh Bonde, Olimme kerran ***

Suom. Jaana Nikula

Otavan kirjasto 2018

s. 218

Det var vi 2017

Anne Swärd: Vera

Kaikki ovat huoneessa paitsi minä, joka olen jossain muualla. Sintsin ja organzan luulisi valahtavan isoksi valkoiseksi kasaksi lattialle, sillä minä olen kaukana, paikassa josta muut eivät edes tiedä mitään.

Ruotsalaisen Anne Swärdin Vera syventyy nuoren päähenkilönsä kautta sodanjälkeisen Ruotsin ahdasmielisen ja ennakkoluuloisen porvariperheen elämään. Nuori Sandrine on paennut sotaa Ruotsiin, jättänyt sodan taakseen ja toiveena on sulautua meren aaltoihin jossakin rauhallisessa paikassa, mutta  tarinalla on tarjottavana hänelle jotakin muuta. Ivan haluaa turvata Sandrinen elämän, mutta siinä samalla myös oman elämänsä. Perhe huokaisee helpotuksesta, kun veljessarjan vanhin poika on myös saatu avioliiton rauhallisen satamaan. Hääpäivä yllättää kaikki muut, paitsi Ivanin ja Sandrinen.

Juorujen aallokko käy vaarallisen voimakkaana tuttavapiirissä. Kuka on tuo lapsimorsian, tyttövaimo, joka on ilmaantunut kuin tyhjästä, sodan keskeltä tai ties mistä?

Kirjan vahvuus on Sandrinen kasvukertomus, ja lopulta pakomatka pois sodan ikävistä olosuhteista, joihin hän ei ole voinut itse puuttua mitenkään. Avioliitto ei ole helppo juttu, eikä edes tyttären syntymä luo Sandrinelle turvallisuuden tuntua. Mielessä on vain jatkuva pelko siitä mitä häneltä vaaditaan. Ivanin suku on tottunut skandaaleihin, peittelyyn ja salailuun, ja Sandrine on helppo pelotella tottelemaan ja olemaan hiljaa. Lopulta tulee päivä, jolloin Sandrine levittää siipensä ja nousee lentoon.

Vera on kertomus nuoresta tytöstä, joka kasvaa ja kehittyy ottamaan vastuun itsestä ja lapsesta. Sandrine ei ole tottunut rikkauksiin, joten paluu luonnonläheiseen elämään käy helposti, mutta tyttärelle se ei ole yhtä helppoa. Kirjassa käsitellään sodanaikaisia moraalikäsityksiä ja oikeuskäsityksiä mm. poikkeava seksuaalisuus oli lailla kielletty ja ilmitulo tiesi maineen menetyksen lisäksi muitakin menetyksiä. Moni piiloutui avioliiton taakse välttääkseen ilmitulon. Kirjassa käsitellään erilaisia tunteita ja tunnelmia, joiden kuvaajana kirjailija onnistuu loistavasti. Sandrinen mielenmaisemat kulkevat vahvasti muistojen matkassa hyppelehtien kuin kotivuoriston poluilla. Anne Swärd sai minut ahdistumaan, hengästymään ja ihastumaan uskomattomalla tarinallaan.

Anne Swärd, Vera ****

Suom. Jaana Nikula

Otavan kirjasto 2018

s. 373

ruotsinkielinen alkuteos Vera julkaistiin 2017

Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945

1. syyskuuta 1939

Voi! Sota alkoi tänään. Kukaan ei tahdo uskoa sitä. Eilen iltapäivällä istuin Elsa Gullanderin kanssa Vasaparkenissa, ja lapset juoksentelivat ympärillämme leikkimässä. Siinä me haukuimme leppoisaan sävyyn Hitleriä ja ajattelimme yksissä tuumin, ettei sotaa taida tullakaan – ja sitten tänään!

Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjat 1939-1945 on koottu suoraan hänen kirjoittamistaan päiväkirjoista ja lehdistä leikkaamista artikkeleista ja kuvista. Kirja sisältää myös runsaasti valokuvia perheen jäsenistä. Kirjan lopussa Astrid Lindgrenin tytär Karin Nyman kertoo äidistään, joka kirjoitti päiväkirjoja hiukan yli kolmikymppisenä.

Astrid oli sihteerikoulutuksen käynyt, mutta tallensi hyvin ammattimaisesti sotatapahtumia ja samalla kirjoitti hyvin sujuvaa tekstiä, joka on voitu tallentaa lyhentämättömänä kirjan sivuille. Astrid Lindgren ei vielä ollut julkaissut kirjoja, mutta teoksesta voi lukea hänen kirjailijatyön kehittymisestä, sillä sota-aikana hän julkaisi kaksi kirjaa ja kirjoitti kolmatta.

Teksti kuvaa tukholmalaisen perheen elämää toisen maailmansodan aikana. Ruotsissa vältyttiin sodalta, vaikka silloinen Neuvostoliitto pudotti pommeja myös Ruotsin maaperälle ja uhkasi vesistön puolelta. Jostakin syystä Venäjä käyttäytyy edelleenkin Ruotsia kohtaan samalla tavalla kuin sota-aikana, eli ärsyttää sekä ilma- että vesiteitse ja ylittää rajoja. Kirjasta tulee myös selkeästi ilmi Suomen sotavaiheet vuosina 1939-1945, joista kirjailija piti tarkkaa selkoa.

Sotahistorian ystäville kirja on loistavaa lähdeaineistoa juuri kirjassa olevien lehtiartikkeleiden ja lehtivalokuvien puolesta. Lindgren kirjoitti tarkasti ylös sodan kehityksen ja muiden maiden osallisuudet tai osallistumattomuuden, eri maiden miehittämiset, juutalaisten vainot ja keskitysleirit ja siinä sivussa kertoi oman perheen arkisista tapahtumista. Perheen tapahtumiin liittyi sekä hyviä että huonoja aikoja. Sture Lindgren ei ollut mikään uskollinen aviomies, joten sivuilta voi lukea hyvinkin lohduttomista ajoista.

Astrid Lindgren työskenteli sota-aikana postin salaisessa kirjesensuurissa kotimaan ja ulkomaan saapuvan ja lähtevän sotilas- ja siviilipostin tarkastajana. Kirjeet höyrytettiin auki ja luettiin, ja sen tarkoitus oli etsiä ja piilottaa sotilaallisia paikkatietoja ja muita maanpuolustuksen kannalta merkittäviä salaisuuksia.

Kirjailija kopioi ja siteerasi päiväkirjassaan joitakin kiinnostavimpia kirjeitä, joita aukoi postin salaisessa kirjesensuurissa, ja ne ovat luettavana tässä kirjassa. Miksi kirjailija kopioi kirjeitä itselleen on salaisuus, mutta jostakin syystä mieleeni tuli, että hän takasi oman selustansa tiedoilla, sillä sota-aikana luotettavuus ja luottaminen tarkoittavat eri asiaa kuin rauhan aikana.

Sotapäiväkirjat 1939-1945 on runsas tietoteos toisesta maailmansodasta. Tietoteosta keventää päiväkirjamaisuus ja perheen ja Ruotsin olosuhteiden kuvaukset. Ruotsalaisilla oli ruokaa ja he kävivät töissä ja lapset kouluissa sodan aikana. Joitakin tavaroita ja ruokatavaroita säännösteltiin ja lämpö ja vesi olivat välillä pois käytöstä. Lisäksi tuhansia miehiä soti vapaaehtoisesti suomalaisten rinnalla.  Ruotsi avusti myös rahallisesti suomalaisia. Maa otti vastaan pakolaisia ja suomalaislapsia lähetettiin Ruotsiin sodan ajaksi. Astrid Lindgren kuitenkin pohti päiväkirjoissaan, että olisi pitänyt tehdä ja avustaa paljon enemmän. Hänellä oli myös varmat mielipiteet Hitleristä ja muista sodan johtajista.

Luin kirjan äärimmäisen vaikuttuneena Lindgrenin havainnoinneista ja tarkoista muistiinpanoista. Kirja ei ole kepeä, vaikka sitä on sujuva lukea. Kirjailija tuo hyvin selvästi esille omat ajatuksensa sodasta ja sen hulluudesta ihmiskunnalle.

Astrid Lindgren, Sotapäiväkirjat 1939-1945 *****

Suom. Kari Koski

Wsoy 2016

s. 272

Krigsdagböcker 1939-1945 julkaistu 2015  

Jens Andersen: Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä 

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

124 oli kaunainen. Vauvan ilkeyttä täynnä. Talon naiset tiesivät sen ja niin tiesivät lapsetkin. Vuosikaudet kukin sieti kaunaa omalla tavallaan, mutta vuonna 1873 sen uhreina olivat enää Sethe ja hänen tyttärensä Denver.

Nobel-palkitun Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan jälkeiseen aikaan 1870-luvun Ohioon, kun Paul D saapuu entisen orjan Sethen ja hänen aikuistumassa olevan tyttärensä Denverin kotiin. Sethe ja Paul D tuntevat toisensa kahdeksantoista vuoden takaa, jolloin he olivat orjina samassa talossa, talossa jota kutsuttiin Kultaiseksi kodiksi, mutta joka oli muuttunut kauhukartanoksi. Orjien ainoa ajatus oli paeta omistajiaan ja kiduttajiaan.

Paul D halusi tytön ulos talosta, mutta Sethe oli päästänyt tämän sisään, eikä Paul D voinut ajaa ketään ulos talosta joka ei ollut hänen. Oli eri asia mukiloida haamu ja aivan toinen juttu heittää ulos avuton värillinen tyttö seudulla jossa Klaanilla oli kätyrinsä. Raivokkaasti janoten mustaa verta jota ilman se ei voinut elää tämä lohikäärme purjehti Ohion yllä halunsa mukaan.

Melkein samaan aikaan kuin Paul D saapui taloon,  sinne saapui myös nuori nainen, joka kutsui itseään nimellä Rakkain. Nuori nainen oli huonossa kunnossa, mutta Sethe ja Denver ottivat hänet avosylin vastaan ja hoitivat terveeksi. Nuori nainen sai jäädä taloon asumaan, mutta Paul D ei pitänyt Rakkaimmasta ollenkaan. Näiden jännitteiden lisäksi kirjassa käydään läpi menneisyyteen jääneitä sekä salaisuuksia että ikäviä tapahtumia, jotka oli suljettu iäksi, mutta jotka halusivat pysytellä elävinä muistoina yhä edelleen. Ja näitä salaisia muistoja löytyi kummankin rakastavaisen sekä Sethen että Paul D:n menneisyydestä.

Toni Morrison sai Minun kansani, minun rakkaani teoksesta Pulizer-palkinnon vuonna 1988. Teos on niin loistava historiallinen tarina, että toivon sen saavuttavan jokaisen lukijan jossakin elämänsä vaiheessa. Kirja osoittaa, että historian tapahtumia ei kannata sulkea arkkuihin ja lukita kiinni iäksi, sillä menneisyys sisältää kipukohtia, jotka heittävät varjoja myös tähän päivään. Edelleen Yhdysvalloissa kärsitään rasismista, joka kohdistuu mustiin ja värillisiin ihmisiin, vaikka Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeen kaikki ihmiset olivat vapaita. Tasa-arvo ei ole saavuttanut vielä 150 vuoden jälkeenkään mustia ihmisiä. Toni Morrison on halunnut kuvata kirjoissaan juuri mustien ihmisten elämää ja tuoda esille vääryyksiä, joita he ovat joutuneet kokemaan. Minun kansani, minun rakkaani teoksesta nousee ylös orjuus ja orjuuden jälkeiset vuodet. Teos on loistava ajankuvaus ja yksittäisten ihmisten kokemukset ja yritys elää omannäköistä elämää orjuuden ulkopuolella luovat upean  rakenteen tälle historialliselle tarinalle. Mutta jotta pääsemme sisälle Morrisonille tyypilliseen kirjallisuuteen, tarinassa on myös riipaisevia naiskuvauksia julman historiallisen ajan pyörteissä, mikä on myös tämän kirjan vahvuus.

 

Toni Morrison, Minun kansani, minun rakkaani *****

Suom. Kaarina Ripatti

Tammen Keltainen kirjasto 1988

s. 330

Beloved 1987

Morrison Toni: Rakkaus 
Morrison Toni: Koti

Morrison Toni: Luoja lasta auttakoon