perjantai 31. heinäkuuta 2015

Émile Zola: Nana (Klassikkohaaste)







Émile Zolan (1840-1902) Nana lähti matkaani Inarin kirjaston poistomyyntilaarista muistaakseni eurolla. Kirja on hyvin palvellut lukijoita, sillä sen painovuosi oli 1982. Klassikkohaasteeseen kirja oli mitä mainioin lukukohde. Nana ilmestyi vuonna 1880 ja on yhdeksäs osa Les Rougon-Macquart -kirjasarjaa, jossa on 20 osaa. Kukapa voisi vastustaa alunperin ranskankielellä julkaistua naturalistista teosta, jossa pyöritään ahkerasti sängyn ympärillä. Puheenaiheet pyörivät yleensä kuka on kenenkin kanssa yhdessä, kuka oli ennen kenenkin kanssa ja kuka vaihtoi tänään partneria.

Henkilöluettelossa mainitaan tietysti nuori, kaunis, uhkealanteinen Nana, joka valloitti teatterissa koko Pariisin miespuolisen väestön aateliston ohella prinsseineen kaikkineen, jopa Englannin prinssin. Eihän Nanalla lauluääntä ollut lainkaan, mutta upean kaunottaren sänkyyn olisi ollut tulijoita ylenpalttisesti ilman lauluääntäkin. Nanaa tultiin katsomaan teatterin lavalle, ei kuuntelemaan. Yleensä Nana pyöri lavalla todella vähissä vaatteissa, jotka sitäpaitsi näyttivät kaiken läpi. Näyttelijöiden tavoitteena oli napata itselle mahdollisimman rikas elättäjä, sillä pelkästään näyttelemisellä ei elänyt Pariisissa. Nanalla oli myös pieni lapsi, jonka elättäminen tuli kalliiksi. Muuan kreivi Muffat oli Nanan kiihkein ihailija, ja joutui maksamaan siitä kalliin hinnan.

Tarinan kuvioissa Nanalla menee välillä hyvin ja välillä huonosti. Lopulta hän etsii kaupungin kurjimmilta kaduilta ruokarahoja. Lopulta hän palaa takaisin näyttelijättäreksi ja kreivin luokse. Nana on aivan mahdoton päästessään kuluttamaan kreivin rahoja. Kirja on kuin seuraisi nykyajan ulkomaisia kuuluisia laulajia tai näyttelijöitä. Suhteellisuudentaju katoaa ja ihminen haluaa aina vain enemmän kaikkea uutta, vanhan voi vaikka rikkoa ja heittää kaatopaikalle. Nanasta tuli aivan toivoton tuhlaaja. Hän eli elämäänsä kuin olisi ollut vuoristoradalla. Piti olla upea maatila, linna, kauniita vaatteita, hienoja hevosia, kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Olen lukenut aiemmin Émile Zolan Naisten paratiisin, josta tehtiin myös samanniminen tv-sarja. Zola oli visionääri ja hän osasi kirjoissaan kuvailla taitavasti ihmisten rahankäyttöä, vaatetusta, käyttäytymistä ja elostelua. Zola oli taitava tilanne- ja miljöökuvaaja. Hänhän osasi kuvata nykyajan kauppakeskuksen omine osastoineen todella tarkasti jo 130 vuotta sitten. Suomentajan mukaan Nanan vieraat tulivat maaseudulle bussilla (1870-luvulla) ja jossakin kohti mainittiin omnibussi. Zolan kirjoissa molemmat sukupuolet saavat osansa kritiikistä, ja se kritiikki on ylitseampuvan käytöksen arvostelemista. Kirjoissa kerrotaan eri yhteiskuntaluokista, ja siitä miten rikkaana voi unohtaa köyhyyden ja köyhät. Omasta ei olla valmiita luopumaan. 

Zola kirjoitti Nana teoksessa kuin nykyajan elämänmenosta Euroopan maissa, kun kulutetaan enemmän kuin on mistä kuluttaa. Loppujen lopuksi lainakatto tulee vastaan ja kuluttamiselle on laitettava piste. Émile Zola oli 1800-luvun loistava yhteiskuntakriitikko. Kritiikkinsä hän naamioi kirjoihinsa, joissa kerrottiin jopa uskaliaita eroottisia tarinoita, kuten Nana on. Kirja ei ole pelkkää sänkypuuhaa, vaan siinä on monta eri tasoa. Lukijan tehtävä on löytää oma mielenkiinnon kohteensa kirjan tarinoista. 1800-luvun kirjan lukemisessa parhainta ovat aidot miljöökuvaukset, ja nautin todellakin tästäkin Zolan kirjasta. Tavoitteenani ei ole lukea kaikkia 20 sarjan kirjaa, mutta historiallisten kirjojen ystävänä haluan nauttia vielä muutamasta Zolan taidokkaasta ja mielenkiintoisesta kirjasta.

Punertava rupi meni poskesta suupieleen ja veti suun inhottavaan nauruun. Rokon runtelemien kasvojen yllä aaltoilivat kauniit hiukset, joiden auringonväri oli säilynyt entisellään. Venus muuttui jälleen maaksi. Oli kuin se myrkky, jota se oli tuonut katuojista, tuo tartunta, johon kokonainen kansakunta oli sairastunut, nyt olisi noussut hänen omille  kasvoilleen.

Émile Zola, Nana *****
suom. Georgette Vuosalmi
Tammi 1982, 3. painos
s. 335
ranskankielinen alkuteos Nana ilmestyi 1880

Émile Zola: Naisten paratiisi

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi







Tatu Kokon nuortenkirjassa Rob McCool ja Krimin jalokivi seikkaillaan fantasiamaailmassa. Kokko on luonut oman maailmansa, jossa taisteluilla on suuri merkitys olemassaololle ja eri kansojen itsenäisyydelle. Fantasiamaailman rohkeina hahmoina tulivat tutuiksi veljekset Rob, Mark, Filbur ja Apollo, jotka kirjan alussa olivat 7-9-vuotiaita, jolloin he joutuivat susi-veljesten vangeiksi.

McCoolin veljekset viruivat häkissä, joka roikkui suuren tammen oksasta. He olivat kärsineet nälkää ja janoa liki kolmekymmentä päivää eivätkä olisi olleet selvillä ajan kulusta ellei Apollo olisi painanut kynnellään viivaa puiseen kalteriin jokaisen päivän päätteeksi.

Tottakai pojat selvisivät seikkailustaan, mutta eivät ilman haavereita. Vankeusaikana he tutustuivat pieneen orjatyttöön, joka piti heitä hengissä tuomalla ruokaa ja juomaa. Seuraava seikkailutarina alkoi seitsemän vuotta myöhemmin ja jälleen heidän kohdalleen osui tyttö, mutta oliko se sama tyttö? Tyttö oli kuitenkin niin arvokas, että hänestä taisteltiin monet taistelut.

Rob täyttäisi kesällä viisitoista, ja ottaisi osaa syksyn hiidenmetsästykseen. Sen jälkeen hänestä tulisi oikea fénnid-soturi. Hän saisi ristitatuoinnin olkapäähänsä ja oman miodóg-veitsen, josta oli haaveillut koko ikänsä. Eteenpäin kaareutuvine terineen se oli kuin muinaisten iberien falcata. Sen iskuvoima oli mahtava ja taonta kunnioitti vuosisataisia perinteitä. Jokainen yksilö oli tinkimättömän käsityötaidon mestarinäyte. Viimeisenä silauksena siihen asennettiin sädeaura, joka leikkasi kaikkea elollista kuin sädetykki pehmeintä metallia.

Rob McCool ja Krimin jalokivi aloitti selkeästi kirjasarjan ja todella ansiokkaasti. Miksi perheen pojista juuri Rob valikoitui kirjan päähenkilöksi kannattaa ottaa selville kirjan sivuilta. Miksi pojat lukevat vähemmän kirjoja kuin tytöt, voi johtua siitäkin, että ei ole tarpeeksi kiinnostavia kirjoja juuri poikien makuun. Pojat pelaavat tietokonepelejä ja kännykkäpelejä, tämän kirjan seikkailut ja taistelevat juonikuviot ovat kuin pelimaailmasta, mutta tekstimuodossa. Kirjan tarinassa on uskomattoman hienoja luontokuvauksia, joiden läpi pojat lentävät leijulaudoillaan ja pitävät yhteyttä toisiinsa kypärissä olevien tietokoneiden avulla. Uskoisin, että juuri tämäntyyppisiä fantasiakirjoja, joissa on sitä pelimaailman tunnelmaa, erikoisia taisteluaseita ja tapahtumia runsaasti, kiinnostaisi poikia ja seikkailuista pitäviä tyttöjä. Kyllä kirjan sivuilta löytyy myös tyttöjä ja naisia, kuten kirjan vauhdikkaasta kansikuvasta näkyy. Toivottavasti kirja saa jatkoa ja runsaasti lukijoita, suosittelen.

- Ovela kuin kettu, Kaarne sanoi hymyillen. - Tilki on kettu. Se on tästä lähtien janitsaarinimesi. Rykmenttisi soturit huomasivat silmiesi erikoisen värityksen ja tulkitsivat sen niin, että sinussa täytyy olla puolet villieläintä.

Tatu Kokko, Rob McCool ja Krimin jalokivi
Icasos 2015
s. 284
Arvostelukappale

livekirjailija.blogspot.fi blogista löytyy lisätietoa kirjan valmistumisesta.

Anun bloggaus

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Herman Koch: Naapuri






Alkajaisiksi haluan kertoa teille, että minulla menee jo paremmin. Kerron tämän, koska todennäköisesti ette tiedä, että minulla on joskus mennyt huonomminkin. Paljon huonommin jopa, mutta siihen palaan myöhemmin.

Hollantilainen Herman Koch kirjoittaa kirjoja, jotka ahdistavat, sillä hän kirjoittaa aiheista, jotka ovat kieltämättä etovia. Ensimmäinen Kochin suomennos Illallinen kuvasi aivan tavallista illallista ravintolassa kahden veljeksen ja heidän vaimojensa kesken. Illallisilla oli aikomus keskustella ongelmista, joita perheiden pojat olivat tehneet. Illallisen aikana käsiteltiin monta muutakin ongelmaa, jopa lastenkasvatusta ja mielenterveysongelmia sekä parisuhteen ongelmia. Toinen suomennos Lääkäri käsitteli lääkärin omavaltaista potilaan hoitamista. Lisäksi aiheeseen oli sisällytetty myös pedofiliaa ja raiskauksia. Koch ei pelkää tarttua ikäviin aiheisiin kiinni kirjailijan vapaudella. Uusimmassa suomennoksessa Naapuri, Koch käy läpi jopa toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia Hollannissa, kun toiset taistelivat natsien rinnalla ja toiset vastarintaliikkeissä ja suurin osa antoi kaiken vain tapahtua. Naapurin pääaihe on kuitenkin erään kirjailijan kirjoittama kirja. On olemassa henkilöitä, jotka tietävät kirjan olevan vääryys henkilöitä kohtaan, jotka ovat kirjassa syytettyinä rikoksesta. Yksi henkilöistä asuu kirjailijan asunnon yläpuolella, naapuri.

Ihmiset lukevat kirjan ja keksivät siihen kasvot. Sitten he menevät katsomaan kirjasta tehtyä elokuvaa, ja näyttelijän kasvot valkokankaalla tuhoavat heidän keksimänsä kasvot.
Minun kohdallani ei kuitenkaan käynyt niin. Sekä kirjassa että elokuvassa näin koko ajan samat kasvot.
Omat kasvoni.

Kirjailija oli kirjoittanut erään lukion opettajan kuolemasta kertovan kirjan ja syytti kirjassa kahta nuorta, tyttöä ja poikaa. Opettajalla oli ollut pikainen suhde tytön kanssa. Tässä tuli ensimmäinen Kochin kaivama iljettävyys esille, aihe nuoria tyttöjä jahtaavat miehet, josta Koch kertoo painavan sanansa kirjan sivulla. Myös vanhat kirjailijat, jotka patsastelevat nuorten naisten vierellä, saavat oman osansa Kochin terävästä kritiikistä. Naapurin iäkäs kirjailija oli nimittäin naimisissa kymmeniä vuosia nuoremman naisen kanssa.

Muut vanhat ukot eivät olleet yhtä röyhkeitä, mutta he kaikki tuijottivat. He katsoivat silloin kun luulivat ettei hän huomaisi. C:n osterisilmät hakeutuivat mieluiten hänen pakaroilleen, matkakirjailija D:n katseen hän tunsi jossain vasemman korvansa tietämillä ikään kuin tämä olisi halunnut näykätä punaviinin sinisiksi värjäämät koiranhuulensa kiinni hänen korvalehteensä, näpertää kielenkärjellään hänen korvakorunsa irti ja nielaista sen.

Herman Koch kirjoitti yhdelle kirjan päähenkilöistä oman etunimensä Herman. Minusta oli edellisessä lukemassani kirjassa outoa, Javier Maríasin Rakastumisia, että yhdellä päähenkilöistä oli kirjailijan nimi. Tämä oman nimen käyttämisen henkilökategoriassa olen vasta nyt huomannut ja pannut merkille. En tiedä kuvaako se sitä, että kirjailija haluaisi olla juuri se kirjan henkilöistä ja tuntee jotain yhteenkuuluvuutta kyseisen henkilön kanssa. Maailmahan on nimiä täynnä, miksi käyttää omaa nimeään, minusta se on omituista. Ehkä jokainen haastattelija kysyy juuri tuon, että miksi käytit omaa nimeäsi? Kirjassahan ruoditaan myös haastattelijoita ja valokuvaajia, joiden kanssa kirjailijat joutuvat pakostakin tekemisiin. Kirjailijan työ sinänsä tulee kirjassa kritisoitua aika selkeästi. Myös suhteet muiden kirjailijoiden kanssa, kateus, selkään puukottaminen ym. nostettiin esille. Kustannustoimittajatkin saivat oman osansa Kochilta.
 
Naapuri on mielestäni näistä kolmesta suomennoksesta paras ja tässä oli ehdottomasti loistava loppu. Olen ehkä tottunut jo Kochin kritisoivaan kirjoitustyyliin ja asiat, jotka hän nostaa pöydälle on syytä jonkun nostaakin pöydälle. Koch ei ole se kissa, joka pysyttelee poissa, jotta hiiret voivat tanssia pöydillä. Koch on se kissa, joka pitää huolen siitä, että hiiret noukitaan yksitellen, esitellään ne, leikitellään hieman ja kissojen tapaan viedään hiiri joko tarjolle perheenjäsenille tai sitten nautitaan hiljaisuudessa. *****

Herman Koch, Naapuri
suom. Sanna van Leeuwen
Siltala 2015
s. 516
Geachte Heer M. 2014

Koch Herman: Illallinen
Koch Herman: Lääkäri

Leena Lumin bloggaus


lauantai 25. heinäkuuta 2015

Javier Marias: Rakastumisia







Pidin heistä molemmista, molemmista yhdessä. En tarkkaillut heitä kateellisena, en missään nimessä, vaan helpottuneena todetessani, että oikeassa elämässä voi olla sellaista, mikä kaiken ymmärrykseni mukaan oli täydellinen pari.

Espanjalaisen kirjailijan Javier Maríasin Rakastumisia kertoi Mariasta, joka oli nykyaikainen sinkkunainen, yli kolmenkymmenen, mutta joka kaipasi elämäänsä rakkautta. Hän näki joka aamu samassa kahvilassa avioparin, joka vaikutti onnelliselta. Tuo onnellisuus teki hänetkin onnelliseksi, se oli kuin onnenamuletti, jota piti kantaa joka päivä mukanaan. Tuon onnellisen parin näkeminen sai Mariankin onnelliseksi. Mutta sitten tapahtui jotakin ikävää ja Maria sai kuulla, että mies oli tapettu.

- Anteeksi, että tunkeilen, sanoin hänelle seisaaltani; hän ei noussut heti. - Nimeni on Maria Dolz ettekä te tunne minua. Mutta olen ollut täällä vuosikausia aamiaisella samaan aikaan teidän ja miehenne kanssa. Halusin vain sanoa teille, miten tavattoman pahoillani olen siitä mitä on tapahtunut, siitä mitä miehellenne tapahtui ja mitä teille on tapahtunut sen jälkeen.

Maria kävi vielä vieraisilla surevan lesken luona ja tapasi siellä miehen, johon ihastui ja jopa rakastui. Marías on taitava kuvailemaan ihmismieltä, ylipäätänsä Rakastumisia on kuvailevan tekstin mestariteos. Kirjassa ei ole mitään kerrottu lyhyesti, vaan jokaiseen lauseeseen on sisällytetty koko ajatusmaailma ja kaikki ajatusvirrat mitä kyseinen asia, hyvin pienikin sellainen, on lähtenyt laajenemaan ja leviämään. Kirja on todellista luovaa kirjoittamista. Kirja sisältää kuitenkin tarinan ja laittaa kirjan päähenkilön, Marian, miettimään moraalia ja sitä mitä hänen tulisi tehdä. Kirjassahan on tapahtunut rikos ja Maria sai selville rikosten tekijät.

- Hyvä on, kuulin teidät. Mutta en kaikkea mitä puhuitte, en koko ajan. Kyllin paljon, se on totta, jotta saatoin alkaa pelätä sinua, vai mitä odotit?

Javier Marías kuuluu Espanjan arvostetuimpiin kirjailijoihin. Hänen kirjojaan on myyty yli kuusi miljoonaa kappaletta noin neljälläkymmenellä kielellä ja yli viidessäkymmenessä maassa. Toinen suomennettu teos on Valkoinen sydän. Rakastumisia on kertomus rakastumisesta ja sen tuskasta sekä toisaalta mitä joku voi tehdä saadakseen rakastumisen kohteen rakkauden. Maria rakasti miestä, joka rakasti toista naista, naimisissaolevaa naista, leskeä. Kirja on kuvaus rakkaudesta ja rakkauden haalistumisesta, tunteista. Kirja ei ole rakkauden ilotulitusta, sillä harvoin rakkaus muodostuu sellaiseksi, varsinkin jos rakkauden kohde ei vastaa tunteisiin. Kirja oli kieltämättä aika surumielinen ja ehkä vähän kiukkuinenkin. Rakkaus sisältää todella paljon erilaisia tunteita ja tuntemuksia ja rakastunut on valmis jopa ummistamaan silmänsä rikoksilta ja muilta ikäviltä tapahtumilta.

Javier Marías, Rakastumisia ***
suom. Tarja Härkönen
Otavan kirjasto 2012
s. 436
Los enamoramientos 2011

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Enni Mustonen: Emännöitsijä






Syyskuussa 1900:
-Eihän Idan ole pakko sitä Edelfeltin paikkaa ottaa, Aino-rouva sanoi, kun istuin ovensuupenkille napittamaan kenkiäni. - Voisin vielä kysyä eerikkiläisiltä tai Vennyltä Aholasta, jos he tietäisivät jonkun...

Mutta niin siinä kävi, että Ida Eriksson aloitti 20-vuotiaana Albert Edelfeltin atelier-asunnon emännöitsijänä. Työ oli helppoa, sillä siihen ei kuulunut jokapäiväistä ruoan laittoa.  Taiteilija Edelfelt oli paljon ulkomailla ja silloin Ida auttoi viikkosiivouksissa Edelfeltin siskojen taloudessa. Myöhemmin tulivat kahden eri kartanon siivousten hoitaminen ja muuttopuuhat pakkaamisineen. Idalta työ kävi nopeasti ja huolellisesti. Kun vapaa-aikaa jäi, Ida luki kirjoja, joita hän lainasi Kansankirjastosta. Taiteista ja kulttuurista oli tullut todella läheisiä Idalle, joten hän kävi teatteriesityksissä ja Ateneumin näyttelyissä. Harkitsipa hän jopa opiskelun aloittamista. Työ Edelfeltin palveluksessa kesti viisi vuotta ja toivon Idan tarinalle vielä jatkoa, sillä Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita kirjasarja, johon kuuluvat Paimentyttö, Lapsenpiika ja tämä viimeisin Emännöitsijä, oli todella mukaansatempaava historiallinen kirjasarja, jota värittivät tuon ajan kulttuurivaikuttajat, taidemaalarit, näyttelijät, kirjailijat ym. Lisäksi Suomi kuului Venäjään ja oli Bobrikovin vallan alainen. Ihmiset elivät pelossa ja kansankiihottajia katosi salaperäisesti.

Hullu! Typerys! Houkka!
Vaikka kuinka yritin takoa järkeä päähäni, tiesin, ettei se onnistunut. Pakko oli tunnustaa. Olin ihastunut Albert-herraan kuin mikäkin hupakko, vaikka hänen mielestään olin varmaan vain säälittävä, vähän kömpelö palvelustyttö. Mitään järkeä ei tämmöisessä tunteessa ollut, tiesin sen kyllä.

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita-kirjasarja on mielestäni parasta Mustosen tuotantoa. Enni Mustonen on suosittu ja todella ahkera kirjoittaja. Enni Mustosen nimen takaa löytyy Kirsti Manninen, kirjailija ja käsikirjoittaja, joka on kirjoittanut toistasataa teosta omalla ja Enni Mustosen nimellä. Kirjasarjan ensimmäisessä osassa, Paimentyttö (2013), orpo pieni Ida joutui sattumien kautta valtioneuvos ja kirjailija Zacharias Topeliuksen talouteen. Toisessa kirjassa, Lapsenpiika (2014), nuori Ida sai pestin säveltäjäperheeseen, Aino ja Janne Sibeliuksen lastenhoitajaksi. Kolmas teos, Emännöitsijä, oli Idalle vapautta ja seurapiirejä rakastavan taidemaalari Albert Edelfeltin yksityisasunnon taloudenhoitoa. Kaksikymppinen Ida kaipaisi jo omaa perhettä, miestä ja lapsia rinnalleen, mutta rakastuikin palavasti huikentelevaiseen taiteilijaan. Jo joutuminen emännöitsijäksi Edelfeltin asuntoon oli vaarallista, sillä Edelfeltillä oli naissankarin maine ja hän asui erossa vaimostaan.

Olen suunnattomasti ihastunut Syrjästäkatsojan tarinoita-kirjasarjaan. Enni Mustonen on onnistunut luomaan luontevalla tavalla pienen orvon tytön kasvukertomuksen aikuiseksi naiseksi, mutta kirja jäi avonaiseksi ja ehkäpä saan vielä lukea jatkoa, toivon niin. Enni Mustonen, kiitos näistä tarkoista historiallisista miljöökuvauksista, historiallisista henkilöistä ja tietysti ihanan Idan tarinoista.

Niin kauan kuin virrenveisuu kuului, pysyttelin sitkeästi kyökin puolella. Vasta kun kuulin höyrylaivan lähtömerkin, lähdin verannalle ja seisoin kaiteeseen nojaten katsomassa, miten Borgå lipui hiljalleen kohti Helsinkiä lippu puolitangossa.
- Hyvästi, Albert, sain kuiskatuksi.
Kyyneleet virtasivat pitkin kasvojani, kun lysähdin istumaan portaille.

Enni Mustonen, Emännöitsijä ****
Otava 2015
s. 445

torstai 23. heinäkuuta 2015

Jean Kwok: Käännöksiä






Kiinalaisen sananlaskun mukaan kohtalot ovat tuulia, jotka puhaltavat ihmisen elämän läpi joka suunnasta ja pakottavat hänet ajan teille. Voimakastahtoinen ihminen pystyy taistelemaan noita tuulia vastaan ja siten ehkä itse valitsemaan tiensä, mutta heikko menee sinne minne tuulet työntävät.

Blogistaniassa on vietetty Naistenviikkoa lukemalla tytöistä ja naisista kertovia kirjoja. Lisään tähän Tuijata-blogin aloittamaan haasteeseen oman panokseni tällä kiinalaissyntyisen Hollannissa asuvan Jean Kwokin esikoiskirjalla Käännöksiä. Kirja on sekä osaksi omaelämäkerta että fiktiivinen tarina 11-vuotiaasta kiinalaistytöstä, joka muutti äitinsä kanssa Hong Kongista Yhdysvaltoihin ennen kuin se muuttui takaisin Kiinan omistukseen. Kirjassa seurataan a-Kimin, eli yhdysvaltalaisen nimen mukaan Kimberlyn, elämää maahanmuuttajana ja sorrettuna, mutta hyvin päättäväisenä tyttönä, joka opiskeli huikean lahjakkaana oppilaana samalla, kun teki pitkiä työpäiviä tehtaassa.

"Kaikki muuttuu vielä hyväksi. Sinä ja minä, emo ja poikanen."

A-Kimin täti maksoi äidin sairaskulut ja heidän molempien matkat Yhdysvaltoihin, lisäksi hän vuokrasi heille purkuasunnon. Velkoihin kului suurin osa a-Kimin ja hänen äitinsä tienaamista rahoista tädin miehen tehtaassa. Velanmaksuun kului monta vuotta. Tehtaan työntekijöiden lapset auttoivat tehtaassa vanhempiaan toisinaan melkein yön yli, jotta tuotteet valmistuivat ajallaan. Lapsityövoima oli tietysti laitonta, eikä Kimberly uskaltanut puhua työnteostaan kenellekään. Asuntokin oli ala-arvoinen torakkatalo hiirineen ja rottineen, ainoa lämmönlähde tuli uunista, jossa oli luukku auki. Paula-täti oli saanut sukulaisistaan hyvin maksavat työntekijät tehtaalleen.

Nukuin asunnossa huonosti, kuoppaisella kadulla rämistävät autot säpsäyttivät minut tuon tuosta hereille. Silloin äiti kuiskasi "kaikki hyvin", väänsi korviani kutsuakseen nukkuvan sieluni takaisin ruumiiseen ja pyyhkäisi otsaani kolmesti vasemmalla kädellään karkottaakseen pahat henget.

Käännöksiä on karheankaunis tarina köyhistä kiinalaisista, tyttärestä ja äidistä, jotka yrittivät saada jalkansa amerikkalaisen unelman sisälle. Kirjan luettuani ymmärsin, miltä maahanmuuttajasta voi kuulostaa vieras kieli ja miten vaikea sitä on oppia. Oppiakseen uuden kielen tarvitaan motivaatiota ja mahdollisuksia kehittää oppimaansa. Aina uuden oppiminen ei tarvitse opettajia ja ohjaajia sekä kursseja, vaan uutta voi opetella lehdistä, kirjoista, televisio-ohjelmista, radiosta ym. kuten kirjan tyttö opetteli. Kirjan kirjoittaja Jean Kwok muutti itse pienenä Hong Kongista Yhdysvaltoihin ja joutui sopeutumaan ankariin oloihin. Jean Kwok kävi päivisin koulua ja teki tehtaassa töitä iltaisin, mutta menestyi koulussa hyvin. Jean Kwok kuvasi kirjassaan maahanmuuttajien ankeiden olojen lisäksi a-Kimin hienon kasvukertomuksen ja kauniin kuvauksen äidin ja tyttären yhteiselosta vaikeuksien keskellä. Tarinassa tulee kiinalainen kulttuuri myös herkästi esille. Kirjan suomenkielistä nimeä olisin harkinnut tarkemmin, Käännöksiä ei anna oikeutta näin herkälle kirjalle. ****

Jumalat lähtevät pois keskiyöllä uudenvuoden aattona, joka osui sinä vuonna tammikuun loppuun, mutta joka vuosi ne palaavat takaisin eri aikaan ja eri suunnasta.

Jean Kwok, Käännöksiä
suom. Ulla Lempinen
Bazar 2011
s. 275
Girl in Translation 2010

Hannan bloggaus
Katjan bloggaus
Norkun bloggaus

 

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Kolme kirjaa







Rita Kieltenopen kotiblogista ja Leena Lumi sekä Kirjakirpun Jenni haastoivat miettimään kolmea kirjaa, jotka haluaisin lukea uudestaan. Haasteessa oli kaksi ehtoa: kirjoista piti olla blogipostaus ja piti haastaa kolme blogikaveria mukaan. Meidän kirjat ovat pakattuina laatikoihin ja pussukoihin varastoon, sillä meidän kotona on ollut useamman kuukauden kestänyt remppa. Remppaa on tehty omien voimien mukaan, periaatteella "ei hättäillä". Siispä en saa kirjoista kuvia, ainoastaan mielikuvia. Lisäksi oli todella vaikea päättää vain kolme kirjaa, koska luen vähän väliä kirjoja uudestaan. Mutta seuraavat kolme kirjaa aion lukea jossakin vaiheessa ja niistä tuli lempparikirjojani, kun luin ne.

Victor Hugo: Les Misérables -Kurjat

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Olen katsonut myös  Kurjista ja Norwegian Woodista tehdyt iki-ihanat elokuvat, katsokaa ihmeessä. Viimeksi katsoin Villistä vaelluksesta tehdyn elokuvan ja heti tuli mieleeni, että haluan lukea kirjan uudestaan. Cheryl Strayed teki huiman vaelluksen noin 1770 km, eikä ollut ikinä ennen vaeltanut ja vaelsi vieläpä yksin. Mies lupasikin minulle elokuvan jälkeen yhteisen vaellusmatkan jonnekin luontoreitille, kunhan remppa on valmis. Olen hänelle armollinen ja vaellamme vain päivän ehkä kaksi ;) 

Haastan nämä kolme kirjabloggaajaa kertomaan omat kolme kirjaansa, joista ovat tehneet postauksen ja jotka haluavat lukea uudestaan sekä haastamaan kolme muuta bloggaajaa.

Ullan (Ullan Luetut kirjat) 

Paulan (Kirjan pauloissa)

Marikan (Oksan hyllyltä)


Haasteen voi myös ottaa vastaan jokainen, joka siitä innostuu :)


sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla







Truman Capoten (1924-1984) Aamiainen Tiffanylla on kuulunut lukulistalleni todella pitkään, aina siitä asti kun tiesin, että kirjasta tehdyn kuuluisan elokuvan takana on kirja. Onneksi sain kirjan Ullan blogin kirja-arvonnasta, kiitos Ulla. Keltainen kesä siis jatkuu kiihkeässä New Yorkissa, Manhattanilla, ja eletään sota-aikaa. Aamiainen Tiffanylla on 112 -sivuinen pienoisromaani, jonka lisäksi kirja sisältää kolme lyhyttä novellia: Kukkien talo, Timanttikitara ja Joulumuisto.

Holly Golightly oli asunut vuokralaisena samassa vanhassa talossa; hänellä oli hallussaan asunto, joka oli aivan minun huoneeni alapuolella. Mitä Joe Belliin tuli, niin tämä omisti baarin Lexington Avenuen kulmassa; hänellä oli se vieläkin. Sekä Hollylla että minulla oli tapana käydä siellä kuusi tai seitsemän kertaa päivässä, ei ryypyllä, ei aina, vaan soittamassa: sodan aikana yksityisen ihmisen oli vaikea saada puhelinta. Lisäksi Joe Bell välitti kernaasti viestejä, mikä Hollyn tapauksessa ei ollut mikään vähäinen suosionosoitus, sillä hänelle niitä tuli tavaton määrä.

Elokuva ja kirja poikkeavat juonellisesti toisistaan, sillä elokuvassa kertoja oli rattopoika, joka rakastui Hollyyn (Audrey Hepburn). Kirjassa kertoja oli kirjailijaksi aikova Fred, joka oli homoseksuaali. Holly nimesi kirjailijan veljensä mukaan. Holly haaveili rikkauksista ja elätti itsensä tuntemansa rikollisen avulla. Lisäksi hän eli poikaystäviensä kustannuksella. Truman Capote muutti itse nuorena New Yorkiin ja hän kertoi kirjoissaan paljolti omaelämäkerrallisia tarinoita julkisuuden henkilöistä, joihin tutustui pintaliitopaikoissa ja kotibileissä sekä ammatissaan reporttina. Hollysta tuli mieleeni Truman Capote itse, joka haki hyväksyntää köyhälle lapsuudelle ja nuoruudelle ja omalle ja ystäviensä seksuaalisesti vapaalle elämäntyylille. Tarinan Holly oli orpo, nuori, kaunis ja tottunut tarttumaan tilaisuuksiin kiinni, röyhkeä. Truman oli luultavasti itse kokenut olevansa orpo viettäessään lapsuutensa tätinsä Spookin luona, joka oli Joulumuisto-novellin toinen päähenkilö.

Henkilö, jolle hän puhuu, olen minä. Minä olen seitsemän vuotta vanha, hän on vähän yli kuudenkymmenen. Olemme hyvin kaukaista sukua ja olemme eläneet yhdessä - tosiaan, niin kauan kuin muistan. Talossa asuu muutakin väkeä, sukulaisia hekin; ja vaikka heillä on meihin nähden valtaa ja he usein saavat meidät itkemään, emme yleensä huomaa heitä. (Joulumuisto)

Olin luonut itselleni hohdokkaan kuvan Hollysta elokuvan perusteella. Kirjan Holly ei ollut samanlainen glamour-nainen kuin Audrey Hepburn. Tietysti pidän valtavasti elokuvasta ja sen kauniista tähdestä, mutta kirja on aivan omaa luokkaansa kertomuksena köyhästä nuoresta, joka etsii elämälleen jotain parempaa. Työnteko ei häntä kiinnostanut, eikä arkielämä, vaan vaarat, jännitys ja seikkailut olivat Hollylle tärkeitä juttuja. Kirjan tarinoissa vankila, vangit, rikokset, pedofilia, insesti, homoseksuaalisuus sekä erilaisuus sulautuivat tarinoiden juoniin punoutuen kokonaisuuksiksi, joiden avulla avautui kirjailijan sielunmaisema ainakin hiukkasen. Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla on tarina, joka herättää erilaisia tunteita, ehkä päällimmäiseksi tunteeksi jäi uteliaisuus ja halu tietää enemmän mihin Hollyn seikkailu jatkui. Jokaisen elämässä käy vieraisilla ihmisiä, joista vielä vuosien perään haluaisi tietää mitä hänelle kuuluu. Holly oli kiehtovan tarinan erilainen päähenkilö. *****

Aprikoin, oliko hän mahtanut varastaa useinkin. - Minun oli pakko. Jos halusin saada jotakin. Mutta teen sitä vieläkin silloin tällöin säilyttääkseni taitoni.

Truman Capote, Aamiainen Tiffanylla
suom. Inkeri Hämäläinen s. 7-154
suom. Kristiina Kivivuori s. 155-175
Tammen keltaiset kirjat 3. painos 1981
Breakfast at Tiffany´s
A Short Novel and Three Stories 1958

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Maria Kuutti: Anna ja Elvis







Anna ja Elvis kylpylässä

Kirjailija Maria Kuutilta tuli pyyntö esitellä hänen lastenkirjansa ja olin iloisesti yllättynyt, kun postipaketista tupsahti kaksi saman sarjan kirjaa. Anna ja Elvis kylpylässä voitti Perhe on paras-kirjoituskilpailun vuonna 2014. Kirja kertoo Annan perheen kylpylämatkasta. Anna on kahdeksanvuotias, isoveli Ilari 12-vuotias ja Veikko on vasta vauva. Lisäksi perheeseen kuuluu äidin ja isän lisäksi mummo.

Äiti kehottaa joskus mummoa "kaikella ystävyydellä" käymään välillä kotonaankin, vaikkapa kastelemassa kukkia. Mummo huitaisee silloin vain kädellään ja kertoo siirtyneensä jo aikoja sitten muovikukkiin, kun on näin meneväistä sorttia.

Kirjan tarinassa perhe suunnitteli pääsiäislomareissua, matkusti Imatran kylpylään ja kylpylässä sitten olikin kaikenlaista ohjelmaa koko perheelle. Anna sai uuden ystävän Elviksen, joka oli hänen mielestään paras juttu. Lisäksi Anna sai kerrottavaa koulukavereille. 
Kirjan opetuksena taisi olla se, kun Anna oli kateellinen koulukavereidensa ulkomaanmatkoista ja kirjoitti valheelliset kortit mukamas ulkomailta. Anna oppi, että kannataa puhua totta, ja asioilla on tapana järjestyä.

Anna ja Elvis mummolassa

Maria Kuutin jatkokirja Anna ja Elvis-sarjaan on Anna ja Elvis mummolassa. Kesälomalla Annan äiti, isä ja Veikko-vauva lähtivät Italian lomamatkalle ja Anna ja Ilari menivät mummon luokse. Anna sai lisäksi loistoajatuksen, jospa Elvis tulisi mummon luokse yökylään, joten Italian-matka ei harmittaisi niin paljon. Anna kirjoittaa välillä runoja, joten tällaisen runon hän kirjoitti Elviksestä:

Ikävä painaa mieltä,
toivottavasti sinä tulet sieltä.
(Kutittaa kieltä.)
Ilman sua on kurjaa tää,
on kurja sää,
mua yskittää.
On kesä ikävä ilman sua,
toivottavasti sä muistat mua.
Jos et sä pian meille tuu,
niin multa katkee sydänluu.

Kivaa riimittelyä. Riimittely on yksi keino opettaa sanojen merkityksiä ja samanlaisia sanoja. Annakin mietti, että onkohan sydämessä luuta, mutta riimien vuoksi luu piti laittaa runoon. Elvis tuli viikoksi mummolaan Annan kaveriksi, eikä ohjelmaa tarvinnut miettiä, sillä Annan mummo on todella taitava suunnittelemaan kaikenlaista tekemistä. Kirjan loppuun kirjailija oli kiteyttänyt opetuksen. Tällä kertaa se oli kiitollisuus.
Maria Kuutin Anna ja Elvis-sarjan kirjat ovat humoristisia ja hauskoja. Kirjojen henkilöt ovat aidonoloisia ja tapahtumat voisivat olla kenen tahansa lapsiperheen elämästä kerrottuja. Perheellä on rahahuolia ja vanhemmat tekevät kaikenlaisia virheitä, aivan kuin lapsetkin. Anna ja Elvis ovat mukava pari ja toivon kirjasarjalle yhtä kivoja jatkokirjoja. Lapsiperheen elämässähän sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, joten aiheista ei ainakaan ole pulaa.
Kiitos Maria, että sain tutustua iloisen hellyttäviin lastenkirjoihisi :)

Maria Kuutti, Anna ja Elvis kylpylässä Karisto 2014
s. 111
Maria Kuutti, Anna ja Elvis mummolassa Karisto 2015
s. 109
Kuvittanut Katri Kirkkopelto
Elviksen piirrokset Ilmari Kettunen 
Arvostelukappaleet

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta







Häipyvä uni, silti läheinen vielä -
kirottu ajan katoava virta!
Kotiseutuni kolmenkymmenen kahden vuoden takaa!

Mao Tse-tung


Nyt tuli valittua lukemiseksi marraskuinen synkkämielinen kirja. Marraskuussahan tekisi mieli olla jossakin kaukana lämpimässä lomamatkalla, joten siinä mielessä kirja sopii tämän kesän säätiloihin todella hienosti. Aurinkoiset säät eivät ole suosineet koko kesänä Suomessa. Norjalaisen Per Pettersonin todella kirjan synkkiin sävyihin sopivassa kirjan nimessä, Kirottu ajan katoava virta, kirotaan aikaa joka katoaa, aikaa, jonka olisi voinut käyttää paremmin. Kirjan päähenkilö norjalainen Arvid on elämänsä taitekohdassa, sillä avioero kolkuttelee ovella ja oma äiti on sairastunut vakavasti. Hän yrittää parantaa välinsä äitinsä kanssa, mutta aika tuo viheliäinen aika katoaa jonnekin alkoholihuuruihin.

Hän luuli tietävänsä kuka olin, mutta ei hän tiennyt. Ei rannalla tuona päivänä vuonna 1989, ei Bergersenin konditoriossa lähes viisitoista vuotta aiemmin, ei edes ennen kuin minusta tuli kommunisti. Hän ei pysynyt ajan tasalla, hän käänsi katseensa muihin asioihin. Hän näki minun tulevan kotiin eikä tiennyt missä olin ollut, hän näki minun lähtevän ulos eikä tiennyt minnen menin; miten seitsemäntoistavuotias, miten kahdeksantoistavuotias, miten epätoivoinen taivaltaessani ylös alas pitkin Trondhjelmsveieniä, pitkin E6:a Veitvetin ja Grorudin välillä.

Kuullessaan sairastumisesta Arvidin tanskalaissyntyinen äiti lähti perheen tanskalaiselle kesämökille keskellä synkkää marraskuuta. Arvidin kuullessa äidin sairastumisesta, hän lähti äidin perään tarkoituksenaan olla ehkä äidin tukena ja puhua asiat selviksi. Kirjan sivuilla käytiin läpi Arvidin elämänkaarta lapsuudesta nykypäivään. Kaikki perheensisäiset traumat tulivat selviksi, mutta tulivatko ne selvitetyiksi, voi lukijat ottaa selvää.

Per Petterson on Norjan suosituimpia kirjailijoita. Kirottu ajan katoava virta sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009. Petterson on ammatiltaan kirjastonhoitaja ja hän on työskennellyt myös kirjakaupassa ja kääntäjänä. Kirotun ajan katoavassa virrassa päähenkilö Arvid teki töitä kirjapainossa ja kirjakaupassa, luki valtavasti kirjoja, joita lainattiin myös kirjan sivuilla. Päähenkilö oli kommunisti ja maolainen ja koki kirjassa Tienanmenin aukion verilöylyt, Berliinin muurin hajoamisen ja joutui muuttamaan käsityksiään oikeina pitämistään poliittisista näkemyksistä. Arvid oli todella sekaisin kaikista muutoksista ja ainoat asiat mitkä lohduttivat sekavaa mieltä olivat kirjat ja alkoholi. Kirjan sanoma oli mielestäni se, että elämässä voi olla kaikenlaista ikävää takanapäin, mutta sitä ei voi elää enää uudestaan.

Kirja on tutkielma äidin ja elämän muistelemisesta. Se on eräänlaista keski-ikäisen miehen surumieleistä muistelua, jossa kerrataan poliittista ja henkilökohtaista menneisyyttä, pettymyksiä ja väärinkäsityksiä herkällä tavalla. Poliittisen meneisyyden tutkiskelussa on jonkinlaista komiikkaakin.
Pohjoismaiden neuvoston palkintolautakunta  2009

Per Petterson, Kirottu ajan katoava virta ***
suom. Pentti Nieminen
Otavan kirjasto 2011
s. 218

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Anilda Ibrahim: Punainen morsian



Aamulla lakana on ulkona kaikkien nähtävillä. Sen keskellä on punainen läiskä, kuin haava.

Keltainen kesä jatkuu albanialaissyntyisen Italiassa asuvan Anilda Ibrahimin osin omaelämäkerrallisella teoksella Punainen morsian. Punainen morsian on kahden naisen elämänkerta Albanian muuttuvassa maailmassa. Sama maa on erilainen isoäiti Saballe ja pojantytär Doralle. Kirjan nimi, Punainen morsian, tulee Saban morsiusasusta, joka oli pukua, huntua ja koruja myöten punainen. Avioituessaan Omerin, kuolleen siskonsa miehen kanssa, Saba oli vain viisitoistavuotias. Saba sai miehekseen kuollutta vaimoaan rakastavan miehen, joka hukutti murheensa rakiin, mutta teki Saballe liudan lapsia. Lapset olivat yhdentekeviä miehelle, hän ei edes opetellut heidän nimiään.

Entä nimet? Kuinka hän voisi muistaa niiden kaikkien talossaan asuvien typerien tyttölasten nimet? Eihän hän ole ikinä kutsunut heitä nimeltä.

Albanian historia tulee tutuksi Punaisen morsiamen sivuilta. 1920-luvulla Albaniassa tehtiin maan ensimmäinen demokraattinen vallankumous, mutta pappi, joka vallankumouksen teki joutui pian syrjään. 30-luvulla saksalaiset olivat tulossa miehittämään Albanian, jossa olivat jo italialaiset, kreikkalaiset ja turkkilaiset sotilaat. Saksalaisten yllätyskäynti oli Saban aikuisille veljille kohtalokas, kun he olivat käymässä kotona sodan keskellä. Joku ilmiantoi heidät.

Saba haluaisi tietää yhden asian: kuka oli ilmoittanut sotilaille? Hän saa kuulla sen vuosia myöhemmin, kun hän jo ymmärtää, että asian tietäminen ei juuri muuta asiaa. Hän ei tunne vihaa eikä kostonhalua. Ilmiantaja kuuluu kommunistipuolueen vaihtoehtona toimivaan kansallisrintamaan, joka näkee saksalaiset väliaikaisina liittolaisina.

Saba kokee kommunistihallinnon naiset vapauttavana ja siksi hyvänä asiana. Sekä miehet että naiset pääsivät tasa-arvoisina kouluihin ja töihin. Vanhoillinen miesten hallitsema Albania jäi taakse ja uudet tuulet puhalsivat. Lapset eivät olleet enää miesten omaisuutta, vaan kuuluivat naisille. 50-luvulla ollessaan 30-vuotias, Saba päätti keskikoulun. Nelikymppisenä Saba oli vihdoin päässyt elämänvaiheeseen, jossa hän kävi töissä, lapset kävivät koulua ja hänellä oli oma talo, jossa ei asunut miehen suurta sukua. Kuitenkin ihmisillä oli mahdollisuus opiskella eri kommunistivaltioissa, mutta Albaniaan ei päässyt muunmaalaiset.

Hänen tilannettaan saattoi parhaiten kuvailla viidellä sanalla: hän oli oman elämänsä valtiatar.

Kirjan toinen osa kertoo Saban 70-luvulla syntyneen pojantyttären, Doran, elämästä. Omerin kuollessa Saba muutti poikansa luokse asumaan ja oli siten lähellä pojantytärtään, josta tuli hänelle rakas. Kahden sukupolven naisen elämän kuvaaminen suuren suvun keskellä oli kiinnostavaa ja kiinnostavaksi sen teki myöskin se, että Punainen morsian oli ensimmäinen albanialainen kirja, jonka olen lukenut. Kirjan poliittinen ja yhteiskunnallinen sanoma Albaniasta kommunistisena maana, ja jonka vuoksi ihmistet muuttivat pakolaisiksi eri maihin, tekivät kirjasta varsin kiinnostavan. Tasa-arvo ja demokratia eivät välttämättä toteutuneet kommunistihallinnon myötä, vaan lisäsivät byrokratiaa, korruptiota ja ihmisten ilmiantoa toisistaan sekä lisäsivät diktatuuria. Saban ja Doran elämäntarinat olivat kiinnostavia. Lopulta Dora muutti asumaan Italiaan ja asuminen vieraassa maassa ei ollut välttämättä se asia mitä hän halusi. Oma identiteetti oli tärkeintä ja se mistä oli kotoisin ja mihin kuului sydämestään. Kirja lisäsi kiinnostustani Albanian historiaa kohtaan ja se on mielestäni hyvän kirjan merkki, kun lukemisen jälkeen haluaa lisätä omaa tietämystä jostakin asiasta.

Ajattelen hänen elämäänsä, niitä vuosia, joista en tiedä mitään. Saba ei saanut elämältä paljon, mutta kuitenkin riittävästi tajutakseen, että se on jo lahja, kun saa elää ja nähdä syyspäivän, jolloin voi peilin edessä laskea kasvoihinsa tulleet rypyt.

Anilda Ibrahimi, Punainen morsian ****
suom. Helinä Kangas
Tammi, Keltainen pokkari 2014
s. 306
Rosso come una sposa 2008
ensimmäinen suomennos 2010


Norkun bloggaus
Bleuen bloggaus
Leena Lumin bloggaus
Kaisa Reetan bloggaus
Sannan bloggaus

torstai 9. heinäkuuta 2015

Dolores Redondo: Näkymätön vartija




Partio löysi hänet. Mutkaan tullessa  he olivat nähneet tytön kengät tienvarressa, Jonan sanoi osoittaen taskulampulla asvaltin reunaan, jossa mustat, puolikorkoiset kiiltonahkakengät kiilsivät siististi vierekkäin.

Espanjalaisen Dolores Redondon Näkymätön vartija dekkari aloittaa Baskimaan murhat nimisen trilogian. Seuraava osa Luualttari julkaistaan ensi vuoden alussa ja päätösosa Myrskyuhri julkaistaan vuoden päästä kesällä. Nykyisin julkaistaan paljon trilogioita, joiden nimet ovat tiedossa jo pitkän aikaa ennen kuin ne julkaistaan. Näkymätön vartija oli sen verran lupaava dekkari, että seuraavia dekkareita kannattaa odottaa. Mikä teki tästä dekkarista niin kiinnostavan? Ensinnäkin kirjan päähenkilö, nuori rikosylikonstaapeli Amaia Salazar oli kotoisin seudulta, jossa rikokset tapahtuivat. Kirjassa käsiteltiin Amaian omaa surullista lapsuutta, jolloin hän joutui katsomaan pahuutta silmiin ja kokemaan julmaa pahoinpitelyä, joka toistui painajaisina vielä aikuisiässä. Toiseksi olen lukenut vähän espanjalaisia kirjoja, joten luin kulttuuria ja miljöökuvauksia "suurennuslasin" kanssa. Lisäksi dekkariin oli ujutettu paikkakunnan mielenkiintoista historiaa metsänhenkineen ja metsän jumalattarineen. Ja mikä mielenkiintoisinta, Amaian työpaikka sijaitsi Pamplonassa, jossa vietetään härkäjuoksufiestaa joka vuosi. Tosin en haluaisi silloin olla paikalla, mutta muuten Espanja kiinnostaa kovasti matkailumaana.

Ruumis oli joelta nousseen kasteen peitossa ja muistutti sellaisena hautoja koristavia marmoripatsaita. Toisin kuin Carla ja Ainhoa, Anne oli pannut murhaajalle vastaan. Ainakin kaksi kynttä oli katkennut syvälle lihaan saakka; muiden kynsien alla ei näkynyt ihon jäänteitä. Epäilemättä hänen kuolemansa oli kestänyt kauemmin kuin muiden tyttöjen.

Rikosylikonstaapeli Amaian kotiseudulla katosi nuoria tyttöjä ja heidät löydettiin kuolleina. Asialla oli sarjamurhaaja, jonka tarkat rituaalit olivat nähtävissä jokaisessa kuolleessa tytössä, tosin murhat saivat valitettavasti myös yhden matkijan. Murhaaja oli helppo arvata rituaaliin liittyvistä asioista, mutta poliiseilla kesti todella kauan ennen kuin he pääsivät tutkimuksissa murhaajan jäljille. Dekkarin alkuosa oli hiukan pitkäveteinen, mutta lupaan lukijoille jännitystä kunhan kirjan alkuosa jää taakse ja kirjassa aletaan käsitellä Amaian perhesalaisuuksia. ***

Sillä samalla hetkellä hän tiesi, että äänettömästi huutava tyttö oli hän itse, ja tämä varmuus sai hänet menettämään virtsarakkonsa hallinnan täsmälleen samalla sekunnilla, kun isä ja siskot astuivat ovesta sisään.

Dolores Redondo,   Näkymätön vartija                                  
suom. Sari Selander
Gummerus 2015
s. 469 + lukunäyte seuraavasta dekkarista
El guardián invisible 2013

Dekkarista on blogattu ahkerasti blogistaniassa. Tässä muutama linkki muiden bloggaajien kirjaesittelyihin:


keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea



Kuka olisi arvannut, että neljä minuuttia voi muuttaa kaiken?

 
Rakkauskirjaa hakeville Jennifer E. Smithin Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea on juuri se oikea kirja. Kirja ei ole sokerisen marenkinen rakkauskertomus, josta tursuaa höttöä kermavaahtoa, vaan se on kirja siitä miten kohdata kiinnostava ihminen ja hukata hänet suurkaupungin vilinään, mutta kuten saduissa, kirjoissakin kaikki on mahdollista, joten kirja loppui...

Hadley tuntee, kuinka jokin hänen sisällään alkaa kutistua kuin ilmapallo, josta hiljalleen purkautuu ilmaa. Osittain tunne johtuu edessä olevasta lentomatkasta ja osittain lentokentällä olemisesta, mutta enimmäkseen kyse on siitä, että Hadley tajuaa nyt myöhästyvänsä häistä, joihin hän ei alun alkaenkaan halunnut osallistua, ja jokin tässä onnettomassa kohtalon oikussa saa hänet kyynelten partaalle.

Yhdysvaltalainen 17-vuotias Hadley oli siis matkalla isänsä häihin, jonne hän ei halunnut mennä, sillä hän oli vihainen isälleen, koska tämä oli jättänyt äidin ja hänet, muuttanut Englantiin, rakastunut ja oli nyt menossa naimisiin. Hadley oli alkanut saada paniikkikohtauksia sen jälkeen, kun isä oli ilmoittanut erosta ja ahtaanpaikankammo oli yksi ahdistava tilanne. Seitsemän tuntia lentokoneessa oli jotain todella kamalaa. Mutta kohtalo puuttui peliin brittiläisen nuoren Oliverin hahmossa, joka sattumoisin istui koko lennon hänen vieressään. Oliverilla oli taito lievittää lentopelkoa.

Oliverin käden hipaistessa hänen kättään Hadleysta tuntuu kuin sähköisku pyyhkäisisi hänen lävitseen. Hadleyn yllätykseksi Oliver ei peräännykään vaan tarttuu häntä kädestä kuin ankkuroiden hänet paikoilleen. Sitten Oliver nykäisee hänet hellävaraisesti lähemmäs itseään.

Hadley ehti kuin ehtikin isänsä häihin ja samalla selvittämään välinsä isänsä kanssa. Ikävä kyllä hän eksyi Oliverista lentokentällä, eikä yhteystietoja oltu vaihdettu. Amor, tuo vanha veitikka, oli kuitenkin ottanut Hadleyn ja Oliverin siipiensä suojaan, joten kesken häätilaisuuden Hadley kiiruhti etsimään Lontoosta Oliveria vain hatarasti muistellen, missä kirkossa Oliverin piti olla sinä päivänä. Seikkailunsa päätteeksi Hadley palasi takaisin isänsä hääjuhliin, sydän murtuneena. Mutta isällä oli keinot piristää tytärtään.

Kirjan kertomus tuo selvästi esille avioeroperheiden lasten tuntemukset ja mitä vaikutuksia voi olla sillä, että toinen vanhemmista katoaa lapsen elämästä. Lisäksi kirja on nuoren parin rakastumiskertomus, joka on aina yhtä hellyttävää, kun toisilleen luodut löytävät toisensa. Tämän humoristisen kirjan sivuilta voi tarkemmin lukea Hadleyn seikkailuista Lontoossa. Lontoon kadut ja nähtävyydet viehättävät kirjan sivuilla ja oikeassa elämässä. Lontooseen matkustaville kirja on oikein mukavaa matkaseuraa.

Poika kävelee häntä kohti kirja kädessään.
Poika, jonka solmio on vinossa, kävelee tännepäin.
Poika saavuttaa hänet ja istuu hänen viereensä.
Taivaalla on tähti, joka ei suostu pysymään paikallaan, ja Hadley tajuaa, että se on itse asiassa lentokone ja että vasta viime yönä he olivat tuo tähti.

Jennifer E. Smith, Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea ***
suom. Joel Kontro
Otava 2012
s. 203
The Statistical Probability of Love at First Sight 2012




maanantai 6. heinäkuuta 2015

John Steinbeck: Oikutteleva bussi



Lupiinien ja heinän imelä tuoksu pani ihmisen hermostuneesti hengittämään, miltei eroottisesti huohottamaan. Ja oli juuri tämä kukinnan ja kasvun aika, kun Juan Chicoy, jo ennen päivänkoittoa, tuli talosta ulos ja lähti menemään bussiaan kohti, kädessään sähkölyhty. Näppylä Carson, hänen mekaanikko-oppilaansa, kompasteli unisena hänen perässään.

Ei kesää ilman Keltaista kirjastoa. Keltaisen kirjaston kirjoja on kiva lueskella ja nautiskella vähän kerrallaan. Tällä kertaa lukuvuorossa oli vuoden 1962 nobelistikirjailija John Steinbeckin (1902-1968) Oikutteleva bussi. Oikuttelevan bussin julkaisuvuosi oli 1947 ja yritin etsiä kirjan sivuilta toisen maailmansodan jälkimeininkejä, mutta kirja keskittyi ihmisten väliseen kanssakäymiseen bussimatkalla ja siihen miten ihmiset käyttäytyvät odottamattomissa tilanteissa vieraiden ihmisten parissa. Steinbeck oikein herkutteli naisten ja miesten välisillä suhteilla ja moraalilla. Upean vaalean kaunottaren saapuessa samalle matkalle kaikki miehet menivät sekaisin. Lisäksi Steinbeck leikitteli Norma-nimisen tarjoilijan muodonmuutoksella matkan varrella. Itse mietin mielessäni, että oliko kyseessä Norma Jean alias Marilyn Monroe, joka lähti matkalle kohti Hollywoodia pelkästään 27 dollaria mukanaan.

Herra Pritchard ja kiukkuinen vanha äijä ja nuori Horton olivat lumouksen vallassa. Heidän katseensa kohosivat, huuhtoutuivat vaaleaverikön yli ja laskeutuivat taas.

Vaalean kaunottaren tulo sekoitti miesparkojen päät ja heidän ajatusmaailmaansa ei mahtunut sen jälkeen mitään muuta. John Steinbeck oli tarkkaillut ihmisten käyttäytymistä herkullisella tavalla, huumoria avuksi käyttämällä. Kuitenkin hänen oivalluksensa ja ihmiskohtalonsa olivat kuin kenen tahansa vaikkapa nykyajan ihmisille kuuluvaa. Jo kirjan nimi viittaa oikutteleviin ihmisiin ja siihen, että ahtaissa tiloissa ja kuumuudessa ihmisten oikut ja tunteet pääsevät helposti valloilleen. Kyllähän bussikin oikutteli ja teki temppujaan, joten ihmisillä ei ollut odotettavissa helppoa matkantekoa.

Kaukana edessä ja hiukan vasemmalla valosikermä tuli näkyviin - pieniä kaukaisuudessa tuikkivia valoja, yössä eksyneitä ja yksinäisiä, itseensä vetäytyneitä ja kylmiä ja kimaltavia, ketjuihin ripustettuja. Juan katseli niitä ja huusi. - Tuo on San Juan, tuo tuolla edessä.

John Steinbeckin Oikutteleva bussi on herkullinen kesäkirja, jonka voi ottaa matkalle mukaan. Kirjahan on matkakirja ja kertoo yhdestä matkasta. Jokaisella matkustajalla on oma elämä ja omat salaisuutensa ja tulevaisuudensuunnitelmansa, joita Steinbeck rehevästi väritti. Kirjan tekstistä huomaa selvästi, että nyt on taitava kirjoittaja asialla, sillä kirjasta ei uskoisi millään, että se on kirjoitettu lähes seitsemänkymmentä vuotta sitten. Matka Oikuttelevan bussin matkassa sujui nopeasti, vaikka matkalla sattui kaikenlaista tietysti lukijan kannalta kiinnostavaa tapahtumaa. Annan tälle humoristiselle kesäkirjalle *****

John Steinbeck, Oikutteleva bussi
suom. Alex Matson
Tammi, Keltainen pokkari 2015
s. 338
The Wayward Bus 1947
ensim. suomenkielinen painos ilmestyi 1948

John Steinbeck: Routakuu
John Steinbeck: Torstai on toivoa täynnä

Jokken bloggaus
Suketuksen bloggaus

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Karin Slaughter: Näkymätön


Pieni musta kupla. Valkeita poimuja ja harjanteita. Sadepisaran kokoisen pikku sydämen heikko läpätys. Kuinka jotakin paljaalle silmälle näkymätöntä saattoikin rakastaa niin paljon? Kuinka saattoi tuntea sydämen lyövän sisällään, vaikka sen näki vain koneen avulla?
Kuinka kaiken saattoi menettää niin helposti?
Olen koukussa yhdysvaltalaisen Karin Slaughterin dekkareihin. Niistä on tullut todella  kotoisia vuosien varrella. Kirjojen päähenkilöt ovat tosi kiinnostavia. Ensin oli Sara Linton-sarja. Sara on lastenlääkäri ja samalla patologi, mielenkiintoinen yhdistelmä. Saran mies oli aivan uskomattoman ihana sankarihahmo. En paljasta liikaa, jos joku haluaa aloittaa Slaughterin dekkarit, joten suosittelen aloittamaan kirjoista Sokaistu, Riistetyt, Piinattu, Merkitty, Kadotettu, Häpäisty. Sen jälkeen voikin siirtyä Will Trent-sarjaan: Triptyykki ja Pelon huone. Will on kovia kokenut poliisimies, joka vietti lapsuutensa lastenkodissa. Will on edelleenkin useamman kirjan jälkeen naimisissa Angien kanssa, joka kulkee omia polkujaan, mutta näyttäytyy aina välillä kirjoissa. Angie on vienyt Williä kuin pässiä narussa. Karin Slaughter yhdisti dekkarisarjat ja päähenkilöt eli nyt saamme nauttia kaikenlaisesta järisyttävästä sekä rikollispuolella että rakkausrintamalla Sara Linton & Will Trent-sarjassa. Sarjaan kuuluvat Kivun jäljet, Pettävä hiljaisuus, Yli rajan, Rikollinen ja tämä uusin Näkymätön. Koska olen koukussa Slaughterin dekkareihin, olen lukenut nämä kaikki kirjat.

Lena oli vaarallinen. Ylimielinen. Huolimaton. Jeffrey moitti jatkuvasti Lenan omapäisyyttä, mutta Sara kyllä tunsi miehensä. Jeffrey ei tuntenut vetoa Lenaan - toisinaan Sara toivoi, että juttu olisikin niin yksinkertainen. Sen sijaan Lena oli haaste, jota Jeffrey ei voinut vastustaa. Lena oli kaiken tuhoava pikkusisko ja Jeffrey loputtoman anteeksiantava isoveli. Jeffrey ihaili suunnattomasti Lenan kovuutta. Lenan taistelutahtoa. Sitä, että pahankin tällin jälkeen Lena nousi aina uudelleen.

Lena Adams oli ollut aiemmin Saran miehen työkaveri, nyt Lena oli naimisissa Saran poikapuolen kanssa. Molemmat olivat poliiseja. Jostakin syystä Lenan työpaikan poliisit olivat joutuneet rikollismafian jahtaamiksi. Myös Lena ja hänen miehensä Jared olivat tulilinjalla. Uusi rikollispäällikkö Big Whitey lahtasi poliiseja ja oli ulottanut lonkeronsa myöskin poliisilaitokselle. Will Trent oli pyydetty peitetehtäviin paikalle ja hän oli varma siitä, että Sara jättäisi hänet kuultuaan mihin hän oli sotkeutunut. Sara tunsi silmitöntä vihaa Lenaa kohtaan. Yleensä kaikki mitä tapahtui oli Lenan syytä Saran mielestä. Sara eli uskomattomassa tunnelukossa suhteessa Lena Adamsiin. Sara oli kehitellyt oikean vihollisringin ympäilleen, joiden kaikkien vihan kohde oli Lena.

Karin Slaughterin Näkymätön ei petä lukijaansa. Luvassa on rikollismafian ja poliisien yhteenottoja, tutkimustyötä ja sen lisäksi ihmissuhdekiemuroita. Willin vaimo Angie ei näyttäytynyt tällä kertaa, joten se oli mielestäni hienoinen pettymys, sillä rouvalla on ilkeys hallussaan, mutta ehkäpä tapaamme seuraavassa kirjassa. Tämä dekkari oli pyhitetty lähinnä Lena Adamsille, mutta siitäkin huolimatta kirja oli huippulaadukasta jännitysnäytelmää alusta loppuun asti.

"Kulta", Sara huokaisi. "Kuulostaa täydelliseltä tavalta aloittaa yhteinen loppuelämä."
Karin Slaughter, Näkymätön ****
suom. Annukka Kolehmainen
Tammi 2015
s. 357
Unseen 2013


perjantai 3. heinäkuuta 2015

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi



Minä synnyn isästä. Minä halkaisen hänen päänsä. Silmänräpäyksen ajan, pitkän kuin elämä itse, me seisomme vastapäätä toisiamme ja katsomme toisiamme silmiin. Sinä olet minun isäni, sanon hänelle silmilläni. Minun isäni. Tuo on minun isäni, joka seisoo edessäni lattialla veressä.

 
Ruotsalaisen näyttelijän ja kirjailijan Linda Boström Knausgårdin esikoisteos on nimeltään Helioskatastrofi. Boström Knausgård on kirjoittanut ennen romaania näytelmiä ja novelleja. Linda Boström Knausgård oli aiemmin naimisissa norjalaisen kirjailijan Karl Ove Knausgårdin kanssa. Karl Ove Knausgård on kuuluisa kuusiosaisesta Taisteluni-kirjasarjasta, joka kertoo hänen omasta elämästään, ajatuksistaan ja mietteistään. Linda Boström Knausgårdin kirjan kansikuva on oikeasti kuten huono valokuva, mutta kuva kertoo kirjan sisällöstä paljon ja päähenkilön hajoavasta ajatusmaailmasta.

Me itkemme yhdessä. Lämpimiä, suolaisia kyyneleitä ja räkää valuu kasvoilleni. Minä en halua muuta kuin seistä näin yhdessä isäni kanssa ja tuntea hänen lämpönsä, kuunnella hänen sydämensä lyöntejä. Minulla on isä. Minä olen isäni tytär.

Boström Knausgårdin Helioskatastrofi alkaa todella vahvasti ja vahvuus kehittää muotoaan loppuun asti. Kirjan hurjuus oli melkein yhtä voimakasta kuin islantilaisen kirjailijan Sjǒnin Poika nimeltään kuukivi teoksessa. Helioskatastrofin päähenkilö oli tyttö, jonka isä vietiin mielisairaalaan. Kukaan ei tiennyt mistä tyttö oli ilmestynyt miehen luokse pohjoisruotsalaiseen pikkukylään, mutta lastensuojelu otti tytön hoiviinsa ja hankki hänelle sijaiskodin. Isänsä kanssa hän ei saanut olla missään tekemisissä. Mutta tyttö keksi keinon olla yhteydessä isäänsä.

Sijaisperhe oli uskovainen ja pian perhe huomasi, että tyttö puhuu kielillä. Uskovaisten kokouksista tuli kuuluisia, kun sana kiiri Jumalan ihmeestä, kielillä puhuvasta tytöstä. Mutta ihmeidenteko ei ollut hyväksi tytölle. Tyttö sairastui. Kirja kertoi todenmukaisesti kuolemankaipuusta ja itsetuhoajatuksista sekä hoidosta suljetulla osastolla. Tyttö halusi sinne mistä oli kotoisin. Hän ei kuulunut maanpinnalle. Kirjan tarina on pieni, mutta siinä on ripaus fantasiaa ja ripaus kreikkalaista mytologiaa, joka on ehkä liian julmaa päähenkilölle. Kirjan tarinan voisi kuvitella kertovan myöskin perhetragediasta, joihin kirjan lainaukset viittaavat. Kirja on vahva esikoisteos kirjailijalta.

Olinko minä onnellinen? Tietysti minä olin ruumiini vain venyessä vetoon toisensa jälkeen. Conrad takanani minä olin onnellinen. Niin pelottavan onnellinen.

Linda Boström Knausgård, Helioskatastrofi ****
suom.Petri Stenman
LIKE 2013
s. 138
Helioskatastrofen 2013

Boström Knausgård Linda: Tervetuloa Amerikkaan


Osallistun tällä ruotsalaisella kirjalla Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa-haasteeseen.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Simona Ahrnstedt: Skandaalinkäryä





Keskellä pulleita pieluksia, tyhjiä viinipulloja ja kapineita, joita Magdalena ei todellakaan halunnut tutkia tarkemmin, loikoili jättiläismäinen mies. Hän näytti olevan kolmissakymmenissä ja oli ruskettunut ja hyvin puoleensavetävä.
Miehen kasvot kirkastuivat hänen nähdessään Magdalenan. "Kappas vain", hän sanoi virnistäen. "Uutta seuraa. Arvelinkin kuulleeni ääniä."

Ruotsalaisen Simona Ahrnstedtin Skandaalinkäryä teoksessa matkustamme sateisesta Tukholmasta kreivi Gripklon Wadenstiernan linnaan Upplantiin. Vuosi on 1685 ja yllä olevassa lainauksessa kirjan päähenkilöt olivat juuri tavanneet ensimmäisen kerran toisensa. Juonipaljastuksena kerrattakoon, että Magdalena oli erään nuoren neidon seuraneitinä ja kyseinen herra oli omassa sängyssään loikoileva, ilkialaston kreivi. Magdalena oli utelias ja tutki linnaa tarkoin ja yhdellä retkellään tupsahti linnanomistajan makuuhuoneeseen. Magdalena oli juuri hetkistä aiemmin tavannut rouvan, joka tuli kreivin makuuhuoneesta Eevan asussa. Hienompi aatelisnainen olisi voinut säikähtää moista menoa, mutta päähenkilömme on reipasluonteinen ja itsenäinen naisihminen, joka ei kovin vähästä säikähdä. Miehet eivät häntä enää kiinnostaneet, sillä hän oli käynyt kovan koulunsa ja siinä ohessa mainekin oli jonkin verran tahraantunut. Nyt oli pääasia, että hänen suojattinsa kihlautuisi kreivin kanssa ja kaikki olisivat tyytyväisiä. Tietysti amor nuolineen oli aivan eri mieltä asioista.

Magdalena nousi huterille jaloilleen. Hän puristi kätensä yhteen selän taakse ja alkoi miettiä. Kreivi Gripklo oli siis pannut laivansa panokseksi vedonlyöntiin siitä, voisiko saada Magdalenan sänkyynsä. Kaukoputkea vastaan. Kreivi ja miehet leikkivät hänellä kaksi esinettä panoksinaan. Magdalena hymyili katkerasti. Hänen ansiostaan kreivi siis menettäisi laivansa, ja se ilahdutti häntä suunnattomasti.

Magdalenan suunnitelmiin tuli suunnanmuutos, mutta lukijat voivat perehtyä näihin herkullisen romanttisiin, valloittavan eroottisiin ja ihanan kutkuttaviin juonenkäänteisiin Skandaalinkäryä kirjan sivuilta. Voin luvata historiallista pukuloistoa, tanssiaisia, piilossa vaihdettuja suudelmia ja muuta iloista ja aurinkoista tapahtumaa. Tietysti äkäpussimme Magdalena antaa kreivi Gripklolle hyvän vastuksen vedonlyönnin merkeissä.
Skandaalinkäryä on sopivaa luettavaa näin kesäaikaan. Ruotsalaisen kirjailijan ja psykologin Simona Ahrnstedtin historiallista kirjoista on suomennettu kolme, joista kaksi aiempaa ovat Unelmia ja yllätyksiä ja Sitoumuksia. Faktatiedot ovat tarkistettuja mm. kirjojen sivuilla vierailevat kuninkaat ja arvohenkilöt. Kirjat ovat kepeitä historiallisia rakkausromaaneja, joiden lukemisesta tulee hyvälle mielelle.***

Magdalena hymyili. Jostain syystä hän oli iloinen, ettei ollut ainoa joka oli aiheuttanut skandaalin.

Simona Ahrnstedt, Skandaalinkäryä
suom. Auli Hurme - Keränen
Karisto 2015
De skandalösa 2013
s. 414

Osallistun tällä ruotsalaisella kirjalla Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa-haasteeseen.

Marin bloggaus